En muista enää elokuvaa, jonka katsoin viimeviikolla. Siinä oli kuitenkin entinen pornotähti, joka sitten sotkeutui suuren huumejehun ryöstöön sekä näiden kyseisten ryöstäjien joukkomurhaan. Ei ollut mikään mullistava elokuva noin kokemuksena, mutta väkivaltaa siinä ainakin oli.
Lisäksi eräs kaverini antoi minulle lainaksi Afro Samurain, joka jo nimestään päätellen on melkoista mätkintää. Ja sitähän se on, komeaa sellaista. Lisäksi katsoin juuri Youtubesta ehkä vähän pahamaineisenkin (ainakin meidän perheessä) gore-ecchi-seinen-violence-anime Elfen Liedin animemusiikkivideon.
Mikä on pointtini? Se, että itseasiassa minä pidän väkivallasta elokuvataiteessa. Monet suosikkielokuvani käsittelevät sitä enemmän tai vähemmän, joko fyysisessä tai henkisessä muodossa. Oikeastaan vain Star Wars ja erinäiset draamat eivät ole sitä täynnä. Huomattakoon kuitenkin, etten ole mikään toimintaelokuvien ystävä, vaikka väkivallasta puhunkin. Kyse ei ole aivottomasta "moro, olen nousuhumalassa oleva macho-man ja tapan kaikki heleposti ja syön itse luoteja kuin leipää", vaan tietynlaisesta ajatuksia herättävästä väkivallasta, joka ei rupea turhia mässäilemään.
Noh.
Minkä takia sitten pidän väkivallasta? Miksi nautin katsoa sitä, kuinka joko päähenkilöt kärsivät tai sitten käyvät itsetekemässä viholliselle jakauksen keskelle päätä? Paha sanoa, mutta heitetäänpäs tähän nyt jotain analyysiä, kun asia tuli puheeksi.
Sitä ei voi kukaan efekteistä pitävä ihminen kieltää, että juuri väkivaltaisissa kohtauksissa elokuva on visuaalisesti kiinnostavin. Hahmojen väliset miekkataistelut, sotaelokuvien räjähdykset, avaruustaistelut tai hahmon psyykkinen taistelu on kerrassaan kaunista katseltavaa noin visuaalisesti. Itse rakastan erikoisefektejä, komeita räjähdyksiä, hahmojen välisiä konflikteja sekä komeannäköisiä hidastuksia kiivaissa kohtauksissa. Supersankarielokuvat ovat tästä loistava esimerkki. Mitä ne olisivat ilman pyssyjen paukuntaa ja jännitystä? Sin Cityssäkin olisi onnettoman vähän sisältöä, jos siitä poistettaisiin kaikki lihamässäilyt.
Toisekseen väkivalta on usein paitsi ohjaajan myös katsojien keino kanavoida omia aggressioitaan. Esimerkiksi Kill Billissä en voi olla toisinaan ajattelematta, että itse olisin Morsian, ja kävisin vähän rankaisemassa ihmisiä, jotka ovat minulle joskus tehneet pahaa. Lisäksi väkivalta on hyvä vaikutuskeino. Se järkyttää, ihmetyttää, pistää miettimään ja toisaalta arvostamaan sitä rauhaa, joka täällä meillä Suomessa on.
En väitä, että itse olisin väkivaltainen tai impulssiivinen ihminen. Itseasiassa inhoan tosielämän väkivaltaa, ja olen ehdottomasti kaikkia sotia vastaan. Olen monesti joutunut myös perheemme isän kanssa vastatusten väkivaltaisten elokuvien katsomisesta, ja hän onkin moittinut minua väkivaltafriikiksi. Ehkä se johtuu siitä, että olen suloinen pikkutyttö, ja heidän kuuluu pitää vain romanttisista komedioista. Huoh, tätä konservatiivista maailmaa.
En kuitenkaan voi kieltää, etteikö esimerkiksi syvä kiintymykseni Matrixiin, Watchmeniin, V niin kuin Verikostoon ja Kill Billiin olisi juuri väkivaltaisten kohtausten ansiota. Toki kaikkiin kyseisiin elokuviin liittyy paljon muutakin kuin pelkät visuaaliset efektit, mutten voi kiistää mätkimisen osiota niissä. Onhan ne Matrix-tappelut hitto niin hienon näköisiä! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!