Hyvää päivää, puhun nyt peleistä

En varmaan muista kertoneeni, mutta toissaviikolla läppärini päätti pimahtaa ja sanoi kovalevynsä ja vähäisenkin suorituskykynsä irti. Sain onneksi viikonloppuna uuden tietokoneeni osat, jonka isäni teippasi kasaan. Täytyy kyllä sanoa että tämä yli 700 euron ostos kannatti, pömpeli pelittää törkeän hyvin ja nätisti.

Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Uuden tietokoneen myötä olen päässyt pelaamaan pelejä, joita ikivanha läppärini ei pystynyt pyörittämään. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti kahta asiaa: 1) elokuvia ei tule katsottua 2) univelka senkun kasvaa. Toisaalta olen taas vaihteeksi innostunut jostakin uudesta asiasta luita ja ytimiäni myöten. Kyseessä on videopeli, roolipeli-tyylinen scifimättö nimeltään Mass Effect.

Pelinä ensimmäinen Mass Effect on melko vanha (2007), mutta siitä huolimatta erittäin toimiva kokonaisuus. Pelin tarina on kerrassaan upea, hahmot hyvin monisyisiä ja kiinnostavia, sekä tietenkin itse pelaaminen on varsin nautittavaa pieniä ärsyttävyyksiä lukuunottamatta. Alun köykäisyyden jälkeen olenkin pelannut Mass Effectia valehtelematta 10-12 tuntia putkeen usean päivän aikana, ja nauttinut joka hetkestä. Koneella on asennusta odottamassa pelin kehuttu kakkososa ja maaliskuussa ilmestyy kauan odotettu trilogian päätös. Todellakin odotan innolla näidenkin pelaamista, aina teknisestä tappelemisesta hahmojen välisten suhteiden kehittymiseen.

Jotta postaus ei menisi ihan off-topiciin Mass Effectistä lupailtiin tälle vuodelle elokuvaa. Olen tosiaan melko skeptinen tämän suhteen, sillä monet muut peleistä väsätyt elokuvat, muun muassa Halo ja Bioshock, ovat jääneet ikuisuusprojekteiksi tai osoittautuneet flopeiksi, kuten esimerkiksi Lara Croft tai Dead or Alive. Jos kuitenkin Mass Effectistä on tulossa elokuvasovitus, olen ehdottomasti menossa katsomaan sen. En pelkästään siksi, että fanitan peliä, vaan oikeastaan siksi, että näen, miten tietyt ongelmat on rainassa ratkaistu.

Pelissä esimerkiksi luodaan sukupuolta myöten kokonaan oma hahmo, komentaja Shepard, ja juonessa edetään melko lailla vapaassa järjestyksessä. Hahmojen väliset suhteet sekä tapahtumien järjestys ja voimakkuus riippuvat siitä, miten luomasi hahmo käyttäytyy/sanoo/tekee. Esimerkiksi romanssipuolella pelaajan Shepard voi rakastua kaikenkaikkiaan yli tusinaan eri hahmoon. Käsikirjoittajalla on tässä siis melkoisesti tekemistä, jotta peliä pelanneet nörtit saavat elokuvan mies-Shepardista löydettyä oman hahmonsa piirteitä.

Koska elokuvaversion Shepard tulee olemaan mies, olen kohtalaisen vaikeassa samastumistilanteessa, sillä oma hahmoni on nainen. Koska olen yllättäen tavattoman kiintynyt hahmooni, on vaikeaa kuvitella, että jaksaisin välittää elokuvaversion Shepardista yhtä paljon. Voiko elokuva olla tuolloin uskottava? En haluaisi elokuvan floppaavan, mutta pelkään silti pahinta.

(Kuvassa muuten abouttiarallaa oman Shepardini kuva. Hänellä ei tosin ole kulma-arpea, vaan posken poikki kulkeva viiltohaava sekä koukkanokka-nenä, jonka loin puhtaasti vahingossa. Eipä siinä, tästä vahingosta nimittäin syntyi hyvin persoonallisen näköinen hahmo, joka ei tietystä kulmasta ole ehkä siitä kauneimmasta päästä.)

Hahmoista puheenollen, viimeisin peli-ihastukseni, ja sitä kautta Sam Witwer-innostukseni, oli Star Wars: the Force Unleashedin päähenkilö Starkiller. Juuri tällä hetkellä pelaan pelin kakkososaa ja välitän hahmosta täten edelleen, mutta Mass Effectin viehätyksistä on noussut nyt pintaan luutnantti Kaidan Alenko, johon olen myös tavattoman viehtynyt. Jännä kyllä, Kaidan ei ehkä ulkonäöltään vastaa täysin miesihanteitani, mutta on luonteeltaan hyvin pitkälti sellainen: rehellinen, lojaali, rakastava ja ihana. Toisaalta myös monet muut Mass Effectin hahmot kiinnostavat minua, aina tutkija-Liarasta salamurhaaja Wrexiin, mutta eivät tosin romanttisessa mielessä. Poikkeuksena toiminnee ehkä ex-agentti Garrus, jota pääsee lähentymään romanttisesti Mass Effect kakkosessa. En toisaalta tiedä, pysynkö "lojaalina" Kaidanille vai päästänkö asiat vierimään. Sen näkee sitten. On kuitenkin hirveää olla ihastunut pelihahmoihin.

"That's what I lo-- appriciate about you, Shepard."

Taisi mennä koko postaus pitkälti offiksi, mutta antakaa anteeksi. Olen innoissani, motivoitunut ja pitkästä aikaa tuntuu ylimpäätään siltä, että elämässäni on useampikin asia, josta todella nauttii ja joiden takia kannattaa elää. Ensin ne olivat toverit yleisesti, nyttemmin elokuvat. Ilmeisesti kuvaan ovat nyt ilmestyneet myös videopelit, pienissä määrin, mutta kuitenkin. Eihän se paha asia ole, vai kuinka? Niin kauan kun unirytmi pysyy kohdillaan! Minut tuntien se ei kuitenkaan pysy.

Ps. Kutkuttaisi aivan törkeästi tehdä musiikkivideo Mass Effectistä. Se voi kuitenkin olla todella haastavaa, sillä pelien cinematic-clipit ovat pitkälti avaruusaluksista ja -taisteluista, ja sitten on vielä tuo Shepard-ongelma. Saa nähdä saanko mitään aikaiseksi, kun Sony Vegas täytyy muutenkin uudelleenasentaa tuolle uudelle koneelle.

EDIT:
Ps2. (31.01.2012) Aloitin ME-tribuuttivideon tekemisen, mutta se todennäköisesti valmistuu vasta maaliskuun lopulla, sillä odotan pelimateriaalin valumista internettiin.

Ps3. (31.01.2012) Pelasin nyt molemmat Mass Effectit läpi, ja olen täysin mykistynyt sen kauneudesta. Nyt kärsinkin Mass Effect -masennuksesta, sillä sen upeuden ja täydellisyyden rinnalla mikään ei tunnu miltään. Pitäisikö huolestua?

Ps.4. (31.01.2012) Pysyin lojaalina Kaidanille. ME3-romanssia odotellessa... :3

Twilight: viihdyttävää roskaa

Käytiin sitten Khein kanssa katsomassa tuo uusin Twilight, eli Breaking Dawn pt. 1. Vannoutuneena fanina Khei oli rainan tosin jo nähnyt aikaisemmin, itse menin katsomaan sen lähinnä siksi, koska aiemmatkin Twilightit olin nähnyt leffateattereissa (mitäpä siis putkea rikkomaan). Ja koska liput olivat halpoja. Ja koska halusin tietää, miten tarina päättyy. Rainaa katsoessa rupesin väkisinkin ajattelemaan tätä arvostelua, joka sai monessa Twilightin inhoajan hymyn huulille.

Ei siinä, joskus alkuaikoina, kun Twilight ilmestyi elokuvateattereihin ja yksinäiset teinitytöt kävivät sen parissa nyyhkyttämässä, olin itsekin viikon tai kahden ajan aivan Edwardin pauloissa. Ylipäänsä ensimmäinen Twilight oli minusta elokuvanakin kohtuullisen hyvä: intensiivinen, hengästyttävä ja kiinnostava. Toki pienet ärsyttävät yksityiskohdat, kuten Kristen Stewardin pökkelö näytteleminen, kimaltelevat vamppyyrit ja epärealistinen rakkaussuhde hieman pistivät silmään, mutta en välittänyt. Olin innoissani ja ihastuksissani. Tosin vain sen kaksi viikkoa.

Sitten tapahtui jotakin. Twilightista tuli järisyttävän suuri teini-ilmiö, ja samalla se menetti hienoutensa kokonaan, ainakin minun silmissäni. Itse kun olen niitä hönöjä hipstereitä, joiden mielestä kaikki valtavirta on huonoa. Ei siinä mitään, annoin ihmisten hehkuttaa vampyyriromanssiaan, ja useimmiten minutkin jätetiin siltä suunnalta rauhaan. Rauhallista yhteiseloa jatkuin niin kauan, kunnes seuraava Twilight, New Moon, ilmestyi elokuvateattereihin ja vei saagasta senkin vähäisen hohdon, joka siinä oli. Se oli nimittäin, sanalla sanoen, paska elokuva.

En pystynyt enää ymmärtämään, mitä niin hienoa ja ihmeellistä oli ihmisen, vampyyrin ja ihmissuden kolmiodraamassa. Hahmot olivat elokuvissa todella pinnallisia ja yksipuolisia, romanssit erittäin väkinäisiä ja rakentamalla rakennettu. Oikeastaan New Moonin ainoa hyvä puoli oli musiikissa sekä Taylor Lautnerissa, joka oikeasti yritti tehdä hahmostaan vakavasti otettavaa. Ikävä kyllä puolialastomana kekkuloiva koiranpentu ei sitä kuitenkaan tee, vaikka näyttelijä kuinka yrittäisi. Kolmas Twilight, Eclipse ei ollut juuri edeltäjäänsä parempi, muttei ollut sentään niin koominen tapaus kuin New Moon. 

Cry, cry, cry, take shirt off.

En edelleenkään erityisemmin pidä Twilightista. En toisaalta myöskään vihaa sitä. Ainakin Breaking Dawn pt. 1:n jälkeen osasin arvostaa ainakin hieman enemmän sitä, pikemminkin kuitenkin tarina/kirja-puolella, en elokuvailmiönä.

Breaking Dawn oli nimittäin ihan semi-viihdyttävää tavaraa, joka yllätti paikoin erittäinkin positiivisesti. Kuvaus oli tyylikästä ja Bellan raskaus/äitiys kuvattu yllättävän hyvin eli raastavan tunteikkaasti. Kristen Steward oli minusta petrannut huomattavasti näyttelemisessään, kun taas Tayler Lautner alitti rimansa, joka sai minut inhoamaan hänen hahmoaan yhä enemmän. Pattinssonista en mene sanomaan mitään. Elokuvan viimeiset minuutit olivat tosin visuaalisesti hienonnäköistä katseltavaa, ja itse ainakin olin pienen liikutuksen partaalla, kun kuulin Bella's Lullabyn (linkin kappaleen on soittanut serkkuni tytär). Musiikit ovatkin Twilightin suuri ylistyksen kohde, tosin Breaking Dawnissa niitä yliviljeltiin ihan liikaa.

Oikeastaan vain Cullenien ja ihmissusien välinen tappelu oli sellaista hävettävää sekasortoa, että rupesin nauramaan elokuvateattereissa. Se oli yksinkertaisesti niin huono. Moneen kertaan manasin myös Edwardin ääliömäisyyttä, että tämän rinnalla pidin kerrankin Bellaa järkevänä ja samastuttavana hahmona. Ehkä tämäkin johtui puhtaasti siitä, että minulla on niin tavaton vauvakuume.

Kaverini Neo luki ensimmäisen Twilight-kirjan joskus ensimmäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen, ja kuvasi sitä erittäin hyvin sanoilla: "se on roskaa, mutta se on viihdyttävää roskaa." Myös Twilight-elokuvat tuntuvat sopivan kuvaukseen. Se ei kuitenkaan haittaa. Vaikka jokin elokuva olisikin joidenkin mielestä turhaa höpönpöppöä, roskaa tai jopa aivan kuraa, se vetää myös nämä kriittiset arvostelijat äärelleen. Sen on pakko kertoa jotakin. Oli katsojalla nimittäin sitten motiivinaan puhdas mielenkiinto, kriittinen haukkuminen tai vannoutunut fanittaminen, Twilight viihdyttää alusta loppuun.

Pistän tähän kuitenkin pari hupaisaa Twilight-kuvaa, ihan vain kaksinaismoralismin vuoksi.

 

 

The meeting

Tämän kuvan taustalla oli tosiaan minun ja uuden Youtubesta saamani kaverini Izzien välinen ensimmäinen koskaan käyty keskustelu. Olemme molemmat ihan hulluja Star Wars -faneja ja kävimme keskustelua siitä, olisimmeko sithejä vai jedejä. Kävikin hauskasti, että Izzie halusi olla jedi ja minä sithi. Rupesimme sitten keskenämme "leikkimään" yllä olevaa kohtausta, mutta emme tosiaankaan päässeet uhitteluita pitemmälle (ja juuri sen takia sarjakuvakaan ei jatku). Mikä mielenkiintoisinta, kävimme keskustelun kokonaan englanniksi, sillä Izzie sattuu olemaan saksalainen. Kuitenkin hänen kanssaan jutteleminen on saanut minut tuntemaan itseni sekä kielitaitoni yllättävän luontevaksi ja mukavaksi.

(Sarja)kuvan tekeminen oli kaikenkaikkiaan hirmuisen mukavaa, ei paitsi aiheeltaan vaan myös toteutukseltaan. Olen näet melko intohimoinen sarjakuvien piirtäjä, ja uuden tekniikan (tussit + akvarellit + tietokonemuokkaus) innoittamana ajattelin, että seuraavan ison sarjakuvaprojektin voisikin toteuttaa puoliksi värillisenä. Sääli vain, että juonta minulla ei vielä ole.

Olenkin tässä pohtinut tumblerin tai englanninkielisen blogin perustamista tälle uudelle sarjakuvalle. Kyselisin lukijoiltani aluksi ideoita hahmoihin, juoneen sekä miljööhön, ja toteuttaisin sarjakuvaa sitten kaikkien parhaimpien ideoiden pohjalta. Loisin siis jotakin sellaista, mitä ihmiset ihan oikeasti haluaisivat lukea. Kun tarina olisi valmis, julkaisisin sarjakuvan valmiita sivuja esimerkiksi kappaleittain, ja ihmiset pääsisivät lukemaan niin sanotusti itse luomaansa/ideoimaansa sarjakuvaa. Olisiko tälläiselle kysyntää? Olisiko minulla tarpeeksi aikaa ja lahjoja sen toteuttamiseen?

Pallo on nyt teillä.

Leffapärinät

Tässä onkin vietetty melkoisia leffapäiviä, ellei pärinöitä. Sain Kheiltä lainaksi huimat 19 DVDtä nelisen viikkoa sitten. Nyt on kuitenkin rainat katsottu, joten on aika tehdä osasta niistä pikku arvostelut. Alla muutamat elokuvat lyhyine arvosteluineen niiden katsomisjärjestyksessä.

Iron Man 2

Odotin positiivisillä mielillä Iron manin kakkososaa, sillä ykkönen oli tullut minulle erittäin mukavana yllätyksenä. Lyhyesti sanoen kakkonen ei kuitenkaan ollut yhtä naseva, hauska ja kiinnostava kuin ykkönen. Niinhän se vähän on, että kakkososat jäävät melkein aina kakkosiksi. Ihan surkea paketti Rautamies 2 ei kuitenkaan ollut, mutta jäin rainalta odottamaan syventymistä henkilöhahmoihin sekä muutenkin jotain uutta otetta.

Yhteenveto:

+ Samuel L. Jackson rulaa ja Scarlett Johansson on HOT

+ linkitys Avengersiin

- hahmoihin ei päästä syventymään ollenkaan

- juonipuoli lössähtää hieman ja toiminta on melko tylsää

= ★★★

Napapiirin sankarit 

Kolme Jussia voittanut ja yleisesti lähes kaikilta kavereiltani kehuja saanut Napapiirin sankarit oli ihan kelvollinen leffatapaus. Mistään ratkiriemukkaasta katastreofikomediasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan suomalaisella angstilla höystetystä tragikomediasta.

Yhteenveto:
+ kerrankin erilainen, hauskan absurdi aihe
+ juoni toimii
+ huumori kukkii
- paluumatka ongelmaton?
- lopetus lössähti hieman
= ★★★

Ex-miehiä, vihaisia vaimoja, venäläisiä turisteja, ruotsalaisia ja appiukkoja. Katastrofin ainekset ovat siis koossa.

Hulk + The Incredible Hulk

Tykkään ihan älyttömästi supersankarimätöistä, joten odotin molemmilta Hulkeilta (2003, 2008) melko paljon. Ikävä kyllä 2000-luvun alun versio oli melkoinen pettymys: se oli kaikenkaikkiaan vedoton kokonaisuus, suorastaan tylsä. Tarinaan tuli haluttua tempoa vasta, kun laitoin elokuvan kaksinkertaiselle nopeudelle.

Yhteenveto:
+ Sam Elliot
+ kuvaus ja transitionit (kohtauksen vaihto)
+ loppumätöt
- yleisesti kaikki muu
= ★★

Hulkin uudelleenfilmatisointi onkin edeltäjäänsä huomattavasti komeampi tapaus aina erikoistehosteista toimintaan ja siitä näyttelijäsuorituksiin. Bruce Bennerin näyttelijä ensimmäisessä Hulkissa (Eric Bana) oli säälittävä tapaus, kun taas Edward Norton loistaa samassa roolissa. Jos 2008 Hulkissa olisi vielä ollut Sam Elliot, niin leffalle olisi kyllä tullut puolikas tähti lisää. Vähintään.
Miksi muuten Hulkilta ei koskaan repeä kalsareita yltä, vaikka ne ovat yleisesti tiukimmat vaatteet, jotka ihmisellä on usein yllään? Tylsää. Olisin halunnut nähdä Nortonin... KÖH, no niin, jatketaanpa...

Yhteenveto:
+ Edward Norton ja Liv Tyler hoitaa hommansa upeasti
+ synkkyys ja draama
+ tekninen tyylikkyys
+ linkitys The Avengersiin ja Tony Starkiin
+ tarinan intensiivinen tempo
- tarinan intensiivinen tempo
- HULK SMASH!!!11unodos
= ★★★½

Kingdom of Heaven

Muistan joskus dissanneeni Kheitä Kingdom of Heavenistä veljeni kanssa, enkä totta puhuen edes muista miksi. Pidinkin koko elokuvaa pitkälti höpönpöppönä, jossa oli Khein sen aikainen suosikkinäyttelijä Orlando Bloom. Kun sitten vuosia myöhemmin sain tietää, että rainassa oli mukana myös oma suosikkini Liam Neeson, ajattelin, että hmm, pitäähän tämä nyt kuitenkin katsoa.

Pelkäsin aluksi pahinta: sekalaista mättöä, tönkköä näyttelemistä ja mitäänsanomatonta juonta höystettynä kristillisellä propagandalla. Onneksi verkkaan alkun jälkeen päästiin vauhtiin juonittelun, sodan oikeutuksen, romanssin ja näyttävien taisteluiden äärelle. Ridley Scott ei siis petä.

Yhteenveto:
+ hieno kuvausjälki
+ kohtalaisen hyvä juoni, joka paranee loppua kohden
+ symppis kuningas
+ Liam Neeson
- ..., joka keikaroi vain 25 minuuttia koko elokuvassa
- tylsä, vedoton ja kivikasvoinen päähenkilö
- täysin turha romanssi
=★★★½

The Adjustment Bureau (suom. Kohtalon valvojat) 

Khei sanoi: "sä varmaasti tykkäät tästä leffasta! Se on sellanen jännä trilleri, pikkasen niinkun Incpetion." Ajattelin, että jahas, itse kun en jaksa ollenkaan kiinnostua elokuvista joihin yhtään liittyy fatalismi tai muu jumalainen kohtalo-usko. Khei oli kuitenkin oikeassa.

Kohtalon valvojat lähtee mukavan vauhdikkaasti liikkeelle ja sopiva kutkutus pysyykin yllä koko elokuvan aikana. Hulluun fatalismiin ei onneksi alennuta, mikä on ehdoton plussa, sillä olin jo varautunut puuduttavaan vääntöön kohtalosta, valinnoista ja jostakin suuremmasta voimasta. Onhan koko tarinassa tietty jumalallinen/epäinhimillinen ulottuvuus, mutta juttua ei onneksi alleviivata, ei ennen kuin vasta lopussa.

Ihan Inceptionin nerokkuuteen tämä toimintapakkaus ei yltänyt, mutta yllätyin kyllä tosi positiivisesti tästä vajaa puolitoistatuntisesta pläjäyksestä. Hyvillä mielin pystyi mennä nukkumaan illalla.

Yhteenveto:
+ näyttelijöillä tosi hyvä kemia
+ sujuva, viihdyttävä ja toiminnallinen kokonaisuus
+ kekseliäs
+ kiinnostava ja inspiroiva ajatus/idea/tarina/miljöö
- lopetus
= ★★★½

The Ghost Writer

Ewan McGregor, IIIIIHH!!!11 Oikeastaan herra tuntuu olevan ainut syy tämän elokuvan katsomiselle, mitä nyt pidin elokuvan juontakin ihan semi-kiinnostavana, itse kun kuitenkin tykkään trillereistä. Katsottiin tämä sitten Neon kanssa kahdestaan, kun aikoinaan oli joskus tarkoitus mennä Ghost Writer katsomaan elokuvateattereihinkin yhdessä.

Kokonaisuutena Ghost Writer oli ihan menevä tapaus: sopivan hidastemoinen, muttei tylsä, kiinnostava muttei ylitseampuva. Ne pari käänteen tekevää kohtausta olivat siis melkoinen isku vasten kasvoja (hyvällä tavalla) yleiseen elokuvan verkkaisuuteen verrattuna, mikä on sikäli hieno juttu. Toisaalta jokin jäi tässä trillerissä uupumaan, ehkä sitten jonkin tason toiminta tai vain parempiselkoisuus. Tai siis, mitä väliä sillä on, oletko CIA:n leivissä vai et?

Yhteenveto:
+ Ewan McGregor
+ hidas tempo korostaa yllättäviä käänteitä
- hieman epäselvä
=★★★

Tron: Legacy

Pakko sanoa, että tämä elokuva veti kyllä hiljaiseksi. Hyvällä tavalla. Se oli nimittäin audiovisuaalisesti että graafisesti yksi kauneimpia elokuvaelämyksiä. Heti alkutekijöistään lähtien Tron on HEL-VETIN kaunista katseltavaa, täydellistä kameran ja musiikin yhteispeliä, höystettynä upeilla erikoisefekteillä, neon-väleillä, mustan ja valkoisen sävyillä, valoilla ja ah, slow-motioneina. Juonikin menee ihan putkeen ja loppua kohden vähän liikuttikin. Kuitenkin jotakin vähän syvällisempää otetta jäin odottelemaan.

Yhteenveto:
+ JES, ei väkinäisiä romansseja!
+ upeat toimintakohtaukset, joilla ei kuitenkaan mässäillä liikaa
+ täydellinen visuaalinen kokonaisuus
+ täydellinen äänimaailmallinen kokonaisuus
- juoni ei ole niin täydellinen
- aina se iänikuinen isä-poika -kompleksi
=  ★★★★

The Prestige

Taikaa, mystiikkaa, juonittelua ja tiedettä. Mikäs siinä, jos tuo yhdistelmä toimii. The Prestigessa se totta tosiaan toimii, ja vieläpä helvatan hyvin. 

Koko kaksituntisen ajan elokuva piti tiukasti otteessaan ja oli kokonaisuutena erittäin miellyttävä katselukokemus. Tarinan kutkuttavan kerroksellinen eteneminen, pomppiva tarinankerronta sekä tietenkin jännittävä ja mielenkiintoinen juoni toimivat erittäin hyvin. Esittely, toiminta ja huipennus. Ne toimivat paitsi taikatempussa, myös tässä elokuvassa.

Yhteenveto:
+ hyvät näyttelijävalinnat
+ juoni ja sen ovela kerrontatapa
+ yliluonnolliselle on järkiperäinen selitys, tiede for the win \o/
+ helvetin hyvä lopetus
- tarinan naishahmot näyttävät kaikki samanlaisilta ja se hämmentää
= ★★★★½

Thor

Thor ei yllättänyt positiivisesti, muttei toisaalta negatiivisestikaan. Vaikka olinkin melko pettynyt siihen, ettei ainakaan tämä Thor muistuttanut sitten ollenkaan norjalaisen jumal-mytologian ukkosenjumalaa, niin kokonaisuutena elokuva toimi ihan hyvin eikä siitä löytynyt juuri valittamista. Toimintaa ja vuoropuhelua vuoroteltiin sopivissa määrin, ja tietenkin koko raina oli hemmetin tyylikkään näköinen. Ja tietenkin Thoria esittänyt Chris Hemsworth. Namskis.

Yhteenveto:
+ semi-hyvää mättöä
+ semi-hyvä juoni
+ semi-hyvää näyttelyä
- semi-hyvä
= ★★★

Iso plussa asiallisesta tilaamisesta.

Lucky Number 7

Ajattelin aluksi, että jaha perustoimintamättöä tulossa. Vaan kuinka ollakaan, erehdyin jälleen kerran. Lucky Number Seven (tai Slevin) nimittäin yllätti todella positiivisesti paitsi erinomaisilla näyttelijäsuorituksilla myös taidokkaasti rakentuvalla tarinalla sekä ennen kaikkea kieroutuneella päätöksellä

Yhteenveto:
+ Morgan Freeman ja Bruce Willis tykittää
+ upea, monitasoinen tarinankerronta
+ hauskan karikatyyriset hahmot
+ huumori ja väkivalta
+ loppukäänne
- voisi olla vielä hieman kutkuttavampi
= ★★★★

Lisäksi sain Kujalta lainaksi erään korealaisen rainan, nimeltään I'm a Cyporg but that's OK. Tarinan keskiössä on siis nuori nainen, joka uskoo olevansa robotti. Isoäitinsä skitsofreniataustan takia, myös lapsenlapsi leimataan hulluksi ja viedään mielisairaalaan, jossa on toinen toistaan kummallisimpia potilaita. Päähenkilö kuitenkin päättää karata laitoksesta, kostaa isoäitinsä kohtalo ja selvittää samalla oman elämänsä tarkoitus. Romanssia, mielenkiintoista tarinankerrontaa sekä katsojaa hämmentävää kuvastoa on siis luvassa. Itse ainakin moneen kertaan pohdiskelin, että onko tämä kohtaus/tapahtuma totta vai ei. Se onkin elokuvan parhaimpia puolia: hämmentäminen. On se hulluus sitten ihmeellistä.

Tutuksi tuli myös kuukausi takaperin henkisesti tyhjästä seksiaddiktista kertova Shame, jonka menin katsomaan O.:n (Oddjobin) kanssa. Kyseessä oli tosiaan näitä oikein elämäniloisia ja pirteitä elokuvia, jotka jättävät katsojan mietteisiin, mutta kaiken kaikkiaan Shamekin oli varsin mainio pätkä, vaikkei nyt niin pysäyttävän häpeällinen ja suora, kuin trailereissa sanotaan. Toisaalta kynnys seksuaalisuuden, alastomuuden, masennuksen ja ahdistuksen näyttämiselle on suomalaisessa elokuvataiteessa paljon alempana kuin amerikassa, jossa elokuva saa K18-merkinnän, jos siinä värkit vilahtavat.

Ps. Bloggeri päätti kusaista merkinnän ajankohdat. Kirjoitin tämän siis loppuun 31.01.2012. Seuraavaksi tulossa setitys Star Wars 3D:stä.

Yksin elokuvissa

Olen käynyt yksin elokuvissa äärimmäisen harvoin: tähän mennessä vain kolme kertaa koko elämäni aikana. Ensimmäinen oli joskus aikojen alussa, kun menin yksin katsomaan Harry Potter 3: Azkabanin vankia. Mukanani oli tosin rakas pehmoleluni Viivi-kissa, rekvisiittana, mutta tosin myös turvana jännittävien kohtauksien varalle. Toiset kaksi kertaa ovat puolestaan olleet tässä ihan tämän kuukauden aikana. Toinen erään masentavan baari-illan päätteeksi, kolmas juuri eilen isälläni nautitun maittavan lasagne-aterian jälkeen.

Olin aivan tajuttuman masentuneella mielellä, kun astelin erääseen myöhäisillan näytökseen Finnkinossa. Menin katsomaan Tree of Lifen, rainan, joka kiinnosti minua puhtaasti Brad Pittin sekä kauniinnäköisen kuvausjälkensä takia. Sanalla sanoen elokuva ei sopinut väsyneen masentuneelle mielialalleni, mutta elokuva ei kuitenkaan ollut ihan floppi: kuvaus oli arveluitteni mukaisesti nimittäin tajuttoman kaunista, ja tarina tai oikeastaan tarinankerronta oli hyvin mielenkiintoinen. Oikeastaan eniten elokuvassa jäivät harmittamaan sen uskomatton pituus sekä paikoin hyvin irralliseksi ja selittämättömiksi jääneet kohtaukset. Pitäisi joskus paremmalla ajalla katsoa Tree of Life ajatuksella uudelleen, sillä tämä kerta jäi kuitenkin hieman kalseaksi kokonaisuudeksi, joka jätti lähinnä apean ja angstisen mielialan.

Hämmentävän upea kuvaus kompensoi vähäisen dialogin.

Eilen kävin sitten tosiaan katsomassa draama-komedia 50/50:n. Lähdin liikkeelle edellistä elokuvaa reippaammin ja positiivisemmin mielin, vaikka odotin Fifty-fiftyn olevan supersynkkä ja raskas, kertoohan se kuitenkin nuoresta miehestä, joka sairastuu vaikeaan syöpään. Iloiseksi yllätyksekseni elokuva oli kuitenkin todella hauska ja vakavasta aiheesta huolimatta kevyt ja mukava katsoa. Itsekin rakkaita ihmisiä syövälle menettäneenä, pystyin katsomaan elokuvaa hymyissä suin, saamatta puistatuksen tunteita tai inhottavien muistojen esiinrepimisen tuntemuksia.

Elokuva lähtee tosiaan liikkeelle päähenkilön sairastumisesta syöpään, jota tämä nuori mies pitää vain harmittomana selkäkipuna. Sterotyyppisen etäinen lääkäri kuitenkin ilmoittaa kyseessä olevan harvinaisen syövän/kasvaimen mutaatio, jota on koonsa ja sijaintinsa vuoksi vaikeaa hoitaa. Hoitotoimenpiteet lähtevät kuitenkin käyntiin ja päähenkilö joutuu paitsi oman suhtautumisensa lisäksi myös kertoa läheisilleen tapahtuneesta. Nämä reagoivat tietoon huomattavasti päähenkilöä voimakkaammin, yksi neuvottomuutena, yksi neuroottisena huolestuneisuutena ja yksi asian kieltämisenä/ajattelemattomuutena. Enemmän päähenkilö saakin tukea kemoterapiassa kituvilta vanhuksilta kuin läheisiltään, puhumattakaan nuoresta terapeutistaan, jonka väitöskirja on vasta työn alla.

Elokuva käsittelee siis pitkälti paitsi oman elämän päättymisen hyväksymistä, myös kysymystä siitä, miten itse reagoisit jonkun läheisen ihmisen kärsimykseen. Kyseessä ei välttämättä tarvitse olla syöpä, vaan esimerkiksi myös masennus, ero, abortti tai vaikka pitkän työsuhteen päättyminen. Pystytkö tosiaan olemaan ystäväsi tukena, vai jääkö piristämisesi vain omaksi luuloksesi?

Tarina lähtee liikkeelle oikein toimivasti, etenee sopivalla temmolla ja päättyy kohtalaisen tyydyttävästi. Hyvän komedian ainekset ovat alkutekijöistään saakka koossa ja torni pitää rainan loppuun saakka. Kun soppaan sekoitetaan vielä ihmissuhdedraamaa, kiusallisia tilanteita, sympaattisia hahmoja sekä lämpimän mukavia kohtauksia, toimiva paketti on valmis. Itse ainakin tykästyin Fifty-fiftyyn todella paljon ja voisin sanoa sitä jopa tämän vuoden onnistuneimmaksi komediaksi, vaikka näin vuoden alussa porhalletaankin. Itse kuitenkin lähdin leffateattereista erittäin hyvillä mielillä, ja hyvä tuuli jatkui pitkälle iltaan saakka. Sen rahan maksaminen siis kannatti.

Tuomio: eloonjäämismahdollisuutesi on 50%

Isäni tiedusteli ennen Fifty-Fiftyä, että kenen kanssa olen menossa elokuviin. Vastasin, että yksin. Hän totesi siihen salamana, että yksin elokuvissa käyminen on masentavaa. Hän oli osittain oikeassa: yksin elokuvissa käyminen on hyvin erilaista, ehkä jopa hieman aneemista, jos on tottunut käymään porukalla elokuvissa, kuten minä. Yksin DVD:n katsominen kotona on toistaalta ihan eri asia kuin suureen elokuvasaliin meneminen itsekseen, istuminen tuntemattomien ihmisten viereen ja katsomaan elokuvaa, jota ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Kuten totesin isällenikin, se on erilaista.

Olen kuitenkin sosiaalinen ihminen, joten minulle elokuvissa käyminen on yksi vuorovaikutuksen keinoista, helppo tapa saada vähän uudempikin tuttavuus lähemmäksi itseä. Minulle on siis melko epätavallista astella saliin yksin ja tarkastella ihmisiä, jotka kulkevat rivien välissä tyttöystävien, isojen jätkäporukukoiden tai lastensa kanssa. Elokuviin meneminen yksin on kuitenkin minulle ookoo niin pitkään kun se on vapaaehtoista. Jos olen omasta vapaasta tahdostani yksin elokuvateattereissa, en tunne esimerkiksi mielipahaa muiden ihmisten yhdessäolosta ja seurasta.

Yksin elokuvien katselemisessa on sekä hyvät, että huonot puolensa. Pikaisen analyysin jälkeen, totesin seuraavaa:

Miinukset:
- voi tulla yksinäinen/ärsyyntynyt olo toisten ihmisten seurasta ja puhumisesta
- ennen elokuvan alkua tai muuten odotellessa voi tulla tylsää, kun ei ole juttuseuraa
- ei välttämättä uskalla reagoida elokuvaan kunnolla, kun ei ole kaveria "turvana"
- elokuvaa ei voi myöhemmin analysoida tuoreena kaverin kanssa.

Plussat:
- saa toimia omalla aikataulullaan/tahdillaan
- keskittyy sataprosenttisesti itse elokuvaan
- voi tavata uusia ihmisiä
- kanssaihmiset selviävät vähemmällä hermojen kulutuksella (sillä minulla on tapana pölistä elokuvissa)
- reaktiot elokuvaan ovat spontaaneja ja sataprosenttisesti aitoja, sillä ei ole ketään jolle esittää
- omaa aikaa ja rauhaa --> elokuvasta tulee oma henkilökohtainen kokemus itselle.

Tämä postaus oli nyt tässä. Loppupäivä meneekin töissä ninjaillessa, sen jälkeen Helsingissä ruokaostoksilla sekä myöhemmin sushin laiton ja sen syömisen parissa Kujan kanssa. Ehkä tästä pääsisi myös pari elokuvaa katsomaan illan ratoksi.

Animesarja-arvosteluita pt. 3: Clannad + Afterstory

Tiedän etteivät japanilaiset animaatiosarjat eli animet liity mitenkään elokuviin. Kun kuitenkin jo aikaisemmin esittelin suosikkisarjani Neon Genesis Evangelionin ja sitä ennen, aivan blogini alkutaipaleella Peukaloisen Retket, voisin parempien postauksien puutteessa käydä läpi erään uuden animetykästykseni.

Genrenä on pitkälti tytöille suojattu shojo-anime (shojo = suom. tyttö), missä korostetaan pitkälti ihmissuhteita. Tyyliltään shojo on animen puolella hyvin pastellisävyistä, täynnä söpöjä yksityiskohtia ja efektejä, kuten vaikkapa lenteleviä kirsikankukkia ja sydämiä. Tälle lajityypille on tyypillistä valtavat, lautasen kokoiset silmät, mininenät ja pitkät liehuvat hiukset, sekä tietenkin kauniit pojat.

Voisi kuvitella että toiminnasta ja scifistä pitävä ölliäinen, kuten minä, ei voisi vähempää kiinnostua siirappisesta shojosta. Jännä kyllä, mangahyllystäni löytyy pitkälti juuri tätä genreä. Rakastan esimerkiksi taikatyttöanimen klassikkojen klassikkoa Sailor Moonia sekä bändi-ja ihmissuhdemaailmaan sijoittuvaa Nana-sarjaa. Molempien ääressä on tullut vietettyä varmaan satoja tunteja kuvaputken ääressä, innosta hihkuen ja kyyneliä vääntäen.

Yllä juuri sitä tyttöanimua itseään.

 Puheenaiheena on animepiireissä uskomattoman suosituksi noussut animesarja Clannad, jonka ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi muutama vuosi takaperin. On sanalla sanoen ihmeellistä, miten käytännössä jokainen Clannadin nähnyt ihminen on kehunut sarjan kuplille, vaikka sisällöllisesti ja hahmollisesti sarjalla ei ole mitään uutta tarjottavaa. Kyseessä on kuitenkin hyvin tyypillisennäköinen kouludraama, hyvin slice of life -tyylinen suhdesoppa-ooppera. Päällisin puolin Clannad vaikuttaakin hyvin kevytkenkäiseltä sarjalta: paljon söpöjä koulutyttöjä, sievää krafiikkaa ja imelää musiikkia. Lähdinkin katsomaan sarjaa viime syksynä melko skeptisin, tosin myös kevein mielin: mikäs tässä, enhän minä tässä mitään häviä (ajan lisäksi).

Joka jakson loputtua halusin kuitenkin nähdä lisää. Aluksi teennäiseltä ja hölmöltä vaikuttanut juoni ja hahmot syväenivät pikkuhiljaa, ja tarina sai hiljalleen uusia ulottuvuuksia. Katsomiskokemusta helpottivat myös tavattoman kauniisti ja huolella tehty animaatiotyö, jota oli ilo katsella. Jos joku joskus siis sanoo Clannadia teknisesti rumaksi sarjaksi, hän saa kyllä puhua nyrkilleni, sillä sarja on todellakin herkullista katseltavaa pastelliväreineen kaikkineen, eikä esimerkiksi lankea hahmojen äkilliseen ulkonäölliseen muutokseen, jota näkee surullisen usein lyhyemmissäkin animesarjoissa. Clannad on todella tehty huolella, ja sen näkee!

Tarinan keskiössä on viileä ja kyyninen lukiolaispoika Tomoya sekä yksinäinen tyttö Nagisa, joka kiihkeästi haluaa perustaa kouluun näytelmäkerhon. Ärsyyntynyt Tomoya ryhtyy auttamaan arkaa ja saamatonta Nagisaa näytelmäkerhon perustamisessa ja toteuttamaan tytön unelmaa. Hiljalleen velvollisuudesta kehkeytyy kuitenkin molemminpuolinen ystävyys. Tarinassa esiintyy luonnollisesti myös kasa muitakin hahmoja, lähinnä tyttöjä, joista jokaisella on jonkinsortin tunteita Tomoyaa kohtaan. Romansseja ei kuitenkaan alleviivata kertaakaan sarjan aikana, vaan kaikki tapahtuu omalla painollaan, huomaamatta ja yhtäkkiä, kuten oikeassakin elämässä.

Juuri tämä onkin Clannadin vahvuuksia. Hahmojen suhteet, erinäiset ongelmat ja tuntemukset selviävät vähä vähältä, mutta toisaalta hyvinkin äkkinäisesti ja puun takaa, kutkuttaen katsojaa. Vaikka animemaiseen ylireagointiin ja erikoisefekteihin langetaan sarjassa jatkuvasti, sen tarkoitus on lähinnä naurattaa katsojaa, eikä viedä tarinaa eteenpäin. Vaikka Nagisan heikkous ja muutaman sivuhenkilön karikatyyrisyys ärsyttääkin välillä, hahmojen reaktiot ja ongelmat ovat luontevia ja toimivia. Yleisesti Clannad käsitteleekin hyvin tyypillisiä nuorten ongelmia aina perheestä rakkauteen, sekä eteenkin kysymystä omien unelmien toteuttamisen sekä toisten ihmisten toiveiden tasapainosta.

 

Clannadin ensimmäinen tuotantokausi (24 jaksoa) oli kokonaisuutena hieno ja suloinen pakkaus. Toinen tuotantokausi, Clannad Afterstory (26 jaksoa), puolestaan toi sarjaan huomattavasti synkeämmän puolen, korostaen myös sarjan rinnakkaistarinaa, tuoden sen paremmin osalliseksi tapahtumia. Mitään spoilaamatta, Afterstory kertoo siis päähenkilöiden elämästä lukiosta valmistumisen jälkeen. Näin vihjeenä: jos ensimmäinen seasoni sai sinut liikuttumaan ja nikottelemaan, tämän seurassa itket varmasti silmät päästäsi.

Vaikka olenkin sisimmässäni herkkä ihminen, harvemmin itken elokuvien saati sitten animen ääressä. Edes Evangelion, joka on draamapuoleltaan suorastaan raastava, ei saanut minua itkemään kertaakaan television edessä. Kuitenkin Afterstory sai minut nieleskelemään kyyneleitäni pariin otteeseen, ja kohtaus, jossa Tomoyan tytär Ushio itkee isänsä olkapäätä vasten, sai minut parkumaan hävettävän paljon. Sikäli pelottavaa, sillä olin nähnyt kohtauksen useita kertoja irrallisena clippinä eikä se ollut koskettanut minua lainkaan. Kuitenkin yhdistettynä aiempaan kokonaisuuteen, kohtaus sai minut tillittämään silmäni punaisiksi. Tässä taas nähdään, kuinka vahvaa ja tärkeää kokonainen tarinankerronta on Clannadissa.

Tarina siis toimii, ja hahmot toimivat. Myös tosin sarjan musiikit ovat tavattoman ihania ja valloittavia pitkin sarjaa. Eteenkin sarjan tunnuskappale, Dango Daikazoku (suom. suuri Dango-perhe) on mieleenpainuva ja suloinen kappale. Kipale koskettaa ainakin minua, sillä perhe on minulle tavattoman tärkeä. Ja onhan ne Dango-pallerotkin aika söpsäköitä.

Fuuko wants you to watch Clannad!

Toinen söpsökkä hahmo Clannadissa on yksi tarinan sivuhahmoista, höpsö koulutyttö Fuuko, joka vastaa Tomoyan bestiksen Sunoharan oheella sarjan huumoripuolesta. Fuuko ei tosin ymmärrä olevansa hupsu, mikä tekee hahmosta yhä vain valloittavamman pakkauksen. Monissa fanien välisissä mielipidemittauksissa Fuuko onkin noussut monien lempparihahmoksi, ei vain tämän suloisuuden ja tahattoman humoristisuuden, vaan myös hahmon mystisen puolen takia. Fuuko on varmasti myös koko animemaailman ainut hahmo, joka haistaa pikkutytön kilometrien päästä olematta pedofiili. Pelottavaa kyllä, kaverini Lazzu sanoi minun muistuttavan häntä. Olen kuulemma aivan yhtä kuplassa elävä hölmöläinen.

Sanalla sanoen olen huomaamattani ihastunut tähän sarjaan, ja tässä kohdin onkin myönnettävä, että Nanan, Sailor Moonin ja Fruits Basketin oheella Clannad on yksi suosikki shojo-animeistani. Nyt kuitenkin vaikenen taas pitkäksi aikaa animesta, sillä sen harrastaminen saa minut häpeämään itseäni. Minkäs teet, kun ihmiset painavat ison VAROKAA-merkin päähäsi, jos harrastat animea. Ikävä kyllä.

Jatko-osia kaikkialla

Katselin vuoden vaihteessa elokuvatarjontaa vuodelle 2012, ja olin itse asiassa hieman pettynyt. Noin ensisilmäyksellä nimittäin vaikuttaa siltä, ettei teattereihin ole tulossa juuri mitään muuta kuin vanhojen kassamagneettien jatko-osia. Hyvältä ei näyttänyt myöskään vuoden 2013 listat samoilla nettisivuilla: jatko-osia toisensa perään. Missä ovat uudet tulkinnat ja kujeet?

Toki olisi hyvä muistaa, että kyseisillä nettisivuilla on kyse pitkälti Hollywoodista tai muuten jenkkilästä tulevista elokuvista. Euroopassa ja Pohjoismaissa elokuvatuotannon tilanne on erilainen, sillä täällä uskalletaan ja pystytään kokeilla uutta. Itse kuitenkin harrastan pitkälti amerikkalaista elokuvaa, joten tämä on minulle sikäli harmillinen asia.

Tälle vuodelle on tulossa paljon sarjakuvafilmatisointeja ja pikkulinnut ovat kertoneet, että tänä vuonna nähtäisiin myös peleihin perustuvia elokuvia. Muun muassa Halo, Mass Effect ja Metal Gear Solid ovat olleet huhujen kuumimpia lähteitä.

Oli miten oli, tarkastellaanpa listaa hieman lähemmin ja käydään läpi muutamia elokuvia arvioidussa ilmestymisjärjestyksessä, jotka tänä vuonna minun tulisi Star Wars ep. 1:n, uusimman Twilightin ja The Hobbit pt. 1:n oheella ehdottomasti nähdä.


Kevät 2012

Avengers

Odotan tätä supersankaripläjäystä monessakin mielessä innolla. 1) koska Iron Man 2) koska Samuel L. Jackson 3) koska supersankarit. Tarvitseeko tätä sen enempää avata?

MIB - Men in Black 3
MIB ykkönen on meikäläiselle tärkeä nostalgian ja ikimuistoisen huumorin lähde. Vaikka MIBin kakkososa oli huomattavasti edeltäjäänsä huonompi, odotan kolmannelta osalta ainakin teknisesti parantunutta yleisilmettä, ruisia huumoria sekä tietenkin Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin loistavaa näyttelytyötä. Ja kahvi-matoja.

American Pie: High School Reunion
Taas mennään huumorin ja jatko-osien puolella. Omien laskujeni mukaan tämä American Pie on sarjan seitsemäs osa, mikä toisaalta ihmetyttää meikäläistä, sillä piirakka-komedian viimeiset osat eivät kummemmin nousseet tuotoltaan hiteiksi eivätkä olleet huumoriltakaan edeltäjiään kummoisempia.

Ilmeisesti teinikomedian tuottajat haluavat kuitenkin vielä yrittää, sillä tällä kertaa ensimmäisen kolmen elokuvan päähenkilöt herätellään uudestaan eloon: vanha lukioluokka kokoontuu vuosien jälkeen yhteen, muistelee vanhoja kommelluksia sekä tietenkin koettaa pärjätä kypsässä aikuisten maailmassa. Siveellisyys on kuitenkin kaukana tästä uudelleen herättelystä, ainakin mitä edellisiin American Piehin on uskominen.

Vaikka leffan traileri oli pienoinen pettymys meikäläiselle, sillä ilman American Pie -nimikettä se vaikutti melko tavanomaiselta höpönpöppökomedialta, odotan tätäkin rainaa suurella mielenkiinnolla. "Let's make this reunion our bitch!"


Kesä 2012

Prometheus
Ridley Scottin rainat aina Blade Runnerista Black Hawk Downiin ovat olleet tasaisen hyviä, visuaalisesti upeita ja toiminnallisesti kiinnostavia. Ei siis ole yllättävää, että Scottin ohjaus yhdistettynä eeppiseen scifi-toiminta-kauhuun saa mieleni villiintymään. Ainakin traileri toi heti mieleen Alienin, joten ainakin toimintaa ja jännitystä on luvassa tässä flickissä. Lämpimän kesän hyistä scifi-rainaa odotellessa...

The Amazing Spider-man

Pidin ihan älyttömästi 2000-luvun alun Spider-man -filmatisoinnista, jossa Tobey Maguire ja Kirsten Dunst esiintyivät Peter Parkerina ja Mary Janena. Trilogian toiminta, yleinen näyttävyys ja toimivuus löivät minut ällikällä ja siitä saakka Hämähäkkimies on ollut suosikki supersankarini. Odotan siis sanalla sanoen mielenkiinnolla tätä hämismiehen uusintaa. Kysymys kuuluu, löytääkö tämä uudelleenfilmatisointi uutta näkökulmaa Peteriin ja Hämähäkkimiehen hahmoihin? Entäpä Parkerin ja MJ:n suhteeseen*? Onko elokuvassa synkempi ote kuin edellisissä hämisleffoissa? Entä voiko tämä Spidey todella voittaa tai peräti korvata Maguiren vastaavan tulkinnan? 

* Uutta tosiaankin, sillä MJ:n sijasta Parkerin tyttöystävänä nähdään Gwen Stacy. Kiitos tiedosta O.

Batman - The Dark Knight Rises
Lyhyesti: tykästyin Dark Knightiin, joten täytyyhän nyt tämäkin raina nähdä. Eteenkin, kun siinä on Kissanainen. 

Madagascar 3
Näin Madagascar ykkösen ja kakkosen leffateattereissa. Perfektionistina en voi siis jättää kolmostakaan katsomatta, sillä putki on saatava täydelliseksi, totta kai.

Ei siinä, Madagascarin sekä ykkös- että kakkososa olivat oikein mukavaa brain-off -viihdettä, joka puri sekä lapsiin että aikuisiin. Juuri huumorin moniuloitteisuus, kerroksellisuus sekä paikoin hyvinkin ovela ja absurdi läppä on tämän eläinkomedian parhaimmistoa. Vaikka paikoin elokuvissa onkin alennuttu alapäähuumoriin sekä melko tylsään vahingoille/onnettomuuksille nauramiseen olen viihynyt näiden animaatioiden parissa niinkin hyvin, että sekä ykkös että kakkososa löytyy minulta hyllystä.

Nyt kolmannen elokuvan kohdalla herää kysymys, onko tässä kyseessä vieläkin jotain uutta ja hauskaa tuova kreisikomedia, vai puhtaasti elokuvayhtiöiden keino saada rahaa. Elokuvan traileri (ks. alhaalla.) ainakin lupaa menoa ja meininkiä, sekä uuden mantereen valloittamista. Mielenkiinnolla siis odottelen tätä.

Syksy 2012

Rebuild of Evangelion 3.0: Q You can [not] redo
Tulevan syksyn Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla nähdään toivottavasti robotti-anime suurimman kulmakiven Neon Genesis Evangelionin uudelleenfilmatisoinnin kolmas osa. Itse odotan Rebuild 3: Quickeningia ihan mielettömästi, sillä rakastan kuollakseni originaalia animea ja mangaa, ja edelliset Rebuildit olivat todellista silmänkarkkia, puhumattakaan sitten siitä sisältöpuolesta.

En tosin tiedä, onko elokuvan mainoskuva (oik.) fanin vai itse tuotantoyhtiön tekemä, mutta edellisen elokuvan nopeasti kieroutuneeksi kääntyneestä lopetuksesta, sekä kolmannen osan trailerista päätellen luvassa on joka tapauksessa originaalin sarjan tyylistä mieletöntä mind-fuckia. Jes!

Nimi Quickening tulee sanan 序破急 (jo-ha-kyuu = karkeasti käännettynä alku-keskikohta-loppu) viimeisestä tavusta, joka käytännössä tarkoittaa loppua. Kyuu on japanilaisittain äännettynä Q-kirjain, josta lopulta väännettiin sana Quickening (suom. nopeuttaa, elpyä). On siis oletettavissa, että elokuva-saagan tämä osa antaa jo osviittaa tarinan kokonaan  uudesta lopetuksesta. Elokuvia on kuitenkin suunnitemien mukaan tulossa neljä, joten ihan vielä Evangelionista ei päästä eroon.

Näin pitemmittä puheitta odotan tulevaa vuotta innolla, mutta toisaalta hieman skeptisessäkin mielessä. Onhan tässä kuitenkin aika helvetisti jatko-osia.

Kulunut vuosi 2011

Vuosi on vaihtunut. On siis aika käydä kulunut vuosi läpi, elokuvien kautta tietenkin. Viime vuoteen liittyvän pikku kyselyn olen väsännyt minä itse, (kun taas viime movie-memen kokosin useista randomeitten tekemistä kyseyistä) joten jos olette tämän tekemässä, niin mainitkaa mielellään nimeni siinä sivussa.

Paras vuonna 2011 tehty elokuva?
Sanonpa, että Melancholia.

Paras kuluneena vuotena nähty uusi elokuva (kotona tai leffateattereissa)?
Tähän voisin myös vastata Melancholian, mutta laitetaanpa vaihtelun vuoksi Scott Pilgrim vs. the World.


Katsoitko vuoden 2011 Oscar-gaalan? Jos katsoit, millainen fiilis jäi siitä?
Katsoin ja vieläpä ensimmäistä kertaa suorana, tosin en kokonaan kun rupesi unettamaan. Jäi kuitenkin hyvä fiilis, koska Natsku (=Natalie Portman) sai oscar-pystinsä vihdoin ja viimein. Silti parhaan musiikin palkinto olisi kuulunut Inceptionille.


Kenen kanssa katsoit eniten elokuvia kuluneen vuoden aikana?
Tämä on tiukka kisa, joka menee jakoon Lazzun, veljeni sekä Neon kanssa. Heitetään nyt vaikka Lazzu.

Piditkö leffamaratoneja (teemallisia tai ilman)?
Kyllä, mutta ne jäi kyllä melko lyhyeksi. Katsottiin Oddjobin ja Neon kanssa muutama Ghibli-leffa putkeen.

Montako elokuvaa ostit vuonna 2011? Mitkä?
Aika monta, arviolta 33. Mukana on muun muassa 300, Apinoiden Planeetta, Ghost in the Shell, Hei, me lennetään!, Inception, Leon, Mr. Bean -äärimmäinen katastrofielokuva ja Terminator.

Saitko lahjaksi elokuvia? Mitkä?
Kyllä. Neolta sain ylppärilahjaksi Solariksen, Lahjomattomat sekä Elephant manin. Joululahjaksi paketista ilmestyi Melancholia ja Scott Pilgrim vs. the World.

Hauskoin/mukavin/ihanin elokuvakokemus vuonna 2011?
Ehdottomasti hauskimpiin kuuluu kyllä juhannuksena Neon ja Oddjobin kanssa Sensuelan ja La Chiaven katsominen. Oli kyllä sanalla sanoen hulvaton meininki.


Entäpä kalsein/tylsin/ärsyttävin?
Ehkä Potter 7, part 2:n faninäytös hieman ärsytti, kun porukka pillitti tai muuten reagoi siellä hieman teennäisesti. Tai kun olimme katsomassa Robottia ja intialainen katsojakunta huusi katsomossa hieman liian kovaa. Tai kun Pariisissa Fast & Furious 5:a katsoessani meinasin nukahtaa penkilleni.

Saitko uuden elokuva-/näyttelijä-/hahmo-ihastuksen?
Kyllä. Sam Witwer sai huomioni alunperin Star Wars: the Force Unleashed -pelin kautta, myöhemmin muutaman TV-sarjan, kuten Smallvillen ja Being Humanin. Lisäksi heräsi kiinnostus nähdä the Mist, sillä Witwer on siinä. Ja ihastukseni Ewan McGregoriin tietenkin syveni.

Elokuva-odotuksia vuodelle 2012?
The Avengers, Rebuild of Evangelion 3 ja MIB 3. Myös uusi Spider-man leffa kiinnostaa. Ja täytyyhän se Breaking Downin toinen osa myös nähdä.


Elokuviin liittyvä lupaukseni vuodelle 2012 on:
katsoa 2012 22.joulukuuta, ja nauraa maailmanlopulle päin naamaa.

Myös MovieMonday otti vuodenvaihteen huomioon, ja teetätti siitä haasteen. Kysymys kuului: "Mitkä ovat olleet vuoden 2011 parhaat elokuvat top-5? Ja yleisesti, onko tämä vuosi ollut hyvä elokuvavuosi?" Sepostetaanpa sitten siihenkin sitten yleisesti jotakin. Ensin se Top-5, ilman sen kummempia selityksiä:

1) Melancholia
2) Contagion
3) X-men: First Class
4) Midnight in Paris
5) Suckerpunch

Yleisesti olen pitänyt kulunutta vuotta hyvänä elokuvavuotena monessakin mielessä, sekä elokuvateattereiden puolella että muutoinkin. Tosin itse tunnun olevan sitä ihmistyyppiä, joka pitää kaikkia näkemiään elokuvia hyvinä (sillä huonoihinhan ei edes törmätä, sillä ne jätetetään tietoisesti katsomatta), joten ehkä minä en ole parashenkilö tämän vuoden elokuvatarjontaa analysoimaan. Mitään superhittejä (kuten viime vuoden Kuninkaan puhe, Inception, Toy Story 3) ei tosin ole tänä vuonna ilmestynyt, mutta eihän kassamagneetteja nyt joka vuonna tarvitsekaan ilmestyä. Tosin Hollywood voi olla siitä vähän erimieltä.

Tajusin vasta nyt, että myös oma elokuvablogini on ollut pystyssä jo yli vuoden! Vau! Suurkiitokset siis kaikille, jotka ovat sepityksiäni liittyneet lukemaan ja kirjoitelleet vielä kommenttejakin perään! Toivottavasti uusi vuosi tuo uusia tuulia alle myös blogilleni: uudet lukijat, aiheet ja mielipiteet ovat aina tervetulleita.

Kiitokset vielä ja oikein räiskyvän muhevaa uutta vuotta kaikille! :-DDD