30. joulukuuta 2012

Kulunut vuosi 2012

Paras vuonna 2012 tehty elokuva?
Rise of the Guardians.

Paras kuluneena vuotena nähty uusi elokuva (kotona tai leffateattereissa)?
Ehdottomasti Detachment, joka tuli katsottua syksyllä AB-putken tiimoilta. Elokuva meni yleisestikin suoraan rakkaimmat rainat -listalle, sen verran hyvä se kuitenkin oli.

Katsoitko vuoden 2012 Oscar-gaalan? Jos katsoit, millainen fiilis jäi siitä?
Eipä tullut juuri edes ehdokkaita syynättyä, saati sitten gaaloja katsottua. Luultavasti lähinnä siksi, ettei tämän vuoden oskareissa mitään kiinnostavia elokuvatapauksia tai näyttelijöitä juuri pyörinyt.

Kenen kanssa katsoit eniten elokuvia kuluneen vuoden aikana?
Kaarnis, perkele, you need to stop.

Piditkö leffamaratoneja (teemallisia tai ilman)?
Yllä mainitsemani Adrien Brody -putki pidettiin, ja tuli tässä loppuvuodesta heitettyä Potter-maratonikin. Teemoista lähinnä tuli mieleen nyt juhannus, jolloin vanhoja perinteitä kunnioittaen katsottiin porukalla jokin eroottinen elokuva. Tällä kertaa vuorossa oli surkuhupaisa Caligula.

Montako elokuvaa ostit vuonna 2012? Mitkä?
En todellakaan osaa sanoa, mutta ainakin vähemmän kuin viimevuonna. Näin pyllytuntumalta mukaan tarttui ainakin Children of Men (pitäisi katsoakin se pitkästä aikaa), The Mist, Little Miss Sunshine, Pulp Fiction, Fucking Åmål...

Saitko lahjaksi elokuvia? Mitkä?
No en sitten yhtäkään. Perkele.

Hauskoin/mukavin/ihanin elokuvakokemus vuonna 2012?
Tähän olisi helppoa vastata, että Rise of the Guardians, mutta koska ehdin rainasta vaahdota jo aikasemmin, niin heitetään tähän vaikka kesällä katsottu The Fifth Element, josta kirjoitin myös postauksen. Kaarniksella tosiaan tuli tämä hulvaton sci-fi -leffa katsottua, ja nautimme molemmat elokuvasta täysinrinnoin välillä nauraen ja välillä kivistävää rintaamme pidellen. Kaikista ihaninta hetkessä oli kuitenkin se, kun Kaarnis sanoi elokuvan kuvaavan minua ihmisenä: "Jos sun persoona ois elokuva, se ois just tällänen". En ole koskaan kuullut parempaa kehua koko elämässäni.

Entäpä kalsein/tylsin/ärsyttävin?
Varmaan se, kun katsottiin tuo yllä mainitsemani The Mist, joka oli jotakin niin laadutonta ja puuduttavaa kauhurainaa, kun vain olla ja voi. Seura ei ärsyttänyt, vaan puhtaasti itse elokuva.
Noin muuten, mitään mieleensyöpyneitä inhotuksia ei ole nouse juuri nyt mieleen.

Saitko uuden elokuva-/näyttelijä-/hahmo-ihastuksen?
Sain, tosin en tiedä niinkään sen uutukaisuudesta. Olen aina pitänyt Adrien Brodysta näyttelijänä, mutta nyt innostuin hänestä uudella tavalla, aivan niin, juuri sillä julman lihallisella tavalla. Puhutaan nyt sitten julkkisihastuksesta. Lisäksi sydämeni sykähti pariin otteeseen myös Cillian Murphylle, Chris Hemsworthille ja Zachary Quintolle.

Elokuva-odotuksia vuodelle 2012?
Rebuild of Evangelion 3, joka nähdään toivottavasti ensisyksyn R&A-festareilla. Listalla on tietenkin myös Man of Steel, Star Trek: Into Darkness sekä keväällä tulevat Cloud Atlas ja Wreck-It Ralph.

Elokuviin liittyvä lupaukseni vuodelle 2013 on:
hommata The Fifth Element DVDlle.

Top-5 parhaimmat vuonna 2012 ilmestyneet elokuvat:
1. Rise of the Guardians
2. The Dark Knight Rises 
3. Looper
4. The Artist
5. Hunger games

Erityishuomio:
- 50/50

3. joulukuuta 2012

RotG:n jälkimainingit

Palasin juuri katsomasta Rise of the Guradianssia. Toista kertaa.
Kannattiko? Oi kyllä.
Paraniko se? Oi kyllä.

Haluanko nähdä sen vielä kolmannen kerran?
Oi kyllä.

2. joulukuuta 2012

Tämä ei ole elokuva lapsuuden ihmetyksestä

Heräsin perjantaiaamuna sykähdyttävään ajatukseen: tänään näen Rise of the Guardianssin. Koulussa mainitsin kaikille, jotka vain suostuivat kuuntelemaan, että tänään näen Rise of the Guardianssin. Koulun myyjäisissäkin päässäni pyöri lähinnä vain yksi ja ainut ajatus: tänään näen Rise of the Guardianssin.

Lievästi sanottuna siis odotin elokuvalta paljon, eikä toisin voinut väittää myöskään Kaarniksenkaan kohdalla. Olin kuullut Viidestä Legendasta pelkkää hyvää internetin syövereissä, muun muassa loistavan videobloggaajan Jeremy Jahnssin puolelta. Lastenelokuvia tulee ja menee valkokankailla paljon, mutta juuri tämän elokuvan kohdalla odotin jotakin erilaista, jotakin, joka erottuu edes hieman puuduttavasta massasta.
Ja kyllähän se erottui.


Elokuvan juoni on yksinkertaisuudessaan hämmentävän toimiva. Pelon ja painajaisten hallitsija Pitch uhkaa maailman lasten hauskanpidon, ihmetyksen, unelmien ja toiveiden täyttämää elämää, ja kokoon pistetään legendaariset lasten myyttien ja tarinoiden hahmot suojelemaan näitä. Joukkoon napataan mukaan vielä viides uusi tuttavuus, Jack Frost (Pakkasukko), joka tosin on itse sitä mieltä ettei hänestä ole lasten Suojelijaksi. Ryhmän sisäisistä konflikteista huolimatta taisteluun on silti lähdettävä, sillä Pitchin ote lasten viattomuuden ympärillä lujenee jatkuvasti.

Yksinkertaisen juonen hyvänä puolena on se, että sen ympärille on helppo rakentaa toimivia kerroksia, jotka luovat moniuloitteisuutta ja syvyyttä paitsi itse tarinaan, myös hahmoihin itseensä. Rise of the Guardianssin vahvuutena onkin juuri sen viisikko, ja heistä eteenkin elokuvan protagonistiksi noussut Jack Frost. Ihan nyt vain päästääkseni ulos höyryjä, ja samalla osoittaakseni, että kyseessä tosiaan on kiinnostavia ja moniuloitteisia hahmoja, kirjoitellaanpa jokaisesta Legendasta yksitellen jotakin. Jos tekee mieli välttyä fanityttöilyltä, kannattaa skipata tämä osio, ja siirtyä siihen syvällisempään analyysiin.

Aloitetaan kuitenkin nyt siitä päästä, joka ei iskenyt niin hyvin kuin olin toivonut, eli Pääsiäispupusta (Easterbunny, Bunnymund).

Eipä siinä, Hugh Jackmanin ääninäyttelemä pupu on hauska ja karismaattinen hahmo, jolle leffateatterin yleisö (huom. lähes kokonaan aikuisista koostuva) nauroi monet kerrat. Kovan kuoren alta löytyy luonnollisesti myös jänöille tyypillistä arkajalkuutta sekä tietenkin se lempeäkin puoli. Ei siis sinällään valittamista.

Jokin tietty läpiväkyvyys Bunnymundissa kuitenkin oli. Tämän tehtävänä oli paitsi luoda komiikkaa, myös kyseenalaistaa Jack ja luoda ryhmän hahmojen välille negatiivista jännitettä. Juuri muuta funktiota hahmolla ei tuntunut sitten olevankaan. Tämä tuntui minusta hieman liian päälleliimatulta ja karikatyyriseltä. Liian kirjoitetulta, jos niin voi sanoa. Annettakoon se kuitenkin anteeksi, sillä kyseessä on kuitenkin puolitoistatuntinen lastenelokuva, josta on karsittava tärkeitäkin asioita pois. Ehkäpä Bunnymundista pitäisi tehdä oma spin-off -leffansa?

Asiasta toiseen, Legendojen näennäinen johtaja, North (suom. Pohjola), oli tavattoman ihastuttava kokonaisuus. Tyypillisen kokakola-pukin raameja venyttäen, Pukki puhuukin vahvalla venäläisellä aksentilla, omaa useita tatuointeja sekä yleisesti ruiskin olemuksen. Tämäkin hahmo on kirjoitettu elokuvaan komiikkaa luomaan, mutta Bunnymundiin verrattuna tämä ei näy niin pahasti läpi. Lisäksi Pukissa on mentori-tyylistä rauhallisuutta, lempeyttä ja päättäväisyyttä, joka tasoittaa tämän hömelöitä hetkiä.

Pukista osittain nousikin mieleeni isäpuoleni, joka ensinäkemältä vaikuttaa hurjalta pitkätukkaiselta motoristilta, joka mättää kaljaa ja makkaraa, tuijottelee urheiluruutua ja nauraa kovaan ääneen. Vaikka kieltämättä hänessä onkin nämä karikatyyriset puoletkin, hän on tavattoman lempeä, hauska ja ystävällinen. Ei siis niinkään ihme, että sain Northista häneen liittyviä fiiliksiä, jotka olivat kaikki nimenomaan positiivisia. Luultavasti Northin hahmon päätarkoitus onkin luoda elokuvaan tietynlaista isällisyyttä ja humoristista pehmeyttä, johon liittää oma isänsä/isäpuolensa/ukkinsa/setänsä. Jos asia on näin, siinä on onnistuttu hyvin.


Kohtauksissa joissa Nukkumatti (eng. Sandman) on läsnä, saa kenen tahansa katsojan päästämään suustaan naurun ja ihastuksen sekaisen aww-äännähdyksen. Hahmo onkin aivan tavattoman suloinen, kekseliäästi visualisoitu ja esitelty. Hahmossa on myös tämän koomisuuden ja lempeyden tasaamiseksi aivan tavattomasti fyysistä voimaa, mikä ainakin yllätti minut erittäin positiivisesti. Tuntuu siltä, että jos jotakin käy köpelösti Nukkumatille, niin sitten kukaan ei ole turvassa.

Onhan sitä naiskauneuttakin saatu mukaan poppooseen, onneksi ei kuitenkaan isoilla tisseillä, pitkillä silmäripsillä ja korkokengillä, vaan aivan joillakin muilla keinoilla.

Pidinkin aivan hävettävän paljon Hammaskeijusta (eng. Tooth/fairy), aluksi ihan noin vain ihanana visuaalisena ilmestyksenä (tai siis kamoon, katsokaa nyt tuota pukua ja hahmosuunnittelua!), sittemmin pirtsakkana, vallattomana ja suloisena persoonana. Vaikka Tooth edustaakin elokuvan lempeää, herkkää ja feminiinistä puolta, hänellä on myös viiltävän älyn ja kiihkeän taisteluhalun elementit, joista olen aina pitänyt naispuolisissa hahmoissa. Elokuvan loppunäpäytys olikin Toothin hahmon kirjoittajilta hauska ja kekseliäs lisä.

Vaikka Toothia ei ole konkreettisesti kirjoitettu täyttämään elokuvan huumoripuolta, omalla kohdallani nauroin eniten juuri hahmon lapsenomaiselle innokkuudelle ja paikoittaiselle maanisuudelle. Hänen ja Jackin vuorovaikutus oli suloista seurattavaa ("Tooth, sormet pois suusta!"). Ja näin sivuhuomautuksena, baby-Toothit ovat ehkä söpöintä, mitä elokuvamaailmassa on tänä vuonna luotu.

No niin, sitten on vielä tämä todella tylsä, turha, tasapaksu ja lattea hahmo.


Eli siis Jack Frost, Pakkasukko.

En kiellä. Kiinnostuin RotG:sta puhtaasti tämän hahmon ansiosta, ja kyllä, aluksi juurikin vain hänen ulkonäkönsä takia. Mikä minusta oli elokuvan alussa aivan tavattoman ihanaa, suorastaan katkeransuloista ja nostalgista, oli juurikin rainan ihan ensimmäinen kohtaus, joka alkaa Jack Frostin syntymästä. Paitsi, että kyseessä oli paitsi Frostin ja elokuvan alku, se alkoi samalla kuvalla kuin, missä olin RotG:iin/Jack Frostiin ensimmäisen kerran törmännyt. Se oli myös oman hypetykseni alku.

Kun siis näin elokuvan ensimmäisen kohtauksen, ja tämän:


Olin vähällä kiljua, ja reaktioni olikin valehtelematta juurikin nämä:


Se siitä henkilökohtaisesta fanityttöilystä, vaikka voisinkin jatkaa esimerkiksi siitä, miten tarkkaan, huolella ja rakkaudella Jackin kasvot on animoitu, ja miten paljon hän saa pelkästään kasvoilleen screentimea, unfff

Hahmon ympärille levittynyt fandom onkin ehkä sekopäisintä, mihin olen ikinä törmännyt. Tämän kohdalla onkin helppoa sanoa, että Jack Frost on luotu elokuvaan vain pikkutyttöjen märäksi päiväuneksi, ei niinkään syvälliseksi päähenkilöksi, johon olisi luontevaa samastua. Jos tämä sanottaisiin jossakin ääneen, potkaisisin pöydän nurin: en suinkaan siitä, että henkilökohtaisesti pidän Frostin hahmosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että se ei olisi totta.

Jack Frostissa on nimittäin yllättävän paljon syvyyttä. Hän on sattuneista syistä hyvin yksinäinen, taistelee oman väkisinväännetyn identiteettinsä kanssa ja on näin lievästi sanottuna hukassa itsensä kanssa. Jo näissä puitteissa monikin varhaisnuori pystyy samastumaan hahmoon, sillä kukapa meistä ei tuntisi olevansa vieras itsensä ja identiteettinsä kanssa murrosiän tiimellyksessä. Frost pohtii, ratkaisee ja ylittää ongelmansa, kehittyy puolentoistatunnin aikana kiitettävän paljon hahmona, ja ylipäänsä vetää hyvin puoleensa samastuttavassa mielessä, viemättä kuitenkaan huomiota elokuvan muilta hahmoilta. Löytyyhän Jackista myöskin se pimeäpuolikin, jota elokuvan pahis Pitch, käyttääkin ovelasti hyväkseen. Näin sivumennen sanoen, Pitch tuntuukin olevan Jack Frostin negatiivinen puolisko, kolikon kääntöpuoli, mikä luo häneen pahiksena mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lastenelokuvamaailmasta Pitch onkin todella kiinnostava, monisyinen pahis, jota loppujen lopuksi alkaakin käydä sääliksi. Tähänkin voitaisiin upota pitemmäksikin aikaa, mutta en tahdo spoilia kaikkea tässä.

Jotta edellä olevasta massiivisesta hahmopostauksesta päästäisiin nopeasti asiaan, käydään elokuvan hyvät puolet näin kätevästi listaten.

1) upea audio/visuaalinen kokonaisuus
Vain sokea väittäisi Rise of the Guardianssin näyttävän kehnolta, tai olevan jotain karkeaa keskitasoa. 3D:nä elokuva oli todella mehevää seurattavaa, aina pelkistä miljöökuvauksista reelläajo-kohtauksiin ja sieltä tappeluihin. Elokuvaan on pistetty todella paljon rahaa erikoistehosteisiin ja sen kyllä huomaa! Huonoksi ei jää myöskään elokuvan soundtrack, johon suosittelen tutustumaan.
Leikkaus on palkoin todella tiuhaa, ja hitaana ihmisenä menin parissa kohtauksessa hieman sekaisin, että missä mennään, mutta menköön nyt tämän kerran: eihän se kokonaisuutta haitannut.

2) toimiva juoni, toimivat hahmot
Hahmot ovat vallattomia, suloisia, hauskoja ja monisyisiä, kuten edellä tuli niin ikään osoitettua, ei vain päähenkilöiden vaan myös sivuhahmojen suhteen.

Juonikin etenee RotG:ssa sopivalla tahilla, antaen kullekin hahmolle tasapuolisesti oman aikansa ja merkityksensä, jääden tärkeissä kohdissa aloilleen ja kaasuttaen nopeammin laimeammissa kohtauksissa. Vaikka Jack Frostin saakin elokuvassa eniten huomiota osakseen, muut eivät jää tämän varjoon. Tässä tuleekin moninpaikoin mieleen kesän Avengers-hitti, jonka ohjaaja onnistui kuvaamaan useaa hahmoa tasapuolisesti juuri oikealla temmolla. Moni onkin kuvannut Rise of the Guardianssia lasten Avengeriksi.

Monenlaista menoa, meininkiä ja toimintaa elokuvasta löytyy, mutta se ei suinkaan mässäile sillä. Mitään tyypillistä sarjakuvatyylistä väkivaltaa ei elokuvassa nähdä ollenkaan, ja rainan suurin fyysinen kamppailu käydäänkin elokuvan puolivälissä, eikä suinkaan lopussa, sillä kaikkihan me tiedämme, ettei fyysinen voima ole kaikki kaikessa.

Ihanaa RotG:ssa on myös se, ettei sitä ole väkisin tarkoitettu hauskaksi. Elokuvassa on toki paljon hauskoja, hahmojen karikatyyrisyydellä leikitteleviä kohtauksia, mutta se ei niin sanotusti yritä olla hauska. Rainassa on myös paljon vakavia piirteitä, ja mitä syvemmälle elokuvan teematiikkaan mennään, sitä enemmän huomataan, miten syvällinen ja koskettava elokuva loppujen lopuksi on.

3) teematiikka
Kuten kaikki lastenelokuvat, myös RotG:ssa on omat imelät elementtinsä. On yhteen hiileen puhaltamisen analogiaa, toveruuden ja luottamuksen korostamista ja niin edelleen. Sitä tavallista lastenelokuvien teematiikkaa.

Kaarnis sanoi kuitenkin aika ovelasti elokuvan päätyttyä. Hän myönsi juuri elokuvan olleen paikoin juuri tälläinen klassisen imelä ja teennäinen, mutta toisaalta herättäneen hänessä todella paljon nostalgisia tunteita ja muistoja: talvisia lumileikkejä, joulun odotusta, hammaskeijun vieraluita ja pääsiäismunien maalausta. Olemme molemmat kaksikymppisiä, joten lapsuudesta on molempien kohdalla jo jonkin verran aikaa, mutta silti RotG herätteli juuri tälläisiä katkeransuloisia muistoja meistä molemmista. Kaarnis myönsikin olleensa pariin otteeseen liikutuksen partaalla, itse tunnustin kokeneeni syvää painetta rintalastassa.

Jack Frostin kohdalla elokuvan teematiikkaan liittyy itsensä löytäminen ja hyväksyminen. Tarinan lasten kohdalla teematiikkaan voidaan liittää yleinen lapsuuden viattomuuden ja vallattomuuden ilo sekä siitä täysin rinnoin nauttiminen. Elokuvassa ei ole kuitenkaan kyse vain lapsuudesta ja sen jännittävyydestä, henkisestä kasvamisesta ja sisäisen voiman löytämisestä. Kyse on uskomisesta. Ei kuitenkaan taruihin, legendoihin, lapsuuden ainutkertaisuuteen ja ihmetykseen. Kyse on omaan itseensä uskomisesta.

Juuri tämä sanoma on Rise of the Guardianssissa kaunista ja omaperäistä. Sellaista, jota harvemmin lastenelokuvissa näkee.

Lyhyesti sanottuna olin siis aivan tavattoman tyytyväinen elokuvaan, en vain kokonaisuudessaan vaan myös sen pieniä yksityiskohtia myöten. Sanoinkin heti teatterista poistuessamme, että "jep, hommaan kyllä DVDlle". Myöhemmin illallamyös päätin, että minun on tehtävä elokuvalle myös jokin tribuuttivideo (ehdotuksia kappaleelle saa jo nyt antaa).
Uskomattoman ihana pätkä, jota en voi muuta kuin suositella sekä lapsille että aikuisille. Vaikkei RotG korkeita odotuksiani ylittänytkään, se vastasi niitä kuitenkin todella hyvin.
Oi kyllä, neljä tähteä.

Lähdimme sitten Kaarniksen kanssa meikäläisen kämpille punkkaamaan. Jännä kyllä, juna jolla olimme lähdössä seisoi ensin nelisen minuuttia aloillaan, kunnes meille ilmoitettiin, että "poistukaa junasta, kuski on jäänyt Lahteen, joten tämä juna ei lähde minnekään." Siinä sitten taivallettiin takaisin junalaitureille harvinaisen paljon liukastellen, mutta myös nauraen: tämä on Jack Frostin tekosia!
Jo Keskustaan mennessänikin junaliikenne takkuili, ja suurin osa junista oli peruutettu huonon sään vuoksi. Sain menomatkalla seistä puolisen tuntia pakkasessa ennen kuin pääsin jatkamaan matkaa.


Pakkasukko perkele.
Otimme sitten nopeamman junan kotiin, joka oli ääriään myöten täynnä suivaantuneita suomalaisia. Tilaa oli niin vähän, ettei siellä edes kääntymään mahtunut. Erittäin kiukustunut mies kiljaisikin väkijoukon keskeltä osuvasti, että "puhelin kyllä söi, mutta ei täällä mahdu edes perkele vastaamaan!" Kyllä siinä oli taas hymy herkässä.

Jäimme junasta yhtä pysäkkiä aikaisemmin, ja kävelimme loppumatkan. Pakkasta oli muutama aste ja satoi lunta. Auraamattomista kohdista lumi ylsi melkein polviin asti. Kaarnista alkoi tässä vaiheessa jo hieman harmittaa, valitti kylmyyttä ja kävelemisen raskautta, mutta itseäni nauratti tilanteen ironisuus. Olin kyllä yleisestikin hyvällä tuulella, sillä hyvät elokuvat tekevät hyväntuuliseksi. Sain pitkästä aikaa taas jälleen kokea tämän elokuvamaisen fiiliksen, josta puhuin jo aiemminkin: tunteesta, että oma elämä on omanlaistaan elokuvaa, ja kaikki mitä teet, kuulet, tunnet ja ajattelet, on osana sitä. Kaikki tuntuu uudenlaiselta, ihan kuin kokisit kaiken ensimmäistä kertaa. Se on hieno tunne.

Nyt meikäläinen kuitenkin poistuu koneen äärestä, sillä olen menossa katsomaan tämän samaisen rainan nyt uudelleen veljeni kanssa! Ah, sitä kiljumisen ja huitomisen määrää, odottakaahan vain!

Viileää ja hauskaa joulun odotusta kaikille!

26. marraskuuta 2012

Ympyrä sulkeutuu

Hups, mihinkäs ne rahat katosivatkaan? No, elokuviin tietysti! Nyt on tosiaan saatu jo kaksi alkutalven elokuvista pois alta, ja kolmas on vuorossa ensiviikon lopussa. Neljättä, eli siis Paranormal Activity nelosta, en tosin ole menossa katsomaan, lähinnä siksi, koska sen näytökset menevät niin huonoon aikaan.
Mutta nyt asiaan, eli seuraavan elokuvan totaaliseen teilaamiseen.

Juoskaa juoskaa! Ei se toisaalta tee tästä yhtään sen intensiivisempää.
Suostuin lähtemään pienesssä kaveriporukassa katselemaan uusinta Twilightia, Breaking Dawn part 2:ta. Vaikka sinällään odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla rainan suhteen, odotin siltä tietyntyylistä tiiviyttä ja kiihkyttä (jota oli saagan ensimmäisessä ja Breaking Dawn pt. 1:ssä), sekä tietenkin jotakin tyydyttävää lopetusta. Onhan kyseessä kuitenkin saagan päätösosa, ja tämän kituuttavan, myötähäpeällisen ja kivuliaan ympyrän sulkeminen.

Kaikki kuitenkin tuntuu elokuvan alusta saakka jotenkin päälleliimatulta, väkisin väännetyltä ja niin tajuttoman tylsältä. Bellan vamppyyri-voimat eivät tuota niin minkäänlaisia ongelmia, ei fyysisiä eikä henkisiä, perhe-elämä sujuu ilman välikohtauksia ja kaikki tuntuu helpolta. Volturienkin asettama uhkakin tuntuu niin pirun kaukaiselta, ja kas vain, onnistuuhan se liittoltaistenkin kokoaminen kädenkäänteessä, puhumattakaan sitten omien voimien treenaamisesta. Missä on draama? Missä on jännitys? Missä on konfliktit ja missä on vaarallisuus? Ei ainakaan tässä pätkässä.

Näistä vioista tosin voidaan syyttää itse kirjailijaa, sekä sitäkin tosiasiaa, että kyseessä on kahtia jaetun elokuvan jälkipuolisko. Tästä huolimatta elokuvasta vain yksinkertaisesti puuttui se veto, voima ja kitka, jota odotin. Ei siinä, Breaking Dawn on yhä edelleen todella tyylikkäästi kuvattu ja leikattu, soundtrack on todella messevä (joskin vie vähän liikaakin tilaa itse kuvan voimalta) ja koettaahan se päähenkilökolmikkokin tiristää viimeisetkin mehunsa onttojen hahmojensa näyttelemiseen. Kaikesta huolimatta kaikkea tuota potenttiaalia varjostaa kaiken tämän hutun laimeus. Sanoinkin melkein heti leffateatterista poistuessani, että olipas tuo leffa melkoista velliä. Mautonta, harmaata ja niin tavattoman löysää velliä.

Onneksi sentään alku ja lopputekstit oli hienot, ja olihan se Bellan ja Edwardin babby viehättävä. Ehkä vähän liiankin. Mutta halusinko todella maksaa siitä 12,50 euroa? No en.


Halusinko maksaa sitten Looperista 10,50 euroa? Totta munassa.

Olin tosiaan odottanut Looperin ilmestymistä jo jonkin aikaa, ja odottanut siltä melkoisen paljon, olihan kyseessä kuitenkin hyviä näyttelijöitä, erittäin mielenkiintoinen ja potenttiaalinen maailma sekä tietenkin jännältä kuulostava tarina. Genrenä rakastan ihan tajuttomasti scifiä/cyberpunkkia sekä sen sekoittumista trilleriin. Pidän myös ihan selittämättömän paljon Bruce Willisistä. Ei siis ihme, että halusin nähdä elokuan mahdollisimman pian sekä tietenkin mahdollisimman hyvässä seurassa (= Kaarnis, toverini Mily sekä hänen poikaystävänsä. )
Monessa mielessä elokuva vastasikin odotuksiani, ei tosin ylittänyt niitä, mutta vastasi kuitenkin.

Jo elokuvan alusta saakka katsojan eteen maalataan kauniin karkea miljöö väkivaltoineen, narkkareineen ja rahanhimoisine ihmisineen. Looperin maailma on monella tapaa raju, ankara ja synkkä, ja totta puhuen itselleäni kulki elokuvan alussa moneen kertaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Loopereiden ura oli esitelty nasevasti ja toimivasti, ja itse elokuvan tarina pääsi hyvin käyntiin tätä uomaa pitkin.

Tarina tosiaan sijoittuu parinkymmenen vuoden päähän nykyhetkestä, ja keskittyy Joe-nimiseen looppaajaan. Looppaajat itse ovat tietynlaisia palla-/salamurhaajia, jotka käyttävät hyödykseen tulevaisuuden työnantajiensa kykyä matkata ajassa. Yksinkertaisimmillaan: looppaaja ottaa väkipyssynsä, kyttää kellonsa kanssa tiettyä paikkaa, jonne tulevaisuuden työnantaja lähettää uhrinsa. Tapettava ilmestyy kuin tyhjästä nykyhetkeen ja looppaaja iskee lyijyä tämän rintaan. Hopiat talteen ja eikun baanalle. Tiedossa on siis helppoa rahaa, mutta kuitenkin kovaan hintaan: looppaajien työ on tulevaisuudessa niin rikollista ja riskialtista, että ainut fiksu tapa sanoa sopimus irti, on tappaa looppaajan vanhempi versio itsestä. Pääasiassa looppaaja tappaa siis vanhemman itsensä, joka lähetetään tulevaisuudesta tapettavaksi. Tätä kutsutaan loopin, ympyrän sulkemiseksi.

Itse tapahtumaketju lähtee käyntiin kun Joen looppi, hänen vanhempi minänsä, pääsee häneltä karkuun. Vanhemmalla Joella on omat päämääränsä, joita nuorempi pyrkii luonnollisesti estämään. Seuraa takaa-ajoa, ammuskelua, muistojen ja ajantajun häviämistä sekä aikaakin suurempia voimia.

Kuvaus on Loopperissa nautittavaa katsottavaa.
Vau. Ainakin itse tarina pärisee ja toimii hienosti. Toteutuskaan ei onnu sen pahemmin: tarina kulkee jouhevasti eteenpäin ilman pysähdyksiä, ja löytyyhän niitä kuumottavia koukkujakin pitkin elokuvaa. Lopetus on komea, sekä visuaalisesti että tarinallisestikin, mitä nyt itse ennustelin sitä jo vähän etukäteen. Toisaalta aivan elokuvan viimeiset minuutit olivat hyvin hämmentäviä, ja jouduin illalla kelaamaan moneen otteeseen, että mitenkäs tämä juttu nyt menikään. Täten Looper kestää mainiosti ainakin sen kaksi tai kolme katselukertaa, sillä ensimmäisellä kerralla tarinasta, ajan kanssa leikkimisestä ja kaiken simultaanisuudesta, menee niin paljon ohi.

Audio/visuaalisesti Looper on tyylikästä katseltavaa ja kuunneltavaa. Musiikit ovat toiminnallisia, ahdistavia ja karmivia, kuvaus toimivaa ja elokuva hyvin leikattu. Näyttelijät hoitavat myös hommansa kunnialla alusta loppuun saakka. Jännä kyllä, eteenkin tarinan pikkupoju, tuntui hoitavan roolinsa kaikista parhaiten. Taputukset sille.

Löytyy Loopperista kuitenkin huonotkin puolensa. Omasta mielestäni elokuva mässäili vähän liiankin paljon toiminnalla ja väkivallalla, mutta annettakoon se anteeksi väkivaltaisessa maailmassa. Bruce Willis vetää tapansa mukaan die hardit ja lahtaa 30-40 miehen joukon itsekseen. Hahmokehitystä ei kummemmin tapahdu, pikemminkin hahmojunnaamista tai hahmo-en-oikein-tiedä-miten-tässä-pitäisi-reagoida -jahkailua. Ja mikä hitto on tämä jokaiseen elokuvaan väkisin vängetyn romanssin pointti?

Eniten jäi kuitenkin harmittamaan nuoremman ja vanhemman Joen välinen vuorovaikutus. Rainan kahvilakohtaus ja sen dialogi oli loistava, joten miksei sellaista olisi voinut olla enemmänkin? Miettikää nyt millainen potenttiaali olisi ollut aluksi kehystää, ja sitten syventää vanhemman Joen kautta nuoremman Joen hahmoa, ja toisinpäin? Eikö olisikin ollut jännää katsoa kuinka Joet ottavat fyysisesti ja henkisesti yhteen, ällyyttävät ja kiusaavat toisiaan sekä lopulta tekevät keskenään jonkin viha-rakkaus -suhde -tyylisen sovinnon ja lahtaavat yhdessä porukkaa? Olisihan se, mutta ei. Nyt tehtiin näin.

Lyhyesti tiivistäen Looper on kuitenkin erittäin kelvollinen ja naseva kokonaisuus, johon passaa uppoutua useammankin kerran. Itse ainakin olen hommaamassa elokuvan DVD:lle heti kun se keväällä ilmestyy. Sen verran vakuuttunut kuitenkin olin.

Tämän viikon lopulla olisi sitten vuorossa se kauan odotettu ja hehkutettu Rise of the Guardians. Tarkoituksena olisi yrittää päästä elokuvan ensi-iltaan, mutta pelkään sen jäävän haaveeksi. Ehkä hyvä niin, sillä teatteri tulisi silloin olemaan täynnä Jack Frostia hehkuttavia varhaisteinejä, jotka myös itseään frostituteiksi kutsuvat.

Mitäpirua.

19. marraskuuta 2012

Alkutalven must-seet

Elokuvien katsominen on viimeviikkoina jäänyt vähemmälle, lähinnä vain sen tosiasian takia, ettei aikaa tunnu riittävän juuri muulle kuin koululle ja omille vapaa-ajan väkerryksille. Eipä siinä, nyt marraskuussa tilanne kyllä korjaantuu: elokuvateattereissa pyörii nimittäin kourallinen elokuvia, jotka on nähtävä.

Myönnetään ensimmäisenä se kaikista häpeällisin: uusin, ja luojan kiitos myös viimeinen, Twilight, on koettava glittereineen kaikkineen suoraan leffateatterin penkiltä. Ai miksikö? Siksi, koska minulla on suoranainen pakkomielle saada katsottua kaikki saman sarjan elokuvat leffateattereissa, oli kyseessä sitten hyvä tai huono raina Tämä on koskenut esimerkiksi Madagasgareita, Shrekkejä ja Spider-maneja, nyt myös sitten kyseessäolevaa vamppyyrisaagaakin. Toisekseen haluan nähdä Breaking Dawn pt 2:n siksi, että sketsimäisessä mielessä haluan nauraa ja todistaa jotain niin monella tapaa mieletöntä ja tahattoman humoristista, kuin em. elokuva. Niin ja tietenkin sen takia, ettei mitään hyvää ole ilman jotain huonoakin.

Ohi viimein.

Sunnuntai-iltana ajateltiin sitten keskustassa pyöriessämme mennä Kaarniksen kanssa katsomaan Loopperin. Isäpuoleni oli kehunut elokuvaa kohtalaisen hyväksi, ja lehdetkin olivat antaneet sille kohtalaiset arvostelut. Facebookissa hyvänpäiväntuttu mainitsi Loopperin, ja kutsui sitä ystävällisesti mind-fuck -leffaksi.

Itse olin odottanut Loopperia jo muutama kuukausi takaperin, heti kun sain tietää siitä Tumblerin kautta. Juuri ylläoleva gif sai minut ensinnäkin pysäyttämään internetin selaamisen, sitten tutustuvan tarinaan syvemmin ja huomaavani, että jahas, tämäpä vaikuttaa jännältä tapaukselta. Mikä voisikaan olla meinaan parempi yhdistelmä kuin Bruce Willis, scifistinen trilleri sekä ajan kanssa pelleily. Aivan, ei juuri mikään.

Pitkän taivuttelun jälkeen, sain Kaarniksen kääntymään tahtooni, ja odottelemaan kanssani varattujen lippujen vapautumista. Vaan kas kummaa, kyllähän ihmiset pitivät lippujensa hakemisesta huolta. Lopulta täydessä salissa oli jäljellä vain viitisen paikkaa, kaikki eri puolilla salia. Koska kaverin kanssa leffaan mennessä, on tietenkin tärkeää saada se mukaanotettu tuttu toveri viereen, päätimme luopua leikistä. "Joku toinen kerta sit."
Toivotaan niin, Looper kun vaikuttaa melko suositulta elokuvalta.


Milyn kanssa ajateltiin, että koska en edelleenkään ole saanut aikaiseksi nähdä hänen poikaystäväänsä, mentäisiin sitten porukassa katsomaan leffaa. Koska kauhuelokuvat ovat tunnetusti parhaimpia treffielokuvia (kauhun tuottama adrenaaliini/jännitys on kemiallisesti lähinnä orgasmin jälkeisen tunteen endorfiineja), päätettiin että täytyyhän se uusin Paranormal Activity nähdä. Itse en ole nähnyt ainuttakaan Oaranormal-leffaa, joten odotan tämän näkemistä suurella mielenkiinnolla. Todennäköisesti itse elokuvan katsominen menee jotakuinkin niin, että Mily itse kiljuu viereisellä penkillä sikiöasennossa, kun taas minä ja hänen poikaystävänsä läpsimme vieressä yläfemmoja.

Sitten tähän animaatiotapaukseen, jota odotan koko talven elokuvista ehdottomasti kaikkein eniten:


Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka innoissani olen tästä elokuvasta. En edes tarkalleen tiedä miksi minulla on RotG:ssia kohtaan niin korkeat odotukset. Ehkäpä yleisesti elokuvan hengestä (kuvattu lasten Avengeriksi), toiminnantäytteisyydestä, lämmöstä sekä aivan pirun eeppisestä trailerista.
Niin ja sitten --

Stahp, Jack Frost.
Kaarnis löysi juuri ylläolevan kuvan ennen kuin kumpikaan tiesi vielä mitään Rise of the Guardianssista (suom. Viisi Legendaa). Totesimme vain ihastuneesti, että "voi eiih, katso nyt, ihan Remuksen näköinen, aww, babbu-Remus. Niin jaa, mistä leffasta toi on, miksen tiedä tätä?" Seurasi pieni syynääminen, omalla kohdallani hieman perusteellisempikin, ja kappas, koukkuun jäi.

Rakastan ihan tavattomasti supersankarielokuvia, ja lasten satujen legendojen yhdistäminen tämäntyyliseen eeppiseen elementtiin on jotakin sellaista, mitä ei voi missata. RotG:n jokainen hahmo tuntuu olevan omalla tavallaan hyvinkin kiinnostava ja ihastuttava, omalla kohdallani juuri Jack Frost, Hammaskeiju sekä itse Joulupukki. Toivotaan vain, että elokuva tarjoaisi jonkin aikuisillekin sopivan tason tai teematiikan, ja että rainan vitsit toimisivat siten, että itsekin päästäisi naurun tai toisenkin. Oikeastaan vain yksi asia tuntuu elokuvassa tähän hätään mättäävän: Chris Pine, joka ääninäyttelee Pakkasukkoa. Miten tämän kolmikymppisen herran matala ääni sopii about 16-17 -vuotiaalle pojulle? Noh, sen näkee sitten.

Olen niin mehuissani tästä elokuvasta.
Näiden lisäksi tekisi mieli katsoa ihan kotisohvalta ja DVDltä cyberpunk-klassikko Blade Runner sekä vuoden 2009 Star Trek (Chris Pine kummittelee jälleen). Ehkäpä sitten joululomalla...

11. marraskuuta 2012

Pelit elokuvamaailmassa

En määrittele itseäni pelaajaksi enkä liiemmin nörtiksikään. Määrittelen itseni mielummin elokuvafriikiksi, sillä elokuvat ovat kuuluneet elämääni huomattavasti pitempään ja ovat vaikuttaneet minuun yleisestikin voimakkaammin.

En kuitenkaan voi kieltää viimeisen puolen vuoden aikana tapahtunutta muutosta, jonka on nimenomaan aiheuttanut Mass Effect -pelitrilogia. Kovan hehkutuksen aiheena on ollut myös fantasiaroolipeli Dragon Age. Ylipäänsä seuraan peliuutisia aiempaa enemmän, ja olen kiinnostunut useista enemmän tai vähemmän scifipainoitteisista peliuutuuksista. Näissä puitteissa onkin hyvä siis luoda videopelien ja elokuvien ristisiitos, ja puhua näin rainoista, joiden pohjana toimii jokin peli.

Äkkiseltään tuntuu, ettei peleistä juuri tehdä elokuvaversioita. Totuus on kuitenkin aivan toinen. Jopa tänne takapajulaan on rantautunut muun muassa ensimmäiset Pokemon-leffat, mätkintäpelien klassikko Dead or Alive, Hitman, Resident Evilit, Tomb Raider -mätöt sekä Prince of Persia: the Sands of Time. Mikä kuitenkin yhdistää kaikkia näitä elokuvia? Aivan, ne eivät ole olleet kovinkaan suosittuja.

Jostakin syystä käytännössä kaikki peleistä väännetyt elokuvat ovat jääneet hämmentävän vähälle huomiolle, vaikka itse peli olisi ollut kuinka suuri myyntihitti. Eivät pelielokuvat ole saaneet kummoisempia arvosteluitakaan, puhumattakaan sitten suurista taloudellisista voitoista. Mistä tämä oikein johtuu?

Larojen kuppikoko on sama. Siihen yhteneväisyydet pelin ja elokuvan välillä loppuvatkin.
Omalla kohdallani pelielokuvissa mättää niiden pinnallisuus. Esimerkiksi DAO:n, Resident Evilien ja Tomb Raider -leffojen kohdalla on ajateltu puhtaasti vain räiskinnän ja naiskauneuden klassista yhdistelmää. Hahmot, alkuasetelma tai ideologiat ovat samat, mutta muuten elokuvalla ja pelillä ei ole mitään yhteistä. Kaikki peleissä olleet syvälliset elementit on sumennettu ellei hävitetty kokonaan, ja itse elokuva on jäänyt hyvin pinnalliseksi kokonaisuudeksi, joka mässäilee lähinnä vain toimintakohtauksilla ja erikoistehosteilla, jotka nekään eivät ole erityisen näyttäviä. Pelien elokuvaversiot eivät näin luonnollisestikaan erotu tasapaksusta Hollywood-massasta: tasapaksu juoni ja perushyvät grafiikat eivät nosta elokuvaa muita ylemmäksi. Kun kyseessä on vielä elokuva-adaptaatio, jonka tulisi perustua johonkin, elokuvasta saattaa tulla edelleen kehnompi kokonaisuus, jos se keskittyy vain visuaaliseen näyttävyyteen ja päähenkilön ulkonäköön.

Peleihin perustuvia elokuvia myös tehdään huomattavasti vähemmän eikä niihin uskalleta panostaa tai laittaa kunnolla rahaa likoon, samalla tavalla kuin esimerkiksi kirjoihin perustuviin elokuviin. Ehkä kyse on tässä kohdin yhteiskunnassamme, joka yhä edelleen pitää videopelejä vähäpätöisenä taidemuotona, joka ei tee mitään muuta kuin turmelee kasvavien lasten aivosoluja. Totuus on toinen: pelaajia on maailmassa miljoonia, ja suurinosa näistä 17-30 -vuotiaita aikuisia ihmisiä, jotka käyvät töissä, maksavat laskunsa ja hoitavat arkiaskareensa siinä missä muutkin. On todella sääli, että peliteollisuuteen ja pelaamiseen on liitetty niin paljon negatiivisia leimoja ja stigmoja, että ne vaikuttavat paitsi pelaajiin itseensä (itsetunto, ensivaikutelma) vaan myös yhteiskuntaan ja yleisesti viihteeseen. Elokuvateollisuus hyötyisi valtavasti, jos peleistä tehtäisiin kunnon rainat, sillä ne toisivat näyttävyydellään, visuaalisuudellaan ja paikoin syvälliselläkin sanomallaan todella paljon.

Esimerkkejä peli-elokuvien ikuisuusprojekteista on esimerkiksi sci-fi-räiskintä Halo (Fall of Reach), josta on luvattu elokuvia jo pelin ensimmäisen osan ilmestymisestä saakka. Toinen esimerkki on esimerkiksi agentti-sniikkailupeli Splinter Cell. Juuri viimeinen olisi jo pelkkänä ajatuksena aivan törkeän hieno kokonaisuus valkokankaalla: film-noir tyylinen kerronta yhdistettynä scifistiseen jännitykseen ja toimintaan olisi aivan upeaa katseltavaa. Mutta koska kyseessä on peli, eikä kirja, elokuvaa ei tehdä, sillä pelit ovat automaattisesti pahoja ja väkivaltaisia eikä niitä saa tukea.

Sam Wisher jännittävässä työssään.
Oikeastaan mieleeni tulee vain yksi peleihin perustuva elokuva, joka ei ole saanut tuntemaan itseäni enemmän tai vähemmän kiusaantuneeksi. Kyseessä on löyhästi Final Fantasy -pelisarjaan pohjautuva animaatioelokuva Final Fantasy: the Spirits Within. Raina on tullut muutamaan otteeseen telkkarista, ja muistan nähneeni siitä pätkiä moneen kertaan. En kuitenkaan kuollaksenikaan muista elokuvan juonesta yhtään mitään.
Muistan vain sen, että näkemäni oli todella tyylikkäästi toteutettua, mutta ennen kaikkea mielenkiintoista. Veljenikin muistelee, että elokuvassa olisi ollut paljon potentiaalia ja hyviä ajatuksia, mutta hänkään ei tahdo muistaa elokuvan tarinasta mitään, saati sitten yksittäisiä kohtauksia.

Tyylikäs Fintsu-leffa ainakin on, siitä ei käy kieltäminen. Vaikka raina on ajallisesti jo vanha (2000-vuoden alussa tehty), se näyttää edelleen hyvältä, mikä on sinällään todella iso suoritus. Final Fantasy -pelitkin ovat ilmestymisaikoinaankin edustaneet tietokonegrafiikan kärkeä aina 80-luvulta saakka. Vaikken sarjaa olekaan pelannut, siihen liittyviä musiikkivideoita, walkthroughita ja cosplayta on ilo katsella, sillä pelit ovat yksinkertaisesti niin hienonnäköisiä. Sama koskee The Spirits Withinniäkin: vaikka juoni ei tarjoaisikaan paljoa, elokuva on todellista silmänkarkkia.

Vaikka peli-elokuvien tuotantoa leimaakin usein pelkkä puhe tai jäähylle jääminen, uusia elokuvia suunnitellaan ja niiden on luvattu ilmestyvän lähivuosina. Alla hieman listaa.

Mahdollisesti tulossa olevia pelielokuvia, jotka pitää nähdä ja kuulla:
- nimeämätön Tomb Raider -leffa (tulossa luultavasti ensi vuoden puolella)
- toinen Hitman-leffa
- Metal Gear Solid
- Deus Ex: Human Revoltutioniin pohjautuva scifi-seikkailu
- Assassin's Creed -elokuva (tuotannossa)
- Mass Effect (ilmestyminen vielä epävarmaa)
- Uncharted: Drake's Fortune (ei varmistunut)

Pelejä, joista pitäisi tehdä elokuva:
- Heavy Rain
Psykologinen trilleri, joka kertoo kaupungissa riehuvasta lastentappajasta, joka jättää jälkeensä vain pieniä origami-eläimiä. Tarinan keskiössä on murtumispisteessä oleva isä, unettomuudesta kärsivä nuori nainen, salamyhkäinen yksityisetsivä sekä viileä FBI-agentti, joilla on oma osansa origami-tappajan tarinassa. David Fincher olisi tälle film-noir -tyyliselle tarinalle täydellinen ohjaaja. Tai Christopher Nolan. Ilmeisesti oikeudet elokuvaan on jo hommattu, toteutus on sitten toinen juttu.

- Star Wars: the Force Unleashed
- Star Wars: Knights of the Old Republic
- Jedi Knight II: Jedi Outcast
Kyle Katarn on jediuransa päättänyt viileä palkkamurhaaja, joka joutuu laittamaan periaatteensa uusiksi, kun sith lordi Desann sieppaa ja tappaa Kylen kumppanin Janin. Kyle lähtee kostonretkelle ja joutuu kohtaamaan matkallaan paitsi salamyhkäisiä juonia Kapinaliiton tuhoamiseksi, mysteereitä ja taisteluita, myös oman itsensä ja vihansa.

- Crysis
- Dead Space
- Watch dogs
- Limbo 
Pikkupoika herää pelottavan ja mysteerisen maailman laitamilla ja huomaa sisarensa kadonneen. Poju lähtee etsimään tätä, joutuen kohtaamaan matkansa aikana pelottavia esteitä, pulmia ja haasteita, jotka haastavat hänet kohtaamaan omat pelkonsa. Tim Burton pitäisi varmasti kyseisen elokuvan toteuttamisesta.

- Fallout 3
- Half-Life 2
- Red Dead Redemption
- Portal
Päähenkilö löytää itsensä tuntemattomasta tutkimuslaitoksesta ja saa käyttöönsä mysteerisen aseen, joka pystyy luomaan teleportaatio-ikkunoita, portaaleja. Laitosta ylläpitävä tekoäly GLaDOS haastaa päähenkilön käymään läpi useita fyysisesti ja henkisesti uuvuttavia haasteita, jotta tämä pääsisi ulos labyrinttimäisestä rakennuksesta. Luvassa on jännittävää pulmienratkaisua, tiivistä dialogia sekä kipeä twisti. Tekemistä tässä olisi esimerkiksi Vincenzo Natalille (Cube, Splice)?

Toissaviikolla ilmestynyt Assassin's Creed 3, huippusuositun toiminta-seikkailupelin jatko-osa, on viihdyttänyt muutamaa toveriani eeppisyydellään. Jännä kyllä, samaiseen pelisarjaan sijoittuva, nyt tuotannossa oleva elokuva, ei ole saanut heiltä kummoisempaa reaktiota. Pelin muutkin fanit internetin syövereissä suhtautuvat tulevaan elokuvaan melko nihkeästi, eteenkin Michael Fassbenderin valinta esittämään Altairia. "Ei se sovi siihen rooliin. Se on liian jäyhä, eikä saleen osaa tehdä sellaista aksenttia, mikä Altairille kuuluisi!"
Ehkä niin. Itse kuitenkin tuomitsen vasta sitten kun näen. Kun näen, sillä mikä voisikaan olla parempaa kuin huolella tehty salamurhaaja-leffa historiallisella otteella. Jos se on siis huolella tehty.


Pelien elokuvaversioihin liittyy yleisesti siis paljon ongelmia: yleinen pinnallisuus sekä alkuperäisen pelin ja elokuvan löyhä yhteys, taloudelliset/tuotannolliset ongelmat, fanien ja muiden kuluttajien vastaanotto sekä yleisesti yhteiskunnan nihkeä asennoituminen peleihin. Samoja pulmia on kuitenkin myös kirjoihin perustuvien elokuvien puolella. Miksi ne ovat sitten suositumpia?

Tässäpä itselleni pohdiskeltavaa ensikertaan.


2. marraskuuta 2012

Omat hahmot valkokankaalla

Vuosien saatossa itselleni on kertynyt valtava määrä omia kuvitteellisia hahmoja, lähinnä itsekyhättyjen tarinoiden ja sarjakuvien kautta. Aina kirjottaessani tai piirtäessäni dialogia, toiminnallista kohtausta tai herkkää romanssia ajattelen kaiken päässäni kuitenkin aina elokuvana, liikkuvana kuvana siis. Näin kirjoittaminen on jotenkin sujuvampaa ja luontevampaa, ja sarjakuvan ruutuja on helpompi piirtää, niin ikään pysäytyskuviksi.

Monien hahmojen kohdalla olen siis väistämättäkin ajatellut, että millaisia he olisivat valkokankaalla. Mitä jos jokin oma tarinani vääntyisi elokuvamuotoon?

Käydäänpä siis huvin vuoksi läpi muutamia isoimpia tekeleitäni ja sivutaan samalla roolipelejä, joista olen nyt alkusyksyn aikana innostunut. Tämä setitys tulee olemaan hyvin pitkälti OC:ta eli original character -puhetta eli monet teistä eivät saa tästä kovinkaan paljoa irti. Sepitän tämän silti kaikesta huolimatta, ja yritän tehdä sen mahdollisimman kiinnostavalla ja helpostiymmärrettävällä tavalla.

Reilu vuosi sitten sivusin erästä sarjakuvaani, ja suunnittelin siihen traileria. En siis syvenny siihen tämän enempää, vaan jatkan eteenpäin, tai oikeastaan taaksepäin, sillä Miraa on tekeleenä nuorempi kuin tämä seuraava.

YÄK!
Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen joskus vuosia vuosia sitten aloitettu YÄK!-sarjakuva, joka periaatteessa kertoo kolmesta tavallisesta suomalaispojasta, jotka joutuvat keskenään toiseen ulottuvuuteen/maailmaan ja keskelle sen maagisia tapahtumia, ongelmia ja lopulta sotaa. Pääteematiikkana on luonnollisesti ystävyys, itsensä hyväksyminen sekä hetkessä eläminen.

Jokunen aika sitten pohdiskelin, että miten tämä 12-osainen sarjakuva toimisi elokuvana. Totuus on, että melko kehnosti, sillä sarja on tosissaan todella pitkä ja juonelle merkityksellisiä hahmoja on paljon. Sen sijaan TV-sarjana Yäkki toimisi hienosti. Kysymys siitä, olisiko se sitten live-action (periaatteessa halvempi toteuttaa) vai piirretty, onkin sitten jo toinen juttu. Suomalaisvoimin se olisi kuitenkin mahdollista toteuttaa, ainakin osittain. Onhan kyseessä kuitenkin suomalaiset päähenkilöt.


Tähän väliin tunkisin kuvan jostakin sarjakuvani sivusta, mutta koska minua hävettää vanha übermangamainen tyylini, en tee niin.

Herääminen
Kyseessä on vielä hyvin keskeneräinen tarinani, joka kertoo henkilöstä, joka on ei kukaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ole omaa kehoa, mieltä tai persoonaa, vaan siirtyy aina unen/nukahtamisen kautta toisen ihmisten ruumiiseen ja ottaa hänen muistonsa, ajatuksensa ja tunteensa itselleen, adaptoituu ja esiintyy tänä vieraana ihmisenä niin kauan kunnes taas nukahtaa. Miten tämä siirtymä tapahtuu, ja onko se edes loppujen lopuksi todellista, jää tarinassa hämärän peittoon. Päähenkilö ei myöskään tiedä kauanko näin on jatkunut.

Tarina lähtee käyntiin siitä, kun päähenkilö kohtaa nuoren naisen ja rakastuu tähän (tapahtumamiljöönä on taas Suomi, todennäköisesti Helsinki). Ongelmana suhteessa on se, ettei päähenkilö tiedä kuka on, eikä kykene naiselle selittämään omalaatuista olemustaan. Lisäksi hänen täytyy pysytellä hereillä, sillä muuten hän siirtyisi taas sattumanvaraisesti tuntemattoman ihmisen kehoon, eikä todennäköisesti enää koskaan näkisi rakastettuaan. Tarinan pääteemoina ovat siis luonnollisesti itsensä löytäminen ja hyväksyminen, tietynlainen mielenterveyden puinti sekä yleisesti rakkaus.

Lähdin ajattelemaan tämän tarinan elokuvaversiota lähinnä vain leikilläni ja inspiraatiota saadakseni. Tajusin, että tätä tarinaa olisi melkein mahdotonta toteuttaa elokuvana. Kuinka kuvataan ei ketään? Sitten oivalsin, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin esimerkiksi näytelmänä, missä näyttelijät pääsisivät helposti kikkailemaan lavasteilla ja korostaa persoonan erkaantumista erilaisella puvustuksella ja vastanäyttelijöiden kehojen riepottelemisena.

Se joka uinui
Tämän stoorin juonen ja tunnelman selittämiseksi on parempi heittää tähän tekemäni lyhyt fan-traileri. Tästä näkee myös helposti, kuka näyttelijä hoitaisi minkäkin hahmon roolin.


Kyseessä on tosiaan Call of Cthulhu -nimiseen kauhuroolipeliin perustuva tarina, jota olen parhaillani kirjoittamassa ylös. Kesän tuoksinassa istahdimme siis kolmeksi illaksi kaveriporukalla pöydän ääreen papereiden ja noppien kanssa, ja niin ikään pelasimme/näyttelimme pelinjohtajan meille suunnitteleman tarinan lävitse. Se oli todella huisia, hauskaa ja ennen kaikkea jännittävää!

Oma hahmoni Evans (yllä olevassa videossa oleva Harrison Ford) oli paitsi tarinaa eteenpäin vievä karski yksityisetsivä, myös monia tahattomasti koomisia tilanteita aiheuttanut heppu. Tämä kun tuppasi olemaan aina se, joka ei osunut taistelun tuoksinassa revolverillään minnekään, juoksi suoraan päin vaaroja, sai kirveestä olkapäähänsä ja oli lopulta koko ryhmästä ainoa joka kuoli. Tästä nousikin meemi peliporukan välille: "tyhmä kuin Evans" ja "älä ole Evans tai tee evansseja".

Sinne mäni J. Evans. Levätköön hän rauhassa.

Dark Heresy
Taas roolipeli-kamaa, tällä kertaa sci-fi-/fantasia-tyylinen synkkä miljöö, joka sijoittuu karkeasti noin 40 000 vuoden päähän nykypäivästä. Itse ropea emme ole vielä porukalla päässeet pelaamaan kuin kerran, ja voi olla että lysti jää kokonaan siihen erinäisten ajanpuute- ja matkusteluongelmien takia. Se on todella sääli, sillä Dark Heresyn maailma ja potenttiaali on aivan mieletön.

Monisyisten hahmojen luominen ja kokoaminen on itselleni ollut aina ihan tavattoman miellyttävää puuhaa. Dark Heresyyn luoma hahmoni, salamurhaaja Rayne, tuntuu olevan kaikista kymmenistä hahmoistani kaikista syvin ja monimutkaisin. Hänen hahmonsa on minulle jopa niin aidontuntuinen, että hän alkaa tuttavuutensa sijaan vaikuttaa jo etäiseltä. Raynella on salaisuuksia, toiveita ja muistoja, joista en itsekään tiedä, en ainakaan ennen kuin rupean niitä kaivamaan esiin. Tälläiset hahmot ovatkin ehkä upeimpia kaikista: sellaiset, jotka luovat itse itsensä.

Remus, Rayne ja Wrax, sekä heidän tavoittelemansa asiat.
Suosittelen klikkaamaan kuvaa suuremmaksi, jotta yksityiskohdat näkyisivät.
Koska ropea ei olla vielä pelattu, en tiedä, mistä Dark Heresy -elokuva kertoisi juonellisesti tai mitä hahmoja siihen loppujen lopuksi kuuluisi. Siinä olisi kuitenkin ehdottomasti kaikkien aikojen kivuliain ja traagisin rakkaustarina, oman hahmoni Raynen sekä Kaarniksen psyykkeri-hahmon Remuksen välillä. Viime viikkoina en olekaan juuri muuta ajatellutkaan kuin näiden kahden hahmon välistä dialogia, erinäisiä kohtauksia sekä konflikteja. Ironista kaikesta tekee sen, että hahmot hädintuskin tuntevat toisiaan itse roolipelin tarinassa eivätkä tule koskaan tuntemaan, mikäli emme pääse pelaamaan.

Takaisin elokuva-puoliskoon!
Raynella on kauniit kasvot, jotka kätkeytyvät maskin taakse. Hänessä on sekä kovuutta että lempeyttä, herkkyyttä että kylmyyttä. Siksi en pysty valitsemaan Natalie Portmanin (pehmopuoli) tai Keira Knighlteyn (no se karskimpi puolisko) väliltä.

Pituudeltaan Natsku sopii Raynen rooliin hienosti, mutta onko hän tarpeeksi cool?
Keira ainakin on, mutta hänen brittiaksenttinsa ja töröhuulensa ovat ongelma.
Remus "fuck my life" Havelockin naaman perustana toimi jo alusta saakka Adrien Brody. Miehen surumieliset silmät ja kömpelö hymy natsaavat sisäänpäinkääntyneen Remuksen hahmoon täydellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin psyykkeri (nimensä mukaisesti psyykkisiä voimia omaava henkilö), AB joutuisi pistämään päähänsä kirkkaan siniset piilolinssit sekä vitivalkean peruukin. Sitten, keskustellessani Kaarniksen kanssa Remuksen ulkonäöstä, alla oleva photoshoppaus tapahtui, ja jokin sisälläni kuoli päästäen pienen, epäinhimillisen vinkaisun.
Remus stahp.
Syvällä sisimmässäni haaveilen suuren elokuvan tekemisestä, vaikka se onkin tällä tietotaidolla ja budjetilla lähes mahdotonta, puhumattakaan siitä olisiko koko pätkä lopulta edes pidetty. Olen editoinut paljon ja nuorempana tehnyt kasapäin puoli-vakavissaan tehtyjä lyhytelokuvia, mutta ne eivät tyydytä kunnianhimoani. Haluan luoda jotain suurempaa, jotain pysyvämpää, jotain sellaista, jonka voisi oikeasti nähdä elokuvateattereissa ja valkokankaalla. Kun ruudulla pyörisi vieläpä omat hahmot, joihin olen vuodattanut paljon aikaa, vaivaa ja sydänverta, olisin onneni kukkuloilla.

Niin. Ehkä vielä joskus.

Ps. Muuten! Näin ohimennen sanoen, tässä minun ja kaverini Izzien tekemä collabbi, joka valmistui kesän lopussa. Huomasin sen itsekin vasta äsken, ja kappas, siitähän tulikin ihan passeli kokonaisuus :))



31. lokakuuta 2012

Ja niin Leiasta tuli Disney-prinsessa

"Nyt tapahtuu paljon, ja äkkiä!"
- Jafar, Disneyn Aladdin
Ole pieni hetki poissa tietokoneen äärestä ja heti alkaa tapahtua. Puhun nyt eilisillan ehkä isoimmasta uutisesta (ainakin omalla kohdallani), jonka mukaan Disney on ostanut Lucas Filmin/Artsin. Tarina on tosi. Disney ojensi Star Warssin luojalle George Lucasille nelisen miljoonaa, ja sai täten myös oikeudet tehdä kokonaan uuden Star Wars -elokuvan, jonka on luvattu tulevan vuonna 2015.

Uusia Star Wars -elokuvia! Jee! Uusia tekijöitä! Jee! Lisää rahaa! Je-, hetkinen.


Koko Star Wars -fandom on lievästi sanottuna sekaisin. Old-school -fanit ryömivät tuskissaan lattialla, itkevät Original Trilogyn perään ja muistelevat pre-queleiden kauheutta: "Luulin, ettei Star Warssia voisi enää tuhota pahemmin, vaan tässä sitä mennään!" Toiset pelkäävät elokuvien yleisen tason laskemista, Lucasin vision ja koko avaruusooppera-saagan raiskaamista sekä tietenkin sitä suurta taloudellista saatanaa eli rahaa. Kukaan kaverinikaan ei ole sanonut yhtäkään positiivista sanaa koko uutisesta. Kaikkialla kuulen vain huutoa ja itkentää. Se satuu korviin.

Onko Lucas Filmin siirtyminen Disneylle hyvä juttu?
Minun mielestäni on. Tämä jos mikä, takaa Star Wars -saagalle ensinnäkin pitkän iän, myös täysin uudenlaisia näkökulmia, tekijöitä, osaajia ja faneja uusille elokuville, peleille ja oheistuotteille. Haiseeko tässä raha? Totta hitossa haisee. Onko Lucas ahne kaksinaismoralistinen paskiainen, joka puhuu jatkuvasti itseään vastaan? Siltä näyttäisi. Mutta se, mitä Disneylle siirtyminen tuo Star Warssille itselleen, on lähes kokonaan hieno, melkein mullistava juttu.

Ai miksikö? Esimerkiksi siksi, että monet Star Wars -fanit, minä mukaan lukien, ovat olleet ärtyneitä Lucasin tapaan paitsi ohjata huonosti näyttelijöitään ja viilata loputtomasti elokuviaan, myös omia koko saaga itselleen. Nyt ongelmaa ei enää ole: Lucas ei voi rukata Star Wars -filmejään, sillä ei omista enää niihin oikeuksia eikä voi näin omia niistä tulevia voittojakaan. Rahat vyöryvät Disneyn kassaan.
Ainoa syy, miksi pidän siirtymää ärsyttävänä on itse Lucasin kaksinaismoralistinen käytös. Sekin onneksi loppuu nyt. Herra Lucas, nauti miljoonistasi.
 Ei ole mitenkään outoa tai tavatonta, että iso filmiyhtiö ostaa toisen itselleen. Syitä voi olla monia, päällimmäisenä usein raha, mutta Star Warssin kohdalla kyse on varmasti jostain muustakin, ei vain pelkästä rahanhimosta ja hetken mielenjohteesta. Näin isoja päätöksiä ei nimittäin tehdä parin viikon tai kuukauden sisällä. Tälläisiä isoja siirtymiä suunnitellaan vuosia. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että Star Wars on siirtymässä taloudellisesti vakaisiin piireihin, paikkaan, missä siitä jaksetaan pitää huolta ja jossa sitä varmasti rakastetaan.

Tässä kohdin nouseekin esille uutisen kolmas hyvä puoli, nimittäin se, miten paljon uutta innovatiivista ja motivoitunutta porukkaa on tulossa tekemään uusia Star Wars -elokuvia ja pelejä. Lucasin monopolissa oli huono puoli se, ettei sarja voinut yhden ihmisen käsissä kokea muita kuin yhden ihmisen kokemia muutoksia. Siinä ei ollut uutta potkua tai kipinää. Nyt se on mahdollista, ellei jopa väistämätöntä. Kun studiolla on uutta verta ja lihaa puurtamassa kokonaan uuden Star Wars -elokuvan parissa, on selvää, ettei vanhaan ole paluuta. Mutta se on hyvä asia. Kaikki vanha kaipaa aina jotakin uutta, ja kaikki uusi kaipaa aina jotakin vanhaa. Kyse ei ole mistään kaaosmaisesta sekoittumisesta, vaan uudenlaisista näkökulmista, visioista, ajatuksista ja tekniikasta: kyse on kehityksestä. Kyse on nostalgiasta. Kyse on tulevaisuudesta.

Lyhyesti:
- ei enää uudelleenmaalattuja ja rukattuja SW: Special Editioneita, vaan vihdoin jotakin uutta
- Lucas on poissa kuvioista eikä kuse elokuvia kehnolla ohjauksella ja suppeilla näkökulmilla
- Disney on taloudellisesti ja ajallisesti vakaa, joten siirtymä on Star Warssien näkökulmasta harkittu ja hyödyllinen
- uudet ihmiset Star Wars -elokuvien/sarjojen/pelien parissa luovat uudenlaisia piirteitä saagaan
- uudet elokuvat tulevat olemaan huolella ja rakkaudella tehtyjä, sillä niiden parissa työskentelee ihmisiä, jotka ovat jo ennestään sarjan faneja ja tekevät työtä myös kunnoituksen, ei vain rahan myötä
- mahdollisuudet Knights of the Old Republic-, Jedi Knight- tai Force Unleashed -tyyliselle synkemmälle Star Wars -elokuvalle kasvaa
- uudessa Kingdom Hearts -pelissä on Star Wars -hahmoja
- Leia on Disney-prinsessa


Huonoja puolia on vain vähän, ja nekin ovat mielestäni melko pinnallisia. Rahan haisemista ei voida estää, tämä on totta, mutta se, että yllättäen Star Warssista tulisi lapsenomainen, Mikki Hiiri -korvat päässä keikaroiva kaupallinen huttu, on pelkkää panettelua. Kaikki on kuitenkin mahdollista: ehkä minä itse olen liian naiivi tai yltiöpositiivinen, etten näe suurten elokuvayhtiöiden hirviömäisyyden taakse, enkä näe muiden fanien ja kavereitteni "järkeviä" argumentteja siitä, kuinka koko saaga on nyt tuhoon tuomittu.

Tai ehkäpä minä katson ensin, ja tuomitsen vasta sitten.


Mitä tulee uuteen Star Wars -elokuvaan (tai elokuviin, sillä on huhuttu, että niitä tulisi trilogian muodossa useampikin) olen huomattavasti enemmän innokas ja utelias kuin skeptinen. Toki on mahdollista, että uudesta elokuvasta tulisi jotain Clone Wars -tyylistä shaibaa, mutta uusilla puitteilla tälläinen kämmäys on melko kaukainen. Disneyn tapa tehdä elokuvia, tiedolla, taidolla ja rakkaudella, on jotain sellaista, mistä Star Wars varmasti virkistyisi. Kun soppaan lisää vielä uusia ideoita, tekniikkaa ja taitoa, olen melko varma, että elokuvasta tulisi vähintäänkin kiinnostava tapaus. Se, onko raina sitten hyvä, on sitten kokonaan toinen juttu. Huoli kuitenkin siitä, että tuleeko uusi raina olemaan alkuperäisille elokuville uskollinen, on kuitenkin minusta melko turha.

Seuraavat pari vuotta meneekin sitten uuden Star Wars -elokuvan sisällön, ohjaajan, näyttelijöiden ja itse elokuvan tarinan sisällön ja teematiikan analysoinnin parissa. Kenet sinä haluaisit ohjaamaan uutta Star Warssia? Mistä haluaisit elokuvan kertovan? Keitä näyttelijöitä siinä olisi?

Aiheesta lisää joskus tulevaisuudessa...

30. lokakuuta 2012

My name is Craig, Daniel Craig pt.2

En ole nähnyt vanhoja Bondeja koskaan alusta loppuun saakka. Isä ehti laittaa television kiinni ennen kuin Bond sai edes haluamansa naisen kainaloonsa, puhumattakaan pahiksen juonen tuhoamisesta tai roiston päihittämisestä. Tämä on ollut kulttuurisen elämäni häpeäpilkku jo vuosien ajan. Vain yhden agentti-seikkailun olen nähnyt kokonaan, ja sekin oli Daniel Craigin (aka. Vladimir Putin) tähdittämä Casino Royale. Muita Bondeja en ollut nähnyt. En siis ennen tätä.

Kaarnis manipuloi minut hetken mielenjohteesta katsomaan uusinta Bondia. Hän oli yrittänyt taivutella minua katsomaan samaista agentti-seikkailua jo aikaisemminkin, mutta olin kieltäytynyt kohteliaasti: "Ei se silleen kiinnosta mua," olin vastannut, ja olin tarkoittanut sitä. "En mä viitti pistää rahojani siihen, en nyt ainakaan vielä." Kaikesta huolimatta Kaarnis soitteli minulle maanantaiaamupäivänä ja suorastaan aneli minua mukaansa elokuviin. Suostuin pitkin hampain: saipahan kaveriparka kuitattua samalla velkansakin leffalippujen muodossa.

Maanantai-ilta olikin sitten yhtä juoksentelemista, ensin ravintolareissulta kaupan hyllyjen väliin, sieltä kotiin, ja sitten junaan. Loppujen lopuksi olimme teatterilla melkein tunnin etuajassa: sopivasti popkornien ostoon sekä syvälliseen väittelyyn siitä, onko Daniel Craig hyvännäköinen, näyttääkö hän Putinilta, ja onko hän vanha vai ei. Yhdessä asiassa sentään olimme samaa mieltä: herralla on erittäin kiitettävän näköinen selkä. Viisi kautta viisi, sivelisin selkää.


Skyfall alkaa klassisella takaa-ajokohtauksella, joka päättyy varsin traagisiin mittoihin. Tästä syystä Bond jää vuosien ajaksi jäähylle, ja vasta Lontoon terrori-iskun jälkeen mies päättää jättää kookospalmut, halvan viinan ja kauniit naiset taakseen ja palaa takaisin palvelukseen. Kotimaan puolella Bondia vastassa on tähän asti ehkä yksi nerokkaimmista pahiksista ikinä, jonka juuret ovat lähempänä 007:aa ja Lontoon salaista turvallisuuspalvelua kuin kukaan osaa aavistaakaan.

Pakko myöntää: uusi Bond on todella mehevä tapaus. Vaikka itse pidinkin enemmän Casino Royalesta, Skyfall ei todellakaan jää paljoa edeltäjiensä varjoon. Elokuvassa on likipitäen kaikkea: on toimintaa ja ryminää, jota tasapainotetaan poliittisella rakenteilla sekä hahmojen välisillä suhteilla. Bondin hahmo saa uusia inhimillisiä piirteitä ja jopa säröjäkin, eikä huomiotta jää muun muassa M, turvallisuuspalvelun johtaja, uusi Q-teknikko tai itse pääpahiskaan. Yksinkertaisuudessaan juoni, toimintakohtaukset, hahmojen välinen naseva dialogi sekä visuaalinen kokonaisuus toimii erittäin hyvin.

Hi, Bond, am I kawaii now?
Hehkutus alkakoon:
visuaalisesti Skyfall on onnistunut kokonaisuus. Pelkästään jo alun klassisen bondimaisesta openingista, jotka ovat aina olleet yksiä elokuvamaailman parhaimpia, on suorastaan tyrmäävä. Adelen kappale joka kantaa samaista nimeä kuin elokuvakin, Skyfall, ei sekään ole hullumpi tapaus. Sääli tosin ettei kipaletta käytetty elokuvassa sen enempää. Kuvaus on tasaisen laadukasta, leikkaus ei hypi silmille ja räjähdyket ovat juuri niin suuria ja näyttäviä kuin kunnon toiminta-elokuvassa kuuluukin. Maisemakuvaus on myös tyylikkäästi esitelty (kaverini laukesi vieressäni, kun elokuvassa esiteltiin Skotlannin sumuisia nummia): elokuvan lopputaistelu on esimerkiksi aluksi kalsean sinisävyinen, kunnes toiminnan tuoksinassa taivas mustuu ja muuttuu myöhemmin punaiseksi. Tyylikästä.

Dialogi on uusien Bondien parhaimpia puolia. Vaikka Skyfallissa hahmojen välisiä pallotteluita onkin ehkä aiempaa vähemmän, eivätkä Bondin nasevat kommentit tai vitsit tällä kertaa ehkä osuneetkaan minuun, ne muutamat kohtaukset, joissa Bond väittelee muun muassa Q:n tai elokuvan pääpahiksen kanssa, ovat nerokkaita. Kyllä muutaman kerran koko elokuvateatteri remahti nauramaan, sen verran onnistuneita heittoja hahmot vetivät, juuri sopivalla temmolla ja vieläpä kohtalaisen uskottavasti. Ylipäänsä näyttelijäntyö on elokuvassa toimivaa.

Uudessa Bondissa on yllättävän monisyinen ja uskottava pahis, jolla on kiintoisat motiivit.
"Enpä kyllä keksi mitään poikkipuolista sanaa!" Kaarnis totesi Skyfallin lopputekstien kohdalla. Tottahan tuo. Nopeasti kelattuna Skyfall on kokonaisuudessaan onnistunut toimintapakkaus, josta ei näennäisesti puutu juuri mitään. Kun kuitenkin ruvetaan elitisteilemään, löytyy tästäkin rainasta pari asiaa, joita itse jäin ainakin odottamaan.

Ensinnäksin elokuvan soundtrack ei päässyt kummemmin esille. Ylipäätään elokuvan musiikkipuoli nojaa vähän liiankin paljon klassisiin Bond-elementteihin, mikä toisaalta luo kutkuttavia nostalgian elementtejä, muttei luonnollisesti luo mitään uutta ja säväyttävää muuten uudistuneisiin Bondeihin. Toinen, omalla kohdallani melko iso ongelma, on elokuvan... juoneton juoni. Jäin tietyllä tapaa odottamaan elokuvalta siis jotakin ovelaa koukkua, looppia, käännöstä tai twistiä, mutta kun sitä ei tullut, jäin hieman pettyneeksi. Ei siinä mitään, harvemmin suoraviivaisessa toimintaelokuvissa twistejä käytetään, mutta tietyllä tapaa tälläiset oveluudet ovat nimenomaan juuri Bondien juttu. Oli siis sääli ettei sellaista näkynyt eikä kuulunut, vaikkakin puitteet sellaiselle olisi varmasti ollutkin.

Enempää kuitenkaan morkkaamatta, Skyfall on napsakka ja toimiva elokuvatapaus, joka kannattaa käydä katsastamassa, mikäli Bondit, toiminta tai hienot vanhanaikaiset autot kiinnostavat.

Ps. Pahoittelen taas nihkeää päivittelytahtia. Työn alla on kuitenkin pari melko laajaa postausta, toinen peli-elokuva -käännöksiä ja seuraava suomidubbauksia/-subbauksia koskien. Lisäksi olen väsäämässä uutta elokuvatribuuttia, jonka pääosassa on herra AB eli Adrien Brody. Uusia aiheita saa ja pitääkin heittää, mikäli tekstejä mielii nähdä enemmänkin. Enhän minä näitä vain itselleni kirjoittele.

7. lokakuuta 2012

Brody-putki

Viimeviikolla tuli tosiaan itkettyä Pianistin sekä Adrien Brodyn kauneuden parissa Kaarniksen kyljessä. Päätinkin sitten ihastuksen hurmassa, että hei, nythän me pidetään Brody-putki. Ja niin me pidettiin.

Ensin ajattelimme piristää itseämme Brody-leffalla nimeltään Detachment, jota kumpikaan ei ollut ennestään nähnyt. Lyhyesti tarina kertoo maata kiertelevästä sijaisopettajasta, joka saapuu huonossa maineessa olevaan amerikkalaisen lähiön kouluun, joka on täynnä ongelmanuoria ja henkisesti raunioina olevia opettajia. Ei Brodyn opettaja-hahmokaan toisaalta mikään puhtoinen pulmunen ole, vaan hänelläkin on luonnollisesti omat raskaat taakkansa.


Detachment on kokonaisuutena ehyt ja toimiva tapaus. Kuvaukseltaan se on kauniilla tavalla karkea ja minimalistinen, joskin muutamat yksittäiset kohtaukset on kuvattu todella siististi, jolloin näiden tehokkuus korostuu. Paikoin elokuvan kuvaukseen yhdistetty karkea animaatio sekä nopeasti leikatut flashbackit ovat omiaan luomaan elokuvaan painostavaa ja ahdistavaa tunnelmaa.

Näyttelyntyö on elokuvassa upeaa, ei ainoastaan siis vain Brodyn puolelta vaan myös nuorten näyttelijänkykyjen osalta. Ihastelimmekin Kaarniksen kanssa elokuvan pientä katuhuoraatyttöä: "Oi kun se on niin sötö. Ja jotenkin niin luonteva!" Oikeastaan ainut huono puoli elokuvassa on sen soundtrack, joka ei kummemmin nouse esille. Ja tarinallisesti tietenkin se, ettei mikään mene putkeen. Ei vaan sitten niin mikään.

Tunnepuolella Detachment onkin riipivä kokemus. Suustani pääsi useampikin epäinhimillinen inahdus, sillä elokuvan tarina, sen hahmot, ankea miljöö sekä yleinen kokonaisuus vain saivat minut tuntemaan itseni niin tavattoman avuttomaksi ja surulliseksi. Hirveintä elokuvassa on se, että sen esittämä tarina on totta: häiriökäyttäytyminen, stressi, vaikeat lapsuuden traumat, masennus sekä maailmamme yltiömäinen väkivaltaisuus ja seksuaalisuus ovat jatkuvasti läsnä elämässämme. Teematiikka onkin elokuvassa todella raskasta, ja sitä on kivuliasta käsitellä.

How many of you have ever felt the weight pressing down on you?

Henkilökohtaisesti Detachmentin tarina, tai oikeastaan sen miljöö, on lähellä omaani. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että eläisin jonkin sortin sosiaalisella ongelma-alueella tai että kouluelämäni olisi ollut väkivaltaisesti tai seksuaalisesti virittynyttä. Tarkoitan tällä sitä raskasta voimaa, tietynlaista painetta ja synkkyyttä, joka on painanut minua, eteenkin juuri peruskouluaikoinani. Opiskelin ala-asteella Suomen suurimmalla luokalla (meitä oli parhaimmillaan 72), joka luonnollisesti tarkoitti paitsi paljoa huutoa ja meteliä, myös sitä, ettet juuri erotu joukosta. Katoaminen on helppoa, sekä hyvässä, että pahassa. Sanottakoon, että omalla kohdallani se oli juuri sitä pahaa katoamista.
Yläasteellamme tuntui esiintyvän aika paljonkin kiusaamista, syrjintää, halveksuntaa sekä yleistä häirintää ja perseilyä. Nuoren, kehittyvän lapsen näkökulmasta se oli yksi hirveimpiä paikkoja varttua, enkä usko, että edes aikuiset opettajammekaan nauttineet työstään. Kiitosta ei tule: ei opiskelutovereitaan huomattavasti syvällisemmälle, alakuloiselle oppilaalle, eikä liiemmin stressaantuneelle opettajallekaan. Näin yhdessä hengitetään tiettyä välinpitämöttömyyden, velvollisuuden ja pakon sekaista paksua savua, joka takertuu syvälle keuhkoihin, ja jota on kivuliasta sekä hengittää että yskiä ulos. Mutta se on silti tehtävä.


Epämääräisten rintakipujen ja epäinhimillisten ininöiden jälkeen päätimme, että nyt pitää katsoa jotain hilpeämpää. Pikku nousuhumalassa päätimme repiä Kaarniksen kovalevyltä esille The Darjeeling Limitedin. "Katotaan tää, se on hauska," Kaarnis sanoi. Ja se oli. Näin sitten nostimme maljan Adrien Brodyn alakuloisille kulmakarvoille ja rupesimme katsomaan elokuvaa vähemmän alakuloisilla silmillämme.

The Darjeeling Limited kertoo tarinan etäisestä veljeskolmikosta, joka lähtee keskenään Intiaan kokemaan hengellisiä, yhdistymään veljeksinä ja mahdollisesti etsimään sivistyksen parista paennutta äitiään. Mikään ei tunnu menevän putkeen: konduktööri vihoittelee, junan kulku takkuilee, hengelliset kohteet eivät tunnukaan niin hengellisiltä ja kaikkea sitoo yhteen veljesten keskenäinen epäluottamus, kiusallisuus ja teennäisyys. Nämä veljekset eivät vihoittele toisilleen, eivät huuda, riitele, väittele tai lyö, mutta ovat silti tuhansien kilometrien päässä toisistaan, vaikka istuisivatkin vierivieressä.

Raina etenee mukavasti, tarjoaa törkeän hyviä dialogeja sekä niitä upeita, sanomattomia sanoja, jotka tekevät tilanteista ja ihmisistä hämmentävän luontevia. Audio/visuaalisesti elokuva ei ole mikään erottuva tapaus, mutta kuitenkin kokonaisuudessaan mukavalla tavalla jouheva. Ei valittamista.

Pidän aivan tajuttomasti sisar- ja /tai veliasetelmista elokuvissa, varmaan juuri siksi, koska oma veljeni on minulle niin tavattoman tärkeä. Elokuvat, jotka kertovat sisarusten välisestä kuilusta ja sen kapenemisesta, ovat iskeneet minuun aina, olivat ne genreltään sitten komediaa tai draamaa. Oli siis melko luontevaa, että Darjeeling Limited kosketti minua, ei toisaalta niinkään syvällisellä tasolla, vaan tietynlaisella "hyvän mielen elokuva" -tasolla. Sitä juuri sanoinkin Kaarnikselle heti leffan jälkeen: "Se oli kiva. Just tollanen... hyvän mielen elokuva." Ja sitä se oli. Huomaa kyllä, että Little Miss Sunshinen ohjaajalla on taas ollut näppinsä pelissä.



Seuraavana iltana katsoin keskenäni The Jacketin (suom. Sidottu), joka edusti sitten tätä tyypillisemää Brody-leffojen puolta, eli sitä "kun mikään ei mene putkeen"-puoliskoa. Muistan nähneeni leffasta pätkiä joskus telkkarista, mutta koska olen auttamaton kanavasurffari, elokuva meni minulta alkua lukuunottamatta käytännössä kokonaan ohi. Ei siinä mitään, nythän minulla oli mahdollisuus korjata asia.

Elokuvassa kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Brodyn hahmo lavastetaan murhaan ja kärrätään psykiatriseen sairaalaan hoitoon. Täällä hän saa tuntea elämää kalseimmillaan valkoisten seinien, epämääräisten potilaiden, hämärien hoitotapojen ja murtuneiden hoitajien parissa. Brody pumpataan täyteen lääkkeitä ja heivataan pilkkopimeään kaappiin rauhoittumaan. Vaan kuinkas käykään! Sidottuna ollessaan, Brody huomaa matkustaneensa tulevaisuuteen. Miten se tapahtuu ja kuinka asiat kytkeytyvät toisiinsa? Siitä hän haluaa ottaa selvää.

Kokonaisuus toimii hyvin. Tiivis ja nopea leikkaus luo hyvää, ahdistavaa tunnelmaa ja elokuvan soundtrack on yksinkertaisuudessaan ja minimalistisuudessaan hyvä (sillä ainakin se jäi minun mieleeni kummittelemaan koko loppuillaksi). Tarina on koskettava, mukavasti kiermurteleva ja saa kohtalaisen, joskin ehkä hieman juustoisen lopetuksen. Oikeastaan ainut asia, mikä jäi päällisin puolin Jacketissa mättäämään oli Keira Knightley. Ei siinä mitään, Keira on todella tyrmäävännäköinen nainen, ja... Hmm, no niin, siinähän se sitten onkin. En sano, että hän olisi kokonaisuudessaan surkea näyttelijä, mutta jotenkin hänen roolisuorituksensa jäi juuri The Jacketissa harmillisen laihaksi. Tuntui siltä, että hänet oli tungettu elokuvaan vain pakollisen romanssin ja hauskan jenkkiaksenttinsa takia, mikä on minusta todella sääli itse näyttelijää kohtaan. Keira esimerkiksi veti Pride & Prejudicessa roolinsa kohtalaisen mallikkaasti, joten miksi hän nyt yllättäen esittäytyi Jacketissa niin utuisena hahmona? En tiedä.

Yleisesti The Jacket on kuitenkin ihan mukiinmenevä, joskaan ei puoliksikaan yhtä hyvä kuin Detachment. Paikoin elokuva herättelee kuitenkin kiintoisia ajatuksia, luo painostavan ja ahdistavan asetelman todellisuuden ja harhan välille, tasapainottelee järjellisyyden ja hulluuden rajoilla, sekä hieman kyseenalaistaa mielenterveyspotilaiden hoitomenetelmiä. Ovatko hullut oikeasti hulluja? Ovatko terveet sittenkään terveitä? Missä menee nerouden, hulluuden, kunnianhimon ja pakonomaisuuden raja? Ja ennen kaikkea, pystytkö muuttamaan elämäsi parempaan?


Olin päivää tai paria ennen keskustellut asiasta Kaarniksen, ja myöhemmin lähes välittömästi elokuvan jälkeen veljeni kanssa. Minä kysyin, että onko ihmisellä hallintaa elämästään. Onko meillä mahdollisuus vaikuttaa elämäämme päätöksillämme? Tätä ennen viittasin The Butterfly Effectiin, jossa elokuvan päähenkilö palaa ajassa taaksepäin, ja yrittää epätoivon vimmalla muuttaa menneisyydestä pieniä asioita, vain huomatakseen kaiken menneen taas nykyhetkessä yhä vain pahemmin palasiksi. Jos kaikki menee aina päin honkia, onko meillä kontrolli elämästämme?

Veljelläni oli tähän mielenkiintoinen näkemys: maailmamme on mekaaninen, miljardien ja taas miljardien atomeiden, kappaleiden ja tekijöiden summa. Kaikki on loppujen lopuksi laskettavissa: huomisen sää, taloussuhdanteet, lehden värähtely puissa, elämäsi pituus. Kaikki kulkee tietnynlaisessa fatalistisen matemaattisessa maailmassa, missä ei ole satunnaisia poikkeuksia, vain hyvin tarkkoja ja äärimmäisiä laskukaavoja. Näin meillä ei ole kontrollia elämästämme, sillä kaikki on meille luotu jo ennalta, puhtaan fysiikan ja matematiikan pohjalta. Sinä synnyt, elät, hengität, kävelet, teet päätöksiä, itket, naurat ja lopulta kuolet, matemaattisten todennäköisyyksien ja fysikaalisten ilmiöiden orjana.

The Jacket antaa kuitenkin sen kuvan, että elämää voi muuttaa, joskus jopa parempaan suuntaan. Me kuitenkaan emme voi tietää, millä hinnalla asiat muuttuvat, sitä kuinka suuren uhrauksen joudumme niiden eteen tekemään.


Sunnuntai-aamupäivän ratoksi istahdimme Kaarniksen kanssa vielä yhden Brody-leffan pariin, joka osoittautui yllättävän hyväksi psykologiseksi trilleriksi. Tarina kertoo kidnappaajasta, joka hautaa vaikutusvaltaisen pohaton vaimon elävänä tiheikköön, ja vaatii tästä miljoona dollaria sekä klassisen pyynnön: "ei poliiseja." Rikas äijä kuitenkin ilmoittaa paikalliselle poliisille olevansa lirissä, ja tapauksen johtajaksi päätyy topakka, joskin mielellisesti epätasapainoisen tuntuinen naispoliisi. Alkaa taistelu aikaa ja kidnappaajan pirullisen nerokasta mieltä vastaan. Kello tikittää, ja rikkaan pohaton vaimo tukehtuu hitaasti ja tuskallisesti hengiltä. Elokuvan nimi onkin osuvasti Oxygen, happi.

Elokuva on tiivis, eteenpäin jouhevasti kulkeva sekä todellakin kutkuttava tapaus. Konkreettista toimintaa on vähän, parin yhden takaa-ajon muodossa, mutta tässä piileekin elokuvan loistava puolisko: se rakentaa jännittävyytensä dialogin ja hahmojen jännittyneen vuorovaikutuksen varaan. Elokuvan lopetus iskee hieman kasvoille, mutta kokonaisuutena raina on pirun toimiva.


Adrien Brody oli hämmentävän hottis nerona pahana, joihin minulla on, ja tulee aina olemaan, tietynlainen heikkous. Tästä saatoin mainitakin reilu vuosi takaperin käsitellessäni ihmisen pahuutta sekä aikaisemmin tänä vuonna heittäessäni elokuvien pahisten top vitosen. Nyt täytyy sanoa, että Brodyn näyttelemä, tarkoista suunnitelmista kiihottuva Harry, nousee ehdottomasti kyseiselle listalle. Minusta on näet tavattoman kiehtovaa, kun jokin hahmo luo pelottavuutensa, voimansa ja valtansa älyn, ei voiman kautta. Koska sisäisesti olen todella kova kontrollin ihminen sekä absoluuttisen vallan ja hallinan ihannoija, elokuvamaailmojen hullut nerot, joilla on kaikki narut käsissään, saavat minut aivan tavattoman innostuneiksi ja vaikuttuneiksi. Monestikin olen löytänyt itseni ajattelemasta "kunpa olisin kuin hän", sillä tälläisten rikollisnerojen valta on niin kokoaisvaltaista, niin suurta ja kiehtovaa, että haluaisin kyetä itse samaan.

Olenko sitten kiltti tyttö vai paha pimu? Meissä kaikissa on varmasti puolia, jotka ovat synkkiä, pelottavia, vaarallisia ja outoja, mutta tekevätkö tälläiset pienet, satunnaiset tai joskus silmiin pistävät piirteet meistä pahoja?

En tiedä.

(Varoitus, syvää ja teennäistä itsepohdiskelua luvassa. Älä lue, jos et ole siihen valmis. Läheiset, varautukaa muuttamaan käsityksenne minusta.)

Haluaisin sanoa, että olen kiltti tai hyveellinen ihminen. "Sä olet niin tollanen mukava naapurintyttö! Aina niin tunnollinen ja rauhallinen! Sähän oot tosi viaton ja kiltti. Ja lempeä!" Ties kuinka monet kerrat olen kuullut ihmisten sanovan noin. Ikävä kyllä se ei ole totuus: minussa on paljon synkkyyttä, paljon vihaa ja paljon katkeruutta. Olen joskus todella kylmä, vaarallisen laskelmoiva ja paikoin todella manipulatiivinen. Pahinta on se, etten sano mitään ääneen. Kaikki pysyy pinnan alla piilossa. Voin yhtenä päivänä jäädä töistä huoletta kotiin ja oikeasti vain nukkua puoleenpäivään tekemättä mitään. Voin varastaa koulusta tai töistä jotakin. Voin hymyillä ja naurahtaa puhelimeen, sanoa että "ei, ei haittaa, että soitit väärään numeroon", mutta heti luurin laskettuani haluaisin vain tuhota kaiken. Voin tehdä niin, ja olla jäämättä kiinni, sillä kaikki uskovat minun olevan kiltti tyttö.

Olen satunnaisesta mielihalusta melkein työntänyt itselleni täysin tuntemattoman ihmisen portaita alas. Olen juossut karkuun paikalta, kun olisi pitänyt auttaa maahan kaatunutta vanhusta. Olen valehdellut vanhemmilleni päin naamaa. Olen haaveillut täyttäväni koulun käytävien seinät opiskeltovereitteni verellä. Olen haaveillut siitä puuduttavan autuaasta tunteesta, joka tulee, kun on saanut purettua vuosia syvällä kyteneen vihan ja pelon. Olen ajatellut vain hymyileväni, olevani hiljaa ja istuvani loppuelämäni vankilassa. Olen ajatellut sen olevan oikeutettua. Ja sitten havahdun ajatuksistani, tuomitsen itseni pahaksi ihmiseksi ja jatkan normaalia elämääni. Ajatukset jäävät ajatuksiksi, mielihalut toteutumattomiksi. Kuitenkin salaa haaveilen ihmisten katsovan minua ylöspäin pelonsekaisessa kunnioituksessa. Haaveilen täydellisestä vallasta toisiin, nimenomaan juuri väkivallan kautta.

Silti syvällä sisimmässäni haluaisin kuitenkin vain tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Pelkään itseäni ja ajatuksiani, en uskalla oikeasti ärsyyntyä tai tulla vihaiseksi, sillä pelkään tekeväni tai sanovani jotain typerää, jotain mikä vahingoittaisi läheisiäni. Haluaisin sanoa olevani hyvä ihminen.
En kuitenkaan tiedä, olenko sitä.

Menipäs nyt masentavaksi ja oudoksi... Noh! Syvästä tietämättömyydestä takaisin Brodyyn!

Hello, I have now idea how smoking hot I am.
Miksi näin yllättäen juuri Adrien Brody? Siksi koska alati melankoliset kulmakarvat, siksi koska väsyneen alakuloiset silmät. Siksi koska persoonallinen nenä, matalan käheä ääni, kapeat sormet ja isot kädet. Siksi koska pitkä ja hoikka vartalo. Siksi koska Adrien Brody. Ja siksi koska Kaarniksen tajuton manipulointikyky ja mielleyhtymäni pen & paper -roolipeli Dark Heresyyn, johon olen obsessoitunut (tai oikeastaan minun ja Kaarniksen siihen luomiin hahmoihin).

Tekisi aivan sairaasti mieli tehdä tästä nuoresta herrasta videotribuutti. Teematiikka voisi olla synkähkö, värimaailma sini-harmaa ja tumma. Ajatuksia musiikin suhteen? Ajatuksia elokuvien suhteen?

Taitaapa olla, että taidan katsastaa uudelleen vielä Splicen, King Kongin ja The Villagen sekä tutustua uutena Manoleteen, The Brothers Bloomiin ja Wreckediin ja ehkäpä vielä Predatorssiin ja The Experimenttiin, ja koota lopulta kaikista näistä elokuvista jokin messevä tribuutti. Yhtä messevä kuin Adrien Brodyn nenu.