16. huhtikuuta 2012

Mene katsomaan tämä raina


Toverini Neo sanoi vievänsä minut elokuviin syntymäpäivälahjaksi, ja reilu viikko takaperin näin pääsi viimein käymään. Molemmilla oli mielessä 5-kertainen oscarvoittaja The Artist, joten sen kummempia pähkäilemättä Neo meni ja varasi liput kyseiseen rainaan. Onneksi näin, sillä näytös oli paria irtopaikkaa lukuunottamatta täpöten täynnä.

Ei ihme. The Artist oli nimittäin kokonaisuutena todella onnistunut pakkaus, eikä totisesti ollut vetänyt tyhjästä saamiaan oscareita (paras elokuva/miespääosa/ohjaus/puvustus/sävellys). Teatterista lähtiessä mieli oli kevyt ja iloinen. Kaikista kuvailuista voisikin sanoa, että The Artist on ennen kaikkea hyvänmielen elokuva.


Elokuva kertoo tarinan 20-30-luvun vaihteesta, jolloin elettiin elokuvateollisuuden mullistuksen aikaa: vastakkain olivat mykkäfilmi sekä ääni-elokuva. Tarinan keskiössä on täten menestynyt mykkäfilminäyttelijä George Valentin, joka tilanteen sanelemassa pakossa joutuu luopumaan näyttelijänurastaan. Juttua mutkistaa elokuvauralla nouseva nuori ja eloisa Peppy Miller, joka on luonnollisesti hyvin kiintynyt Valentiniin. Tytön uranousun myötä Valentin ajautuu yhä syvemmälle ahdinkoonsa, Millerin yrittäessä kuitenkin auttaa tätä.


Luvassa on siis romanssia, vastakkainasettelua, väärinkäsityksiä sekä tietenkin draamaa, luonnollisesti huumoria unohtamatta. The Artistin juoni ei ole yllättävä tai monimutkainen, vaan melko tavanomainen ja ennalta-arvattava romanttinen draama-komedia. Ehkäpä siinä kuitenkin on yksi elokuvan viehätyksistä. Tarinan kaava seurailee pitkälti klassista draamaa, ja herättelee mielikuvia oikeista 20-30 -luvun mykkäelokuvista. Tälläinen nostalginen lämpö, viattomuus ja yksinkertaisuus viehättävät, ilahduttavat ja naurattavat.

Saman tempun tekee myös elokuvan valtavirrasta vahvasti poikkeava ilme: kokonaan mustavalkoinen mykkäfilmi musiikkeineen, ilman muita äänitehosteita. Efekti toimii pirun hyvin, jaksaa kiinnostaa, virittää oikeaan tunnelmaan, innostaa ja viihdyttää. Se toimii niin hyvin, että sitä todellakin tuntee katsovansa vanhaa 20-luvun mykkäfilmiä, tietenkin modernilla otteella. Pari yllätystäkin on ääniraidan suhteen luvassa, ja ne toimivat helevatan hyvin.

Parhaan ohjauksen, musiikin ja elokuvan oscar-pystit menivät siis ihan oikeaan osoitteeseen. Kuitenkin myös elokuvan ihastuttava 30-luvun maailma suloisine hiustyyleineen, vaatetuksineen, herrasmiehineen ja upeine hattuineen olivat ainakin minulle todellista silmänruokaa. Totesinkin Neolle, että jos tarina olisi sijoittunut nykypäivän Hollywoodiin, elokuva olisi ollut puolta tylsempi tapaus. Itse kun olen aivan tavattoman ihastunut nimenomaan 30-50-luvun muotiin. Ja tietenkin niihin herrasmiehiin eli tässä tapauksessa Jean Dujardiniin.

"You don't have to say anything, just smile." Sitten tämä tapahtui. En kestä.
Kenelle The Artistia kannattaa sitten suositella? Ainakin henkilöille jotka ovat avoimia uudenlaisille, kenties nostalgisille elokuvakokemuksille ja pitävät perussöpöstä draamasta. Jos kiinnostusta 20-30-luvun muotiin, kauniisiin naisiin, miehiin sekä elokuvamaailmaan löytyy, niin tervetuloa The Artistin suuntaan. Niin ja jos pidät koirista. Tai James Cromwellista (ks. alla). Oikeastaan, mene katsomaan raina joka tapauksessa. Se on hyvä ja se kannattaa. Piste.

1 kommentti:

Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!