Pappoja ja patuja

Nyt kun päästiin käsiksi näyttelijäaiheeseen, niin antaapa palaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta, joka kuuluu seuraavasti: kuka on paras näyttelijä ikäihmisistä?

Vastausta kysymykseen en osaa sanoa, vaan kykenen lähinnä vain luettelemaan muutamia vanhoja immeisiä, jotka ovat tavalla tai toisella minulle, no, en nyt sano tärkeitä, mutta merkityksellisiä kuitenkin. Tähän em. kysymykseen otetaan siis kaikki elossa olevat tahi edesmenneet kurpat, jotka ovat olleet nimenomaan vanhoina tunnettuja kasvoja ja näyttelijöitä. Tuo nyt on tosin vain yksi määritelmä...
Toisinsanoen tämän kysymyksen vastaukset riippuvat ihan vastaajasta itsestään, sillä "vanhan" käsite on niin subjektiivinen. Enempää vääntelemättä, pistetään ensimmäinen paappa kehiin:

Leslie Nielsen
R.I.P ♥
syntynyt: 1926




Pistetään heti alkuun ehkä yksi eeppisimmistä ja parhaimmista koomikoista, jonka töitä olen eläissäni nähnyt: ihana, valloittavan suloinen ja hömelöllä tavallaan karismaattinen Leslie Nielsen.

Tuskin tarvitsee luetella montaa elokuvaa, kun heppu tulee tutuksi, ellei jo kasvojen klassisen pöljä ilme ja valkoiset hiukset jo sano
mitään. Mies ja alaston ase, Hei, me lennetään!, Spyhard, Scary Movie... Tämä jätkä on tehnyt historiaa niin monessa parodisessa elokuvassa, ettei mitään rajaa. Ja miten kukaan voisi vastustaa noita lutuisia kasvoja! Ei ihme, että koko perhe suunnitteli vitsillään, että paritettaisiin Leslie Nielsen perheen mummon kanssa. Ainakaan ei tulisi koskaan tylsää, ja pienet kielimuurit vanhusten välillä saataisiin rikottua heti pienellä slap-stickillä! Eikä herra kyllä kitsastellut nuorenakaan ulkonäön puolesta (ks. oikeammainen kuva) ja ylipäätään Nielsen teki uransa aikana yli 200 elokuva esiintymistä. Jack Effron, pistäpä paremmaksi!

James Cromwell
syntynyt: 1940

Otetaan vaihtelun vuoksi vähän nuorempaakin käpyä esille. Vieressä oleva kuva ei ole ehkä Cromwellista se kaikkein edustavin, mutta otin tuon kuvan siihen tarkoituksella, sillä se viittaa elokuvaan, josta suuresti pidän: Babe - urhea possu.

Elokuvassa Cromwell esittää tyynen rauhallista farmaria, joka on perjaatteessa vaiteliaan suomalaisen miehen perikuva. Jo pienenä, kun näin leffan ensimmäistä kertaa elokuvateattereissa, jokin tässä hahmossa vetosi minuun. Ei tietenkään millään pervolla tavalla, vaan ajatuksena, että jos minulla olisi ukki, se olisi juuri tuollainen: hiljainen, mutta päättäväinen, paikkansa tunteva ja lempeä. Edelleen minussa kytee platonimainen ideaalinen ajatus ukista, joka on juuri Cromwellin näköinen ja oloinen.

Lähiaikoina kyseinen näyttelijä nousi mieleeni, kun selailin tämän tietoja imdb:ssä. Heppu on esiintynyt I'robotissa. "Missä muka?" ihmettelin todenteolla, kunnes oivalsin, että Cromwell oli esittänyt siinä vain lyhyen pätkän murhattua äijää, ja senkin hologrammina. Jokin oli siinä minusta aivan tavattoman hassua.

Patrick Stewart
syntynyt: 1940

"Rullis!" meikäläinen huudahtaa aina kun näkee tämän herran.
Vaikka Stewardin joutuminen rullatuoliin on minulle melkoinen mysteeri, hänessä on jotain, joka saa sydämeni heltymään. En tiedä johtuuko se lempeistä kasvoista, jotka on riisuttu kokonaan jostain niinkin turhasta kuin hiuksista. Vai kenties arvokkaasta auktoriteetistä, jonka hän luo olemuksellaan? Vaikea sanoa. Totuus vain on se, että jokin tässä herrassa saa suupieleni nousemaan pystyyn.

Näyttelijänä Steward on tunnettu, vaikka alunperin tunnenkin hänet lähinnä X-menistä. Kun kuitenkin katsoo useampiakin elokuvia, huomaa, että hän esiintyy ihan pienissäkin rooleissa yllättävän monessa rainassa, mm. Spider-manissa. Ja ennen kaikkea, Steward on tietenkin tunnettu Star Trekistä Captain Picardina. (Alla olevassa kuvassa hän ei ole kovinkaan "amused". Koska hänellä ei ole pyörätuoliaan?)
















Ian McKellen
syntynyt: 1939

Miten minusta tuntuu, että tässä liikutaan X-men-linjalla...

Hassua kyllä, Ian McKellen nimenä on ollut minulle melkolailla hepreaa, kun taas kasvona hän on ollut paljon läheisempi (tämä on ongelmana useimpien näyttelijöiden kohdalla, sillä nimimuistini on aika huono).
Taas voidaan luetella monta elokuvaa: X-men, Taru Sormusten Herrasta, erinäisiä ääninäyttelyitä esimerkiksi Kultaisessa Kompassissa...

Ehkä juuri arvostukseni Ian McKelleniä kohtaan tulee juuri hänen jylhästä äänestään, joka uhkuu voimaa ja viisautta. Jokainen joka on nähnyt Gandalfin huutavan: "you shall not pass", ymmärtää mitä tarkoitan. Näin muuten Gandalfiin liittyen...



McKellen on nimenomaan näyttelijänä minulle merkityksellinen. Häneen ei, kumma kyllä, liity mitään sentimentaalisia tunteita kun taas ylläolevissa sitä tuntuu olevan paljonkin. Se on sinällään harmi, sillä tämäkin herra on loistava näyttelijä, ja jos olen yhtään tulkinnut väärin hänen töittensä kautta, niin McKellen on varmasti myös loistava persoona!

Jotenkin minulla on sellainen tunne, että jokin ihana vanha patu puuttuu, mutta olkoon. Päivitän tätä postausta, mikäli minulle jokin herra tai rouva mieleen tulee. Siitä puheenollen: miksi kukaan yllämainituista näyttelijöistä ollut nainen? Olenko jokin sovinisti, ja väitän, etteivät naiset voi olla vihättäviä vanhoina? Korjataan asia! Seuraavan kerran kun kirjoitan, aion tehdä selkoa hieman suosikki naisnäyttelijästäni (pidetään tunnelma tiiviinä, enkä nyt paljasta kuka hän on). Sääli kyllä, hän ei ole edes vanha, tuskin kolmeakymmentä. Ehkäpä olen sittenkin sovinisti? :/

Kahden ilmeen mies?

Katsoin ensimmäisen tunnin eilisestä Indiana Jones -elokuvasta (häpeäkseni on myönnettävä, etten ole nähnyt vieläkään yhtään Indy-leffaa kokonaan). Se jäi harmittavan hauskaan/jännään paikkaan, joten oli hieman sääli laittaa televisio kiinni ja ruveta nukkumaan. Ainoa harmitus ei ollut ainoastaan elokuvan jättäminen kesken, vaan erään mielenkiintoisimman näyttelijän työn, tai no, lähinnä eleiden, ilmeiden ja ruumiinkielen seuraaminen keskenjättö. Puhun tietenkin Harrison Fordista.

Oma suhteeni Fordiin on käytännössä kokonaan peräisin Star Warsseista. Vaikka saagasta ensimmäisenä tutustuinkin Episode I:een, ehdin katsoa hyvin pienenä myös vanhat elokuvat. Han Solon hahmon itsepäisyys, ylimielisyys ja tietty röyhkeä elekieli sekä tietenkin yleinen ego, tekivät minuun vaikutuksen noin hahmotasolla, ja täytyy myöntää, että olin melko ihastunut tähän avaruus-cowboyhin (vaikkei hän tosiaankaan ollut poikkeus, sillä olen ollut ihastunut varmaan kaikkiin sarjan miespäähenkilöihin).

Star Warssien myötä muita Harrison Ford -leffoja alkoi tulla vastaan hyvin hitaasti. Isäpuoleni osti kyperpunk-kalssikko Blade Runnerin, johon tykästyin paljon, en kuitenkaan tällä kertaa Fordin takia, vaan tarinan. Television kautta katselin myös muita Ford-leffoja (mm. Airforce One), mutta harmillisesti nekin jäivät lähinnä naurettavaksi hömpäksi. Silti ajatuksissani kummitteli edelleen kuva hurmaavan röyhkeästä Han Solosta, joka kaataa kaikenlaiset miehet ja naiset. Eri merkityksessä tietenkin. Aina jotakin Ford-leffaa katsellessani pääsee susta rakastunut huokaus, ja ajatus: "kyllä Harrison Ford saisi ottaa minut koska tahansa". Ihme juttu, häiskä kun sattuu olemaan nykyään melkein 70-vuotias.

Meidän äitimme ei puolestaan voi sietää Harrison Fordia. Hänen mielestään ainoastaan Tom Cruise voittaa Harrison Fordin ällöttävyydellään. Ensimmäisen kerran kun katsoimme yhdessä Blade Runneria, hän lopetti elokuvan kesken ja sanoi Fordin olevan vain kahden ilmeen mies: suu auki ja suu kiinni. Siitä sitten oli lähellä alkaa kiivaskin väittely, sillä minun ja veljeni suhde Han Soloon, ja siten Harrison Fordiin, on niin konstailematon, nostalginen ja huumorintäytteinen, että loukkauskin Fordia tai hänen esittämään hahmoa kohtaan, on kuin joku loukkaisi koko elokuvaa.

Jaa, vai kahden ilmeen mies? Katsokaapas tätä koostamaani kuvasarjaa, joka todistaa paatuneimmallekin Harrison Ford -vihaajalle, että tämä mies osaa näytellä tunteella ja ennenkaikkea ilmeellä! May I interduce you: many faces of Harrison Ford!

Ja meikäläisellä on taas helvetin hauskaa.

Joulun lähestyessä on hyvä ilmaista myös täällä blogissa, millaisia lahjoja toivoisin pukin tuovan. Näin elokuviin liittyen odotan saavani yhden tai useamman lahjakortin esimerkiksi Top Teniin, jonka kautta saisin myöhemmin ostella DVD:tä. Muun muassa Kill Billit minulta puuttuvat edelleen, ja "uusista" elokuvista I Love You, Philip Morris ja Inception olisi mukava saada hyllyyn komeilemaan. Listaa voisi jatkaa pitemmällekin, mutta jääköön nyt mokoma toistaiseksi.
Lisäksi kuulin jo parilta kaveriltani Helsingin pienestä leffapuodista, vai mikähän se nyt oli, jossa saattaisi hyvinkin olla vähän harvinaisempia elokuvia, jotka olisi todella ihanaa saada omaksi. Muun muassa anime-elokuva Rebuild of Evangelion 1.0 olisi saatava. Myös Finnkinon elokuvaliput olisivat mukava plussa!

Mutta nyt menen syömään torttua! :p

Sosialisoitumista Pokemonin äärellä

Olin itsenäisyyspäivänä hyvällä toverillani katsomassa kaikki neljä suomennettua Pokemon-elokuvaa. Oli karkkia, sipsiä ja muuta naposteltavaa, sekä eeppisen nostalgisia kohtauksia fiilisteltävänä Pokemon-maailman äärellä. Vaikka elokuvat eivät mitenkään itsenäisyyspäivään liittyneetkään, niin hittoakos sillä: minulla oli ainakin mukavaa.

En rupea nyt erittelemään Pokemon-leffoja, saati arvostelemaan niitä, koska ne ovat ehkä liian pyhiä, jotta niihin voisi kajota hyvässä tai pahassakaan mielessä. Sen sijaan on pakko ottaa esille Pokemon-ilmiö, johon minäkin otin oman pienen osani ollessani nappula.

Muistan erittäin hyvin ensimmäisen Pokemon-jakson katsomiseni. Olin katsonut tavanomaiset lastenohjelmat, kun sitten maikkarilta tuli ilmoitus "seuraavaksi: Pokemon". Jahas, mikähän tämä nyt on? "Joku keskusteluohjelma", heitti pikkuveljeni. Kumma kyllä, sitä sitten jäi selvittämään tämän ohjelma-formaatin taustaa, ja kas kummaa: huippuhittihän siitä tulikin, kuka tietää miksi. Silti sitä aina halusi nähdä seuraavan jakson, täyttää äkkiä 10-vuotta ja omistaa oman Pokemonin.

Pokemon oli ilmiönä ennenkaikkea kaupallinen ja addiktoiva. "Nappaa ne kaikki!" Itse ainakin olin hulluna Pokemon-tarroihin, joita sitten tuli keräiltyä melkoinen määrä (sellaisinaan ostettuina, karkkien kautta). Kuten monet muutkin, keräilin myös hieman kortteja, mutta olin myös valtavan ihastunut niihin Pokepallo-karkkeihin, joiden sisällä oli aina jokin pieni Pokemon-figuuri. Niillä oli sitten kiva leikkiä takapihalla nurmikossa.

Vaikka Pokemon-sarja tai -elokuvat eivät ehkä ole visuaalisesti eivätkä juonellisesti kovinkaan kummoisia (eivät ainakaan enää tänä päivänä, puhumattakaan siitä, että katsoin kolme ensimmäistä leffaa ensimmäistä kertaa), mitäpäs tuosta. On elokuvien katsomisessa paljon muutakin kuin pelkkä elokuva. Se on myös sosiaalinen tapahtuma. Ehkäpä siksi mielipuuhaani onkin viettää leffailtaa kavereiden kanssa, joko sitten kotona tai elokuvateattereissa. Minusta mitkään baari-illat tai bileet eivät voita rauhallista illanviettoa naposteltavien, rauhallisen ilmapiirin, hyvän (tai miksei naurettavan huononkin) elokuvan ja hyvien ystävien kesken. Rehellisesti voin sanoa sen olevan minun juttuni.

Tyttö tykkää tappeluista

En muista enää elokuvaa, jonka katsoin viimeviikolla. Siinä oli kuitenkin entinen pornotähti, joka sitten sotkeutui suuren huumejehun ryöstöön sekä näiden kyseisten ryöstäjien joukkomurhaan. Ei ollut mikään mullistava elokuva noin kokemuksena, mutta väkivaltaa siinä ainakin oli.

Lisäksi eräs kaverini antoi minulle lainaksi Afro Samurain, joka jo nimestään päätellen on melkoista mätkintää. Ja sitähän se on, komeaa sellaista. Lisäksi katsoin juuri Youtubesta ehkä vähän pahamaineisenkin (ainakin meidän perheessä) gore-ecchi-seinen-violence-anime Elfen Liedin animemusiikkivideon.

Mikä on pointtini? Se, että itseasiassa minä pidän väkivallasta elokuvataiteessa. Monet suosikkielokuvani käsittelevät sitä enemmän tai vähemmän, joko fyysisessä tai henkisessä muodossa. Oikeastaan vain Star Wars ja erinäiset draamat eivät ole sitä täynnä. Huomattakoon kuitenkin, etten ole mikään toimintaelokuvien ystävä, vaikka väkivallasta puhunkin. Kyse ei ole aivottomasta "moro, olen nousuhumalassa oleva macho-man ja tapan kaikki heleposti ja syön itse luoteja kuin leipää", vaan tietynlaisesta ajatuksia herättävästä väkivallasta, joka ei rupea turhia mässäilemään.

Noh.
Minkä takia sitten pidän väkivallasta? Miksi nautin katsoa sitä, kuinka joko päähenkilöt kärsivät tai sitten käyvät itsetekemässä viholliselle jakauksen keskelle päätä? Paha sanoa, mutta heitetäänpäs tähän nyt jotain analyysiä, kun asia tuli puheeksi.

Sitä ei voi kukaan efekteistä pitävä ihminen kieltää, että juuri väkivaltaisissa kohtauksissa elokuva on visuaalisesti kiinnostavin. Hahmojen väliset miekkataistelut, sotaelokuvien räjähdykset, avaruustaistelut tai hahmon psyykkinen taistelu on kerrassaan kaunista katseltavaa noin visuaalisesti. Itse rakastan erikoisefektejä, komeita räjähdyksiä, hahmojen välisiä konflikteja sekä komeannäköisiä hidastuksia kiivaissa kohtauksissa. Supersankarielokuvat ovat tästä loistava esimerkki. Mitä ne olisivat ilman pyssyjen paukuntaa ja jännitystä? Sin Cityssäkin olisi onnettoman vähän sisältöä, jos siitä poistettaisiin kaikki lihamässäilyt.

Toisekseen väkivalta on usein paitsi ohjaajan myös katsojien keino kanavoida omia aggressioitaan. Esimerkiksi Kill Billissä en voi olla toisinaan ajattelematta, että itse olisin Morsian, ja kävisin vähän rankaisemassa ihmisiä, jotka ovat minulle joskus tehneet pahaa. Lisäksi väkivalta on hyvä vaikutuskeino. Se järkyttää, ihmetyttää, pistää miettimään ja toisaalta arvostamaan sitä rauhaa, joka täällä meillä Suomessa on.

En väitä, että itse olisin väkivaltainen tai impulssiivinen ihminen. Itseasiassa inhoan tosielämän väkivaltaa, ja olen ehdottomasti kaikkia sotia vastaan. Olen monesti joutunut myös perheemme isän kanssa vastatusten väkivaltaisten elokuvien katsomisesta, ja hän onkin moittinut minua väkivaltafriikiksi. Ehkä se johtuu siitä, että olen suloinen pikkutyttö, ja heidän kuuluu pitää vain romanttisista komedioista. Huoh, tätä konservatiivista maailmaa.

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö esimerkiksi syvä kiintymykseni Matrixiin, Watchmeniin, V niin kuin Verikostoon ja Kill Billiin olisi juuri väkivaltaisten kohtausten ansiota. Toki kaikkiin kyseisiin elokuviin liittyy paljon muutakin kuin pelkät visuaaliset efektit, mutten voi kiistää mätkimisen osiota niissä. Onhan ne Matrix-tappelut hitto niin hienon näköisiä! :D

Potter vetelee viimeisiään

Olin tosiaan tänä iltana katsomassa parin kaverin kanssa tuon uuden Potter-elokuvan ensimmäisen osion. Esitys oli Helsingin Bio Rexissä, jonka olivat järjestäneet itse Potter-fanit, joten porukkaa riitti, ja vieläpä pukeutunutta sellaista. Tuli hieman mieleen animeconien kaltaiset tapahtumat, kun näki toisiaan halailevia ihmisiä, valokuvien räpsyttelyä ja vieläpä maikkarin toimittajia (tekivät meistä loppukevennyksen uutisiin, pääsin siis telkkariin)!

Itse elokuvasta en oikeasti osaa sanoa yhtään mitään. Näillä näkymin se oli ainakin edellistä elokuvaansa huimasti parempi, mutta en tiedä johtuuko se niinkään elokuvasta, vaan pikemminkin yleisöstä itsestään.

Meillä oli näytöksessä helvetin hyvät paikat: ihan ylhäällä, ihan keskellä.

Faninäytökset tai ensi-illat yleensäkin ovat minulle vieras käsite, ja tänä iltana olinkin sellaisessa aivan ensimmäistä kertaa. Ehdottomasti tämä elokuvakokemus oli minulle todella piristävä, uusi ja mahtava, sillä en ole missään elokuvanäytöksessä aikaisemmin kokenut vastaavaa läsnäoloa yleisössä! Ensinnäkin kaikki olivat täysillä mukana elokuvassa. Kaikki surivat, antoivat aplodeja ja nauroivat yhdessä. Eteenkin nauroivat, enkä itsekään mahtanut mitään, kun hajosin jonkun toisen loistavaan räkäiseen nauruun. En siis tiedä naurattiko minua elokuva, vaiko sitten toiset ihmiset ympärilläni. Se oli melkein tietynlaista yhdentymistä toisten ihmisten kanssa, vaikken mikään suuri Potter-fani olekaan.

Mitä nyt siis elokuvasta... No, sillä oli hetkensä. Toisin kuin edellisessä elokuvassa, toimintakohtaukset olivat sopivan jämäköitä ja hienosti toteutettuja. Aikajana toimi melko jouhevasti, mitä nyt jäi aika pitkäksi aikaa junnaamaan päähenkilöiden välisiin draamoihin, venyttämään elokuviin lisäminuutteja. Musiikit eivät minuun ole tarttuneet sitten toisen elokuvan, kyllä siihen tarvitaan se John Williamssin kosketus. Lisäksi edelleenkään Daniel ja Emma eivät osaa näytellä, ja se vie paljon hohtoa elokuvasta. Sen sijaan Ron oli tapansa mukaan loistava, ja saikin yleisöstä paljon aplodeja osakseen.

Ansioiksi voidaan siis sanoa visuaaliset tehosteet, elokuvan uskollisuus kirjalle sekä yksittäiset vitsit elokuvassa, mutta muutoin voin rehellisesti sanoa, että Potter-elokuvien hohto vetelee viimeisiään. Se on todellinen harmi, sillä Pottereiden alkupuolen elokuvat olivat todella loistavia, mukaansa tempaavia ja sanalla sanoen taidokkaita ja taianomaisia. Nyt niistä on tullut lähinnä teinien suhdesoppaa, jota ei voi oikein ottaa tosissaan, minkä huomasi myös teatterin yleisöstäkin, kun elokuvan vakavillekin, ja ns. "romanttisille" kohtauksille naurettiin täydestä sydämestä. Ennen kuin näen HP: Deathly Hallows part 1:n toisen kerran, se saa tyytyä kahteen ja puoleen tähteen.

En halua kuulostaa elitistiltä. En todellakaan halua. Ehkä olen vain todella vaativa elokuvien suhteen, sekä eteenkin nyt Pottereiden, sillä viimeisinä elokuvina, niiden tulisi todella näyttää kyntensä ja lopettaa Potter-ilmiö taidokkaasti ja näyttävästi. Ikävä kyllä alku näyttää vähän tökkivän, mutta meikäläinen odottaa kevättä sekä hyvässä, että pahassa.

Kiitos kuitenkin kaikille Bio Rexissä! Olitte loistava yleisö, ja sain viimein kokea kunnollisen elokuvaelämyksen katsojana!

Paluu viattomuuteen

Alhaalla jo viime postauksessa mainostamani elokuva-tribuutti, jonka nyt kovan työn tuloksena sain valmiiksi. Ikävä kyllä en ole siihen kokonaisuutenaan tyytyväinen, pidän edelleen enemmän ensimmäisestä leffa-tribuutistani (joka löytyy siis Tubesta, kuten tämäkin). Toisaalta olen todella tyytyväinen tämän videon alkuun. Loppu sitten... Noh, lopahtaa.
Mutta noh, kun siitä nyt ollaan puhuttu, niin uppasinpas tuon teokseni nyt kuitenkin tänne. Jättäkääpä kommenttia, jos siltä tuntuu.



Huom! Minä EN omista mitään videossa esiintyvistä materiaaleista, puhumattakaan musiikista. Kyse on puhtaasti fanipohjalta tullut video, jonka ei ole tarkoitus olla kaupallinen. Että nyt copyright-toimisto hiljaa siellä.

Lisäksi ajattelin upata muutaman elokuviin liittyvän fan-art piirroksen. Kaikkiin olen käyttänyt mallia, mutten todellakaan kovin paljoa aikaa (ehkä sen näkee jäljestäkin). Pitäisi kai piirtää jonain päivänä lisääkin elokuviin liittyviä mallikuvia. Onko ideoita, mistä piirtäisin?

Dr. Manhattan - Watchmen, -10

Kuivaliidut + tietokone muakkaus

Natalie Portman elokuvassa Leon, -09
Lyijykynät

Leia & Han - Star Wars, -09
Tussit + Värikynät

Qui-Gon Jinn - Star Wars, -10
Lyijykynä

Pris - Blade Runner, -10
Lyijykynä

Jälkihuomautus: HITTO! En sitten päättänyt tarkistaa huolella tuota kyhäilemääni videota, kun siinä on törkeä virhe XDDD Kauhea Marvinin pää vain möllöttää tuossa lopun shadessa, jonka kuuluisi olla dramaattinen, rauhoittava ja hieno! Voi minua. No, liian myöhäistä korjata mokomaa.

My name is Craig. Daniel Craig.

Ennen kuin siirryn arvostelemaan taas yhtä pientä elokuvan-pahaista (otsikostahan ei saa mitään infoa siitä, mikä elokuva on kyseessä), on kerrottava hieman pienestä projektistani, jota väännän parhaillaan tietokoneellani.

Kyseessä on siis tälläinen musiikkivideo, jossa käytän materiaalina suosikkielokuvieni pätkiä. Tälläiset tribuutti-videothan ovat aika suosittuja eteenkin youtubessa erilaisten luovien ihmisten kesken, joten en todellakaan väitä, että olisin tämän editointialan uusi keksijä tai luoja. Ihan perusharrastelijahan minä noiden suhteen olen, ei minulla ole edes kunnollisia editointivälineitäkään (damn you, movie maker)!

Mutta helkkari miten kivaa noita videoita on tehdä! Olen saanut pari videota väsättyä ja julkaistua juutuubin ihmeellisessä maailmassa, ja olen niihin yllättävän tyytyväinen. En tiedä, mutta jotenkin yleisesti elokuvamaailma noin ammattinakin on todella kiinnostava. Rakastan videoiden kuvausta ja editointia, ja se onkin yksi luova tapa ilmaista itseäni. En niinkään välitä näyttelemisestä oman ujon persoonani takia, mutta kaikki muu elokuvantuottamisessa on kyllä todella kiinnostavaa.

Linkkien takaa löytyy videoita editoimiini elokuvamusiikkivideotribuutteihini, eli jos tälläinen taiteenala kiinnostaa, niin katsokaahan. Kommenttia saa jättää. Tämä voisi olla verrattavissa animepuolen AMV:hin, joita myös löytyy minulta, ikävä kyllä.

Yleinen Mah favourite movies-tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=ahr3Dk-KpvA

V for Vendetta -tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=EIxQgmn5iDE

Uusi projekti tulee koskemaan taas tuollaista yleistä "jeejeelempielokuvaniovattässäkatsokaakaikki" -settiä. Biisinä on Engiman Return to Innocence.

Nyt siis asiaan!
Katsottiin tuossa muutama viikko takaperin perheen kesken tuo vuoden 2000 bondi, eli 007: Casino Royale. Suhtauduin koko toimintapakkaukseen melko skeptisesti, vaikken mikään Bond-asiantuntija olekaan (mitä nyt muutamista elokuvista nähnyt pätkiä, ja naureskellut hilpeänä). Kuitenkin mieleni ehti muuttua elokuvan aikana.

En erityisemmin perusta toimintaelokuvista, vaikka osat ovatkin hyviä. Suurin osa action-leffoista kuitenkin sortuu turhaan väkivallalla mässäilyyn, sekä niihin yleisiin kliseisiin eli kauniisiin autoihin ja naisiin, sekä valtaviin räjähdyksiin ja yli-inhimillisiin fyysisiin temppuihin. Toki tiedän, että se on nimenomaan actionin idea, tuottaa paljon visuaalista ja adrenaliinia pursuavaa toimintaa, mutta ehkä juuri siksi en välitäkään niin paljoa toiminnasta.

Tämä Daniel Craigin tähdittämä Bond ei sinällään eroa muista rämistelyistä. Minua kuitenkin kiehtoi tarinan sijoitus muihin Bondeihin nähden, sekä uusi näkökulma koko salaisen agentin persoonaan. Lisäksi elokuva oli paikoin niin hemmetin humoristinen ja naseva, etten voinut muuta kuin nauttia, ja kyllä ne takaa-ajo -, peli- ja muut jännittävät toimintakohtaukset oli hyviä. Ylimmäksi nostan kuitenkin sen kidutus-kohtauksen. Se oli loistava! Kyllä Bondilla on munaa, vaikka värkit puuttuisivatkin. Katsokaa nyt. Yeah.










































Bondiin liittyy myös minun ja veljeni tekemä loistava analyysi Bondin psyykkeestä, jota tulimme pohdinneeksi, kun katsoimme jotakin vanhempaa Bondia telkkarista. Sehän on yksinkertaisesti niin, että Bond käyttäytyy väkivaltaisesti ja meni agentti-alalle, koska haluaa kostaa lapsena kokeneensa fyysisen väkivallan. Eroottinen suhde jokaikiseen naiseen, joka kadulla putkahtaa esiin, pohjautuu myös tähän, sekä epäonnistuneeseen äiti-suhteeseen (ei siis varman läpäissyt oidipaalikompleksia oikein). Bond siis purkaa lapsuuden turhautumiaan naisiin, puhumattakaan patoutuneista tunteista, jotka hän tyhjentää luotien välityksellä vihollisiin.

Isällämmekin on Bondista oma teoriansa, hiukan yksinkertaisempi. Bond käyttäytyy kuten käyttäytyy siksi, koska hän on jatkuvassa nousuhumalassa. Tiedä sitten kumpi noista teorioista on se "oikea" ;DD

Neljän tähden elokuvia

Viime aikoina olen katsonut neljä elokuvaa, neljän päivän aikana. Ihme vain, etten ole kirjoittanut tätä merkintöä vielä neljäs päivä kuluvaa kuuta, mutta annetaan mokoman sattuman olla.

Kaksi näistä elokuvista olen nähnyt aikaisemminkin, kaksi muuta olivat minulle vain korkeintaan nimenä tuttuja. Kyseessä olivat kaksi Disneyn klassikkoa sekä kaksi enemmän tai vähemmän humoristisia draamoja. Nyt siis pikku esittelyt kustakin neljän tähden elokuvasta...

Disneyn Bambi ja Viidakkokirja
Halusin upputua taas lapselliseen regressioon, ja katsoin sitten perjantai-illan ratossa nämä kaksi loistavaa klassikkoa. Bambi on ollut oma suosikkini jo ihan pirpanasta lähtien, ja äidin mukaan katsoimme veljeni kanssa myös Viidakkokirjaa todella ahkerasti. Bambia olen tarinana aina rakastanut, ja piirrosjälki tässä piirretyssä on aivan vertaansa vailla. Kyllä siinä raavas mieskin itkee, kun Bambi huutaa äitiään lumisateessa. Ainakin itselläni oli itku lähellä, vaikka olen kyseisen elokuvan nähnyt lukemattomia kertoja.

Viidakkokirjan suhteen olin sen sijaan varautuneempi. En ollut aikoihin katsonut mokomaa, ja pelkäsin sen olevan jostain syystä masentava tai huono. Mikään hilpeä tarinahan ei tämäkään tarina ole, mutta nyt kun sitten istahdin oikein kunnolla keskittymään ja uppoutumaan omaan lapsuuteeni, niin herranjumala, tämähän on aivan loistava! Ainakin sain uutta syvyyttä kaikkiin hahmoihin aina Baloosta lopun korppikotkiin. Vaikea sanoa minkälaista.

Disneystä minun on pakko kirjoittaa jossain vaiheessa pitkä kokonainen postaus. Tuntuuhan tuo olevan niin oleellinen osa omaa elämääni, eteenkin lapsuuttani, enkä varmasti ole ainut. Luultavasti kaikki 80-90 -luvulla syntyneet lapset pitävät Disney-piirrettyjä suuressa arvossa, eivätkä välttämättä kykene sulattamaan nykyisten lasten elokuvien karmeaa remellystä ja pinnallista teematiikkaa.

Kaunis elämä (La vita é bella)
Yleensä kuunnellessani tai muutoin saadessani selville maailman vääryyksistä tai ihan vain läheisten ystävieni ongelmista tai tuskasta, minulle itselleni tulee suunnattoman huono olo. Ei siksi, että olisin välttämättä myötätuntoinen tai säälisin heitä, vaan sen takia, että tunnen itseni omine ongelmineni olevan niin pieni ja vähäpätöinen. Jään kakkoseksi. Yleensä en siis halua edes kuulla toisten ongelmia, puhumattakaan törmätä sitten blogeihin, joissa ihmiset kertovat suorastaan sääliä kerjäten omista ongelmistaan. En voi sietää sellaista.

On kuitenkin yksi poikkeus, jolloin en tunne pahaa oloa itseni takia. Tälläisiä tuntemuksia herätti tämä italialais elokuva Kaunis elämä, joka siis noin tiivistettynä kertoo keskitysleiriin joutuvasta isästä ja pojasta. Elokuva oli aivan järkyttävä ainakin loppua kohden, eikä sitä ylipäätään tiennyt pitäisikö elokuvan aikana itkeä vaiko nauraa. Elokuva kuitenkin herätti minulla ajatuksia natsi-Saksan aikana tehdyistä vääryyksistä. Mikä voi olla niin oksettavaa ja alhaista kuin tuhota viattomia ihmisiä, ja pistää heti pienet lapset ja avuttomat vanhukset tulilinjalle. En oikeasti osaa sanoa mitään yhtä kuvottavaa, ja siksi suhtaudunkin erittäin myötätuntoisesti kyseisiin karmeuksiin joutuneisiin.

Samankaltaisia tuntemuksia herätti klassikko Sofien valinta, jossa siis tämä konkreettinen "valinta" sai minut voimaan todella pahoin. En tiedä, ehkäpä ajattelin itseni kyseisen pikkutytön osaan, jonka saksalaisupseeri otti mukaansa.

Little Miss Sunshine
Tämä rainahan tuli juuri eilen illalla. Minulla ei ollut juuri mitään ennakkotietoja tästä elokuvasta, kunhan nyt nimen tunnistin ja ajattelin, että mikäs siinä, voisihan sitä tuon katsoa ja olla sitten väsyneenä koko seuraavan päivän (kyllä, olen nyt väsynyt).

Elokuva sitten olikin todella positiivinen yllätys. Hesari oli antanut sille kolme tähteä, mutta otsikon mukaan itse antaisin ehdottomasti sen neljä tähteä. Minusta tarina oli koskettava ja herttainen, eikä esimerkiksi ruvennut mässäilemään millään stereotypialla tai teennäisen onnellisella lopulla. Pidin elokuvasta, sillä se ei yrittänyt mitään siirappista ja surkeaa, vaan oli oma itsensä alusta loppuun. Lisäksi hahmot olivat kaikenkaikkiaan loistavia, ja jokaisesta tuntui löytyvän jotain, joka enemmän tai vähemmän heijastelee suorituspainoitteista yhteiskuntaamme, sekä yksilöä itseään, eli minua. Ehkä meissä kaikissa elää kärttyinen vanha pappa, perfektionisti-suorittaja, kiihkeä unelmoija sekä omista kyvyistään huolestunut pikkutyttö.

Taas kuitenkin törmäsin johonkin todella vastenmieliseen tämän elokuva parissa. Nimittäin noihin tyttöjen kauneus-/missikisoihin. Toki ymmärrän, että elokuvan kauneuskilpailut olivat äärimmilleen vedetyt ja näyttelyä, mutta ikävä kyllä eteenkin Amerikassa taaperoiden meikkaaminen ja vieminen mani-tai pedikyyriin on joillekin todellisuutta. Taas yksi asia, joka todella saa minut voimaan pahoin. Ihmetelkää nyt sitten, kun maailma on pullollaan lapsia, jotka ovat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä. Itse en tietääkseni tunne yhtäkään tyttöä, joka olisi tyytyväinen omaan fyysiseen ulkonäköönsä sellaisenaan. Eikö se ole aika huolestuttavaa?

Run, Tom Hanks, run!

Isäni on sanonut Tom Hanks -elokuvista, että ne ovat joko huonoja tai surullisia. Pitemmän päälle kyseinen luokittelu pitää paikkansa: Sotamies Ryan oli melkolailla surkeaa katseltavaa (lukuunottamatta alkukohtausta), ja Tom Hanksin komedialliset draamat, kuten Terminaali, ovat sitten enemmän tai vähemmän surullisia ja liikuttavia.

Samaa voisi sanoa myös viikonloppuna tulleesta Forrest Gumpista. Tarina on koskettava ja liikuttava, mutta isäni sanoista poiketen siinä on jotain muutakin. Tietynlaista herttaisuutta ehkäpä?

Enpä tiedä, itseeni jotenkin kyseinen elokuva vaikutti jotenkin katkeransuloisesti. Kuka ihminen on niin nero, että pystyy luomaan uskottavan tarinan miehestä, joka tekee ihmeellisiä tekoja pitkin elämäänsä, ja lisäksi juoksee, juoksee ja juoksee, vaikka haluaisi vain olla aloillaan rakkaansa kanssa. Toinen lähes yhtä loistava elokuva kaikkeen kykenevästä miehestä on ehkä Burtonin Big Fish, mutta Forrest Gumpissa oli vielä Big Fishiäkin enemmän tietynlaista uskottavuutta, hellyyttä ja juuri mainitsemaani herttaisuutta. Ehkä ajatus tulee päähenkilöstä itsestään, joka ei teoistaan huolimatta ole mikään täydellisen ihmisen kiiltokuvaversio, tämän surumielisestä elämästä, ja tärkeistä naisista siinä. Forrest Gumpissa päähenkilö myös menettää enemmän kuin saa: juoksemisesta huolimatta hän tuntee olevansa yhä viimeinen.

En siis ihmettele, että Nyt-liite (jota lähes sokeasti uskon elokuvien arvosteluissa) antoi elokuvalle viisi tähteä. Sen se ansaitseekin, ja myös Tom Hanks, joka onnistuu näyttelemään niin spontaanisti Forrestia, tyypillisestä Hollywood-sankarista poikkeavaa hahmoa.

Pitäisi varmaan vaihtaa sananen isän kanssa. Tom Hanks -elokuvat voivat olla huonoja, surullisia, mutta myös herttaisia. Jos Forrest Gump ei riitä tätä todistamaan, niin otetaan valttikortiksi sitten Toy Storyt, joiden alkuperäisversiossa Tom Hanks toimii Woodyn ääninäyttelijänä. Johan muuttuu papankin mielipide.

Liekit tanssii ja konekivääri soi

Eilen Teemalta sattui tulemaan elokuva, jota en ollut aikaisemmin nähnyt. Kyseessä oli sotaelokuva (?) Ilmestyskirja nyt. Nyt-liite oli arvostellut elokuvan viidellä tähdellä, ja nyt katsottuani kyseisen rainan täytyy hieman ihmetellä miksi. Myönnettäköön, etten ole mikään sotaelokuvien suuren suuri kuluttaja, mutta osaan kyllä nauttia niistä, ja joitakin sotaelokuvia pidän suorastaan loistavina! Nyt kuitenkin Ilmestyskirja nyt saa minulta korkeintaan ehkä kolme tähteä.

Miksi? Lyhyesti: alku oli hyvä ja kiinnostava, mutta loppu lopahti. Tiedän kyllä, että kyseinen elokuva on genrestään poikkeava, eivätkä monet sitä edes sano sotaelokuvaksi. Omalle mielelleni se oli kuitenkin ehkä hieman väsyttävää seurattavaa loppua kohden, enkä loppujen lopuksi edes pitänyt elokuvan loppuratkaisusta, koska se oli niin kaiken poissulkeva.

Myönnettäköön, että elokuvan ansioita ovat tietenkin se kuuluisa lentokonekohtaus Wagnerin soidessa taustalla, elokuvan idean kiinnostavuus sekä se, että viimeinkin pystyn muistamaan seuraavana aamuna hahmojen nimet ja päällimmäiset luonteenpiirteet. Hyvä minä. Kuitenkin elokuvan loppupuoli kävi sen verran tylsäksi, etteivät edes Harrison Fordit sitä pelasta.

Harrastakaamme nyt kuitenkin hieman deduktiivista päättelyä, eli siirtykäämme yksityisestä asiasta yleiseen. Nyt nimittäin mieleni tekee esitellä ja arvostella top 5 parhaat sotaelokuvat! Aloitetaan listan pohjalta, vaikkei se todellakaan mitään pohjasakkaa olekaan.

5. Päivä ilman sotaa
Tämä on kyllä yksi niistä harvoista sotaelokuvista, jotka osoittavat ihmisen rauhanomaisena ja ennen kaikkea ystävällisenä ja humaanisena olentona: vastapuolella on aivan samanlaisia ihmisiä perheineen niin kuin mekin. Tämäkin raina kuuluu niihin elokuviin, jotka on katsottava vuosittain, yllättäen aina joulun alla, sillä niihin tapahtumiin elokuvan tarinakin sijoittuu.

Jokaisen katsomiskerran jälkeen itselleni on jäänyt hyvät fiilikset ja herännyt toivo siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä toiselle, ja ehkä jonain päivänä kaikki maapallon ihmiset vain lopettaisivat sotimisen ja yhdistyisivät sopuisaksi maailmankansaksi. Ikävä kyllä on sitten palattava todellisuuteen, ja meikäläinen tuomitsee koko elokuvan liian optimistiseksi ja pasifistiseksi. Ehkäpä siksi tämä sotaelokuva ei pääse listaykköseksi.

4. Full Metal Jacket
"GET THE FUCK DOWN OF MY OBSTACLE!"
Ironisuudessaan "täysi metallitakki" on loistava elokuva. Se vääristelee, stereotypisoi, värittelee ja kärjistää ihmisiä ja tilanteita, ja luo niistä paikoin tyrskyttävän hauskoja. Huumorin käntöpuolena toimii sitten tietenkin elokuvan synkeä puoli, joka huumorin tavoin ei ole väkisin väännettyä vaan luontevaa ja ennenkaikkea toimivaa: elokuva kulkee jouhevasti, mikään kohtaus ei tylsistytä ja hahmot jäävät mieleen.

Eniten luonnollisesti draamasta ja huumorista pitävänä ihmisenä innostuin elokuvan alkupuolesta ja sotilaiden koulutusvaiheesta. Veljeni oli myös maininnut, että elokuvassa on täysin minun henkinen hahmo. Ei kestänyt kauaakaan kun tunnistin tämän: lihava virnistelijä, joka ei läpäise edes kuntotestiä kiitettävästi (ei siis mitenkään tarkoittaen, että olisin itse lihava. Pois se minusta). Sitten tilanne muuttuu: virnistelijästä tulee vakava ja viileä sotilas, joka hautoo kostoa vääryyksistä, joita on joutunut kestämään. Jouduin todistamaan elokuvaa katsoessa omankin mieleni hulluuden.

Minä: Noni! Nyt kyllä ampuisin ton komentajan, saatana!
*PANG*
Minä: Oho, noni. Mutta nyt kyllä... Nyt kyllä tappasin ittenikin, kun niin peruuttamaton juttu kuitenkin...
*PANG*
Minä: Jahas.
Veli: Sanoinhan, että toi on ihan sinä.



3. Kirjeitä Iwo Jimalta
Käydäänpä sitten Japanin ihmeellisen saarivaltionkin puolella. Perjaatteessa tämä elokuva voisi olla Full Metal Jacketkin paikalla, mutta olkoon. Laitetaan Iwo Jima kolmoseksi vaikka sitten vain Ken Watanaben takia.

Iwo Jima ei sinällään eroa perus sotaelokuvista. Perus räimintää, draamaa, kiinnostavia hahmoja ja tilanteita löytyy hienoista efekteistä puhumattakaan. Minun on siis todella vaikea sanoa, minkä takia juuri Iwo Jima on sattunut elokuvana minua koskettamaan. Onko kyse kenties japanilaisten eriskummallisesta taistelumoraalista ja -säännöistä? Inhimillisistä hahmoista, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat japanilaisesta auktoriteetti- ja kollektivimikulttuurista? Paha sanoa. Kuitenkin Kirjeitä Iwo Jimalta jaksaa kerta kerralla koskettaa ja kiinnostaa, vaikkei se sinällään tuo mitään uutta sotaelokuvagenreen.

2. Das Boot
Klaustrofoobikkolle ei voi suositella tätä elokuvaa, puhumattakaan siitä, joka on saanut traumat Titanicista. Das Boot on loistava kuvaus miehistöstä, joka janoaa taistelua, mutta tosipaikan tullen haluaa vain pitää henkiriepunsa, ja osoittaa sen kautta suunnatonta elämänhalua, kekseliäisyyttä ja sisua. Saksalaisesta alkuperästä on annettava plussaa, puhumattakaan ajatuksesta, että nyt ollaan "vihollisten" puolella, ja tarkastellaan toista maailmansotaa heidän näkökulmastaan.
Hahmot ovat kiinnostavia ja sympaattisia, vitsit naurattavat (vaikka saksalaisia ovatkin) ja musiikit ovat kauniita ja tarttuvia: kukapa ei voisi vastustaa Tipperery-songia!

Itse on mainittava Das Bootista vielä tunnelma, joka on pitkin elokuvaa loistava. Vaikka alku hieman tökkiikin ja on unettava, se toimii hienona vastapainona elokuvan toiminnalle. Muistan kun katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa. Ensin tuskastelin ääneen: "miksei ne jo taistele! Tulisi jo vihollisia ja tappelua ja räiskintää!" Sitten kun viimein taistelukohtaus tuli, toivoin sen vain loppuvan. Piinaava tunnelma, hiljaisuus, tutkan karmiva piipitys ja lopulta hirmuinen ajatus miehistön hukkumisesta pienessä sukellusveneessä saivat sen aikaan.
Ja ennen kaikkea, elokuva loppuu mitä parhaiten, ja pistää miettimään.

1. Tuntematon sotilas (Edvin Laineen versio)
Tarvitseeko tätä kalssikkoa sen kummemmin avata? Tämä elokuva vain yksinkertaisesti kuuluu niihin, jotka vain on nähtävä kerran vuodessa itsenäisyyspäivänä koko perheen kanssa. Siksi Tuntemattomaan liittyy paljon hyviä muistoja, sekä elokuvan, että kirjan kautta.

En voi sanoa kuin, että kympin arvoinen suoritus ohjaajalta, näytteijöiltä, erikositehosteiden tekijöiltä ja tarinan uskollisuudelta, sillä koko elokuva on kokonaisuudessaan niin hieno, hauska ja kekseliäs, ettei mitään rajaa. Ainoana miinuksena voi mainita hahmojen vanhan iän elokuvassa, mutta se on pieni murhe, sillä en yksinkertaisesti vain voi ajatella Tuntemattoman hahmoja muunkaanlaisina kuin Laineen elokuvassa. Vanhala hihittelee paitaansa, Riitaoja nyrpistelee ja itkee, Lehto puolestaan on yrmeä jörö, jonka leuka on niin pitkä ettei edes kypärän lenkki mahdu sen alta. Loistavaa, lyhyesti sanottuna loistavaa.
"Aijaij, on niin kukkasta että!"

Animesarja-arvosteluita pt. 1: Peukaloisen Retket

Tiedän, ettei tämä osio niinkään kuulu elokuvapuolelle, mutta olen yksinkertaisesti niin täpinöissäni, etten voi olla kirjoittamatta. Annettakoon se kuitenkin anteeksi, onhan animaatiosarjat kuitenkin hyvin lähellä elokuvia tai ainakin filmiteollisuutta.

Viime viikolla alkoi 80-luvun animepiirretty Peukaloisen retket (Nirusu no yuugi na tabi) pyöriä uudelleen Ylellä. Ironisesti olin juuri eilen saanut katsottua kaikki videokaseteille nauhoitetut jaksot, kun sain tietää, että nyt tämä iki-ihana klassikko pyörii taas 52 viikon ajan televisiossa. Hieman kismitti, mutta toisaalta riemastuin: nyt saisin katsottua sarjan ne jaksot, joita en ollut aikaisemmin nähnyt tai olin jo unohtanut.



Peukaloisen retket oli tärkeä osa omaa lapsuuttani vaikken vielä 80-luvulla syntynytkään. Isosiskoni kautta sain kuitenkin töllöteltäväksi vanhoja nauhotettuja jaksoja, ja siitähän se fanitus sitten lähti. Rakastuin oitis sarjan hahmoihin, musiikkiin ja tarinan mukaansatempaavuuteen ja sopivaan jännittävyyteen. Vielä nyttemminkin täytyy vain ihailla sarjan, ja miksei alkuperäisen kirjankin teematiikkaa ja kasvutarinaa: vähemmästäkin herkistyy.

Meillä oli luonnollisesti tosiaan tuo Selma Lagerlöfin kirjakin hyllyssä, sekä kasoittain tähän animeen pohjautuvaa sarjakuvaa, joiden kautta sitten sai vähän paikkailla ja täydennellä tätä eeppistä Ruotsin matkaa hanhien kanssa. Olin hirmu pitkän ajan innostunut Peukaloisen retkistä, niin innostunut, etten tiettynä aikana juuri muuta piirtänytkään kuin villihanhia!

Myönnettäköön, että suhteeni sarjaan on vähintäänkin kuin tytön suhde ensi-ihastukseensa. Yksinkertaisesti minulla ei ole tästä sarjasta mitään pahaa sanottavaa, sillä kaikki pelaa loistavasti yhteen. Ihan harmittaa, kun nykyään lastenohjelmat ja -elokuvat ovat lähinnä pelkkää mäiskettä ja tiivistä leikkausta, ja pahoin pelkään, etteivät Peukaloisen kaltaiset sarjat enää viihdytä lapsia niin paljon kuin 20 vuotta aikaisemmin.

Nyt kun katsoin sarjan uudelleen läpi, naureskelin paikoin sen jutuille ja löysin siihen uusia ulottuvuuksia, en voinut taas olla innostumatta sarjan hahmoista. Fiksu Nils, höppänä hamsteri, rohkea Martti, äksy Guster, laiska Lasse ja niin edelleen. Nyt eteenkin mieleeni kihosi Gorgo-kotkan tarina, joka tällä katselukerralla kosketti todella. Sain kyseisestä avuttomasta ja ehkä vähän synkeästäkin hahmosta inspiraatiota piirtämiseen.

Selailin nettiä myöhemmin läpi, ja ai helkkari, Villihanhi-reissut saa nykyään jo DVD:lle! Nyt tekee todella mieli ostaa nuo kaksi DVD-boxia, joissa on kaikki Peukaloisen jaksot tällä nostalgisella 80-luvun dubbauksella. Pitänee toivoa niitä vaikka joululahjaksi.

Pitäisiköhän itsekin heittäytyä ilkeäksi vintiöksi kuin Nils, ja toivoa, että kotihaltia muuttaisi minut peukalon mittaiseksi. Pääsisi itsekin matkustamaan edullisesti läpi Ruotsin ;)

Pehmojen poukkoilua

Viimeisen parin-kolmen viikon aikana olen ehtinyt katsoa monta minulle ennestään tuntematonta elokuvaa. Niiden genret ovat ehtineet poukkoilla laidasta laitaan aina romantiikka-draamasta (Ylpeys & Ennakkoluulo) huumoriin (Naken). Nyt on syysloma, enkä ole tähän mennessä ehtinyt katsoa vielä ainuttakaan uutta elokuvaa. Hävettääkö? Hieman. Onneksi nyt viikonloppuna on kohtalaista elokuvatarjontaa televisiossa.

Hieman ennen syysloman alkua kävin sitten katsomassa tämän erittäin odotetun ja kehutun elokuvan hyvän toverini Neon kanssa. Pääsimme elokuviin ilmaislipuilla, köyhän opiskelijan budjetti kun tuppaamaan olemaan muutoin aika nihkeä. Elokuvahan siis oli Toy Story 3.

Mikä voisi olla ihastuttavampaa kuin tavata liki 10 vuoden tauon jälkeen nämä tutut rakastettavat hahmot uusissa metkuissa? No tietenkin se, että seikkailu on onnistunut ja saa mukavan päätöksen. Sen nimittäin Toy Story 3 todella toi, ja olin todella helpottunut poistuessani salista. Elokuva yksinkertaisesti vastasi, ellei jopa ylittänyt odotuksiani.

Myönnettäköön: en ole mikään suuren suuri Toy Story -fani. Kakkososa on videolla hyllyssä, ykkösen olen nähnyt ehkä kaksi kertaa kokonaan. En siis voi sanoa olevani mikään Lelu Tarina -elitisti, jonka mielipide on ehdottoman oikea ja aukoton. Tämä on vain mielipiteeni.

3D:stä en ole niinkään välittänyt siitä saakka, kun koko juttu keksittiin ottaa elokuvateattereiden tarjontaan, joten jätän sen arvostelemisen väliin tällä kertaa. Kuitenkin yleisesti Toy Story 3:ssa oli paljon annettavaa jo audio-visuaalisesti. Musiikit olivat ihanan nostalgisia ja loivat hyvän aasinsillan kakkosen ja kolmosen välille. Hahmot olivat yksityiskohtaisia ja kauniisti mallinnettuja, unohtamatta kuitenkaan Toy Storyn uniikkia tyyliä. Kohtaukset olivat kaikenkaikkiaan upeita, antoisia ja elokuvan leikkaustakin ystyi hyvin vanhempikin silmä seuraamaan (ei siis ollut mitään kohellusta, mitä lastenelokuvat nyttemmin ovat).

Hahmoista ei voi sanoa juuri mitään muuta kuin hyvää. Jokaisella on oma paikkansa tarinassa ja hahmot reagoivat asioihin juuri kuin kuuluukin. Woody epäilee, Buzz suhtautuu kaikkeen optimistisen arvokkaasti, Jessy innokkaasti ja niin edelleen. Ääninäyttely toimii hienosti suomeksi, plussat siis siitä. Mitään uutta ja hohdokasta hahmojen luonteeseen ei kuitenkaan lisätä, lukuunottamatta tietenkin paria tiettyä kohtausta ja hahmojen välistä kipinää (ks. linkki videoon, spoileri!).

http://www.youtube.com/watch?v=qyXQo98Qlz0

Elokuva on sopivan pituinen, etenee jouhevasti ja tarjoaa sekä vanhoille faneille, että tämän ajan pikkulapsille ulottuvuuksia ja loistavaa viihdettä. Jos jokin lastenelokuva vuodelta 2010 ansaitsee viisi tähteä, se on ehdottomasti Toy Story 3. Sen parissa herkistyy sekä aikuinen, että lapsi. Että helkkari, ottakaa lapsenne mukaan ja menkää katsomaan koko perheen voimin oikeasti loistavaa elokuvaa!

Prologi

Elokuvissa on yksinkertaisesti kaikki ne hyvät kulttuuriset puolet, joista pidän. Ne ovat viihdyttäviä visuaalisesti, antavat parhaimmillaan jotain uutta ajateltavaa, rentouttavat, viihdyttävät ja antavat kuvaa tekijästään sekä sen aikaisesta maailmastaan.

Olen vasta muutaman vuoden aikana innostunut ostamaan ja katselemaan elokuvia ihan olan takaa. Lapsesta saakka olen toki viihtynyt teeveen ääressä, mutta vasta hiljattaen olen kiinnostunut elokuvista noin kulttuurisesti.
Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että haluan tietää elokuvista mahdollisimman paljon, oppia, analysoida ja vertailla niitä keskenään. Olen kiinnostunut paitsi hyvän elokuvakokemuksen löytämisestä, myöskin niiden kriittisen tarkastelun sekä teknisten ominaisuuksien arvostelusta. Myös elokuva-ala noin ammattina vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja minulla onkin tapana vapaa-aikanani muun muassa kuvailla materiaalia videokameralla, editoida, leikata, käsikirjoittaa omia filmejä (ja miksei muokata vähän toistenkin) ja piirtää elokuviin liittyviä asioita.

Mutta siis...
Olen jo pitemmän aikaa haaveillut elokuvablogin pitämisestä. Nyt viimein, kun aikaa ja motivaatiota on, voin aloittaa tekemään haluamani blogin.
Tarkoituksenani on arvostella uusia katsomiani leffoja, valoittaa ja ylistää niitä elokuvia, joista kovasti pidän sekä vesittää niitä, joista en liiemmin välitä. Lisäksi puheenaihe voi pyörähtää itse elokuvien tai videoiden arvosteluista niiden sisältöön, tekemiseen, teematiikkaan tai maailmankuvaan. Varmasti myös näyttelijöitä, ohjaajia, genrejä ja elokuvailmiöitä olen tulossa ruotimaan läpi.

Kirjoitan pikimmiten heti ihka ensimmäisen pikku arvosteluni elokuvista, joita olen tässä viime viikkona katsonut. Päivityksiä tulee sitä mukaa, kun kirjoittajaa itseään eli minua huvittaa 8))