Isäni on sanonut Tom Hanks -elokuvista, että ne ovat joko huonoja tai surullisia. Pitemmän päälle kyseinen luokittelu pitää paikkansa: Sotamies Ryan oli melkolailla surkeaa katseltavaa (lukuunottamatta alkukohtausta), ja Tom Hanksin komedialliset draamat, kuten Terminaali, ovat sitten enemmän tai vähemmän surullisia ja liikuttavia.
Samaa voisi sanoa myös viikonloppuna tulleesta Forrest Gumpista. Tarina on koskettava ja liikuttava, mutta isäni sanoista poiketen siinä on jotain muutakin. Tietynlaista herttaisuutta ehkäpä?
Enpä tiedä, itseeni jotenkin kyseinen elokuva vaikutti jotenkin katkeransuloisesti. Kuka ihminen on niin nero, että pystyy luomaan uskottavan tarinan miehestä, joka tekee ihmeellisiä tekoja pitkin elämäänsä, ja lisäksi juoksee, juoksee ja juoksee, vaikka haluaisi vain olla aloillaan rakkaansa kanssa. Toinen lähes yhtä loistava elokuva kaikkeen kykenevästä miehestä on ehkä Burtonin Big Fish, mutta Forrest Gumpissa oli vielä Big Fishiäkin enemmän tietynlaista uskottavuutta, hellyyttä ja juuri mainitsemaani herttaisuutta. Ehkä ajatus tulee päähenkilöstä itsestään, joka ei teoistaan huolimatta ole mikään täydellisen ihmisen kiiltokuvaversio, tämän surumielisestä elämästä, ja tärkeistä naisista siinä. Forrest Gumpissa päähenkilö myös menettää enemmän kuin saa: juoksemisesta huolimatta hän tuntee olevansa yhä viimeinen.
En siis ihmettele, että Nyt-liite (jota lähes sokeasti uskon elokuvien arvosteluissa) antoi elokuvalle viisi tähteä. Sen se ansaitseekin, ja myös Tom Hanks, joka onnistuu näyttelemään niin spontaanisti Forrestia, tyypillisestä Hollywood-sankarista poikkeavaa hahmoa.
Pitäisi varmaan vaihtaa sananen isän kanssa. Tom Hanks -elokuvat voivat olla huonoja, surullisia, mutta myös herttaisia. Jos Forrest Gump ei riitä tätä todistamaan, niin otetaan valttikortiksi sitten Toy Storyt, joiden alkuperäisversiossa Tom Hanks toimii Woodyn ääninäyttelijänä. Johan muuttuu papankin mielipide.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!