Kolmedeestä

En olekaan ehtinyt avautua 3D-tekniikasta, joten annetaanpa äänen kuulua tässäkin asiassa.

Yleisesti olen kuullut 3D-elokuvista pelkkää negatiivista palautetta. Elokuvat ovat kalliita, lasit rumia, painavia ja kömpelöitä, ja eteenkin silmälaseilla kirottuja henkilöitä 3D-lasit tuntuvat kismittävän kaikista eniten. Eikä se tekniikka itsessäkään ole hääppöistä katseltavaa: tuntuu vain, että tähänkö minä pistin ne ylimääräiset 4 euroa.

Suurimmaksi osaksi olen samaa mieltä. 3D-tekniikka oli ja on yhä lapsen kengissä, ja vaatisi vielä roimasti kehittelyä ennen kuin sitä kannattaisi tuoda tavallisten pulliaisten eteen. Näin esimerkkinä voi sanoa, etteivät 3D-elokuvissa saamani kokemukset ole eronneet ollenkaan tavallisista: ei ole tullut ahaa-elämyksiä, ei kohteiden reaktionomaisia väistämisiä, eikä halua tavoitella kohdetta ruudulta. Paremmat kolmedeekokemukset olen saanut Linnanmäen 4D-Lintsikinosta.
Loppujen lopuksi 3D-tekniikka ei ole siis niin ihmeellistä, että edes kiinnittäisin siihen kummempaa huomiota (muita kuin selkeästi 3D:hen tarkoitetuissa yksittäisissä kohtauksissa, jotka kestävät korkeintaan pari sekuntia).

Tämä on tosi harmillinen juttu.
Olen todellinen tekniikka- ja sci-fi –friikki, ja olen usein aikalailla täpinöissäni kun kauppojen hyllyille ilmestyy jotakin hieman tavallista futuristisempaa tavaraa. Kun siis 3D alun perin rantautui tänne Suomeen, olin todella innoissani. Kun kuitenkin pääsin 3D-leffaa katsomaan ensimmäisen kerran (kyseessä taisi olla kai Coraline) olin enemmän tai vähemmän pettynyt. Tästäkö minä maksoin?

Avatar oli, ja on yhä edelleen, tyrmäävännäköinen.

Ei siinä, onhan niitä hyviäkin 3D-kokemuksia ollut, joskin ne ovat jääneet vain yksittäisten elokuvien yksittäisten kohtausten tasolle. Coraline oli kokonaisuutena ihan messevä: kolmiuloitteinen nukketekniikka sopii 3D:hen hyvin. Viimekesänä tsekkailtu Spider-man oli rainan viimeisessä kohtauksessa häikäisevän kaunis, kun taivaalta tippuvat sinertävät lääkehippuset satoivat lumimaisesti alas, ja koristivat koko valkokankaan kolmiuloitteisella hehkulla. Myös viimeisin Potter oli hauska 3D:nä, ainakin siinä kohtaa, kun kamera ujuttautuu Harry Potter-teematekstin lävitse. Myös vuodenvaihteessa katsottu Hobitti oli HFR-3D:nä huikeaa nähtävää (jos nyt niitä nopeutetun oloisia toimintakohtauksia ei oteta lukuun).
Mutta kuten edellä sanoinkin, nämä ovat jääneet vain yksittäisiksi tapauksiksi.

Ajatuksena 3D ei ole mikään uusi keksintö. Tekniikka keksittiin alun perin elokuvatekniikan kehittyessä, mutta se yleistyi konkreettiseen käyttöön 60-luvulla. Tuolloin teattereissa oli sen ajan ”3D-elokuvia”, joista nautittiin pistämällä kömpelöt viher-puna –lasit silmille. Tekniikka oli kuitenkin kallista eikä lisäksi saavuttanut suuren yleisön suosiota, joten 3D-tekniikka jäi uinumaan näihin päivään asti.

Jos siis verrataan aikaisempiin 3D-villityksiin, tämä on ollut niistä kaikista pisin ja myös kehityskelpoisin. Lasit kevenevät, 3D-kuvaaminen yleistyy ja halventuu ja näin yleinen grafiikkakin paranee. Kysymys kuuluu, syrjäyttääkö 3D-lopulta klassisen 2D-elokuvan?

Vaikka olenkin kehityksen, tekniikan ja futurismin ystävä, olen myös todella vahva nostalgikko. Ahdistuin aikoinani piirrettyjen vaihtumisesta tietokonegrafiikkaan, ja nyttemmin huolena on juuri 2D:n vaihtuminen kokonaan 3D:hen. Syitä tähän on kolme:

1) niin kallista, niin jumalattoman kallista (ei vain kuluttajalle, vaan myös elokuvien tekijöille)2)  tekniikka ei ole monopoliselle 3D:lle vielä valmis, sen tulee kehittyä vielä3) luonto saastuu, koska hei, mieti miten paljon luonnovaroja on mennyt niitten yksien lasien, saati sitten 3D-kameran tekoon

Pysyn siis 3D:n suhteen skeptisenä niin kauan kunnes se on kehittynyt häikäisevälle tasolleen, josta puhuttiin Merkuria-tiedesarjan Tulevaisuus-kirjassa. Sitä päivää odotellessa tyydyn tuttuihin ja turvallisiin (ja halvempiin) 2D-elokuviin. Mitä nyt kerran pari vuodessa voisi alentua katsastamaan HFR-rainoja.

Erikoistehosteiden pimeä uhka

Lapsuuden unelmani on toteutunut! Pääsin vihdoin ja viimein katsomaan lempielokuvani Star Wars episode I: Phantom Menacen elokuvateattareissa. Koska näytöksiä ei 2D:nä pyörinyt ja leffaa mainostettiin juuri 3D:nä, täytyi se tietenkin mennä sinä myös katsomaan.  Kyseessä oli siis ennakkonäytös Flamingossa, johon sain hankittua itselleni ja parhaimmalle Star Warssin katseluseuralleni, veljelleni, liput. Ja noh, sanalla sanoen kyllä kannatti.

Vaikka olen nähnyt kaikki Star Warssit miljoonaan kertaan, elokuvateatterikokemus on aina erilainen. Heti alkujaan ison Star Wars-tekstin lämähtäminen ruutuun sai sydämeni pamppailemaan innostuksesta, nostalgiasta ja rakkaudesta. Kun sitten itse elokuva vierähti käyntiin, nuo tunteet nousivat elokuvan loppua kohden yhä suuremmiksi: lopputaisteluissa olinkin kyynel silmäkulmassa, ainakin melkein. Mistään elämää suurempaa kokemuksesta en toisaalta puhu, mutta ehdottomasti katkeransuloisesta nostalgiasta, hauskoista hetkistä, muistoista ja naiivista rakkaudesta. Niinhän se kuitenkin on, että kaikista Star Warsseista, ja kaikista elokuvista, Phantom Menace on minulle se kaikista rakkain. Olen sanonut näin aina, ja tulen aina sanomaan: "Episode ykkönen on paras elokuva koskaan. Siinä on parhaimmat musiikit, parhaimmat taistelut, parhaimmat krafiikat ja parhaimmat hahmot. Argumenttisi on invalidi."

Takaisin elokuvan analysointiin: Phantom Menacen 3D-versio pyörii leffateattereissa vanhoilla DVD-suomi-käännöksillä, missä ei ole sikäli mitään valittamista. Värejä on paranneltu, valoja lisäilty ja kuvakokoa levennetty. Star Wars näyttää siis entistä tyylikkäämmältä. Mikään 3D-ihme näytös ei kyllä ollut, vaikkakinjoissakin kohtauksissa kolmiuloitteinen grafiikka toimi yllättävän hyvin: avaruustaistelukohtaukset ja rakettireki-kisa olivat tarkkoja ja teknisesti hienoja, täten siis todella nautittavaa katsottavaa. Odotan siis kaikenkaikkiaan todella suurella mielenkiinnolla ja innostuksella jatko-osia tulevaksi. Eteenkin original-trilogya.

Koska tarina on minulle ja veljelleni niin tuttu, keskityimme tarinan fiilistelyiden sijaan hahmoihin, eteenkin Qui Gon Jinniin. Jätkä kun sattuu olemaan niin hiton bad-ass, aina kusettamassa porukkaa mind-trickeillä ja sitten vetoamassa isompaan auktoriteettiin, kun omat neuvottelukeinot loppuvat ("Would you like to discuss it with the Hutts?"). Muutenkin koko elokuva meni pitkälti hahmojen heitoille naureskellessa, puhumattakaan omista inside-läpistämme. Veikkaan etteivät edessä istuneet tykänneet röhöttämisestämme hyvää...

"I shall kick ur spiky-ass, bitch!"

Ikävä kyllä oma innostukseni ei ole tarttunut muihin. Monet pitävät paitsi Star Warssin uusintaa 3D:nä turhana, myös Blu-Ray ja Special Editioneita täysin humpuukina. Itse asiassa käytännössä kaikki 70-80-luvun nuoret, jotka aikoinaan näkivät originaalin Star Wars -trilogian, inhoavat pre-queleita ja uusintaversioita lähes poikkeuksetta. Heidän mielestään episode 1, 2 ja 3 ovat vain erikoistehostepläjäys, osoitus Lucasin rahanhimosta sekä kyvyttömyydestä pitää näppinsä erossa jo valmiiksi "täydellisestä" työstään. Juttelin aiheesta isäpuoleni kanssa, ja hän piti pre-queleja juuri edellä mainittuina. Oli siinä raivossa pidättelemistä.

Itse suoranaisesti nimittäin vihaan tälläisiä old school -Star Wars -faneja, yksinkertaisesti siksi, ettei heidän inholleen löydy mitään järkiperusteita. He tuntuvat olevan tuulesta temmattuine irrationaalisine kommentteineen kuin fundamentalistisia uskovaisia, jotka tuputtavat uskontoaan ja ultimaalisen absoluuttisen oikeita mielipiteitään muille. Veljeni huomautti, että itsekin muistutan samanlaista myös, sillä en suostu kuuntelemaan mitään poikkipuolista sanaa Episode I:stä. Puolustauduin siihen sanomalla, että ainakin asia on toisinpäin: en vihaa, vaan rakastan.

Yleisesti pidän kehitystä erittäin hyvänä asiana. Sama koksee myös Star Warssin uusintaversioita, vaikka, hyvä on: myönnetään, osa niistä onkin pitkälti erikoisefekteillä kikkailua. Tässäpä ihan lyhyt katsaus kaikkien episodien uusiin blu-ray -uudistuksiin ja mielipiteisiini niistä.

Star Wars ep. I, II ja III
+ kuvanlaatua parannettu ja tarkennettu
+ kuvakoko leveämpi
+ Obi-wanin ja Qui-Gonin pako troidekoilta episode I:ssä on tehty näyttämään paremmalta motion blurrilla
+ Yoda on episode I:ssä muunnettu kokonaan tietokonehahmoksi
- avaruus-kohtauksissa on ihan saatanasti tähtiä
- koko episode II:ssa on lievä sininen valo, joka väärentää värejä joissakin harvoissa kohdissa

Lisää yksityiskohtia täällä.

Star Wars ep. IV, V ja VI
+ yleinen visuaalinen ilme parantunut huomattavasti alkuperäisestä: värit ovat parantuneet, kuvakoko suurentunut ja äänet ovat alkuperäistä huomasti paremmat
+ ewokit räpyttelevät silmiään eivätkä näytä enää eläviltä nukeilta
- R2 kaivautuu yhä syvemmälle kallioon piilotellessaan yawoilta. Herää kysymys: onko se mahdollista niinkin "notkealta" olennolta kuin Artoo?

- klaffivirheitä myöhemmin lisättyjen erikoistehosteiden takia
- Darth Vaderin silmät näkyvät kypärän läpi ep. V:ssä
- Darth Vader huutaa useamman kerran "ei" heittäessään Emperorin alas kuiluunep. VI:ssä

Lisätietoja nelosesta täältä, vitosesta tästä ja kuutosesta tästä linkistä.

Itse olen pienestä hämmennyksestä huolimatta asennoitunut näihin muutoksiin siten, että ne ovat Lucasin alkuperäisiä visioita, jotka hän viimein pystyy nykyteknologialla toteuttamaan. Vaikka monet pitävät Lucasin parantelua ikuisen perfektionistin tyydyttömyytenä ja klassikoiden sörkkimisenä, en pistä pahakseni, jos hyvää saagaa on digitaalisesti paranneltu sekä kuvanlaadultaan että yleiseltä ilmeeltään.

Minulle on yksi ja sama ampuiko Han vai Greedo ensin, jutteleeko Han ihmis- vai olio-Jabban kanssa, onko Boba Fettin ääni muunnettu vai ei, ja kumpi Emperor-80 vai -04-versio episode IV:ssä on "se oikea". Kyse on loppujen lopuksi asenteesta ja siitä, pystyykö pienet epäolennaisuudet ohittamaan ja keskittymään saagaan kokonaisuutena. Sitä ei voi kukaan kuitenkaan kiistää, etteivätkö parannukset kuitenkin tekisi terää, vaikka niitä tekisi useammankin vuoden välein.

Sarlackin kuoppa näyttäisi epäilyttävältä ilman myöhemmin lisättyjä tehosteita.

Paitsi, että Han Solo ampui ensin, hän kykenee myös roikkumaan pelkkien varpaidensa varassa. Mikä mies!

Itse pidän paljon pahempana virheenä esimerkiksi eräässä vanhassa japanilaisessa videopelissä Luken tummaa hiusväriä sekä täysin puun takaa tulevaa kohtausta, jossa Darth Vader muuttuu yllättäen skorpioniksi (vas.).

Mitä yritän tällä postauksella sanoa on, ettei muutosta tule pelätä eikä vihata. Oli kyse sitten Star Warssista tai ei, elokuvien tekninen parantuminen on minusta hienoa ja mullistavaa, vaikkakin alku voi olla köykäinen, esimerkiksi nyt vielä lapsen kengissä olevan 3D-teknologian kanssa. Ajan kuluttua 3D on kuitenkin varmasti tulevaisuuden hitti ja näkemisen arvoinen juttu, siis jotain sellaista, mitä menneisyyden ihmiset pitäisivät uskomattomana teknisenä saavutuksena. Jos kuitenkin valitettavaa löytyy, älä mene 3D-näytöksiin.

Omalla kohdallani ärsyyntymisessä noudatan jo naperona Bambista oppimaani sanontaa: "jos et osaa sanoa mitään miellyttävää, älä sano mitään." Älä siis katso uusia Star Warsseja, jos ne saavat sapen kiehumaan. Itse kuitenkin katson, sekä pre-queleja että Special Editioneita, ja nautin niistä täysin rinnoin, sillä haluan ja pystyn siihen. Sen verran kuitenkin rakastan tätä sarjaa, että voin antaa pienet hölmöilyt anteeksi, vaikkapa ne troidien ärsyttävät uudet äänet episode kolmosessa.

Missä piilevät hyvät lastenelokuvat?

Viikonloppuna televisiosta tuli lasten iloksi Karvakamut, Monsterit Oy ja Herkules. Toissa viikonloppuna töllössä pyöri parin vuoden takainen Wall-E-animaatio. Kävin kyseisen elokuvan katsomassa viimeksi leffateattereissa, ja totesin sen jo silloin kokonaisuutena ihan hyväksi lasten leffaksi. Tosin vaikka elokuvan hahmot ovatkin kekseliäitä ja suloisia, itse tarina tökki hieman ja oli S-elokuvaksi todella pitkä. Useat kohtaukset myös herättivät meikäläisen ajattelemaan, että näyttäisinkö tämän alle 6-vuotiaalle lapselle. Sen verran jännittävää ja toiminnallista meininki kuitenkin oli. Rupesin siinä sitten elokuvaa katsellessani pohtimaan, että onko oman lapsuuteni jälkeen tehty oikeasti hyviä lasten elokuvia.

2000-luvun alku oli hyvää aikaa olla lapsi. Animaatiotekniikka kehittyi ja teknisesti uudenlaisia elokuvia syntyi paljon. Dinosaurus yhdisteli oivallisesti tietokonegrafiikkaa ja kuvattua filmiä, ja tätä yhdistelmää käytetiin yhdessä piirretyn animaation kanssa sitä seuraavissa koko perheen animaatioissa paljon, kuten Atlantiksessa, Karhuveljeni Kodassa sekä Treasure Planetissa. Sitten 3D-animaatiosta tulikin hitti, ja näin syntyivät 2000-luvun suuret lasten klassikot, kuten Nemoa etsimässä ja Autot. Paitsi, että Disneyn, Pixarin ja Dreamworksin teknikka kehittyi, myös elokuvien sisältö oli vaihtelevaa, monitasoista sekä oikeasti opettavaista ja lapsille sopivaa. Esimerkiksi Nemoa etsimässä -elokuvan kokonaan uusi miljöö loi heti uutuuden tunnetta ja toimivuutta tarinaan, ja Madagascarin huumori puri sekä lapsiin että vähän vanhempiinkin katsojiin.

Narnian tarinoiden, Pirates of the Caribbeanien, Upin, Toy Story 3:n ja Tangledin lisäksi Suomeen ei ole tullut viime vuosina juuri ollenkaan "hyviä" lastenelokuvia. Hyvällä tarkoitan sellaista elokuvaa, joka tuo genreen jotakin uutta tai erottuu selkeästi massasta esimerkiksi juonen, tekniikan tai suosionsa ansiosta. Ehkä olen kriittinen tai ehkä en vain pysty sanomaan jotakin lastenelokuvaa hyväksi, koska en enää itse ole lapsi, mutta rehellisesti sanoen olen todella pettynyt siihen, mitä nykylapsille nykyään elokuvissa tarjotaan. Katsotaanpa esimerkiksi, mitä lapsille suunnattuja elokuvia on lähiaikoina tullut tai tulossa: Autot 2, Smurffit, Tintin seikkailut, Johnny English 2,  Happy Feet 2, Alvin ja pikkuoravat 3, Myyrä... Lapsille tarjotaan siis jatko-osia sekä ikivanhojen kassamagneettien uusintaversioita.

Tintin Seikkailut saattaa nostaa taas lastenelokuvien tasoa. Ehkä.

Kyse ei ole siitä, etteikö hyvien lastenelokuvien tekeminen olisi vaikeaa. Se vaan tehdään helpoimman kautta. Tässä kohden herääkin kysymys, että ovatko lapsikatsojat jotenkin alempiarvoisia täysi-ikäisten kanssa? Lapsissahan on sananmukaisesti tulevaisuus: kun nappuloille tarjotaan varhaisessa vaiheessa laadukasta elokuvaa, he arvostavat niitä myös tulevaisuudessa, aina vakavasta taidemätöistä humoristiseen hömppään. Ja tämähän lisäisi tietenkin elokuvayhtiöiden tuottoa, sillä rahallinen tuottohan on kaiken aa ja oo. Kassakone laulaakoon, tsi-tsing.

Totta kai lapset vaativat elokuviltaan helppoa ja ymmärrettävää huumoria sekä koukuttavaa toimintaa. Hyvä lastenhuumori ei kuitenkaan tarkoita slap-stick-/alapää-/väkivaltahuumoria, eikä hyvä toiminta tiiviisti leikattua räiskintää, vaikka ikävä kyllä näitä viljellään nykylasten elokuvissa aivan liikaa. Liekö ihme, että ylivilkkaus-tapaukset, väkivaltaiset tai kapinalliset elkeet sekä kypsymätön huumori lisääntyvät lapsiperheissä ja alakouluissa, kun niiden lisäksi muuta sisältöä ei lastenelokuvissa juuri ole. Kysymykseni kuuluu, että mihin katosivat vanhan Disney-tuotannon viattomuus ja lempeys, kuten Bambissa, Pixarin moniuloitteinen huumori (Antz) sekä lastenelokuvien omaperäiset miljööt (Nemoa etsimässä) ja hahmot (Autot)? Miksi ylivilkas leikkaus (Yli aidan), mäiskintä (G-Force) ja vanhan kierrättäminen sen sijaan nousevat? Miksei lapsille tarjota samanlaista laajaa elokuvatarjontaa kuin aikuisten elokuvamaailmassa? Entä miksi tunnumme tyytyvän lastenelokuvien kohdalla aina samaan jäyhään tarinaan ja teennäiseen opetukseen? Ja miksi hiivatissa kaikki täytyy vääntää nykyään 3D-animaatioksi?

Toki tekninen tyylikkyys ja tarinan opettavaiuus on tärkeää, mutta onko se todella niin tärkeää, että kaikki oikeasti oleellinen, kuten tarinan tai hahmojen luontevuus ja jouhevuus sivuutetaan? Itse ainakin kaipailen valkokankaalle klassisia piirrettyjä, kuten Bambi tai Aristokatit, ilman teknistä prassailua tai miljoonaefektejä. Kananlennon, Antzin tai Madagascarin rempseää huumoria haluaisin nähdä myös lisää, puhumattakaan sitten monitahoisemmasta teematiikasta. Nykylastenleffat kun tuntuvat alleviivaavan liiankin paljon välittämäänsä teemaa, täysin turhaan. Oliko Kaunottaressa & Kulkurissa jokin syvällinen teema? Ei. Oliko se silti hyvä elokuva? Kyllä.

On helppoa tehdä elokuva, joka sisältää yleisesti lapsia kiinnostavia asioita, kuten sankareita, toimintaa ja helppoa huumoria. On helppoa saada maksimaalista tuottoa lastenelokuvista mainonnan ja oheistuotteiden avulla. Vaikeampaa on tehdä lapsille elokuva, joka jaksaa viihdyttää sukupolvesta toiseen menettämättä hohtoaan. En siis sikäli voi moittia nykylasten elokuvia ihan kokonaan. Kuitenkin kehnosta lastenleffasta voi saada mainion, jos hetkeksi unohdetaan se teennäinen sankari +  järjetön toiminta + itsestäänselvä opetus = maksimaalinen tuotto -kaava, ja uskalletaan ottaa riskejä sekä kuunnella lapsiyleisöä. Ja minua.

Ps. Lisää kysymyksiä otetaan edelleen vastaan.  Aion vainota tästä joka ikisessä postauksessa, kunnes niitä on mielestäni tarpeeksi. Kärsikää!

Feeling blue

Kylläpäs olen kirjoittanut paljon viime kuussa... No, asiaan.

Internetissä on puhuttu jo hyvän aikaa Avatar-masennuksesta. Ilmiöstä, joka saa Avatar-elokuvan katsojat kaihoamaan epätoivoisesti Pandoran kaltaiselle planeetalle, jossa kaikki eliöt elävät täydessä sovussa keskenään, loukkaamatta luonnon tasapainoa. Ilmiöstä, joka saa meidät vihaamaan ihmisiä ja kauhistelemaan sitä ajatusta, että elämme kuolevalla planeetalla.

Lainasin Avatarin tänään DVD:lle, ja katsoin sen veljeni kanssa. Myöhemmin rupesin tosissani ajattelemaan planeettamme tilaa. Me tuhoamme ja saastutamme luontoa, kulutamme loppuun sen luonnonvaroja, levittäydymme joka maailman kolkaan ja pistämme planeettamme sietokyvyn äärimmilleen. Julistamme viholliseksi sen, jolla on jotakin haluamaamme, jotta voisimme anastaa sen nopeasti väkivalloin, ilman diplomatian hitautta. Toki sitä hävettää, että edustaa tälläistä brutaalista rotua planeetallamme. Toki se saa ajattelemaan, että onko tässä toiminnassa, elämäntavassa tai oman elämänsä arvolla mitään järkeä. Tietenkin se ahdistaa. Ehkä tässä määrin ymmärränkin näitä "Avatar-masentuneita" ihmisiä. He vain heräävät todellisuuteen, mitä nyt ehkä liioitellen, ja osittain kenties vähätellen niitä, jotka oikeasti sairastavat masennusta.

Avatar oli ilmestysaikanaan melkoinen ilmiö, varmasti yksi nykyajan Hollywoodin suurimpia. Sitä odotettiin Cameronilta todella kauan, ja Amerikassa elokuva sai erittäin hyvän vastaanoton. Kävin itsekin katsomassa Avatarin elokuvateattereissa toverini Soo-chin kanssa, en tosin ikävä kyllä 3D:nä, mikä olisi varmasti ollut melkoinen kokemus. Annoin elokuvalle silloin kolme tähteä. Ensimmäinen tähti tuli puhtaasti grafiikasta, mikä on elokuvassa sanalla sanoen lamaannuttavan kaunista. Toinen tähti tuli puolestaan elokuvan loistavasta avauksesta ja sitä kautta tulevasta potentiaalista. Alun asetelma, päähenkilön todellisuuspakoilu ja minäkuvan pirstaloituminen, asettautuminen tiedenörttien ja sotilasjunttien kaksoisagentiksi sekä tietynlainen matrixmaisuus olivat hyvä lähtö rainaan. Viimeinen tähti tulikin sitten siitä, mitä imelä draama, Pocahontasin rip-offaaminen ja Na'vi-kansan liiallinen inhimillisyys sekä yksittäiset virheet eivät pilanneet.

En halua olla karu. Avatar lähtee liikkeelle oikeasti hyvistä asetelmista. Jaken totutteleminen uuteen avatar-kehoonsa, Na'vien kulttuuriin tutustuminen ja Jaken hiljallinen erkaantuminen yhteiskunnasta on tehty hienosti ja uskottavasti, ja on mielestäni elokuvan parhainta antia. Siinä vaiheessa kun juttuun vain sekaantui ihmisen ja Na'vi-prinsessan välinen romanssi, uskonnon liiallinen alleviivaaminen sekä musta-valkoinen korostus siitä, että ihmiset ovat pahoja ja Pandoran asukit hyviä, alkoi uskottavuus hiljalleen kaikota. Elokuva loppuu hieman teennäisesti, ja olisi minun puolestani voinut päättyä noin puoleenväliin (eli kohtaan, missä Na'vien kotipuu kaadetaan). Mikä tällä hetkellä kuitenkin rasittaa Avatarissa, tai oikeastaan James Cameronissa eniten on se, että lähivuosina rainalle on tulossa jatkoa, ensimmäinen 2014 ja toinen 2015. Siinä meinaan haiskahtaa raha.

Kun kuitenkin katsoin tänään Avatarin uudelleen, nostin sen arvostelua puolella tähdellä. Miksi, vaikka elokuva lankeaakin moisiin rikkeisiin kuten edellä mainitsin? En osaa sanoa. Ehkä edellisen kolmen tähden plussat nostivat yhdessä elokuvan statusta puolikkaalla tähdellä, tai ehkä taustalle tuli ajatus aluksi mainitsemastani Avatar-masennuksesta sekä luontomme nykytilasta. En oikeasti ole mikään viherpiipertäjä: hyvä kun osaan lajitella jätteeni ja viedä panttipullot palautukseen. Elokuva ei siis sikäli ole muuttanut kulutustottumuksiani tai herättänyt minua ajattelemaan maailman kurjuutta ja unohtamaan omat ongelmani. Mistä siis syy tähtien nostoon?

Olen jo pariin kertaan maininnut siitä, kuinka pidän elottomasta luonnosta ja sen muodostamasta harmoniasta, lineaarisuudesta, tietynlaisesta taiteesta. Ehkä Avatarissa on jotakin samankaltaista, tai oikeastaan sen miljöössä, Pandorassa. Planeetta on uskomattoman kaunis sekä päivänvalossa että yöllä, täynnä valoja, lehtien rapinaa, mystisyyttä ja luonnon monimuotoisuutta. Rakastan elokuvassa sitä, kuinka hahmot hyppivät puunrungolta toiselle, ja pehmoinen maa välkähtää hetken heidän painostaan. Ja herranjumala ne ihanat kasvit, jotka kosketuksesta hujahtavat hetkessä herneen kokoisiksi, hehkuvat kosketuksesta, tai ne liskot, jotka säikähtäessään nousevat propellin lailla ilmaan. Pandoran maailma on yhtä taidetta ja se kiehtoo minua. Jos mahdollisuus tulisi, lähtisin planeetalle epäröimättä. Jos siis sieltä ensin poistettaisiin ne vihamieliset elukat.

Ehkäpä juuri tästä on kyse Avatar-masennuksessa. Nykymaailman raadollisuus saa meidät pakenemaan, vaikkakin vain ajatuksissamme, parempaan paikkaan. Se parempi paikka on harmoninen, täydellinen Pandora, jota ei ole liattu ihmiskädellä. Onko se sitten niin hämmästelyn arvoista, että Avatarin nähneet ihmiset muuttuvat alakuloisiksi, misantrooppisiksi ja tekevät itsemurhia sen toivossa, että syntyisivät uudelleen Pandoran kaltaiseen paratiisiin tai yhtyisivät brahman kaltaiseen ikuiseen luonnonhenkeen.

Do want.

Oli miten oli, itse pidän parempana ihmisinho- ja eskapistielokuvana Matrixia, sillä agent Smithin misantropiset sanat ihmiskunnasta kummittelevat päässäni yhä edelleen, vuodesta toiseen.

"I'd like to share a revelation that I've had, during my time here. It came to me when I tried to classify your species. I realized that you're not actually mammals.

Every mammal on this planet instinctively develops a natural equilibrium with the surrounding environment, but you humans do not.

You move to an area, and you multiply, and multiply, until every natural resource is consumed. The only way you can survive is to spread to another area.

There is another organism on this planet that follows the same pattern. A virus. Human beings are a disease, a cancer of this planet, you are a plague, and we are the cure."

"We'll get back to analyze the Matrix-movie.... after the commercial break."

Ps. Onko ideaa elokuva-aiheiseen fanarttiin? Tekisi mieli piirtää. Ehdotuksia otetaan siis vastaan!

Harry Potter: ilmiö joka elää

Tämä postaus tulee olemaan pitkä ja kiinnostava kuin pofessori Binnsin luennot, sillä nyt aion kertoa kaiken suhteestani Potteriin. Tänään tosiaan saatiin päätökseen yli kymmenvuotinen Potter-ilmiö, joka on varmasti ollut monelle fanille katkeransuloinen paikka. Vaikka en enää tunne olevani sananmukainen Potter-fani, myönnän, että tälläinen pitkä taival, joka on 90-luvun lasten ja nuorten varmasti yksi tärkeimmistä kulttuurisista virstanpylväistä, pistää liikuttamaan. Ajattelinkin tehdä videotribuutin Potterille, mutta koska törmäsin teknisiin haasteisiin (en omista yhtäkään leffaa), päätin kirjoittaa tämän erittäin tyhjentävän postauksen.

Jospa siis aloittaisimme ihan alusta, eli kymmenvuotissyntymäpäivästäni, jolloin sain tädiltäni ensimmäisen Potter-kirjan. Tuolloin en todellakaan osannut arvostaa kirjalahjoja, ajattelin vain, että jahas, taas yksi kirja jota en tule koskaan lukemaan. Onneksi olin väärässä. Kun äitimme alkoi nimittäin lukemaan meille kyseistä tarinaa iltasaduksi, tajusin, että tämähän on aivan loistava pokkari. Eikä mennyt aikaakaan, kun kaikki jo puhuivat kyseisestä kirjasta. Sitten alkoivatkin leffat pukkaamaan teattereihin.

Menin tätini ja serkkuni kanssa katsomaan ensimmäisen Potterin eli Viisasten kiven. Olin tuolloin tasan nuoren Harryn ikäinen, yksitoistavuotias. Täytyy myöntää, että olin täysin lumoutunut elokuvaan. Se vastasi visiotani kirjasta niin täydellisesti, etten voinut muuta kuin ihailla elokuvan mieletöntä visuaalista ilmettä ja John Williamssin musiikkia, joka on aina ollut sanalla sanoen täydellistä elokuvamusiikkia, ainakin minun mielestäni. Ylipäätään Potterin kappaleet ovat tunnettuja ja rakastettuja kaikkialla, eteenkin leffan teemabiisi Hedwig's theme. Kiitokset siitä Williamssille. Alun lajittelukohtauksesta aina huispauskisaan ja siitä päähahmokolmikon seikkailuihin kielletyssä käytävässä oli tälläisen pikku palleron mielestä henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Ensimmäinen Potter-leffa seuraa kunnioittavan tarkasti originaalia teosta. Siinä on puolensa, hyvässä ja pahassa. Itseeni se kuitenkin vetosi. Näyttelijäntyö on ensiluokkaista brittilaatua (kuten kaikissa leffoissa), mitä nyt Danielin ja Emman jäyhyys näkyi. Tässä sen tosin vielä pystyi antamaan anteeksi, lapset kun olivat vielä niin pieniä, eikä heiltä juuri löytynyt aikaisempaa näyttelijänkokemusta.

Yleisesti Viisasten kivi oli ja on yhä edelleen yksi parhaimpia Potter-leffoja. Syyt ovat pitkälti juuri kirjan tarinan tiukassa seuraamisessa repliikkejä myöten, tyylikkäässä visuaalisessa ilmeessä sekä tähtinäyttelijöissä. Vielä tuolloin en osannut arvostaa Alan Rickmania, mutta nyt... En voi ajatella ketään muuta Kalkaroksen roolissa. Ja sitäpaitsi hänen äänensä on vaan niin pirun seksikäs.

Noin muuten hahmoista puheenollen, muistan pitäneeni Hermionesta ja Nevillestä alusta alkaen. Hermionesta (huom. kirjaversio) pitkälti siksi, koska hän on sarjan ainut lähestyttävä tyttöhahmo, mutta myös luonteeltaan hyvin paljon samanlainen perfektionisti kuin itsekin. Neville taas vetosi minuun herkyytensä ansiosta, ja eteenkin sarjan loppupuolella hän nousi ehdottomaksi lemppari velho-teinikseni (sillä taas herkän ulkokuoren ja sisäisen rohkeuden vastakkainasettelu iski minuun). Vaikka Fred ja George ovatkin melko kliseinen hahmopari, se toimi alusta lähtien, ja heidän vitsinsä naurattivat minua aina pitkin kirjoja ja elokuvia. Opettajista pidin eniten McGarmiwasta. Vasta myöhemmin tykästyin Lupinin hahmoon, mutta ennen kaikkea Kalkarokseen, joka on hahmokehitykseltään ja menneisyydeltään kaikista nerokkain Potterin hahmo. Kuka tietää jos vielä joskus kirjoitan hänestä ihan yksittäisen postauksen.

Takaisin asiaan. Potter-ilmiö levisi ja kaupallistui elokuvan myötä. Muistan kuinka mässäilimme veljeni kanssa hirveän makuisia Bertie Bottin karkkeja, liimailevani tarroja tarrakirjaan ja ennen kaikkea, pelaavani Potter-pelejä. Pc-pelit Potterin maailmasta olivatkin erittäin viihdyttävää ajanvietettä, ja pidän niitä edelleen yhtenä nostalgisimpina ja hauskimpina tietokonepeleinä, joita olen koskaan pelannut. Eivät ne lautapelitkään tosin huonoja olleet.

Toisen Potter-elokuvan merkeissä mentiinkin sitten koko luokan voimin. Istuin jälleen serkkuni vieressä, ja muistan kuinka kavahdimme sitä, että istuimme aivan kajareiden vieressä. Mitäs siinä, mäiskintää ja kovaa melskettä löytyi, mutta nautimme siitä. Salaisuuksien kammio olikin erittäin toimiva jatko ensimmäiselle leffalle, taas kirjan juonta seuraava ja kokonaisuutena kivasti toteutettu. Williamssille taas pisteet musiikista.

Kaikkien kavereitteni kauhuksi tykästyin paljon Dobbyn hahmoon, josta nyttemmin ihmiset ovat alkaneet pitää vasta tämän kuoltua (mikä muuten ärsyttää minua melko paljon). Toinen raivostuttava, mutta kuitenkin niin loistava hahmo kakkososassa, oli opettaja Lockhart. Vaikea sanoa oliko se hahmon ironisuus vai mieleenpainuvuus, mutta oli miten oli, hahmo kiinnosti ja huvitti minua tavattomasti.

Potter kakkosen parissa tuli vietettyä taas mukavia hetkiä pc-pelien ja iltaisten lukuhetkien parissa. Vanhempamme lukivat meille Pottereita ääneen muistaakseni vielä neljänteenkin kirjaan saakka, mikä oli minusta erittäin lämmittävää ja mukavaa noin yhteisenä perhehetkenäkin. Kun ilmiö yleistyi ja paisui, ja oli paitsi Suomessa, myös muualla maailmalla erittäin tunnettu, leikimme sitä myös kaveriporukassa paljon. Potter-leikit olivatkin yksiä suosikeistani.

Harry Potter ja Azkabanin vangin kävin katsomassa harmikseni yksin elokuvateattereissa. Se on tähän asti ainut elokuva, jossa olen ollut yksin, mutta toisaalta kokemus oli ihan mukava ja tyyliltään hyvin erilainen kuin kavereiden kanssa: sain keskittyä elokuvaan rauhassa, kavereiden kanssa ei tarvinnut heitellä välikommentteja.

Kolmas Potter oli taas yllättävän toimiva ja mukava pakkaus. Draamaa, uusia hahmoja ja toimintaa löytyi ja ne oli toteutettu mukavan jouhevasti ja simppelisti. Ensimmäistä kertaa olin kuitenkin tyytymätön. Pari kohtausta oli teknisesti toteutettu kehnosti (vrt. ihmissusi), ja pienet yksityiskohdat jäivät todella ärsyttämään minua. Miksi esimerkiksi päähenkilöt alkoivat kekkaloida arkivaatteissaan yhä enemmän pitkin elokuvaa? Miksi hahmot olivat yhtäkkiä teiniintyneet niin paljon? Eteenkin Emma Watsonin aikuistuminen (lue: kurvien muodostuminen) näkyi elokuvassa vähän liiankin selvästi. Kaikista eniten kuitenkin häiritsi Tylypahkan tilusten muuttuminen. Edellisissä elokuvissa Hagridin mökille mennään esimerkiksi täysin tasaista ruohikkoa pitkin, kun yllättäen sinne mennään kolmosessa himmeää alamäkeä alas. Mitä pirua.

Konservatiiviset villapaidat ja söpöilyt--

-- vaihtuvat huppareihin ja tiukkiin farkkuihin.

Liekehtivä pikari oli yksi lemppareistani sekä kirjana, että elokuvana. Vaikea sanoa minkä takia pidin juuri kirjasta eniten (ehkä siksi, ettei se enää toistelut aiempien kirjojen samaa kaavaa ja oli vähän synkempi), mutta elokuvasta pidin eniten sen hauskuuden takia. Vitsikkyyden oheella nelos-Potter oli myös tyylikkäästi toteutettu, samalla kun se käänsi uuden sivun juonessa, muuttuen näin synkemmäksi. Voldemortin uudelleenpaluu oli näyttävä ja sopivan synkkä, vaikka herran littana nenä saikin meikäläisen virnuilemaan. Lopun sauvamittelökin oli hienosti toteutettu. Ja ai niin, Cedrick oli hottis. Ja Krum.

Teinidraamaa korostettiin tässä kohtaa ensimmäistä kertaa kirjoja enemmän, ja itse asiassa vasta elokuvissa huomasinkin Hermionen ja Ronin välisen klikin. Itse tajusin kyseisen suhteen kirjassa vasta siinä kohtaa, kun he suutelivat viimeisessä pokkarissa. En sitten tiedä olenko vain tyhmä, vai oliko koko suhde niin huonosti kirjoitettu.

Tässä kohdin onkin hyvä puhua hieman tästä teinidraamasta ja ihmissuhteista. Oma mielipiteeni on, että Harryn olisi pitänyt jäädä yksin. Toinen mielipiteeni on, etteivät Ron ja Hermione todellakaan kuulu toisilleen. Onhan tosin vanhan kliseen, eli fiksun nipottajan ja hölmön pelleilijän yhteenliittäminen mukavan kaupallista. Mutta mikä hitto oli kuitenkin tämä täysin nurkan takaa tullut Harryn ja Ginnyn suhde?  "Yhtäkkiä Harry tunsi katsovansa Ginnyä--" EIJ JEIJ JEIJ, ÄLÄ KATSO SITÄ, SE ON SUN BESTIKSEN SISKO HERRANJESTAS SENTÄÄN! MITÄ VIKAA OLI CHOSSA?! Ja murheenkryyninä, kirjasarjan äärimmäinen lopetus, siis viimeinen luku, olikin ehkä hirveintä mitä olen lukenut koko ikänäni. Albus Severus, James ja Lily lasten niminä? Ei näin. Ei siinä, Rowling osaa kyllä kirjoittaa, mutta romanssien luomisen ja parittamisen suhteen hän on melko kliseinen tapaus.

Elokuvassa pisteet menevät siis huumorille ja taas oikein kivalle toteutukselle. Omaksi harmikseni musiikin säveltäjä tosin vaihtui, ja ohjaajakin veti elokuvaversiota hieman enemmän erilleen kirjasta. Periaatteessa tämä oli ihan hyvä juttu, pitäähän sitä vähän luoda omaa ja sen kautta myös karsia turhia kohtauksia pois elokuvista.

"Murder me, Harry."

 Jos nelonen oli kirjana suosikkini, sitä seuraava Feeniksin kilta oli kirjana totaalisen kalsea. Myönnän etten sitä lukiessani pystynyt keskittymään, sillä se oli sanalla sanoen niin tylsää ja puuduttavaa luettavaa. Harryn itkupotku-raivarit ärsyttivät ja kirjassa oli tajuttomasti turhaa materiaalia. Kuitenkin kirja avasi kunnolla oven uuteen Potterin maailmaan, sen synkkyyteen ja salaperäisyyteen. Kirjasarja oli alkanut simppelinä ja viattomana lastensatuna, mutta yllättäen se oli muuttunut vakavaksi nuorten kirjallisuudeksi.

 Täten kirjasta tehty leffaversio olikin erittäin hyvä, sillä se selvensi visuaalisesti kaikkea sitä, mitä en ollut kirjasta ymmärtänyt. Se oli sopivan pitkä, sopivan toiminnallinen ja sopivan hauska. Plussana olikin Luna Lovekivan onnistunut visuaalinen ilme sekä Pimennon näyttelijävalinta. Ruaahkin oli ihan söppänä tapaus, mitä nyt taas tekniseen toteutukseen oltaisiin voitu taas panostaa. Vitos-leffassa näkyi muuten selkeästi uuden ohjaajan jälki. Nopeat leikkaukset, pienet kauhuelementit ja äärimmäiset lähikuvat olivat siitä selkeä näyte.

Mutta se Chon ja Harryn suudelma... Ei näin. Taas voitaisiinkini vaahdota Potterin romansseista, mutta koska tein sen jo puhuessani Liekehtivästä Pikarista, jätettäköön se nyt väliin. On kuitenkin sääli, että muutoin hieno tarina menee pilalle teinidraaman ja romanssin kehnosta luomisesta.

Nyt näin ei mitenkään asiaan liittyen, on pakko linkata yksi maailman parhaimmista suomalaisista läppädubbauksista, eli Hevosmiesten Kilta. Hajotkaa räkäiseen nauruunne. Tähän väliin on muuten pakko myös laittaa väliin Feeniksin kilta -ps/pc-peli, missä on yllättävän hyvin toimiva suomidubbaus.

Nyt sitten alkaa tämä valituspuoli. Yksinkertaisesti Puoliverinen prinssi oli todella tylsää katsottavaa. Leffateattereissa olin vähällä nukahtaa, ja kohtaukset, jotka oli tarkoitettu toiminnallisiksi ja näyttäviksi, jäivät todella pliisuiksi. Elokuvan alun flirttailukohtaus oli järkyttävä, kuten myös Harryn ja Ginnyn romanssin esittäminen. Paljon paremmaksi ei mennyt Ronin ja Hermionenkaan suhdedraamat, nekin olivat nimittäin kovin väkinäisesti tehtyjä ja todella pitkälle venytettyjä. Leffa oli tajuttoman pitkä, eikä siinä ollut juonellisia koukkuja tai loppuhuipennuksia ollenkaan. Odotin Dumbledoren kuoleman (joka jäi myös erittäin vaisuksi) jälkeistä joukkotappelua, ja petyinkin todella katkerasti, kun sitä ei tullutkaan. Mielipiteeni ei muuttunut kutosleffan suhteen toisenkaan katselukerran jälkeen. Se oli sanalla sanoen tuskaa. Onneksi edes Rowlingin kirja lievittää elokuvan aiheuttamaa pettymystä.

Valittamista alkoi näkyä lisää myös tarinan pienissä yksityiskohdissa. Monia pikkuseikkoja, kuten hahmojen, paikkojen ja tavaroiden ulkonäköä muokattiin ja ohjaaja otti vapauden muokata alkuperäisen tarinan kohtauksia miten halusi (paikkaa, aikaa, hahmojen repliikkejä). Hyvä on, tässä on kyse uuden luomisesta, eikä siitä pitäisi valittaa, mutta joskus liika on liikaa, eteenkin kun halutaan luoda jatkuvuutta näinkin pitkälle, yli kymmenen vuotta kestäneelle saagalle. Potter -elokuvasarjan yksi heikkouksista onkin sen hajanaisuus, kun ohjaajat, puvustajat, säveltäjät ynnä muut tärkeät henkilökunnan jäsenet ovat vaihtuneet. Näin kokonaisuuskin on kärsinyt.

Part ykkösestä olen arvosteluni jo tänne tehnyt, joten siirryn suoraan kakkoseen. Kävin tosiaan samalla porukalla, samassa paikassa ja samaan kellonaikaan tsekkaamassa tuon paljon odotetun Potter-saagan viimeisen osan. Odotin siltä paljon, ja olen iloinen etten joutunut pettymään. Elokuva oli kaiken kaikkiaan ihan hyvä, kohtalainen päätös pitkälle odottelulle. Vaikka Danielin jäykkyys näyttelemisessä näkyikin yhä, ja muutamat pikkuseikat (vrt. kohtausten muuntaminen, Voldemortin epämääräiset älähdykset) häiritsivätkin hieman, leffa oli viihdyttävä eikä se kärsinyt kokonaisuutena paljoa vioistaan huolimatta. Tylypahkan taistelu oli mittava ja hieno, sitä olisi voinut katsella pitempäänkin. Eniten tykästyin kuitenkin kaikkiin Kalkaroksen (ah, ajatusseula-kohtaus), McGarmiwan (kuinka hän herättää
patsaat eloon) ja Nevillen (taistelu)-kohtauksiin, jotka olivat leffan parasta antia. Ehkäpä tämä kuitenkin vain johtuu siitä, että kyseessä ovat kolme lempparihahmoani.

Fiilis oli katossa koko leffan ajan, ja se heijastui myös elokuvakokemukseen, aivan kuten viimekerrallakin. Olinkin myöhemmin kiitollinen, kun minut
saatiin törkeällä ryhmäpainostuksella Flamingoon katsomaan Potter 7 samantien uudelleen, tosin 3D.nä. 3D toikin leffaan uuden ulottuvuuden, eteenkin ykkösrivistä katsottuna, mutta myös huomattavasti hiljaisempi, suorastaan aneeminen yleisö, oli myös kokemus naurun ja aplodien täytteisen faniensi-illan jälkeen. Elokuva jostain syystä parani toisella katselukerralla, ei ehkä niinkään juonellisella tai visuaalisella tasolla vaan teemallisella ja arvollisella tasolla. Tulin ajatelleeksi, että niin, tässä on se Potterin loppu. Ja piru vie, on se nyt kuitenkin ihan hyvä, mitäs tässä nyt elitisteilemään.

Vaikka Rowlingin kirjat ovatkin aina ne originaalit, tulevat myös elokuvaversiot olemaan minulle tärkeitä ja nostalgisia. Eroja niiden suhteen löytyy, minä esimerkiksi inhoan elokuvien Hermionea, mutta toisaalta rakastan leffojen vauhdikkuutta ja eteenkin ensimmäisten osien maagisuutta, joihin ei välttämättä pääse kirjoissa käsiksi. Musiikin voima on suuri, ja Potterin soundtrackit ovatkin yksiä suosikeistani. Tähänkään kirjat eivät pysty. Elokuvissa myös konkretisoituu hahmojen matka aikuisuuteen: kaikki alkaa söpönä ja viattomana, aina pääosien näyttelijöiden liikuttavasta ulkonäöstä musiikin kepeyteen ja juonen yksinkertaisuuteen. Siitä se kuitenkin muuttuu, väreiltään synkäksi, musiikiltaan raskaaksi. Näyttelijät vanhenevat tarinan edetessä. Kasvavat, aikuistuvat. Nyt Potter onkin tullut nuoruutensa päähän, kaikkien vaikeuksien jälkeen.

Yleisesti matka Harry Potterin maailmassa on ollut minulle ja tuhansille muille erittäin rikas ja antoisa. Nyt matka on kuitenkin ohi, samoin lapsuus. On aika heittää katkeransuloiset jäähyväiset. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikesta tulisi luopua. Kaikki liittyy kaikkeen, eletty ei koskaan katoa. Vaikka taistelut on nyt taisteltu ja Voldemort on kuollut, muistot, kokemukset ja tunteet pysyvät elossa. Onhan kyse suuresta kulttuurisesta ilmiöstä, joka ei kuole, ei edes siihen tappokiroukseen.