Neljän tähden elokuvia

Viime aikoina olen katsonut neljä elokuvaa, neljän päivän aikana. Ihme vain, etten ole kirjoittanut tätä merkintöä vielä neljäs päivä kuluvaa kuuta, mutta annetaan mokoman sattuman olla.

Kaksi näistä elokuvista olen nähnyt aikaisemminkin, kaksi muuta olivat minulle vain korkeintaan nimenä tuttuja. Kyseessä olivat kaksi Disneyn klassikkoa sekä kaksi enemmän tai vähemmän humoristisia draamoja. Nyt siis pikku esittelyt kustakin neljän tähden elokuvasta...

Disneyn Bambi ja Viidakkokirja
Halusin upputua taas lapselliseen regressioon, ja katsoin sitten perjantai-illan ratossa nämä kaksi loistavaa klassikkoa. Bambi on ollut oma suosikkini jo ihan pirpanasta lähtien, ja äidin mukaan katsoimme veljeni kanssa myös Viidakkokirjaa todella ahkerasti. Bambia olen tarinana aina rakastanut, ja piirrosjälki tässä piirretyssä on aivan vertaansa vailla. Kyllä siinä raavas mieskin itkee, kun Bambi huutaa äitiään lumisateessa. Ainakin itselläni oli itku lähellä, vaikka olen kyseisen elokuvan nähnyt lukemattomia kertoja.

Viidakkokirjan suhteen olin sen sijaan varautuneempi. En ollut aikoihin katsonut mokomaa, ja pelkäsin sen olevan jostain syystä masentava tai huono. Mikään hilpeä tarinahan ei tämäkään tarina ole, mutta nyt kun sitten istahdin oikein kunnolla keskittymään ja uppoutumaan omaan lapsuuteeni, niin herranjumala, tämähän on aivan loistava! Ainakin sain uutta syvyyttä kaikkiin hahmoihin aina Baloosta lopun korppikotkiin. Vaikea sanoa minkälaista.

Disneystä minun on pakko kirjoittaa jossain vaiheessa pitkä kokonainen postaus. Tuntuuhan tuo olevan niin oleellinen osa omaa elämääni, eteenkin lapsuuttani, enkä varmasti ole ainut. Luultavasti kaikki 80-90 -luvulla syntyneet lapset pitävät Disney-piirrettyjä suuressa arvossa, eivätkä välttämättä kykene sulattamaan nykyisten lasten elokuvien karmeaa remellystä ja pinnallista teematiikkaa.

Kaunis elämä (La vita é bella)
Yleensä kuunnellessani tai muutoin saadessani selville maailman vääryyksistä tai ihan vain läheisten ystävieni ongelmista tai tuskasta, minulle itselleni tulee suunnattoman huono olo. Ei siksi, että olisin välttämättä myötätuntoinen tai säälisin heitä, vaan sen takia, että tunnen itseni omine ongelmineni olevan niin pieni ja vähäpätöinen. Jään kakkoseksi. Yleensä en siis halua edes kuulla toisten ongelmia, puhumattakaan törmätä sitten blogeihin, joissa ihmiset kertovat suorastaan sääliä kerjäten omista ongelmistaan. En voi sietää sellaista.

On kuitenkin yksi poikkeus, jolloin en tunne pahaa oloa itseni takia. Tälläisiä tuntemuksia herätti tämä italialais elokuva Kaunis elämä, joka siis noin tiivistettynä kertoo keskitysleiriin joutuvasta isästä ja pojasta. Elokuva oli aivan järkyttävä ainakin loppua kohden, eikä sitä ylipäätään tiennyt pitäisikö elokuvan aikana itkeä vaiko nauraa. Elokuva kuitenkin herätti minulla ajatuksia natsi-Saksan aikana tehdyistä vääryyksistä. Mikä voi olla niin oksettavaa ja alhaista kuin tuhota viattomia ihmisiä, ja pistää heti pienet lapset ja avuttomat vanhukset tulilinjalle. En oikeasti osaa sanoa mitään yhtä kuvottavaa, ja siksi suhtaudunkin erittäin myötätuntoisesti kyseisiin karmeuksiin joutuneisiin.

Samankaltaisia tuntemuksia herätti klassikko Sofien valinta, jossa siis tämä konkreettinen "valinta" sai minut voimaan todella pahoin. En tiedä, ehkäpä ajattelin itseni kyseisen pikkutytön osaan, jonka saksalaisupseeri otti mukaansa.

Little Miss Sunshine
Tämä rainahan tuli juuri eilen illalla. Minulla ei ollut juuri mitään ennakkotietoja tästä elokuvasta, kunhan nyt nimen tunnistin ja ajattelin, että mikäs siinä, voisihan sitä tuon katsoa ja olla sitten väsyneenä koko seuraavan päivän (kyllä, olen nyt väsynyt).

Elokuva sitten olikin todella positiivinen yllätys. Hesari oli antanut sille kolme tähteä, mutta otsikon mukaan itse antaisin ehdottomasti sen neljä tähteä. Minusta tarina oli koskettava ja herttainen, eikä esimerkiksi ruvennut mässäilemään millään stereotypialla tai teennäisen onnellisella lopulla. Pidin elokuvasta, sillä se ei yrittänyt mitään siirappista ja surkeaa, vaan oli oma itsensä alusta loppuun. Lisäksi hahmot olivat kaikenkaikkiaan loistavia, ja jokaisesta tuntui löytyvän jotain, joka enemmän tai vähemmän heijastelee suorituspainoitteista yhteiskuntaamme, sekä yksilöä itseään, eli minua. Ehkä meissä kaikissa elää kärttyinen vanha pappa, perfektionisti-suorittaja, kiihkeä unelmoija sekä omista kyvyistään huolestunut pikkutyttö.

Taas kuitenkin törmäsin johonkin todella vastenmieliseen tämän elokuva parissa. Nimittäin noihin tyttöjen kauneus-/missikisoihin. Toki ymmärrän, että elokuvan kauneuskilpailut olivat äärimmilleen vedetyt ja näyttelyä, mutta ikävä kyllä eteenkin Amerikassa taaperoiden meikkaaminen ja vieminen mani-tai pedikyyriin on joillekin todellisuutta. Taas yksi asia, joka todella saa minut voimaan pahoin. Ihmetelkää nyt sitten, kun maailma on pullollaan lapsia, jotka ovat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä. Itse en tietääkseni tunne yhtäkään tyttöä, joka olisi tyytyväinen omaan fyysiseen ulkonäköönsä sellaisenaan. Eikö se ole aika huolestuttavaa?