Liekit tanssii ja konekivääri soi

Eilen Teemalta sattui tulemaan elokuva, jota en ollut aikaisemmin nähnyt. Kyseessä oli sotaelokuva (?) Ilmestyskirja nyt. Nyt-liite oli arvostellut elokuvan viidellä tähdellä, ja nyt katsottuani kyseisen rainan täytyy hieman ihmetellä miksi. Myönnettäköön, etten ole mikään sotaelokuvien suuren suuri kuluttaja, mutta osaan kyllä nauttia niistä, ja joitakin sotaelokuvia pidän suorastaan loistavina! Nyt kuitenkin Ilmestyskirja nyt saa minulta korkeintaan ehkä kolme tähteä.

Miksi? Lyhyesti: alku oli hyvä ja kiinnostava, mutta loppu lopahti. Tiedän kyllä, että kyseinen elokuva on genrestään poikkeava, eivätkä monet sitä edes sano sotaelokuvaksi. Omalle mielelleni se oli kuitenkin ehkä hieman väsyttävää seurattavaa loppua kohden, enkä loppujen lopuksi edes pitänyt elokuvan loppuratkaisusta, koska se oli niin kaiken poissulkeva.

Myönnettäköön, että elokuvan ansioita ovat tietenkin se kuuluisa lentokonekohtaus Wagnerin soidessa taustalla, elokuvan idean kiinnostavuus sekä se, että viimeinkin pystyn muistamaan seuraavana aamuna hahmojen nimet ja päällimmäiset luonteenpiirteet. Hyvä minä. Kuitenkin elokuvan loppupuoli kävi sen verran tylsäksi, etteivät edes Harrison Fordit sitä pelasta.

Harrastakaamme nyt kuitenkin hieman deduktiivista päättelyä, eli siirtykäämme yksityisestä asiasta yleiseen. Nyt nimittäin mieleni tekee esitellä ja arvostella top 5 parhaat sotaelokuvat! Aloitetaan listan pohjalta, vaikkei se todellakaan mitään pohjasakkaa olekaan.

5. Päivä ilman sotaa
Tämä on kyllä yksi niistä harvoista sotaelokuvista, jotka osoittavat ihmisen rauhanomaisena ja ennen kaikkea ystävällisenä ja humaanisena olentona: vastapuolella on aivan samanlaisia ihmisiä perheineen niin kuin mekin. Tämäkin raina kuuluu niihin elokuviin, jotka on katsottava vuosittain, yllättäen aina joulun alla, sillä niihin tapahtumiin elokuvan tarinakin sijoittuu.

Jokaisen katsomiskerran jälkeen itselleni on jäänyt hyvät fiilikset ja herännyt toivo siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä toiselle, ja ehkä jonain päivänä kaikki maapallon ihmiset vain lopettaisivat sotimisen ja yhdistyisivät sopuisaksi maailmankansaksi. Ikävä kyllä on sitten palattava todellisuuteen, ja meikäläinen tuomitsee koko elokuvan liian optimistiseksi ja pasifistiseksi. Ehkäpä siksi tämä sotaelokuva ei pääse listaykköseksi.

4. Full Metal Jacket
"GET THE FUCK DOWN OF MY OBSTACLE!"
Ironisuudessaan "täysi metallitakki" on loistava elokuva. Se vääristelee, stereotypisoi, värittelee ja kärjistää ihmisiä ja tilanteita, ja luo niistä paikoin tyrskyttävän hauskoja. Huumorin käntöpuolena toimii sitten tietenkin elokuvan synkeä puoli, joka huumorin tavoin ei ole väkisin väännettyä vaan luontevaa ja ennenkaikkea toimivaa: elokuva kulkee jouhevasti, mikään kohtaus ei tylsistytä ja hahmot jäävät mieleen.

Eniten luonnollisesti draamasta ja huumorista pitävänä ihmisenä innostuin elokuvan alkupuolesta ja sotilaiden koulutusvaiheesta. Veljeni oli myös maininnut, että elokuvassa on täysin minun henkinen hahmo. Ei kestänyt kauaakaan kun tunnistin tämän: lihava virnistelijä, joka ei läpäise edes kuntotestiä kiitettävästi (ei siis mitenkään tarkoittaen, että olisin itse lihava. Pois se minusta). Sitten tilanne muuttuu: virnistelijästä tulee vakava ja viileä sotilas, joka hautoo kostoa vääryyksistä, joita on joutunut kestämään. Jouduin todistamaan elokuvaa katsoessa omankin mieleni hulluuden.

Minä: Noni! Nyt kyllä ampuisin ton komentajan, saatana!
*PANG*
Minä: Oho, noni. Mutta nyt kyllä... Nyt kyllä tappasin ittenikin, kun niin peruuttamaton juttu kuitenkin...
*PANG*
Minä: Jahas.
Veli: Sanoinhan, että toi on ihan sinä.



3. Kirjeitä Iwo Jimalta
Käydäänpä sitten Japanin ihmeellisen saarivaltionkin puolella. Perjaatteessa tämä elokuva voisi olla Full Metal Jacketkin paikalla, mutta olkoon. Laitetaan Iwo Jima kolmoseksi vaikka sitten vain Ken Watanaben takia.

Iwo Jima ei sinällään eroa perus sotaelokuvista. Perus räimintää, draamaa, kiinnostavia hahmoja ja tilanteita löytyy hienoista efekteistä puhumattakaan. Minun on siis todella vaikea sanoa, minkä takia juuri Iwo Jima on sattunut elokuvana minua koskettamaan. Onko kyse kenties japanilaisten eriskummallisesta taistelumoraalista ja -säännöistä? Inhimillisistä hahmoista, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat japanilaisesta auktoriteetti- ja kollektivimikulttuurista? Paha sanoa. Kuitenkin Kirjeitä Iwo Jimalta jaksaa kerta kerralla koskettaa ja kiinnostaa, vaikkei se sinällään tuo mitään uutta sotaelokuvagenreen.

2. Das Boot
Klaustrofoobikkolle ei voi suositella tätä elokuvaa, puhumattakaan siitä, joka on saanut traumat Titanicista. Das Boot on loistava kuvaus miehistöstä, joka janoaa taistelua, mutta tosipaikan tullen haluaa vain pitää henkiriepunsa, ja osoittaa sen kautta suunnatonta elämänhalua, kekseliäisyyttä ja sisua. Saksalaisesta alkuperästä on annettava plussaa, puhumattakaan ajatuksesta, että nyt ollaan "vihollisten" puolella, ja tarkastellaan toista maailmansotaa heidän näkökulmastaan.
Hahmot ovat kiinnostavia ja sympaattisia, vitsit naurattavat (vaikka saksalaisia ovatkin) ja musiikit ovat kauniita ja tarttuvia: kukapa ei voisi vastustaa Tipperery-songia!

Itse on mainittava Das Bootista vielä tunnelma, joka on pitkin elokuvaa loistava. Vaikka alku hieman tökkiikin ja on unettava, se toimii hienona vastapainona elokuvan toiminnalle. Muistan kun katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa. Ensin tuskastelin ääneen: "miksei ne jo taistele! Tulisi jo vihollisia ja tappelua ja räiskintää!" Sitten kun viimein taistelukohtaus tuli, toivoin sen vain loppuvan. Piinaava tunnelma, hiljaisuus, tutkan karmiva piipitys ja lopulta hirmuinen ajatus miehistön hukkumisesta pienessä sukellusveneessä saivat sen aikaan.
Ja ennen kaikkea, elokuva loppuu mitä parhaiten, ja pistää miettimään.

1. Tuntematon sotilas (Edvin Laineen versio)
Tarvitseeko tätä kalssikkoa sen kummemmin avata? Tämä elokuva vain yksinkertaisesti kuuluu niihin, jotka vain on nähtävä kerran vuodessa itsenäisyyspäivänä koko perheen kanssa. Siksi Tuntemattomaan liittyy paljon hyviä muistoja, sekä elokuvan, että kirjan kautta.

En voi sanoa kuin, että kympin arvoinen suoritus ohjaajalta, näytteijöiltä, erikositehosteiden tekijöiltä ja tarinan uskollisuudelta, sillä koko elokuva on kokonaisuudessaan niin hieno, hauska ja kekseliäs, ettei mitään rajaa. Ainoana miinuksena voi mainita hahmojen vanhan iän elokuvassa, mutta se on pieni murhe, sillä en yksinkertaisesti vain voi ajatella Tuntemattoman hahmoja muunkaanlaisina kuin Laineen elokuvassa. Vanhala hihittelee paitaansa, Riitaoja nyrpistelee ja itkee, Lehto puolestaan on yrmeä jörö, jonka leuka on niin pitkä ettei edes kypärän lenkki mahdu sen alta. Loistavaa, lyhyesti sanottuna loistavaa.
"Aijaij, on niin kukkasta että!"