En muista enää elokuvaa, jonka katsoin viimeviikolla. Siinä oli kuitenkin entinen pornotähti, joka sitten sotkeutui suuren huumejehun ryöstöön sekä näiden kyseisten ryöstäjien joukkomurhaan. Ei ollut mikään mullistava elokuva noin kokemuksena, mutta väkivaltaa siinä ainakin oli.
Lisäksi eräs kaverini antoi minulle lainaksi Afro Samurain, joka jo nimestään päätellen on melkoista mätkintää. Ja sitähän se on, komeaa sellaista. Lisäksi katsoin juuri Youtubesta ehkä vähän pahamaineisenkin (ainakin meidän perheessä) gore-ecchi-seinen-violence-anime Elfen Liedin animemusiikkivideon.
Mikä on pointtini? Se, että itseasiassa minä pidän väkivallasta elokuvataiteessa. Monet suosikkielokuvani käsittelevät sitä enemmän tai vähemmän, joko fyysisessä tai henkisessä muodossa. Oikeastaan vain Star Wars ja erinäiset draamat eivät ole sitä täynnä. Huomattakoon kuitenkin, etten ole mikään toimintaelokuvien ystävä, vaikka väkivallasta puhunkin. Kyse ei ole aivottomasta "moro, olen nousuhumalassa oleva macho-man ja tapan kaikki heleposti ja syön itse luoteja kuin leipää", vaan tietynlaisesta ajatuksia herättävästä väkivallasta, joka ei rupea turhia mässäilemään.
Noh.
Minkä takia sitten pidän väkivallasta? Miksi nautin katsoa sitä, kuinka joko päähenkilöt kärsivät tai sitten käyvät itsetekemässä viholliselle jakauksen keskelle päätä? Paha sanoa, mutta heitetäänpäs tähän nyt jotain analyysiä, kun asia tuli puheeksi.
Sitä ei voi kukaan efekteistä pitävä ihminen kieltää, että juuri väkivaltaisissa kohtauksissa elokuva on visuaalisesti kiinnostavin. Hahmojen väliset miekkataistelut, sotaelokuvien räjähdykset, avaruustaistelut tai hahmon psyykkinen taistelu on kerrassaan kaunista katseltavaa noin visuaalisesti. Itse rakastan erikoisefektejä, komeita räjähdyksiä, hahmojen välisiä konflikteja sekä komeannäköisiä hidastuksia kiivaissa kohtauksissa. Supersankarielokuvat ovat tästä loistava esimerkki. Mitä ne olisivat ilman pyssyjen paukuntaa ja jännitystä? Sin Cityssäkin olisi onnettoman vähän sisältöä, jos siitä poistettaisiin kaikki lihamässäilyt.
Toisekseen väkivalta on usein paitsi ohjaajan myös katsojien keino kanavoida omia aggressioitaan. Esimerkiksi Kill Billissä en voi olla toisinaan ajattelematta, että itse olisin Morsian, ja kävisin vähän rankaisemassa ihmisiä, jotka ovat minulle joskus tehneet pahaa. Lisäksi väkivalta on hyvä vaikutuskeino. Se järkyttää, ihmetyttää, pistää miettimään ja toisaalta arvostamaan sitä rauhaa, joka täällä meillä Suomessa on.
En väitä, että itse olisin väkivaltainen tai impulssiivinen ihminen. Itseasiassa inhoan tosielämän väkivaltaa, ja olen ehdottomasti kaikkia sotia vastaan. Olen monesti joutunut myös perheemme isän kanssa vastatusten väkivaltaisten elokuvien katsomisesta, ja hän onkin moittinut minua väkivaltafriikiksi. Ehkä se johtuu siitä, että olen suloinen pikkutyttö, ja heidän kuuluu pitää vain romanttisista komedioista. Huoh, tätä konservatiivista maailmaa.
En kuitenkaan voi kieltää, etteikö esimerkiksi syvä kiintymykseni Matrixiin, Watchmeniin, V niin kuin Verikostoon ja Kill Billiin olisi juuri väkivaltaisten kohtausten ansiota. Toki kaikkiin kyseisiin elokuviin liittyy paljon muutakin kuin pelkät visuaaliset efektit, mutten voi kiistää mätkimisen osiota niissä. Onhan ne Matrix-tappelut hitto niin hienon näköisiä! :D
29. marraskuuta 2010
17. marraskuuta 2010
Potter vetelee viimeisiään
Olin tosiaan tänä iltana katsomassa parin kaverin kanssa tuon uuden Potter-elokuvan ensimmäisen osion. Esitys oli Helsingin Bio Rexissä, jonka olivat järjestäneet itse Potter-fanit, joten porukkaa riitti, ja vieläpä pukeutunutta sellaista. Tuli hieman mieleen animeconien kaltaiset tapahtumat, kun näki toisiaan halailevia ihmisiä, valokuvien räpsyttelyä ja vieläpä maikkarin toimittajia (tekivät meistä loppukevennyksen uutisiin, pääsin siis telkkariin)!
Itse elokuvasta en oikeasti osaa sanoa yhtään mitään. Näillä näkymin se oli ainakin edellistä elokuvaansa huimasti parempi, mutta en tiedä johtuuko se niinkään elokuvasta, vaan pikemminkin yleisöstä itsestään.
Meillä oli näytöksessä helvetin hyvät paikat: ihan ylhäällä, ihan keskellä.
Faninäytökset tai ensi-illat yleensäkin ovat minulle vieras käsite, ja tänä iltana olinkin sellaisessa aivan ensimmäistä kertaa. Ehdottomasti tämä elokuvakokemus oli minulle todella piristävä, uusi ja mahtava, sillä en ole missään elokuvanäytöksessä aikaisemmin kokenut vastaavaa läsnäoloa yleisössä! Ensinnäkin kaikki olivat täysillä mukana elokuvassa. Kaikki surivat, antoivat aplodeja ja nauroivat yhdessä. Eteenkin nauroivat, enkä itsekään mahtanut mitään, kun hajosin jonkun toisen loistavaan räkäiseen nauruun. En siis tiedä naurattiko minua elokuva, vaiko sitten toiset ihmiset ympärilläni. Se oli melkein tietynlaista yhdentymistä toisten ihmisten kanssa, vaikken mikään suuri Potter-fani olekaan.
Mitä nyt siis elokuvasta... No, sillä oli hetkensä. Toisin kuin edellisessä elokuvassa, toimintakohtaukset olivat sopivan jämäköitä ja hienosti toteutettuja. Aikajana toimi melko jouhevasti, mitä nyt jäi aika pitkäksi aikaa junnaamaan päähenkilöiden välisiin draamoihin, venyttämään elokuviin lisäminuutteja. Musiikit eivät minuun ole tarttuneet sitten toisen elokuvan, kyllä siihen tarvitaan se John Williamssin kosketus. Lisäksi edelleenkään Daniel ja Emma eivät osaa näytellä, ja se vie paljon hohtoa elokuvasta. Sen sijaan Ron oli tapansa mukaan loistava, ja saikin yleisöstä paljon aplodeja osakseen.
Ansioiksi voidaan siis sanoa visuaaliset tehosteet, elokuvan uskollisuus kirjalle sekä yksittäiset vitsit elokuvassa, mutta muutoin voin rehellisesti sanoa, että Potter-elokuvien hohto vetelee viimeisiään. Se on todellinen harmi, sillä Pottereiden alkupuolen elokuvat olivat todella loistavia, mukaansa tempaavia ja sanalla sanoen taidokkaita ja taianomaisia. Nyt niistä on tullut lähinnä teinien suhdesoppaa, jota ei voi oikein ottaa tosissaan, minkä huomasi myös teatterin yleisöstäkin, kun elokuvan vakavillekin, ja ns. "romanttisille" kohtauksille naurettiin täydestä sydämestä. Ennen kuin näen HP: Deathly Hallows part 1:n toisen kerran, se saa tyytyä kahteen ja puoleen tähteen.
En halua kuulostaa elitistiltä. En todellakaan halua. Ehkä olen vain todella vaativa elokuvien suhteen, sekä eteenkin nyt Pottereiden, sillä viimeisinä elokuvina, niiden tulisi todella näyttää kyntensä ja lopettaa Potter-ilmiö taidokkaasti ja näyttävästi. Ikävä kyllä alku näyttää vähän tökkivän, mutta meikäläinen odottaa kevättä sekä hyvässä, että pahassa.
Kiitos kuitenkin kaikille Bio Rexissä! Olitte loistava yleisö, ja sain viimein kokea kunnollisen elokuvaelämyksen katsojana!
Itse elokuvasta en oikeasti osaa sanoa yhtään mitään. Näillä näkymin se oli ainakin edellistä elokuvaansa huimasti parempi, mutta en tiedä johtuuko se niinkään elokuvasta, vaan pikemminkin yleisöstä itsestään.
Meillä oli näytöksessä helvetin hyvät paikat: ihan ylhäällä, ihan keskellä.Faninäytökset tai ensi-illat yleensäkin ovat minulle vieras käsite, ja tänä iltana olinkin sellaisessa aivan ensimmäistä kertaa. Ehdottomasti tämä elokuvakokemus oli minulle todella piristävä, uusi ja mahtava, sillä en ole missään elokuvanäytöksessä aikaisemmin kokenut vastaavaa läsnäoloa yleisössä! Ensinnäkin kaikki olivat täysillä mukana elokuvassa. Kaikki surivat, antoivat aplodeja ja nauroivat yhdessä. Eteenkin nauroivat, enkä itsekään mahtanut mitään, kun hajosin jonkun toisen loistavaan räkäiseen nauruun. En siis tiedä naurattiko minua elokuva, vaiko sitten toiset ihmiset ympärilläni. Se oli melkein tietynlaista yhdentymistä toisten ihmisten kanssa, vaikken mikään suuri Potter-fani olekaan.
Mitä nyt siis elokuvasta... No, sillä oli hetkensä. Toisin kuin edellisessä elokuvassa, toimintakohtaukset olivat sopivan jämäköitä ja hienosti toteutettuja. Aikajana toimi melko jouhevasti, mitä nyt jäi aika pitkäksi aikaa junnaamaan päähenkilöiden välisiin draamoihin, venyttämään elokuviin lisäminuutteja. Musiikit eivät minuun ole tarttuneet sitten toisen elokuvan, kyllä siihen tarvitaan se John Williamssin kosketus. Lisäksi edelleenkään Daniel ja Emma eivät osaa näytellä, ja se vie paljon hohtoa elokuvasta. Sen sijaan Ron oli tapansa mukaan loistava, ja saikin yleisöstä paljon aplodeja osakseen.
Ansioiksi voidaan siis sanoa visuaaliset tehosteet, elokuvan uskollisuus kirjalle sekä yksittäiset vitsit elokuvassa, mutta muutoin voin rehellisesti sanoa, että Potter-elokuvien hohto vetelee viimeisiään. Se on todellinen harmi, sillä Pottereiden alkupuolen elokuvat olivat todella loistavia, mukaansa tempaavia ja sanalla sanoen taidokkaita ja taianomaisia. Nyt niistä on tullut lähinnä teinien suhdesoppaa, jota ei voi oikein ottaa tosissaan, minkä huomasi myös teatterin yleisöstäkin, kun elokuvan vakavillekin, ja ns. "romanttisille" kohtauksille naurettiin täydestä sydämestä. Ennen kuin näen HP: Deathly Hallows part 1:n toisen kerran, se saa tyytyä kahteen ja puoleen tähteen.
En halua kuulostaa elitistiltä. En todellakaan halua. Ehkä olen vain todella vaativa elokuvien suhteen, sekä eteenkin nyt Pottereiden, sillä viimeisinä elokuvina, niiden tulisi todella näyttää kyntensä ja lopettaa Potter-ilmiö taidokkaasti ja näyttävästi. Ikävä kyllä alku näyttää vähän tökkivän, mutta meikäläinen odottaa kevättä sekä hyvässä, että pahassa.
Kiitos kuitenkin kaikille Bio Rexissä! Olitte loistava yleisö, ja sain viimein kokea kunnollisen elokuvaelämyksen katsojana!
14. marraskuuta 2010
Paluu viattomuuteen
Alhaalla jo viime postauksessa mainostamani elokuva-tribuutti, jonka nyt kovan työn tuloksena sain valmiiksi. Ikävä kyllä en ole siihen kokonaisuutenaan tyytyväinen, pidän edelleen enemmän ensimmäisestä leffa-tribuutistani (joka löytyy siis Tubesta, kuten tämäkin). Toisaalta olen todella tyytyväinen tämän videon alkuun. Loppu sitten... Noh, lopahtaa.
Mutta noh, kun siitä nyt ollaan puhuttu, niin uppasinpas tuon teokseni nyt kuitenkin tänne. Jättäkääpä kommenttia, jos siltä tuntuu.
Huom! Minä EN omista mitään videossa esiintyvistä materiaaleista, puhumattakaan musiikista. Kyse on puhtaasti fanipohjalta tullut video, jonka ei ole tarkoitus olla kaupallinen. Että nyt copyright-toimisto hiljaa siellä.
Lisäksi ajattelin upata muutaman elokuviin liittyvän fan-art piirroksen. Kaikkiin olen käyttänyt mallia, mutten todellakaan kovin paljoa aikaa (ehkä sen näkee jäljestäkin). Pitäisi kai piirtää jonain päivänä lisääkin elokuviin liittyviä mallikuvia. Onko ideoita, mistä piirtäisin?
Dr. Manhattan - Watchmen, -10
Natalie Portman elokuvassa Leon, -09
Lyijykynät
Leia & Han - Star Wars, -09
Tussit + Värikynät
Qui-Gon Jinn - Star Wars, -10
Lyijykynä
Pris - Blade Runner, -10
Lyijykynä
Mutta noh, kun siitä nyt ollaan puhuttu, niin uppasinpas tuon teokseni nyt kuitenkin tänne. Jättäkääpä kommenttia, jos siltä tuntuu.
Huom! Minä EN omista mitään videossa esiintyvistä materiaaleista, puhumattakaan musiikista. Kyse on puhtaasti fanipohjalta tullut video, jonka ei ole tarkoitus olla kaupallinen. Että nyt copyright-toimisto hiljaa siellä.
Lisäksi ajattelin upata muutaman elokuviin liittyvän fan-art piirroksen. Kaikkiin olen käyttänyt mallia, mutten todellakaan kovin paljoa aikaa (ehkä sen näkee jäljestäkin). Pitäisi kai piirtää jonain päivänä lisääkin elokuviin liittyviä mallikuvia. Onko ideoita, mistä piirtäisin?
Dr. Manhattan - Watchmen, -10Kuivaliidut + tietokone muakkaus
Natalie Portman elokuvassa Leon, -09
Lyijykynät
Leia & Han - Star Wars, -09Tussit + Värikynät
Qui-Gon Jinn - Star Wars, -10Lyijykynä
Pris - Blade Runner, -10Lyijykynä
Jälkihuomautus: HITTO! En sitten päättänyt tarkistaa huolella tuota kyhäilemääni videota, kun siinä on törkeä virhe XDDD Kauhea Marvinin pää vain möllöttää tuossa lopun shadessa, jonka kuuluisi olla dramaattinen, rauhoittava ja hieno! Voi minua. No, liian myöhäistä korjata mokomaa.
12. marraskuuta 2010
My name is Craig. Daniel Craig.
Ennen kuin siirryn arvostelemaan taas yhtä pientä elokuvan-pahaista (otsikostahan ei saa mitään infoa siitä, mikä elokuva on kyseessä), on kerrottava hieman pienestä projektistani, jota väännän parhaillaan tietokoneellani.
Kyseessä on siis tälläinen musiikkivideo, jossa käytän materiaalina suosikkielokuvieni pätkiä. Tälläiset tribuutti-videothan ovat aika suosittuja eteenkin youtubessa erilaisten luovien ihmisten kesken, joten en todellakaan väitä, että olisin tämän editointialan uusi keksijä tai luoja. Ihan perusharrastelijahan minä noiden suhteen olen, ei minulla ole edes kunnollisia editointivälineitäkään (damn you, movie maker)!
Mutta helkkari miten kivaa noita videoita on tehdä! Olen saanut pari videota väsättyä ja julkaistua juutuubin ihmeellisessä maailmassa, ja olen niihin yllättävän tyytyväinen. En tiedä, mutta jotenkin yleisesti elokuvamaailma noin ammattinakin on todella kiinnostava. Rakastan videoiden kuvausta ja editointia, ja se onkin yksi luova tapa ilmaista itseäni. En niinkään välitä näyttelemisestä oman ujon persoonani takia, mutta kaikki muu elokuvantuottamisessa on kyllä todella kiinnostavaa.
Linkkien takaa löytyy videoita editoimiini elokuvamusiikkivideotribuutteihini, eli jos tälläinen taiteenala kiinnostaa, niin katsokaahan. Kommenttia saa jättää. Tämä voisi olla verrattavissa animepuolen AMV:hin, joita myös löytyy minulta, ikävä kyllä.
Yleinen Mah favourite movies-tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=ahr3Dk-KpvA
V for Vendetta -tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=EIxQgmn5iDE
Uusi projekti tulee koskemaan taas tuollaista yleistä "jeejeelempielokuvaniovattässäkatsokaakaikki" -settiä. Biisinä on Engiman Return to Innocence.
Nyt siis asiaan!
Katsottiin tuossa muutama viikko takaperin perheen kesken tuo vuoden 2000 bondi, eli 007: Casino Royale. Suhtauduin koko toimintapakkaukseen melko skeptisesti, vaikken mikään Bond-asiantuntija olekaan (mitä nyt muutamista elokuvista nähnyt pätkiä, ja naureskellut hilpeänä). Kuitenkin mieleni ehti muuttua elokuvan aikana.
En erityisemmin perusta toimintaelokuvista, vaikka osat ovatkin hyviä. Suurin osa action-leffoista kuitenkin sortuu turhaan väkivallalla mässäilyyn, sekä niihin yleisiin kliseisiin eli kauniisiin autoihin ja naisiin, sekä valtaviin räjähdyksiin ja yli-inhimillisiin fyysisiin temppuihin. Toki tiedän, että se on nimenomaan actionin idea, tuottaa paljon visuaalista ja adrenaliinia pursuavaa toimintaa, mutta ehkä juuri siksi en välitäkään niin paljoa toiminnasta.
Tämä Daniel Craigin tähdittämä Bond ei sinällään eroa muista rämistelyistä. Minua kuitenkin kiehtoi tarinan sijoitus muihin Bondeihin nähden, sekä uusi näkökulma koko salaisen agentin persoonaan. Lisäksi elokuva oli paikoin niin hemmetin humoristinen ja naseva, etten voinut muuta kuin nauttia, ja kyllä ne takaa-ajo -, peli- ja muut jännittävät toimintakohtaukset oli hyviä. Ylimmäksi nostan kuitenkin sen kidutus-kohtauksen. Se oli loistava! Kyllä Bondilla on munaa, vaikka värkit puuttuisivatkin. Katsokaa nyt. Yeah.
Bondiin liittyy myös minun ja veljeni tekemä loistava analyysi Bondin psyykkeestä, jota tulimme pohdinneeksi, kun katsoimme jotakin vanhempaa Bondia telkkarista. Sehän on yksinkertaisesti niin, että Bond käyttäytyy väkivaltaisesti ja meni agentti-alalle, koska haluaa kostaa lapsena kokeneensa fyysisen väkivallan. Eroottinen suhde jokaikiseen naiseen, joka kadulla putkahtaa esiin, pohjautuu myös tähän, sekä epäonnistuneeseen äiti-suhteeseen (ei siis varman läpäissyt oidipaalikompleksia oikein). Bond siis purkaa lapsuuden turhautumiaan naisiin, puhumattakaan patoutuneista tunteista, jotka hän tyhjentää luotien välityksellä vihollisiin.
Isällämmekin on Bondista oma teoriansa, hiukan yksinkertaisempi. Bond käyttäytyy kuten käyttäytyy siksi, koska hän on jatkuvassa nousuhumalassa. Tiedä sitten kumpi noista teorioista on se "oikea" ;DD
Kyseessä on siis tälläinen musiikkivideo, jossa käytän materiaalina suosikkielokuvieni pätkiä. Tälläiset tribuutti-videothan ovat aika suosittuja eteenkin youtubessa erilaisten luovien ihmisten kesken, joten en todellakaan väitä, että olisin tämän editointialan uusi keksijä tai luoja. Ihan perusharrastelijahan minä noiden suhteen olen, ei minulla ole edes kunnollisia editointivälineitäkään (damn you, movie maker)!
Mutta helkkari miten kivaa noita videoita on tehdä! Olen saanut pari videota väsättyä ja julkaistua juutuubin ihmeellisessä maailmassa, ja olen niihin yllättävän tyytyväinen. En tiedä, mutta jotenkin yleisesti elokuvamaailma noin ammattinakin on todella kiinnostava. Rakastan videoiden kuvausta ja editointia, ja se onkin yksi luova tapa ilmaista itseäni. En niinkään välitä näyttelemisestä oman ujon persoonani takia, mutta kaikki muu elokuvantuottamisessa on kyllä todella kiinnostavaa.
Linkkien takaa löytyy videoita editoimiini elokuvamusiikkivideotribuutteihini, eli jos tälläinen taiteenala kiinnostaa, niin katsokaahan. Kommenttia saa jättää. Tämä voisi olla verrattavissa animepuolen AMV:hin, joita myös löytyy minulta, ikävä kyllä.
Yleinen Mah favourite movies-tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=ahr3Dk-KpvA
V for Vendetta -tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=EIxQgmn5iDE
Uusi projekti tulee koskemaan taas tuollaista yleistä "jeejeelempielokuvaniovattässäkatsokaakaikki" -settiä. Biisinä on Engiman Return to Innocence.
Nyt siis asiaan!
Katsottiin tuossa muutama viikko takaperin perheen kesken tuo vuoden 2000 bondi, eli 007: Casino Royale. Suhtauduin koko toimintapakkaukseen melko skeptisesti, vaikken mikään Bond-asiantuntija olekaan (mitä nyt muutamista elokuvista nähnyt pätkiä, ja naureskellut hilpeänä). Kuitenkin mieleni ehti muuttua elokuvan aikana.
En erityisemmin perusta toimintaelokuvista, vaikka osat ovatkin hyviä. Suurin osa action-leffoista kuitenkin sortuu turhaan väkivallalla mässäilyyn, sekä niihin yleisiin kliseisiin eli kauniisiin autoihin ja naisiin, sekä valtaviin räjähdyksiin ja yli-inhimillisiin fyysisiin temppuihin. Toki tiedän, että se on nimenomaan actionin idea, tuottaa paljon visuaalista ja adrenaliinia pursuavaa toimintaa, mutta ehkä juuri siksi en välitäkään niin paljoa toiminnasta.
Tämä Daniel Craigin tähdittämä Bond ei sinällään eroa muista rämistelyistä. Minua kuitenkin kiehtoi tarinan sijoitus muihin Bondeihin nähden, sekä uusi näkökulma koko salaisen agentin persoonaan. Lisäksi elokuva oli paikoin niin hemmetin humoristinen ja naseva, etten voinut muuta kuin nauttia, ja kyllä ne takaa-ajo -, peli- ja muut jännittävät toimintakohtaukset oli hyviä. Ylimmäksi nostan kuitenkin sen kidutus-kohtauksen. Se oli loistava! Kyllä Bondilla on munaa, vaikka värkit puuttuisivatkin. Katsokaa nyt. Yeah.
Bondiin liittyy myös minun ja veljeni tekemä loistava analyysi Bondin psyykkeestä, jota tulimme pohdinneeksi, kun katsoimme jotakin vanhempaa Bondia telkkarista. Sehän on yksinkertaisesti niin, että Bond käyttäytyy väkivaltaisesti ja meni agentti-alalle, koska haluaa kostaa lapsena kokeneensa fyysisen väkivallan. Eroottinen suhde jokaikiseen naiseen, joka kadulla putkahtaa esiin, pohjautuu myös tähän, sekä epäonnistuneeseen äiti-suhteeseen (ei siis varman läpäissyt oidipaalikompleksia oikein). Bond siis purkaa lapsuuden turhautumiaan naisiin, puhumattakaan patoutuneista tunteista, jotka hän tyhjentää luotien välityksellä vihollisiin.
Isällämmekin on Bondista oma teoriansa, hiukan yksinkertaisempi. Bond käyttäytyy kuten käyttäytyy siksi, koska hän on jatkuvassa nousuhumalassa. Tiedä sitten kumpi noista teorioista on se "oikea" ;DD
2. marraskuuta 2010
Neljän tähden elokuvia
Viime aikoina olen katsonut neljä elokuvaa, neljän päivän aikana. Ihme vain, etten ole kirjoittanut tätä merkintöä vielä neljäs päivä kuluvaa kuuta, mutta annetaan mokoman sattuman olla.
Kaksi näistä elokuvista olen nähnyt aikaisemminkin, kaksi muuta olivat minulle vain korkeintaan nimenä tuttuja. Kyseessä olivat kaksi Disneyn klassikkoa sekä kaksi enemmän tai vähemmän humoristisia draamoja. Nyt siis pikku esittelyt kustakin neljän tähden elokuvasta...
Disneyn Bambi ja Viidakkokirja
Halusin upputua taas lapselliseen regressioon, ja katsoin sitten perjantai-illan ratossa nämä kaksi loistavaa klassikkoa. Bambi on ollut oma suosikkini jo ihan pirpanasta lähtien, ja äidin mukaan katsoimme veljeni kanssa myös Viidakkokirjaa todella ahkerasti. Bambia olen tarinana aina rakastanut, ja piirrosjälki tässä piirretyssä on aivan vertaansa vailla. Kyllä siinä raavas mieskin itkee, kun Bambi huutaa äitiään lumisateessa. Ainakin itselläni oli itku lähellä, vaikka olen kyseisen elokuvan nähnyt lukemattomia kertoja.
Viidakkokirjan suhteen olin sen sijaan varautuneempi. En ollut aikoihin katsonut mokomaa, ja pelkäsin sen olevan jostain syystä masentava tai huono. Mikään hilpeä tarinahan ei tämäkään tarina ole, mutta nyt kun sitten istahdin oikein kunnolla keskittymään ja uppoutumaan omaan lapsuuteeni, niin herranjumala, tämähän on aivan loistava! Ainakin sain uutta syvyyttä kaikkiin hahmoihin aina Baloosta lopun korppikotkiin. Vaikea sanoa minkälaista.
Disneystä minun on pakko kirjoittaa jossain vaiheessa pitkä kokonainen postaus. Tuntuuhan tuo olevan niin oleellinen osa omaa elämääni, eteenkin lapsuuttani, enkä varmasti ole ainut. Luultavasti kaikki 80-90 -luvulla syntyneet lapset pitävät Disney-piirrettyjä suuressa arvossa, eivätkä välttämättä kykene sulattamaan nykyisten lasten elokuvien karmeaa remellystä ja pinnallista teematiikkaa.
Kaunis elämä (La vita é bella)
Yleensä kuunnellessani tai muutoin saadessani selville maailman vääryyksistä tai ihan vain läheisten ystävieni ongelmista tai tuskasta, minulle itselleni tulee suunnattoman huono olo. Ei siksi, että olisin välttämättä myötätuntoinen tai säälisin heitä, vaan sen takia, että tunnen itseni omine ongelmineni olevan niin pieni ja vähäpätöinen. Jään kakkoseksi. Yleensä en siis halua edes kuulla toisten ongelmia, puhumattakaan törmätä sitten blogeihin, joissa ihmiset kertovat suorastaan sääliä kerjäten omista ongelmistaan. En voi sietää sellaista.
On kuitenkin yksi poikkeus, jolloin en tunne pahaa oloa itseni takia. Tälläisiä tuntemuksia herätti tämä italialais elokuva Kaunis elämä, joka siis noin tiivistettynä kertoo keskitysleiriin joutuvasta isästä ja pojasta. Elokuva oli aivan järkyttävä ainakin loppua kohden, eikä sitä ylipäätään tiennyt pitäisikö elokuvan aikana itkeä vaiko nauraa. Elokuva kuitenkin herätti minulla ajatuksia natsi-Saksan aikana tehdyistä vääryyksistä. Mikä voi olla niin oksettavaa ja alhaista kuin tuhota viattomia ihmisiä, ja pistää heti pienet lapset ja avuttomat vanhukset tulilinjalle. En oikeasti osaa sanoa mitään yhtä kuvottavaa, ja siksi suhtaudunkin erittäin myötätuntoisesti kyseisiin karmeuksiin joutuneisiin.
Samankaltaisia tuntemuksia herätti klassikko Sofien valinta, jossa siis tämä konkreettinen "valinta" sai minut voimaan todella pahoin. En tiedä, ehkäpä ajattelin itseni kyseisen pikkutytön osaan, jonka saksalaisupseeri otti mukaansa.
Little Miss Sunshine
Tämä rainahan tuli juuri eilen illalla. Minulla ei ollut juuri mitään ennakkotietoja tästä elokuvasta, kunhan nyt nimen tunnistin ja ajattelin, että mikäs siinä, voisihan sitä tuon katsoa ja olla sitten väsyneenä koko seuraavan päivän (kyllä, olen nyt väsynyt).
Elokuva sitten olikin todella positiivinen yllätys. Hesari oli antanut sille kolme tähteä, mutta otsikon mukaan itse antaisin ehdottomasti sen neljä tähteä. Minusta tarina oli koskettava ja herttainen, eikä esimerkiksi ruvennut mässäilemään millään stereotypialla tai teennäisen onnellisella lopulla. Pidin elokuvasta, sillä se ei yrittänyt mitään siirappista ja surkeaa, vaan oli oma itsensä alusta loppuun. Lisäksi hahmot olivat kaikenkaikkiaan loistavia, ja jokaisesta tuntui löytyvän jotain, joka enemmän tai vähemmän heijastelee suorituspainoitteista yhteiskuntaamme, sekä yksilöä itseään, eli minua. Ehkä meissä kaikissa elää kärttyinen vanha pappa, perfektionisti-suorittaja, kiihkeä unelmoija sekä omista kyvyistään huolestunut pikkutyttö.
Taas kuitenkin törmäsin johonkin todella vastenmieliseen tämän elokuva parissa. Nimittäin noihin tyttöjen kauneus-/missikisoihin. Toki ymmärrän, että elokuvan kauneuskilpailut olivat äärimmilleen vedetyt ja näyttelyä, mutta ikävä kyllä eteenkin Amerikassa taaperoiden meikkaaminen ja vieminen mani-tai pedikyyriin on joillekin todellisuutta. Taas yksi asia, joka todella saa minut voimaan pahoin. Ihmetelkää nyt sitten, kun maailma on pullollaan lapsia, jotka ovat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä. Itse en tietääkseni tunne yhtäkään tyttöä, joka olisi tyytyväinen omaan fyysiseen ulkonäköönsä sellaisenaan. Eikö se ole aika huolestuttavaa?
Kaksi näistä elokuvista olen nähnyt aikaisemminkin, kaksi muuta olivat minulle vain korkeintaan nimenä tuttuja. Kyseessä olivat kaksi Disneyn klassikkoa sekä kaksi enemmän tai vähemmän humoristisia draamoja. Nyt siis pikku esittelyt kustakin neljän tähden elokuvasta...
Disneyn Bambi ja Viidakkokirja
Halusin upputua taas lapselliseen regressioon, ja katsoin sitten perjantai-illan ratossa nämä kaksi loistavaa klassikkoa. Bambi on ollut oma suosikkini jo ihan pirpanasta lähtien, ja äidin mukaan katsoimme veljeni kanssa myös Viidakkokirjaa todella ahkerasti. Bambia olen tarinana aina rakastanut, ja piirrosjälki tässä piirretyssä on aivan vertaansa vailla. Kyllä siinä raavas mieskin itkee, kun Bambi huutaa äitiään lumisateessa. Ainakin itselläni oli itku lähellä, vaikka olen kyseisen elokuvan nähnyt lukemattomia kertoja.
Viidakkokirjan suhteen olin sen sijaan varautuneempi. En ollut aikoihin katsonut mokomaa, ja pelkäsin sen olevan jostain syystä masentava tai huono. Mikään hilpeä tarinahan ei tämäkään tarina ole, mutta nyt kun sitten istahdin oikein kunnolla keskittymään ja uppoutumaan omaan lapsuuteeni, niin herranjumala, tämähän on aivan loistava! Ainakin sain uutta syvyyttä kaikkiin hahmoihin aina Baloosta lopun korppikotkiin. Vaikea sanoa minkälaista.
Disneystä minun on pakko kirjoittaa jossain vaiheessa pitkä kokonainen postaus. Tuntuuhan tuo olevan niin oleellinen osa omaa elämääni, eteenkin lapsuuttani, enkä varmasti ole ainut. Luultavasti kaikki 80-90 -luvulla syntyneet lapset pitävät Disney-piirrettyjä suuressa arvossa, eivätkä välttämättä kykene sulattamaan nykyisten lasten elokuvien karmeaa remellystä ja pinnallista teematiikkaa.
Kaunis elämä (La vita é bella)
Yleensä kuunnellessani tai muutoin saadessani selville maailman vääryyksistä tai ihan vain läheisten ystävieni ongelmista tai tuskasta, minulle itselleni tulee suunnattoman huono olo. Ei siksi, että olisin välttämättä myötätuntoinen tai säälisin heitä, vaan sen takia, että tunnen itseni omine ongelmineni olevan niin pieni ja vähäpätöinen. Jään kakkoseksi. Yleensä en siis halua edes kuulla toisten ongelmia, puhumattakaan törmätä sitten blogeihin, joissa ihmiset kertovat suorastaan sääliä kerjäten omista ongelmistaan. En voi sietää sellaista.
On kuitenkin yksi poikkeus, jolloin en tunne pahaa oloa itseni takia. Tälläisiä tuntemuksia herätti tämä italialais elokuva Kaunis elämä, joka siis noin tiivistettynä kertoo keskitysleiriin joutuvasta isästä ja pojasta. Elokuva oli aivan järkyttävä ainakin loppua kohden, eikä sitä ylipäätään tiennyt pitäisikö elokuvan aikana itkeä vaiko nauraa. Elokuva kuitenkin herätti minulla ajatuksia natsi-Saksan aikana tehdyistä vääryyksistä. Mikä voi olla niin oksettavaa ja alhaista kuin tuhota viattomia ihmisiä, ja pistää heti pienet lapset ja avuttomat vanhukset tulilinjalle. En oikeasti osaa sanoa mitään yhtä kuvottavaa, ja siksi suhtaudunkin erittäin myötätuntoisesti kyseisiin karmeuksiin joutuneisiin.
Samankaltaisia tuntemuksia herätti klassikko Sofien valinta, jossa siis tämä konkreettinen "valinta" sai minut voimaan todella pahoin. En tiedä, ehkäpä ajattelin itseni kyseisen pikkutytön osaan, jonka saksalaisupseeri otti mukaansa.
Little Miss Sunshine
Tämä rainahan tuli juuri eilen illalla. Minulla ei ollut juuri mitään ennakkotietoja tästä elokuvasta, kunhan nyt nimen tunnistin ja ajattelin, että mikäs siinä, voisihan sitä tuon katsoa ja olla sitten väsyneenä koko seuraavan päivän (kyllä, olen nyt väsynyt).
Elokuva sitten olikin todella positiivinen yllätys. Hesari oli antanut sille kolme tähteä, mutta otsikon mukaan itse antaisin ehdottomasti sen neljä tähteä. Minusta tarina oli koskettava ja herttainen, eikä esimerkiksi ruvennut mässäilemään millään stereotypialla tai teennäisen onnellisella lopulla. Pidin elokuvasta, sillä se ei yrittänyt mitään siirappista ja surkeaa, vaan oli oma itsensä alusta loppuun. Lisäksi hahmot olivat kaikenkaikkiaan loistavia, ja jokaisesta tuntui löytyvän jotain, joka enemmän tai vähemmän heijastelee suorituspainoitteista yhteiskuntaamme, sekä yksilöä itseään, eli minua. Ehkä meissä kaikissa elää kärttyinen vanha pappa, perfektionisti-suorittaja, kiihkeä unelmoija sekä omista kyvyistään huolestunut pikkutyttö.
Taas kuitenkin törmäsin johonkin todella vastenmieliseen tämän elokuva parissa. Nimittäin noihin tyttöjen kauneus-/missikisoihin. Toki ymmärrän, että elokuvan kauneuskilpailut olivat äärimmilleen vedetyt ja näyttelyä, mutta ikävä kyllä eteenkin Amerikassa taaperoiden meikkaaminen ja vieminen mani-tai pedikyyriin on joillekin todellisuutta. Taas yksi asia, joka todella saa minut voimaan pahoin. Ihmetelkää nyt sitten, kun maailma on pullollaan lapsia, jotka ovat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä. Itse en tietääkseni tunne yhtäkään tyttöä, joka olisi tyytyväinen omaan fyysiseen ulkonäköönsä sellaisenaan. Eikö se ole aika huolestuttavaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)