"Pyörikää, oi joulun leffaset!" (mukana myös julkkisihastus)

Movie Monday heitti jo aikaa sitten haasteen liittyen joulun ajan elokuviin. Mitä katson vuosittain joulun alla? Mikä elokuva muistuttaa minua joulusta?

Yleisesti kivoja jouluun liittyviä elokuva on Yksin Kotona, ja nimenomaan elokuvasarjan kakkososa. Itse ainakin sain nappulana tästä elokuvasta hyvät naurut ja usein juuri talviseen aikaan, jolloin sitä esitettiin televisiossa. Toinen jouluinen ja ennen kaikkea luminen elokuva on Jack Frost (siis vuoden -98 versio). Tämän isä-poika -rainan parissa itselle tuli ensimmäisillä katselukerroille helposti tippa linssiin. Vielä yksi veikeä, yllättävän suomalaisotteinen (kiitos Mauri Kunnakselle) ja lämminhenkinen joulun ajan elokuva on myös Joulupukki ja Noitarumpu.

Jostain jännästä syystä kaikki Taru Sormusten Herrasta -leffat tulee aina katsottua loppuvuodesta, joko syksyllä tai sitten juuri joulun tai uudenvuoden kynnyksellä. Paha sanoa miksi. Myös kahdessa ensimmäisessä Potterissa on jotain satumaista ja ihanaa, ja niistä minulle tulee mieleen vuodenajoista juuri talvi. Luultavasti mielleyhtymä tulee puhtaasti siitä, koska Viisasten kivi ja Salaisuuksien Kammio ilmestyivät Suomessa hieman ennen joulua. Myös kirjat ilmestyivät aikoinaan vuoden alkupuolella, juuri syntymäpäiväni korvilla.

Jos puhutaan elokuvasta, joka on aivan pakko katsoa jouluna, se on tietysti yleisesti rakastettu ja kaunis Lumiukko-animaatio. Vaikka tämä klassikko onkin tämän aiheen yhteydessä ehkä kliseisin vastaus ikinä, en häpeile sanoa, että pidän tästä puolentunnin animaatiopätkästä ihan tajuttoman paljon. Kyse ei ole ainoastaan nostalgisesta traditiosta, vaikka pidän sitäkin toki yhtenä tärkenä elementtinä. Kukapa nyt ei pitäisi ajatuksesta, että vuodesta toiseen animaation poika ei kasva koskaan, vaikka itse olisi viisi, kymmenen, neljä- tai kuusikymmentävuotias. Lumiukko-animaatiosta pitämisessä on kohdallani kuitenkin kyse myös yksinkertaisesti tarinasta ja visuaalisesta ilmeestä itsestään.

Vaikka Lumiukon tarina vaikuttaa hyvin lapselliselta ja yksinkertaiselta, siitä voi löytää syvällisempiäkin teemoja sekä symboliikkaa. Minua esimerkiksi viehättää tavattomasti ajatus siitä, että aluksi animaation poika on hieman vintiömäinen ja seikkailunhaluinen, mutta ottaa Lumiukko-toverinsa kanssa neuvojan ja opastajan roolin. Myöhemmin tosin tämäkin asetelma kääntyy päinvastaiseksi, kun poika pääsee vierailemaan Lumiukon omassa maailmassa. Animaatiojälki on yleisesti persoonallinen ja kaunis, ihanan vanhanaikainen ja siksi toimiva.

Vaikka Lumiukko onkin lämminhenkinen, ihastuttava ja visuaalisesti sievä tapaus, se kuuluu myös niihin surullisimpiinkin tapauksiin. Katson animaation joka ikinen vuosi, mutta kaikesta huolimatta itken aina silmät päästäni sen katsottua. Mikä onkaan karmeampi tapa herätä todellisuuteen, symboliseen aikuisten maailmaan, kuin huomata rakkaan Lumiukko-ystävänsä sulaneen. Ei ihme, että kymmenvuotiaasta rupesin pelkäämään vanhenemista ja aikuiseksi tuloa.

Asiasta keveämpään, olen nyt aivan tavattoman ihastunut Sam Witweriin. Aluksi tämä täysin nurkan takaa tullut celebrity-crush tuli Star Wars: the Force Unleashed -pelien ja sen päähenkilön Starkillerin kautta, mutta tsekkailtuani tämän nuoren herran esiintymistä muun muassa Smallvillen, Being Humanin, Battlestar Galactican, parin haastattelun sekä usean erinäisen youtube-videon kautta olen nyt aivan lääpälläni häneen. Vaikka olenkin yllättynyt Witwerin erittäin potentiaalisista näyttelijänkyvyistä, hän vetää minua puoleensa vielä enemmän törkeän hyvän ulkonäkönsä ansiosta. Tämä on minulle sikäli hävettävää, sillä haluan usein arvostella ihmisen sisintä enkä ulkokuorta. Puhumattakaan siitä, että ihastun ihmisissä (sekä lähipiirissä että julkkiksissa) nimenomaan persoonaan ja kykyihin, enkä ulkonäköön. Mutta ARGH, kuka voisi olla katsomatta noita miehekkäitä kulmakarvoja, tyylikkäitä kasvonpiirteitä ja raamikasta vartaloa!

Jestas sentään. Uh-huhh... Mitä nuori ja viriili sinkkunainen tästä voi enää ajatella?

Juttelin veljeni kanssa tästä julkkis-ihastuksestani ja hän piti sitä melkoisen huvittavana. Omalla kohdallani en ole juuri koskaan törmännyt julkkis-ihastuksiin, vaan rakastumisen kohteinani ovat melkein aina olleet fiktiiviset hahmot. Ewan McGregorin jälkeen julkkis-ihastuksia ei ole juuri näkynyt, ennen kuin nyt, ja pentele, Witwer iski ja kovaa. Ehkäpä siksi lähipiirinikin ihmettelee yllättävää innostumistani.

Minä: "Katsoin eilen ihan sattumalta yhden Smallvillen jakson ja kuolasin Witweriä, kun se oli niin namu. Ajattelin tsekata myös tuon Being Humanin läpi, koska Witwer on siinä ja--"

Veli: "Kuulostat joltain hullulta Johnny Depp -fanitytöltä, joka kattoo elokuvia vaan sen takia, että se on siinä."  --

Minä: "Haluaisin lähteä tapaamaan Witweriä New Yorkkiin! Katoin jopa, että olisiko sillä kiertuetta tai jotain täällä Euroopassa, mutta ei se taida muu auttaa kuin mennä Jenkkeihin..."

Veli: "Tiedätkö mikä on jonnempaa kuin lähteä maailman toiselle puolelle ja maksaa tonneja vaan siitä, että näkee jonkun randomin näyttelijän?"

Minä: "No? Ei mikään, vai?"

Veli: "Ei, kun se, että luulee, että se tulis jonnekin Suomeen."

Keskustelu eteni niin pitkälle, että mietin millainen olisi tapaaminen minun ja Sam Witwerin välillä. Kerroin veljelleni, että hän on hullu Star Wars -fani, ja tykkää pelata pleikka kolmosella pelejä, kuten Red Dead Redeption ja Fall Out -sarjaa. Puhuisimmeko siis näistä asioista, jotka minuakin kiinnostavat? "Ei", arvelin. "Menisin luultavasti ihan lukkoon ja tuijottaisin sitä. Ja sen ihania kulmakarvoja." Siinä vaiheessa veljeni löi kämmenensä otsaansa ja nauroi fanityttöilylleni.

"I am smiling, but this *osoittaa kulmiaan* makes people think I'm not."

En ole aikoihin kokenut mitään vastaavaa, melkein fanaattista kiinnostusta ja intohimoa johonkin ihan oikeaan ihmiseen. Miten tälläisestä täysin spontaanisti ja nurkan takaa tulleesta celebrity-crushista päästään eroon? Auttakaa, alan olla epätoivoinen ja kiihkoissani :DD

"Bleep bliip bloop!" "You said it Artoo."