Ympyrä sulkeutuu

Hups, mihinkäs ne rahat katosivatkaan? No, elokuviin tietysti! Nyt on tosiaan saatu jo kaksi alkutalven elokuvista pois alta, ja kolmas on vuorossa ensiviikon lopussa. Neljättä, eli siis Paranormal Activity nelosta, en tosin ole menossa katsomaan, lähinnä siksi, koska sen näytökset menevät niin huonoon aikaan.
Mutta nyt asiaan, eli seuraavan elokuvan totaaliseen teilaamiseen.

Juoskaa juoskaa! Ei se toisaalta tee tästä yhtään sen intensiivisempää.

Suostuin lähtemään pienesssä kaveriporukassa katselemaan uusinta Twilightia, Breaking Dawn part 2:ta. Vaikka sinällään odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla rainan suhteen, odotin siltä tietyntyylistä tiiviyttä ja kiihkyttä (jota oli saagan ensimmäisessä ja Breaking Dawn pt. 1:ssä), sekä tietenkin jotakin tyydyttävää lopetusta. Onhan kyseessä kuitenkin saagan päätösosa, ja tämän kituuttavan, myötähäpeällisen ja kivuliaan ympyrän sulkeminen.

Kaikki kuitenkin tuntuu elokuvan alusta saakka jotenkin päälleliimatulta, väkisin väännetyltä ja niin tajuttoman tylsältä. Bellan vamppyyri-voimat eivät tuota niin minkäänlaisia ongelmia, ei fyysisiä eikä henkisiä, perhe-elämä sujuu ilman välikohtauksia ja kaikki tuntuu helpolta. Volturienkin asettama uhkakin tuntuu niin pirun kaukaiselta, ja kas vain, onnistuuhan se liittoltaistenkin kokoaminen kädenkäänteessä, puhumattakaan sitten omien voimien treenaamisesta. Missä on draama? Missä on jännitys? Missä on konfliktit ja missä on vaarallisuus? Ei ainakaan tässä pätkässä.

Näistä vioista tosin voidaan syyttää itse kirjailijaa, sekä sitäkin tosiasiaa, että kyseessä on kahtia jaetun elokuvan jälkipuolisko. Tästä huolimatta elokuvasta vain yksinkertaisesti puuttui se veto, voima ja kitka, jota odotin. Ei siinä, Breaking Dawn on yhä edelleen todella tyylikkäästi kuvattu ja leikattu, soundtrack on todella messevä (joskin vie vähän liikaakin tilaa itse kuvan voimalta) ja koettaahan se päähenkilökolmikkokin tiristää viimeisetkin mehunsa onttojen hahmojensa näyttelemiseen. Kaikesta huolimatta kaikkea tuota potenttiaalia varjostaa kaiken tämän hutun laimeus. Sanoinkin melkein heti leffateatterista poistuessani, että olipas tuo leffa melkoista velliä. Mautonta, harmaata ja niin tavattoman löysää velliä.

Onneksi sentään alku ja lopputekstit oli hienot, ja olihan se Bellan ja Edwardin babby viehättävä. Ehkä vähän liiankin. Mutta halusinko todella maksaa siitä 12,50 euroa? No en.

Halusinko maksaa sitten Looperista 10,50 euroa? Totta munassa.

Olin tosiaan odottanut Looperin ilmestymistä jo jonkin aikaa, ja odottanut siltä melkoisen paljon, olihan kyseessä kuitenkin hyviä näyttelijöitä, erittäin mielenkiintoinen ja potenttiaalinen maailma sekä tietenkin jännältä kuulostava tarina. Genrenä rakastan ihan tajuttomasti scifiä/cyberpunkkia sekä sen sekoittumista trilleriin. Pidän myös ihan selittämättömän paljon Bruce Willisistä. Ei siis ihme, että halusin nähdä elokuan mahdollisimman pian sekä tietenkin mahdollisimman hyvässä seurassa (= Kaarnis, toverini Mily sekä hänen poikaystävänsä. )
Monessa mielessä elokuva vastasikin odotuksiani, ei tosin ylittänyt niitä, mutta vastasi kuitenkin.

Jo elokuvan alusta saakka katsojan eteen maalataan kauniin karkea miljöö väkivaltoineen, narkkareineen ja rahanhimoisine ihmisineen. Looperin maailma on monella tapaa raju, ankara ja synkkä, ja totta puhuen itselleäni kulki elokuvan alussa moneen kertaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Loopereiden ura oli esitelty nasevasti ja toimivasti, ja itse elokuvan tarina pääsi hyvin käyntiin tätä uomaa pitkin.

Tarina tosiaan sijoittuu parinkymmenen vuoden päähän nykyhetkestä, ja keskittyy Joe-nimiseen looppaajaan. Looppaajat itse ovat tietynlaisia palla-/salamurhaajia, jotka käyttävät hyödykseen tulevaisuuden työnantajiensa kykyä matkata ajassa. Yksinkertaisimmillaan: looppaaja ottaa väkipyssynsä, kyttää kellonsa kanssa tiettyä paikkaa, jonne tulevaisuuden työnantaja lähettää uhrinsa. Tapettava ilmestyy kuin tyhjästä nykyhetkeen ja looppaaja iskee lyijyä tämän rintaan. Hopiat talteen ja eikun baanalle. Tiedossa on siis helppoa rahaa, mutta kuitenkin kovaan hintaan: looppaajien työ on tulevaisuudessa niin rikollista ja riskialtista, että ainut fiksu tapa sanoa sopimus irti, on tappaa looppaajan vanhempi versio itsestä. Pääasiassa looppaaja tappaa siis vanhemman itsensä, joka lähetetään tulevaisuudesta tapettavaksi. Tätä kutsutaan loopin, ympyrän sulkemiseksi.

Itse tapahtumaketju lähtee käyntiin kun Joen looppi, hänen vanhempi minänsä, pääsee häneltä karkuun. Vanhemmalla Joella on omat päämääränsä, joita nuorempi pyrkii luonnollisesti estämään. Seuraa takaa-ajoa, ammuskelua, muistojen ja ajantajun häviämistä sekä aikaakin suurempia voimia.

Kuvaus on Loopperissa nautittavaa katsottavaa.

Vau. Ainakin itse tarina pärisee ja toimii hienosti. Toteutuskaan ei onnu sen pahemmin: tarina kulkee jouhevasti eteenpäin ilman pysähdyksiä, ja löytyyhän niitä kuumottavia koukkujakin pitkin elokuvaa. Lopetus on komea, sekä visuaalisesti että tarinallisestikin, mitä nyt itse ennustelin sitä jo vähän etukäteen. Toisaalta aivan elokuvan viimeiset minuutit olivat hyvin hämmentäviä, ja jouduin illalla kelaamaan moneen otteeseen, että mitenkäs tämä juttu nyt menikään. Täten Looper kestää mainiosti ainakin sen kaksi tai kolme katselukertaa, sillä ensimmäisellä kerralla tarinasta, ajan kanssa leikkimisestä ja kaiken simultaanisuudesta, menee niin paljon ohi.

Audio/visuaalisesti Looper on tyylikästä katseltavaa ja kuunneltavaa. Musiikit ovat toiminnallisia, ahdistavia ja karmivia, kuvaus toimivaa ja elokuva hyvin leikattu. Näyttelijät hoitavat myös hommansa kunnialla alusta loppuun saakka. Jännä kyllä, eteenkin tarinan pikkupoju, tuntui hoitavan roolinsa kaikista parhaiten. Taputukset sille.

Löytyy Loopperista kuitenkin huonotkin puolensa. Omasta mielestäni elokuva mässäili vähän liiankin paljon toiminnalla ja väkivallalla, mutta annettakoon se anteeksi väkivaltaisessa maailmassa. Bruce Willis vetää tapansa mukaan die hardit ja lahtaa 30-40 miehen joukon itsekseen. Hahmokehitystä ei kummemmin tapahdu, pikemminkin hahmojunnaamista tai hahmo-en-oikein-tiedä-miten-tässä-pitäisi-reagoida -jahkailua. Ja mikä hitto on tämä jokaiseen elokuvaan väkisin vängetyn romanssin pointti?

Eniten jäi kuitenkin harmittamaan nuoremman ja vanhemman Joen välinen vuorovaikutus. Rainan kahvilakohtaus ja sen dialogi oli loistava, joten miksei sellaista olisi voinut olla enemmänkin? Miettikää nyt millainen potenttiaali olisi ollut aluksi kehystää, ja sitten syventää vanhemman Joen kautta nuoremman Joen hahmoa, ja toisinpäin? Eikö olisikin ollut jännää katsoa kuinka Joet ottavat fyysisesti ja henkisesti yhteen, ällyyttävät ja kiusaavat toisiaan sekä lopulta tekevät keskenään jonkin viha-rakkaus -suhde -tyylisen sovinnon ja lahtaavat yhdessä porukkaa? Olisihan se, mutta ei. Nyt tehtiin näin.

Lyhyesti tiivistäen Looper on kuitenkin erittäin kelvollinen ja naseva kokonaisuus, johon passaa uppoutua useammankin kerran. Itse ainakin olen hommaamassa elokuvan DVD:lle heti kun se keväällä ilmestyy. Sen verran vakuuttunut kuitenkin olin.

Tämän viikon lopulla olisi sitten vuorossa se kauan odotettu ja hehkutettu Rise of the Guardians. Tarkoituksena olisi yrittää päästä elokuvan ensi-iltaan, mutta pelkään sen jäävän haaveeksi. Ehkä hyvä niin, sillä teatteri tulisi silloin olemaan täynnä Jack Frostia hehkuttavia varhaisteinejä, jotka myös itseään frostituteiksi kutsuvat.

Mitäpirua.

Alkutalven must-seet

Elokuvien katsominen on viimeviikkoina jäänyt vähemmälle, lähinnä vain sen tosiasian takia, ettei aikaa tunnu riittävän juuri muulle kuin koululle ja omille vapaa-ajan väkerryksille. Eipä siinä, nyt marraskuussa tilanne kyllä korjaantuu: elokuvateattereissa pyörii nimittäin kourallinen elokuvia, jotka on nähtävä.

Myönnetään ensimmäisenä se kaikista häpeällisin: uusin, ja luojan kiitos myös viimeinen, Twilight, on koettava glittereineen kaikkineen suoraan leffateatterin penkiltä. Ai miksikö? Siksi, koska minulla on suoranainen pakkomielle saada katsottua kaikki saman sarjan elokuvat leffateattereissa, oli kyseessä sitten hyvä tai huono raina Tämä on koskenut esimerkiksi Madagasgareita, Shrekkejä ja Spider-maneja, nyt myös sitten kyseessäolevaa vamppyyrisaagaakin. Toisekseen haluan nähdä Breaking Dawn pt 2:n siksi, että sketsimäisessä mielessä haluan nauraa ja todistaa jotain niin monella tapaa mieletöntä ja tahattoman humoristista, kuin em. elokuva. Niin ja tietenkin sen takia, ettei mitään hyvää ole ilman jotain huonoakin.

Ohi viimein.

Sunnuntai-iltana ajateltiin sitten keskustassa pyöriessämme mennä Kaarniksen kanssa katsomaan Loopperin. Isäpuoleni oli kehunut elokuvaa kohtalaisen hyväksi, ja lehdetkin olivat antaneet sille kohtalaiset arvostelut. Facebookissa hyvänpäiväntuttu mainitsi Loopperin, ja kutsui sitä ystävällisesti mind-fuck -leffaksi.

Itse olin odottanut Loopperia jo muutama kuukausi takaperin, heti kun sain tietää siitä Tumblerin kautta. Juuri ylläoleva gif sai minut ensinnäkin pysäyttämään internetin selaamisen, sitten tutustuvan tarinaan syvemmin ja huomaavani, että jahas, tämäpä vaikuttaa jännältä tapaukselta. Mikä voisikaan olla meinaan parempi yhdistelmä kuin Bruce Willis, scifistinen trilleri sekä ajan kanssa pelleily. Aivan, ei juuri mikään.

Pitkän taivuttelun jälkeen, sain Kaarniksen kääntymään tahtooni, ja odottelemaan kanssani varattujen lippujen vapautumista. Vaan kas kummaa, kyllähän ihmiset pitivät lippujensa hakemisesta huolta. Lopulta täydessä salissa oli jäljellä vain viitisen paikkaa, kaikki eri puolilla salia. Koska kaverin kanssa leffaan mennessä, on tietenkin tärkeää saada se mukaanotettu tuttu toveri viereen, päätimme luopua leikistä. "Joku toinen kerta sit."
Toivotaan niin, Looper kun vaikuttaa melko suositulta elokuvalta.

Milyn kanssa ajateltiin, että koska en edelleenkään ole saanut aikaiseksi nähdä hänen poikaystäväänsä, mentäisiin sitten porukassa katsomaan leffaa. Koska kauhuelokuvat ovat tunnetusti parhaimpia treffielokuvia (kauhun tuottama adrenaaliini/jännitys on kemiallisesti lähinnä orgasmin jälkeisen tunteen endorfiineja), päätettiin että täytyyhän se uusin Paranormal Activity nähdä. Itse en ole nähnyt ainuttakaan Oaranormal-leffaa, joten odotan tämän näkemistä suurella mielenkiinnolla. Todennäköisesti itse elokuvan katsominen menee jotakuinkin niin, että Mily itse kiljuu viereisellä penkillä sikiöasennossa, kun taas minä ja hänen poikaystävänsä läpsimme vieressä yläfemmoja.

Sitten tähän animaatiotapaukseen, jota odotan koko talven elokuvista ehdottomasti kaikkein eniten:

Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka innoissani olen tästä elokuvasta. En edes tarkalleen tiedä miksi minulla on RotG:ssia kohtaan niin korkeat odotukset. Ehkäpä yleisesti elokuvan hengestä (kuvattu lasten Avengeriksi), toiminnantäytteisyydestä, lämmöstä sekä aivan pirun eeppisestä trailerista.
Niin ja sitten --

Stahp, Jack Frost.

Kaarnis löysi juuri ylläolevan kuvan ennen kuin kumpikaan tiesi vielä mitään Rise of the Guardianssista (suom. Viisi Legendaa). Totesimme vain ihastuneesti, että "voi eiih, katso nyt, ihan Remuksen näköinen, aww, babbu-Remus. Niin jaa, mistä leffasta toi on, miksen tiedä tätä?" Seurasi pieni syynääminen, omalla kohdallani hieman perusteellisempikin, ja kappas, koukkuun jäi.

Rakastan ihan tavattomasti supersankarielokuvia, ja lasten satujen legendojen yhdistäminen tämäntyyliseen eeppiseen elementtiin on jotakin sellaista, mitä ei voi missata. RotG:n jokainen hahmo tuntuu olevan omalla tavallaan hyvinkin kiinnostava ja ihastuttava, omalla kohdallani juuri Jack Frost, Hammaskeiju sekä itse Joulupukki. Toivotaan vain, että elokuva tarjoaisi jonkin aikuisillekin sopivan tason tai teematiikan, ja että rainan vitsit toimisivat siten, että itsekin päästäisi naurun tai toisenkin. Oikeastaan vain yksi asia tuntuu elokuvassa tähän hätään mättäävän: Chris Pine, joka ääninäyttelee Pakkasukkoa. Miten tämän kolmikymppisen herran matala ääni sopii about 16-17 -vuotiaalle pojulle? Noh, sen näkee sitten.

Olen niin mehuissani tästä elokuvasta.

Näiden lisäksi tekisi mieli katsoa ihan kotisohvalta ja DVDltä cyberpunk-klassikko Blade Runner sekä vuoden 2009 Star Trek (Chris Pine kummittelee jälleen). Ehkäpä sitten joululomalla...

Pelit elokuvamaailmassa

En määrittele itseäni pelaajaksi enkä liiemmin nörtiksikään. Määrittelen itseni mielummin elokuvafriikiksi, sillä elokuvat ovat kuuluneet elämääni huomattavasti pitempään ja ovat vaikuttaneet minuun yleisestikin voimakkaammin.

En kuitenkaan voi kieltää viimeisen puolen vuoden aikana tapahtunutta muutosta, jonka on nimenomaan aiheuttanut Mass Effect -pelitrilogia. Kovan hehkutuksen aiheena on ollut myös fantasiaroolipeli Dragon Age. Ylipäänsä seuraan peliuutisia aiempaa enemmän, ja olen kiinnostunut useista enemmän tai vähemmän scifipainoitteisista peliuutuuksista. Näissä puitteissa onkin hyvä siis luoda videopelien ja elokuvien ristisiitos, ja puhua näin rainoista, joiden pohjana toimii jokin peli.

Äkkiseltään tuntuu, ettei peleistä juuri tehdä elokuvaversioita. Totuus on kuitenkin aivan toinen. Jopa tänne takapajulaan on rantautunut muun muassa ensimmäiset Pokemon-leffat, mätkintäpelien klassikko Dead or Alive, Hitman, Resident Evilit, Tomb Raider -mätöt sekä Prince of Persia: the Sands of Time. Mikä kuitenkin yhdistää kaikkia näitä elokuvia? Aivan, ne eivät ole olleet kovinkaan suosittuja.

Jostakin syystä käytännössä kaikki peleistä väännetyt elokuvat ovat jääneet hämmentävän vähälle huomiolle, vaikka itse peli olisi ollut kuinka suuri myyntihitti. Eivät pelielokuvat ole saaneet kummoisempia arvosteluitakaan, puhumattakaan sitten suurista taloudellisista voitoista. Mistä tämä oikein johtuu?

Larojen kuppikoko on sama. Siihen yhteneväisyydet pelin ja elokuvan välillä loppuvatkin.

Omalla kohdallani pelielokuvissa mättää niiden pinnallisuus. Esimerkiksi DAO:n, Resident Evilien ja Tomb Raider -leffojen kohdalla on ajateltu puhtaasti vain räiskinnän ja naiskauneuden klassista yhdistelmää. Hahmot, alkuasetelma tai ideologiat ovat samat, mutta muuten elokuvalla ja pelillä ei ole mitään yhteistä. Kaikki peleissä olleet syvälliset elementit on sumennettu ellei hävitetty kokonaan, ja itse elokuva on jäänyt hyvin pinnalliseksi kokonaisuudeksi, joka mässäilee lähinnä vain toimintakohtauksilla ja erikoistehosteilla, jotka nekään eivät ole erityisen näyttäviä. Pelien elokuvaversiot eivät näin luonnollisestikaan erotu tasapaksusta Hollywood-massasta: tasapaksu juoni ja perushyvät grafiikat eivät nosta elokuvaa muita ylemmäksi. Kun kyseessä on vielä elokuva-adaptaatio, jonka tulisi perustua johonkin, elokuvasta saattaa tulla edelleen kehnompi kokonaisuus, jos se keskittyy vain visuaaliseen näyttävyyteen ja päähenkilön ulkonäköön.

Peleihin perustuvia elokuvia myös tehdään huomattavasti vähemmän eikä niihin uskalleta panostaa tai laittaa kunnolla rahaa likoon, samalla tavalla kuin esimerkiksi kirjoihin perustuviin elokuviin. Ehkä kyse on tässä kohdin yhteiskunnassamme, joka yhä edelleen pitää videopelejä vähäpätöisenä taidemuotona, joka ei tee mitään muuta kuin turmelee kasvavien lasten aivosoluja. Totuus on toinen: pelaajia on maailmassa miljoonia, ja suurinosa näistä 17-30 -vuotiaita aikuisia ihmisiä, jotka käyvät töissä, maksavat laskunsa ja hoitavat arkiaskareensa siinä missä muutkin. On todella sääli, että peliteollisuuteen ja pelaamiseen on liitetty niin paljon negatiivisia leimoja ja stigmoja, että ne vaikuttavat paitsi pelaajiin itseensä (itsetunto, ensivaikutelma) vaan myös yhteiskuntaan ja yleisesti viihteeseen. Elokuvateollisuus hyötyisi valtavasti, jos peleistä tehtäisiin kunnon rainat, sillä ne toisivat näyttävyydellään, visuaalisuudellaan ja paikoin syvälliselläkin sanomallaan todella paljon.

Esimerkkejä peli-elokuvien ikuisuusprojekteista on esimerkiksi sci-fi-räiskintä Halo (Fall of Reach), josta on luvattu elokuvia jo pelin ensimmäisen osan ilmestymisestä saakka. Toinen esimerkki on esimerkiksi agentti-sniikkailupeli Splinter Cell. Juuri viimeinen olisi jo pelkkänä ajatuksena aivan törkeän hieno kokonaisuus valkokankaalla: film-noir tyylinen kerronta yhdistettynä scifistiseen jännitykseen ja toimintaan olisi aivan upeaa katseltavaa. Mutta koska kyseessä on peli, eikä kirja, elokuvaa ei tehdä, sillä pelit ovat automaattisesti pahoja ja väkivaltaisia eikä niitä saa tukea.

Sam Wisher jännittävässä työssään.

Oikeastaan mieleeni tulee vain yksi peleihin perustuva elokuva, joka ei ole saanut tuntemaan itseäni enemmän tai vähemmän kiusaantuneeksi. Kyseessä on löyhästi Final Fantasy -pelisarjaan pohjautuva animaatioelokuva Final Fantasy: the Spirits Within. Raina on tullut muutamaan otteeseen telkkarista, ja muistan nähneeni siitä pätkiä moneen kertaan. En kuitenkaan kuollaksenikaan muista elokuvan juonesta yhtään mitään.
Muistan vain sen, että näkemäni oli todella tyylikkäästi toteutettua, mutta ennen kaikkea mielenkiintoista. Veljenikin muistelee, että elokuvassa olisi ollut paljon potentiaalia ja hyviä ajatuksia, mutta hänkään ei tahdo muistaa elokuvan tarinasta mitään, saati sitten yksittäisiä kohtauksia.

Tyylikäs Fintsu-leffa ainakin on, siitä ei käy kieltäminen. Vaikka raina on ajallisesti jo vanha (2000-vuoden alussa tehty), se näyttää edelleen hyvältä, mikä on sinällään todella iso suoritus. Final Fantasy -pelitkin ovat ilmestymisaikoinaankin edustaneet tietokonegrafiikan kärkeä aina 80-luvulta saakka. Vaikken sarjaa olekaan pelannut, siihen liittyviä musiikkivideoita, walkthroughita ja cosplayta on ilo katsella, sillä pelit ovat yksinkertaisesti niin hienonnäköisiä. Sama koskee The Spirits Withinniäkin: vaikka juoni ei tarjoaisikaan paljoa, elokuva on todellista silmänkarkkia.

Vaikka peli-elokuvien tuotantoa leimaakin usein pelkkä puhe tai jäähylle jääminen, uusia elokuvia suunnitellaan ja niiden on luvattu ilmestyvän lähivuosina. Alla hieman listaa.

Mahdollisesti tulossa olevia pelielokuvia, jotka pitää nähdä ja kuulla:
- nimeämätön Tomb Raider -leffa (tulossa luultavasti ensi vuoden puolella)
- toinen Hitman-leffa
- Metal Gear Solid
- Deus Ex: Human Revoltutioniin pohjautuva scifi-seikkailu
- Assassin's Creed -elokuva (tuotannossa)
- Mass Effect (ilmestyminen vielä epävarmaa)
- Uncharted: Drake's Fortune (ei varmistunut)

Pelejä, joista pitäisi tehdä elokuva:
- Heavy Rain

Psykologinen trilleri, joka kertoo kaupungissa riehuvasta lastentappajasta, joka jättää jälkeensä vain pieniä origami-eläimiä. Tarinan keskiössä on murtumispisteessä oleva isä, unettomuudesta kärsivä nuori nainen, salamyhkäinen yksityisetsivä sekä viileä FBI-agentti, joilla on oma osansa origami-tappajan tarinassa. David Fincher olisi tälle film-noir -tyyliselle tarinalle täydellinen ohjaaja. Tai Christopher Nolan. Ilmeisesti oikeudet elokuvaan on jo hommattu, toteutus on sitten toinen juttu.

- Star Wars: the Force Unleashed
- Star Wars: Knights of the Old Republic
- Jedi Knight II: Jedi Outcast

Kyle Katarn on jediuransa päättänyt viileä palkkamurhaaja, joka joutuu laittamaan periaatteensa uusiksi, kun sith lordi Desann sieppaa ja tappaa Kylen kumppanin Janin. Kyle lähtee kostonretkelle ja joutuu kohtaamaan matkallaan paitsi salamyhkäisiä juonia Kapinaliiton tuhoamiseksi, mysteereitä ja taisteluita, myös oman itsensä ja vihansa.

- Crysis
- Dead Space
- Watch dogs
- Limbo 

Pikkupoika herää pelottavan ja mysteerisen maailman laitamilla ja huomaa sisarensa kadonneen. Poju lähtee etsimään tätä, joutuen kohtaamaan matkansa aikana pelottavia esteitä, pulmia ja haasteita, jotka haastavat hänet kohtaamaan omat pelkonsa. Tim Burton pitäisi varmasti kyseisen elokuvan toteuttamisesta.

- Fallout 3
- Half-Life 2
- Red Dead Redemption
- Portal

Päähenkilö löytää itsensä tuntemattomasta tutkimuslaitoksesta ja saa käyttöönsä mysteerisen aseen, joka pystyy luomaan teleportaatio-ikkunoita, portaaleja. Laitosta ylläpitävä tekoäly GLaDOS haastaa päähenkilön käymään läpi useita fyysisesti ja henkisesti uuvuttavia haasteita, jotta tämä pääsisi ulos labyrinttimäisestä rakennuksesta. Luvassa on jännittävää pulmienratkaisua, tiivistä dialogia sekä kipeä twisti. Tekemistä tässä olisi esimerkiksi Vincenzo Natalille (Cube, Splice)?

Toissaviikolla ilmestynyt Assassin's Creed 3, huippusuositun toiminta-seikkailupelin jatko-osa, on viihdyttänyt muutamaa toveriani eeppisyydellään. Jännä kyllä, samaiseen pelisarjaan sijoittuva, nyt tuotannossa oleva elokuva, ei ole saanut heiltä kummoisempaa reaktiota. Pelin muutkin fanit internetin syövereissä suhtautuvat tulevaan elokuvaan melko nihkeästi, eteenkin Michael Fassbenderin valinta esittämään Altairia. "Ei se sovi siihen rooliin. Se on liian jäyhä, eikä saleen osaa tehdä sellaista aksenttia, mikä Altairille kuuluisi!"
Ehkä niin. Itse kuitenkin tuomitsen vasta sitten kun näen. Kun näen, sillä mikä voisikaan olla parempaa kuin huolella tehty salamurhaaja-leffa historiallisella otteella. Jos se on siis huolella tehty.

Pelien elokuvaversioihin liittyy yleisesti siis paljon ongelmia: yleinen pinnallisuus sekä alkuperäisen pelin ja elokuvan löyhä yhteys, taloudelliset/tuotannolliset ongelmat, fanien ja muiden kuluttajien vastaanotto sekä yleisesti yhteiskunnan nihkeä asennoituminen peleihin. Samoja pulmia on kuitenkin myös kirjoihin perustuvien elokuvien puolella. Miksi ne ovat sitten suositumpia?

Tässäpä itselleni pohdiskeltavaa ensikertaan.

Omat hahmot valkokankaalla

Vuosien saatossa itselleni on kertynyt valtava määrä omia kuvitteellisia hahmoja, lähinnä itsekyhättyjen tarinoiden ja sarjakuvien kautta. Aina kirjottaessani tai piirtäessäni dialogia, toiminnallista kohtausta tai herkkää romanssia ajattelen kaiken päässäni kuitenkin aina elokuvana, liikkuvana kuvana siis. Näin kirjoittaminen on jotenkin sujuvampaa ja luontevampaa, ja sarjakuvan ruutuja on helpompi piirtää, niin ikään pysäytyskuviksi.

Monien hahmojen kohdalla olen siis väistämättäkin ajatellut, että millaisia he olisivat valkokankaalla. Mitä jos jokin oma tarinani vääntyisi elokuvamuotoon?

Käydäänpä siis huvin vuoksi läpi muutamia isoimpia tekeleitäni ja sivutaan samalla roolipelejä, joista olen nyt alkusyksyn aikana innostunut. Tämä setitys tulee olemaan hyvin pitkälti OC:ta eli original character -puhetta eli monet teistä eivät saa tästä kovinkaan paljoa irti. Sepitän tämän silti kaikesta huolimatta, ja yritän tehdä sen mahdollisimman kiinnostavalla ja helpostiymmärrettävällä tavalla.

Reilu vuosi sitten sivusin erästä sarjakuvaani, ja suunnittelin siihen traileria. En siis syvenny siihen tämän enempää, vaan jatkan eteenpäin, tai oikeastaan taaksepäin, sillä Miraa on tekeleenä nuorempi kuin tämä seuraava.

YÄK!
Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen joskus vuosia vuosia sitten aloitettu YÄK!-sarjakuva, joka periaatteessa kertoo kolmesta tavallisesta suomalaispojasta, jotka joutuvat keskenään toiseen ulottuvuuteen/maailmaan ja keskelle sen maagisia tapahtumia, ongelmia ja lopulta sotaa. Pääteematiikkana on luonnollisesti ystävyys, itsensä hyväksyminen sekä hetkessä eläminen.

Jokunen aika sitten pohdiskelin, että miten tämä 12-osainen sarjakuva toimisi elokuvana. Totuus on, että melko kehnosti, sillä sarja on tosissaan todella pitkä ja juonelle merkityksellisiä hahmoja on paljon. Sen sijaan TV-sarjana Yäkki toimisi hienosti. Kysymys siitä, olisiko se sitten live-action (periaatteessa halvempi toteuttaa) vai piirretty, onkin sitten jo toinen juttu. Suomalaisvoimin se olisi kuitenkin mahdollista toteuttaa, ainakin osittain. Onhan kyseessä kuitenkin suomalaiset päähenkilöt.

Tähän väliin tunkisin kuvan jostakin sarjakuvani sivusta, mutta koska minua hävettää vanha übermangamainen tyylini, en tee niin.

Herääminen
Kyseessä on vielä hyvin keskeneräinen tarinani, joka kertoo henkilöstä, joka on ei kukaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ole omaa kehoa, mieltä tai persoonaa, vaan siirtyy aina unen/nukahtamisen kautta toisen ihmisten ruumiiseen ja ottaa hänen muistonsa, ajatuksensa ja tunteensa itselleen, adaptoituu ja esiintyy tänä vieraana ihmisenä niin kauan kunnes taas nukahtaa. Miten tämä siirtymä tapahtuu, ja onko se edes loppujen lopuksi todellista, jää tarinassa hämärän peittoon. Päähenkilö ei myöskään tiedä kauanko näin on jatkunut.

Tarina lähtee käyntiin siitä, kun päähenkilö kohtaa nuoren naisen ja rakastuu tähän (tapahtumamiljöönä on taas Suomi, todennäköisesti Helsinki). Ongelmana suhteessa on se, ettei päähenkilö tiedä kuka on, eikä kykene naiselle selittämään omalaatuista olemustaan. Lisäksi hänen täytyy pysytellä hereillä, sillä muuten hän siirtyisi taas sattumanvaraisesti tuntemattoman ihmisen kehoon, eikä todennäköisesti enää koskaan näkisi rakastettuaan. Tarinan pääteemoina ovat siis luonnollisesti itsensä löytäminen ja hyväksyminen, tietynlainen mielenterveyden puinti sekä yleisesti rakkaus.

Lähdin ajattelemaan tämän tarinan elokuvaversiota lähinnä vain leikilläni ja inspiraatiota saadakseni. Tajusin, että tätä tarinaa olisi melkein mahdotonta toteuttaa elokuvana. Kuinka kuvataan ei ketään? Sitten oivalsin, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin esimerkiksi näytelmänä, missä näyttelijät pääsisivät helposti kikkailemaan lavasteilla ja korostaa persoonan erkaantumista erilaisella puvustuksella ja vastanäyttelijöiden kehojen riepottelemisena.

Se joka uinui
Tämän stoorin juonen ja tunnelman selittämiseksi on parempi heittää tähän tekemäni lyhyt fan-traileri. Tästä näkee myös helposti, kuka näyttelijä hoitaisi minkäkin hahmon roolin.

Kyseessä on tosiaan Call of Cthulhu -nimiseen kauhuroolipeliin perustuva tarina, jota olen parhaillani kirjoittamassa ylös. Kesän tuoksinassa istahdimme siis kolmeksi illaksi kaveriporukalla pöydän ääreen papereiden ja noppien kanssa, ja niin ikään pelasimme/näyttelimme pelinjohtajan meille suunnitteleman tarinan lävitse. Se oli todella huisia, hauskaa ja ennen kaikkea jännittävää!

Oma hahmoni Evans (yllä olevassa videossa oleva Harrison Ford) oli paitsi tarinaa eteenpäin vievä karski yksityisetsivä, myös monia tahattomasti koomisia tilanteita aiheuttanut heppu. Tämä kun tuppasi olemaan aina se, joka ei osunut taistelun tuoksinassa revolverillään minnekään, juoksi suoraan päin vaaroja, sai kirveestä olkapäähänsä ja oli lopulta koko ryhmästä ainoa joka kuoli. Tästä nousikin meemi peliporukan välille: "tyhmä kuin Evans" ja "älä ole Evans tai tee evansseja".

Sinne mäni J. Evans. Levätköön hän rauhassa.

Dark Heresy
Taas roolipeli-kamaa, tällä kertaa sci-fi-/fantasia-tyylinen synkkä miljöö, joka sijoittuu karkeasti noin 40 000 vuoden päähän nykypäivästä. Itse ropea emme ole vielä porukalla päässeet pelaamaan kuin kerran, ja voi olla että lysti jää kokonaan siihen erinäisten ajanpuute- ja matkusteluongelmien takia. Se on todella sääli, sillä Dark Heresyn maailma ja potenttiaali on aivan mieletön.

Monisyisten hahmojen luominen ja kokoaminen on itselleni ollut aina ihan tavattoman miellyttävää puuhaa. Dark Heresyyn luoma hahmoni, salamurhaaja Rayne, tuntuu olevan kaikista kymmenistä hahmoistani kaikista syvin ja monimutkaisin. Hänen hahmonsa on minulle jopa niin aidontuntuinen, että hän alkaa tuttavuutensa sijaan vaikuttaa jo etäiseltä. Raynella on salaisuuksia, toiveita ja muistoja, joista en itsekään tiedä, en ainakaan ennen kuin rupean niitä kaivamaan esiin. Tälläiset hahmot ovatkin ehkä upeimpia kaikista: sellaiset, jotka luovat itse itsensä.

Remus, Rayne ja Wrax, sekä heidän tavoittelemansa asiat.
Suosittelen klikkaamaan kuvaa suuremmaksi, jotta yksityiskohdat näkyisivät.

Koska ropea ei olla vielä pelattu, en tiedä, mistä Dark Heresy -elokuva kertoisi juonellisesti tai mitä hahmoja siihen loppujen lopuksi kuuluisi. Siinä olisi kuitenkin ehdottomasti kaikkien aikojen kivuliain ja traagisin rakkaustarina, oman hahmoni Raynen sekä Kaarniksen psyykkeri-hahmon Remuksen välillä. Viime viikkoina en olekaan juuri muuta ajatellutkaan kuin näiden kahden hahmon välistä dialogia, erinäisiä kohtauksia sekä konflikteja. Ironista kaikesta tekee sen, että hahmot hädintuskin tuntevat toisiaan itse roolipelin tarinassa eivätkä tule koskaan tuntemaan, mikäli emme pääse pelaamaan.

Takaisin elokuva-puoliskoon!
Raynella on kauniit kasvot, jotka kätkeytyvät maskin taakse. Hänessä on sekä kovuutta että lempeyttä, herkkyyttä että kylmyyttä. Siksi en pysty valitsemaan Natalie Portmanin (pehmopuoli) tai Keira Knighlteyn (no se karskimpi puolisko) väliltä.

Pituudeltaan Natsku sopii Raynen rooliin hienosti, mutta onko hän tarpeeksi cool?

Keira ainakin on, mutta hänen brittiaksenttinsa ja töröhuulensa ovat ongelma.

Remus "fuck my life" Havelockin naaman perustana toimi jo alusta saakka Adrien Brody. Miehen surumieliset silmät ja kömpelö hymy natsaavat sisäänpäinkääntyneen Remuksen hahmoon täydellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin psyykkeri (nimensä mukaisesti psyykkisiä voimia omaava henkilö), AB joutuisi pistämään päähänsä kirkkaan siniset piilolinssit sekä vitivalkean peruukin. Sitten, keskustellessani Kaarniksen kanssa Remuksen ulkonäöstä, alla oleva photoshoppaus tapahtui, ja jokin sisälläni kuoli päästäen pienen, epäinhimillisen vinkaisun.

Remus stahp.

Syvällä sisimmässäni haaveilen suuren elokuvan tekemisestä, vaikka se onkin tällä tietotaidolla ja budjetilla lähes mahdotonta, puhumattakaan siitä olisiko koko pätkä lopulta edes pidetty. Olen editoinut paljon ja nuorempana tehnyt kasapäin puoli-vakavissaan tehtyjä lyhytelokuvia, mutta ne eivät tyydytä kunnianhimoani. Haluan luoda jotain suurempaa, jotain pysyvämpää, jotain sellaista, jonka voisi oikeasti nähdä elokuvateattereissa ja valkokankaalla. Kun ruudulla pyörisi vieläpä omat hahmot, joihin olen vuodattanut paljon aikaa, vaivaa ja sydänverta, olisin onneni kukkuloilla.

Niin. Ehkä vielä joskus.

Ps. Muuten! Näin ohimennen sanoen, tässä minun ja kaverini Izzien tekemä collabbi, joka valmistui kesän lopussa. Huomasin sen itsekin vasta äsken, ja kappas, siitähän tulikin ihan passeli kokonaisuus :))