Painovoimapärinä

Superpäivänä löysin itseni katsomasta Gravitya. Vihdoinkin. Olin odottanut leffaa siitä saakka kun näin sen Pacific Rimin trailereissa, pohjimmiltaan siksi, että kaikenlaiset scifiin ja avaruuspornoon liittyvät elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Asetelma vaikutti mukavan avoimelta ja visuaalinen ilme komealta. Lisäksi kaikki amerikkalaiset kaverini, jotka olivat nähneet elokuvan jo muutamaa viikkoa ennen minua, olivat kehuneet rainan kuplille.

Eikun siis vaan parhaat paikat tottuneesti isoimmasta salista, ylimmältä riviltä ja täsmälleen keskeltä, popparit syliin ja kaveri kuumottamaan viereen.

Ja olihan se hyvä elokuvakokemus.

Sen kummemmin spoilaamatta, Gravity kertoo tarinan astronauteista, jotka tekevät tyypillistä NASAn (?) sateliitin korjauskeikkaa, kun paska osuu tuulettimeen. Tai oikeastaan avaruusromu. Rikkoutuneista sateliiteista noussut, kymmenien tuhansien kilometrien nopeudella kulkeva romu iskeytyy pahaa-aavistamattomien astronauttien korjaustöiden keskelle ja näin alkaa henkeäsalpaava selviytymismatka avaruusasemalle. Tilannetta ei juuri helpota kaikkien puheyhteyksien katkeaminen Maahan tai pääprotagonistin syvä inho ja pelko avaruuden kylmyydestä ja äärettömyydestä.

Otetaan puheeksi ensin se olennaisin, nimittäin elokuvan mielettömän huolella toteutettu audiovisuaalinen kokonaisuus. Gravity on kevyesti tämän vuoden taidokkainta visuaalista ilotulitusta, aina maapallon kauniin sinisestä pinnasta taidokkaasti mallinnettuihin avaruusasemiin sekä avaruuden mustuuteen. Missään elokuvassa et ole varmasti nähnyt näin paljon tähtiä yhdellä kertaa!

Ylipäänsä visuaaliset tehosteet ovat Gravityssä henkeäsalpaavan upeita, aina kameran kieppumisesta rauhallisiin lähikuviin ja jopa taiteellisesti tarkasti mietittyihin referensseihin. Leikkaus ei vilise silmissä, mutta sen sijaan kuvakulma pyörii ja kieppuu niin kuin painottomassa avaruudessa kuuluukin. Itse ainakin hieman avaruuden fysiikkaa tuntevana voin sanoa, että fysikaalisesti Gravityn avaruus, sen painottomuus, armottomuus, hapettomuus ja kylmyys, olivat todella uskottavia, ja on todella vaikeaa uskoa että elokuvaa oli ylipäänsä kuvattu vaijereissa tai vedessä. Myös ensimmäisenkuvakulman otokset ovat niin immersiivisiä, että katsoja todellakin voi upottautua mukaan tarinaan ja päähenkilön tuntemuksiin, jos ei nyt emotionaalisella niin ainakin erittäin toimivalla visuaalisella tasolla.

Koko elokuva on alusta loppuun miellyttävän sinisävyinen ja tyylikyydestään huolimatta kulunut ja rosoinen. Tekniikka näyttää vuosikymmeniä vanhalta, jota on käytetty ja kulutettu, ja joka on korjauksen tarpeessa.

Musiikki on Gravityssä toimivaa, joskin suureksi harmikseni ennakoi melko paljon tulevia kohtauksia. Joskus täysi hiljaisuus on paljon parempi kuin pauhaava orkesterimusiikki, oli kyseessä sitten rauhallinen avaruudessa kelluminen tai siellä villisti kieppuminen. Muutoin äänitehosteet toimivat Gravityssä miellyttävästi: tunnetusti avaruudessa vallitsee tyhjiö, joten siellä ääntä ei kuulu ja liike on ikuista. Tämä on huomioitu muun muassa siten että lähes kaikki elokuvan äänitehosteet, metallista lähtevä kolina, toisten ihmisten puhe, moottoreiden suhina ja tietenkin räjähdykset, kuuluvat katsojalle siten kuin pääprotagonistikin sen kuulisi avaruuspukunsa sisältä: kumeana, kai'unomaisena ja vaimeana.

Teknisesti Gravity on siis loistava tapaus, ehdottomasti Oscar-materiaalia. Suosittelen myös lämpimästi 3D:tä tämän elokuvan kanssa, sillä kyllä, se on ehdottomasti sen arvoista. Kuten kaikki Suomen kansalaiset, myös minä inhoan vielä lapsen kengissä olevaa 3D-lasitekniikkaa, mutta Gravityssä se toimii pirun hyvin, mikä on todella hämmentävää, sillä elokuvaa ei oltu alunperin edes kuvattu 3D-tekniikkaa ajatellen.

Juonikaan ei ole pöllömpi, ensinnäkin sen takia, että elokuvan traileri ei kerro elokuvasta aivan kaikkea. Tälläinen avoimuus ja arvoituksellisuus on aina mukavaa. Tieteiselokuvana Gravity on toimiva, mutta vielä paremmin se toimii katastrofi-tyylisenä kauhuelokuvana. Ja kauhuahan riittää, aina siitä avaruuden äärettömyyden ja vihamielisyyden pelosta ihan klaustrofobiaan, korkeiden paikkojen kammoon sekä tulen, veden ja kylmyyden ahdistavuuteen. Itse olin, näin kielikuvia käyttäen, täysin penkkiin liimautunut, joskin hermostuneena tai jännittyneenä istun kaikkea muuta kuin kiinni penkissä: hytkytin jalkaa, vaihdoin asentoa, räpläsin kynsinauhoja ja purin huulta. Pääsi meikäläiseltä suusta muutama kireä SSSSHHHHhhhhhhh-äänne suupielistä, koska elokuvan tunnelma piti niin törkeän hyvin otteessaan.

Avaruus on kauhistuttava ja petollinen paikka, eikä tämä elokuva todellakaan anna armoa sen suhteen. Jos sinulla sattuu olemaan pienintäkin avaruuden ja äärettömyyden pelkoa, niin tulet aivan varmasti rutistamaan kätesi nyrkkiin ja hampaat yhteen, sillä niin meikäläiselle ainakin kävi.

Mutta noh...
Haluan siltikin mennä joskus sinne avaruuteen.
ei siitä mihinkään pääse

Näin sivumennen sanoen, minulla on työn alla The Falliin liittyvä videotribuutti, hieman trailerinomainen. Julkaisen sen toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Noin muuten arki, toisin sanoen koulu, työharjoittelupaikan etsiminen ja erinäiset taideprojektit, pitää minut kiireisenä. Minulla on kuitenkin muutamia ideoita tulevia kirjoituksia ja arvosteluita (Cathing Fire pitäisi muun muassa nähdä) varten, joten sinnitelkää kanssani!

Valoa ja painovoimaa pimeneviin päiviin!

Star Trek vs. Star Wars

Sain viimein katsottua veljeni kanssa Star Trek Into Darknessin. Olin odottanut leffaa jo todella pitkään, ja vielä enemmän olin odottanut näkeväni sen elokuvateattereissa tänä kesänä. Toisin kuitenkin kävi, sillä halusin ehdottomasti mennä katsomaan tämän rebootin toisen osan veljeni kanssa, joka oli mukana katsomassa ensimmäistäkin Trekkiä. Intti kuitenkin menee tälläisten hupien edelle, ikävä kyllä.

Istuttiin kuitenkin alas illan ratossa, syötiin tacoja ja nachoja ja seurattiin leffaa. Itse jo elokuvan enemmän tai vähemmän spoilanneena tiesin mitä tulisi tapahtumaan, mutta silti huusin, nauroin, kommentoin, ja lopulta myös itkin elokuvan mukana. Veli pysyi hiljaa. Tyypillistä.

Tarina lähtee käyntiin kun itsensä Star Fleetin sisältä paljastuu terroriteon aiheuttanut agentti, joka pakenee alueelle, jonne kenenkään Star Fleetin sisältä ei kuuluisi mennä: klingoneiden kotiplaneetalle Kronokselle. Uhkarohkealle tehtävälle ilmoittautuu ylemmän johdon kanssa enemmän tai vähemmän ongelmiin joutunut Kirk sekä tämän miehistö, jonka moraali on laskenut ja jota henkilökohtaiset kiistat ja erimielisyydet syövät. Tilannetta ei juuri paranna aluksen tekninen temppuilu, erinäiset vastoinkäymiset sekä se tosiasia että heidän etsimänsä agentti onkin paljon vaarallisempi kuin he aluksi ajattelivat.

Elokuva lähteekin käyntiin vauhdilla ja tahti pysyy tasaisena, muttei suinkaan kuluttavana koko parituntisen leffan aikana. Kerronta etenee tasaiseen tahtiin ja antaa itselleen sopivasti aikaa. Paikoin kuitenkin tuntui, että tarina olisi voinut olla yleisesti hieman hitaammin rakentuva, sillä paikoin tarina eteni niin vauhdikkaasti ja alleviivaavasti, että joutui kysymään itseltään että "luuleeko ohjaaja minua ihan nyt ihan typeräksi".

Pari muutakin juttua sai otsasuonen pullistumaan, muun muassa se, miten Uhuraa käsiteltiin pitkin elokuvaa: huolestuneena, tunteellisena love intrestinä. Mihin oli kadonnut se topakka ja itsenäinen nainen, joka piti puolensa eikä ottanut paskaa keltään? No, ilmeisesti juuri siihen ykkösosaan. Toisekseen minua harmitti miten vähän hahmojen välistä vuorovaikutusta, konfliktia ja kränää oli, ottaen huomioon kuinka kireä tunnelma koko USS Enterprisella oli. Ensimmäinen Star Trek oli juuri hahmojensa puolesta upea kokonaisuus, joten minua jäi harmittamaan että tämä elementti oli lähes kokonaan poistettu Into Darknesissa. Kolmas suuri kysymysmerkki oli kiva-aksenttinen pimu, jonka nimeä en muista ja jonka tarkoituksesta elokuvassa en saanut sitten ollenkaan kiinni. Paitsi tämän takia:

Näyttely oli kuitenkin yleisesti hyvää ja visuaalisesti Into Darkness oli JJ:n tyyliin sinisävytteinen, tyylikäs ja valoisa (lue: niin paljon lens flareja). Kunnioitettavasti taistelukohtaukset eivät vilisseet silmissä ja suurin osa elokuvan jännityksestä ja kuumotuksesta sijoittui räminän ja tappelemisen ulkopuolelle, mikä on aina iso plussa. Leffa piti otteessaan ja loppu heitti kyyneleet silmäkulmaan, joskin elokuva loppui jotakuinkin seinään, siis aivan liian nopeasti ja kiireisesti.

Veikkaan että kolmososa on tulossa lähivuosina.

Muistan erittäin kirkkaasti kun näin ensimmäisen Star Trekin vuonna 2009. Olin lukiossa, ja leffan nähtyäni ja siitä hyvin suurissa määrin hypetettyäni Soo-chi kysyi minulta "noh, kumpi on parempi: Star Wars vai Star Trek?" Totta puhuen en osannut edes vastata hänen kysymykseensa joten sanoin: "anna mun miettiä tota hetki."

Näin vuosia jälkeenpäin, en vieläkään osaa vastata hänen kysymykseensä.


Parina viimevuotena olen tykästynyt Star Trekkiin todella paljon. Osittain syytän puhtaasti tumbleria, tyylikkäitä gif-settejä ja Kirk/Spockia, ah, tuota slash-paritusten kiistantota kuningasta, mutta en voi kieltää etteikö kyse olisi myös elokuvista ja myös originaalista sarjasta itsestään. Olen ikäväkseni hyvin vähän katsonut Star Trek: The Original Seriesiä tai Next Generationssia, mutta yksittäisiä videopätkiä, juonitiivistelmiä ja kuvakokoelmia selanneena tiedän että pitäisin sarjasta, sen hahmoista, teematiikasta ja tarinan dynamiikasta, joka ei nojaa raakaan toimintaan vaan nimenomaan dialogiin, tieteisiin ja ajan/paikan kanssa leikkimiseen.

Star Trekissä on paljon enemmän syvyyttä, tieteellistä pohjaa ja järkeä kuin Star Warssissa. Siinä on raskaampia teemoja, kiinnostavampaa filosofiaa ja ennen kaikkea, moniuloitteisempia hahmoja ja tapahtumia, paljon politiikkaa ja tieteellistä löpinää. Se on enemmän scifiä, joka on nimenomaan suunnattu vähän vanhemmille katsojille. Star Wars puolestaan, on enemmänkin fantasiaa kuin puhdasta scifiä, täynnä karikatyyrisiä, värikkäitä maailmoja, hahmoja ja tapahtumia joihin voi upottautua uudelleen ja uudelleen, oli fiilis, sukupuoli tai vuosikymmen mikä tahansa. Star Warssissa on jotakin, joka lämmittää mieltä kerta toisensa jälkeen, ja minun tapauksessani, täyttää valtavalla nostalgialla.

Minun olisi todella helppoa vastata, että Star Wars on parempi kuin Star Trek. Tähtien sotaan minulla on ollut lapsesta saakka todella vahva side, ei pelkästään sarjaan ja sen hahmoihin, vaan nimenomaan muistoille, jotka keskittyvät sen ympärille.

Muistan kuinka veljeni kavereiden kanssa keräännyimme olohuoneeseen ja katsoimme elokuvia läpi, emme tajunneet niistä mitään, mutta nautimme niistä silti, kuinka pelasimme tunti tolkulla putkeen Star Warssiin liittyviä pelejä ja nauroimme katketaksemme. Muistan minun ja veljeni yhteiset leikit Star Warssiin liittyen, sen kun luimme yhdessä saagaan liittyviä kuvitettuja oppaita, Jedioppilas-sarjaa ja niin edelleen. Star Wars vei minut paikkaan, joka oli kaukana kouluelämän ja koulukiusauksen kurjuudesta, kaukana kodin ahdistavuudesta ja yksinäisyydestä. Star Warssin parissa saatoin upottautua paitsi suureen, inspiroivaan ja kauniiseen maailmaan, myös siitä nauttivien ihmisten pariin. Ja meitä oli monta. Ja noina hetkinä olin aivan tavattoman onnellinen. Enkä ollut yksin.

Star Warssiin liittyy kohdallani siis valtava emotionaalinen lataus, jonka vain itse voin ymmärtää. Siitä huolimatta, pidän myös Star Trekistä tavattoman paljon, luultavasti juuri siksi että se puhuttelee minua juuri sillä tieteellisemmällä, syvällisemmällä puolellaan.

Kuten sanoin: syvällisemmällä.

Epätoivoinen yritys esittää, että olen aktiivinen bloggaaja shhhhh

Ihan näin näennäisesti esittäen, että olen aktiivinen elokuvabloggaaja, tahtoisin ottaa esille Minority Reportin, jonka katsoin juuri TV:stä. Sci-fin suurena ystävänä olen jo pitemmän aikaa tahtonut nähdä kyseisen leffan sekä lukea Philip K. Dickin alkuperäisen kirjan.


Täytyy myöntää että monella tavalla mielenkiintoinen katselukokemus.

Elokuvan (tai alkuperäisen kirjan) juoni on helppo kärjistää yhteen lauseeseen: tulevaisuuden kyttä käräyttää itse itsensä murhasta jota ei ole vielä tehnyt, ja joutuu taistelemaan aikaa vastaan saadakseen selville murhan takana olevan juonen. Luojan kiitos, tarina on kuitenkin paljon tätä monisyisempi. Muutamia kysymyksiä ylösnostaen voitaisiin heittää seuraavia: onko kyse kuitenkaan juonesta? Onko kaiken takana vain heikko, murentuva ja kostonhimoinen ihmismieli? Ehkäpä kaiken takana onkin kohtalo? Tai toinen heikko, murentuva ja kostonhimoinen ihmismieli?

Raina on suhtkoht sopivan pituinen ja tajuaa hidastaa/nopeuttaa kerrontaansa oikeissa kohdissa ja oikealla tempolla. Yleisesti näyttelemisen taso on kiitettävää, joskaan en ole koskaan erityisemmin pitänyt Tom Cruisesta tai Colin Farrelista näyttelijöinä. Musiikit eivät juuri tee elokuvalle mitään, lähinnä vain antavat Star Wars -flashbackejä, sillä kukas muukaan kuin John Williams on näiden sävelten takana.

Yhtenä mielenkiintoisena elementtinä elokuvassa on sen visuaalinen puoli. Raina tehtiin 2000-luvun alussa, mutta se osaa edelleen näyttää tyylikkäältä, eikä suinkaan niin keinotekoiselta ja muoviselta kuin nykyajan elokuvat. Toki Minority Report on muovinen ja keinotekoinen, sellaistahan cyberpunkin ja sci-fin kuuluukin olla. Yhtenä jopa räikeänä elementtinä on elokuvan voimakas sinisävytteisyys, korkea kontrasti, värikylläisyys sekä kuvan kirkkausedekti ja rakeisuus. Aluksi tälläiset hyvinkin silmäänpistävät tehokeinot ärsyttävät silmiä, ja tottapuhuen mietin pitkään pitkin elokuvaa että pidinkö tästä efektistä vai en. Luultavasti en, jos epäilin sitä, ja välillä kiinnitin huomiota enemmän juuri elokuvan räikeään ulkonäköön kuin itse elokuvaan.

Niin paljon sinisiä sävyjä ja luminosity-efektiä

Nämä pikkujutut kuitenkin unohtaen on myönnettävä, että Minority Report oli kuitenkin juonellisesti taidokkaasti sovitettu tapaus. Mitään en rakasta elokuvissa niin paljon kuin katsojalle esiteltyjä palapelejä, niiden palasia ja niiden hienovaraista asettelua. Rakastan twistejä ja rakastan looppeja. Ja ennen kaikkea rakastan hyviä trillereitä, joissa esiintyy nämä elementit, ei tyrkyttämällä, vaan pala palalta, vähä vähältä.

Näin uudempia elokuvia miettiessä, Minority Report muistuttaa tyyliltään ehkä Looperia, joka on samalla tavalla hyvinkin groteski mutta hyvin monimutkainen elokuva, niin juonellisesti kuin visuaalisestikin. Jos siis sattuu tykkäämään hyvin rakennetusta scifi-trilleristä, niin kannattaa tutustua Minority Reporttiin, eteenkin jos Looper sattui kolahtamaan kalloon.

Näin loppuun on pakko esittää itse itselleni kysymys, joka oli Minority Reportin suurimpia käännekohtia ja ehdottomasti sydäntätykyttävimpiä kohtauksia: voisinko tappaa jonkun jota syvästi vihaisin, sinetöiden samalla oman kohtaloni? Kysymys vaikuttaa aluksi yksinkertaiselta, eteenkin yhtä kiihkeälle ja kostonhimoiselle ihmiselle kuin minä. Jos minut kuitenkin heitettäisiin Cruisen esittämän poliisin rooliin ja minulle esitettäisiin sama kysymys samassa tilanteessa, homma olisi mutkikkaampi.

Mitä sinä tekisit?

Kesätoimintaa

Kesä tuli ja meni hujahtaen, samaten rahat ja elokuvat. Tämän kesäloman aikana ehdin katsastaa lähes kaikki ne toimintamätöt, jotka halusinkin nähdä, osa tuottaen pettymyksiä, toiset taas suuresti yllättäen. Joitakin tuli odotettua enemmän, erään lähdin katsomaan täysin spontaanisti. Tehdäänpä siis tästä postauksesta yhtä tiivis kuin leffakesästäni, joten aloitetaan ensin supersankareilla.

Man of Steel
Tämä oli yksi niistä leffoista joita odotin tappi pystyssä ja hymy huulilla. Henkilökohtaisesti olen aina rakastanut supersankareita, ja pitänyt lähes poikkeuksetta Zack Snyderin sarjakuvamaisesta ohjaustavasta, joka on samaan aikaan tyylikkään raskas ja rosoinen, mutta myös komea ja kiiltävä.

Man of Steelissä rebootataan jälleen kerran Supermanin tarina, tällä kertaa kuitenkin alkaen suoraan Kryptonilta näyttävin visuaalisin tehostein ja koskettavin musiikein, mikä on toimiva ja uudenlainen lähtökohta teräsmiehen tarinaan. Kokonaisuudessaan elokuva on graafisesti ja musiikillisesti messevän tyylikästä katsottavaa ihan kuvaustyöstä tietokonegrafiikkaan. Mitään suuren suurta visuaalista yllätystä tai pärinää lokuvassa ei kuitenkaan ole, ei edes kolmedeenä. Palaan tähän visuaalisuus-aiheeseen alempana...

Näyttelijät hoitavat homman purkkiin täsmällisesti, joskaan ei taaskaan mitenkään yllättävästi. Henry Cavill on tasaisen hyvä valinta, joskaan miehen kyvyt eivät pääse kunnolla esiin näinkin tunnetasolla siloiteltua hahmoa esittäessä. Mitään sinänsä moitittavaa Cavillin näyttelemisessä ei ole, vika on lähinnä ollut vain hahmojen ja näiden välisen vuoropuhelun kirjoittajassa.
Lois Lanea esittänyt Amy Adams oli kuitenkin rankka pettymys, sillä hahmossa ei (kaiken mainostamisen ja alleviivaamisen jälkeenkään) ollut mitään syvyyttä, eikä sitä "voimakkuutta" ja "älykkyyttä", josta oli ollut puhetta ennen elokuvan ilmestymistä. Minulle Adamsin Lane oli elokuvan juonelle täysin turha, keskeneräinen ja heikosti näytelty hahmo, jolla ei ollut niin minkäänlaista yhteyttä Cavilliin. Ihan teki pahaa katsella näiden näyttelijöiden vääntämää siirappista dialogia, kun jännite oli pakkasen puolella. Jopa elokuvan viimeisellä minuutilla näytetyssä sotilastytyssä oli enemmän karaktääriä kuin Lois Lanessa!
Toisaalta, näin kun hahmoihin päästiin, niin elokuvassa parhaimmistoa tämän puolesta ovat juuri sivuhahmot: pääantagonisti, Clark Kentin ottoisä ja -äiti, Lanen lehden pomo, se kryptonialainen hottisnainen, joka pisti Supermania pataan, siis herranjumala katsokaa nyt tätä

what a babe, voi herranjumala

Vaikka kuitenkin paikoin hahmollisesti ja pääosin myös visuaalisesti Man of Steel on ihan onnistunut elokuvasovitus, se ei luo mitään uutta: ei Teräsmieheen, ei elokuvateknilliseen puoleen, ei mihinkään. Yllätyksiä siis ei ole luvassa: Teräsmies auttaa, on kiva ja hymyilee kaikille, pelastaa Manhattanin ja saa lopulta tytön. Cliffhangeriin jäävä lopetus, joka jää huutamaan jatko-osaa. Lopputekstit.
Siinä kaikki. Tässä näkee, että Snyder on nimenomaan visuaalinen elokuvaohjaaja. Ei tarinallinen, hahmollinen eikä dialoginen ohjaaja.

Toinen todella suuri kompastuskivi on juuri tuo alussa mainitsemani visuaalisuus, joka ihan oikeasti vuotaa yli äyräittensä pitkin elokuvaa. Bang, upea avauskohtaus, bang, upea pelastuskohtaus, bang, upea taistelukohtaus, bang, toinen upea taistelukohtaus, bangbangbangbang: visuaalista ilotulitetta, silmänkarkkia ja lavastuspornoa joka puolella. Silmä ei pääse levähtämään, mieli ei pääse levähtämään, katsoja ei pääse levähtämään. Snyder heittää katsojan eteen niin paljon nähtävää, kuultavaa ja koettavaa, että katsoja hukkaa itsensä räjähdyksien, tuhoutuvien rakennusten, valopylväiden ja liehuvien viittojen sekaan. Näin loppua kohden elokuva tuntuu siis todella raskaalta, ja kohtaukset, joiden näennäisesti kuuluisi olla tunteikkaita, ratkaisevia ja näyttäviä, tuntuvatkin perusnitkutukselta, joka ei suoraan sanoen tunnu juuri veden juontia kummallisemmalta. Tämä on suuri sääli. Toivottavasti siis jatko-osassa (jossa myös Batman on nähtävissä) Snyder osaa hillitä visaalisen mielensä.

Lyhyesti:
+ Henry Cavill
+ tarinaa tukevat sivuhenkilöt
+ visuaalisuus
- visuaalisuus, tehostemättö alkaa pahasti puuduttamaan
- Lois Lane
- ei yllätyksiä

= hieman ponneton ja puuduttava superman reboot, jolla on kuitenkin hetkensä, kolme tähtöstä.
Plus paidaton Henry Cavill juoksemassa takapihalla ja pöllimässä vaatteita:

Fun fact: tämä hottis pelaa WoW:ia ja Borderlandsia

World War Z
Muutama viikko myöhemmin Man of Steel-pettymyksen jälkeen veljeni pääsi lomille armeijasta ja houkutteli minut mukaansa katsomaan World War Z:ta, jonka oli lukenut aiemmin myös kirjana. Suostuin pitkin hampain ja sillä ehdolla, että veljeni maksaisi sekä leffalippuni, että popkornit, sillä pelkäsin WWZ:n olevan tavallista Hollywood-draamaa, joka ei seuraisi alkuperäistä kirjaa kuin vain konseptiltaan.

Hyppäsimme sitten elokuvan 3D-ensi-iltaan, ja katsopas ihmettä, tämähän olikin ihan kelpo raina.

Tarina keskittyy näennäisesti tavalliseen amerikkalaiseen perheeseen, jonka isä toimi aikoinaan YK:n niin sanottuna "tiukan paikan lähettiläänä". Tilanteiden pakosta hän kuitenkin joutuu jättämään perheensä taakseen ja hyppäämään taas vaarallisiin tilanteisiin jahdatessaan parannuskeinoa alkuperältään tuntemattomaan raivotautiin, joka saa ihmiset hyökkäämään toisiaan vastaan puremalla ja tappamalla. Toisin sanoen zombiutumaan. Matkatessaan ympäri maailmaa hän kohtaa paitsi erilaisia ihmisiä, kulttuureja ja pelastuskeinoja, myös kiperiä tilanteita, odottamattomia kuolemia sekä tietenkin ikävää ja huolta perheestään.

Dramaturgisesti WWZ on ihan kelvollista tavaraa ja vie sopivan jouhevasti eteenpäin välillä kiihdyttäen ja välillä hidastaen tarinaa. Dialogille ja hahmoille annetaan tilaa, samaten kuin massiivisille joukkokohtauksille ja ammuskelulle. Vaikka eteenkin toimintakohtaukset vilisevät silmissä (kuten melkein nykyään kaikki toimintakohtaukset), ne luovat vahvaa vuoropuhelua valtaville lavasteille, ympäristökuvauksille ja maailmanlopun skenaarioille, jotka ovat visuaalisesti elokuvan parasta antia. Eteenkin se muuri.

Näyttely on perushyvää. Musiikki on perushyvää. Tarina on perushyvä. Teknillisesti elokuva on perushyvä. Mutta siihen se juuri jääkin: perushyväksi.

Monia zombi-elokuvia nähneenä ja lukeneena, olisi ollut kiva, jos WWZ olisi tosiaan luonut jotakin uutta tähän lajityyppiin, esimerkiksi ottanut samanlaisen raporttimaisen tai dokumentaarisen näkökulman kuin alkuperäisessä kirjassakin. Odotin WWZ:lta hieman jotain Contagionin tyylistä kerrontaa, joten jouduinkin sitten hieman pettymään, kun kyseessä oli enemmänkin draama/katastrofi-elokuva kuin dokumentaarinen filmi.

Lyhyesti:
+ peruskiinnostavat hahmot ja näyttelijät
+ kirjan lore on sama, ja se näkyy paikoin
+ sopivan jännä...
- muttei yllättävä, eikä luo mitään uutta ja omaa
- suuri pettymys jos odottaa dokumentaarista elokuvakerrontaa
- nyt saatana loppui se astman tramatisoiminen

= perushyvä zombi-apocalypsemättö ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Kolme tähteä, plussaa siitä että Brad Pitt on yhä vedossa.

Pacific Rim
Odotin ihan järjettömän paljon Pacific Rimiä, sillä
1) rakastan scifiä ja cyberpunkkia
2) rakastan robotteja
3) rakastan toiminta-draamaa ja maailmanlopun uhkaa.

Kädet tärisivät kun hyppäsin heti elokuvan ilmestymispäivänä (ikävä kyllä) 2D-näytökseen. Kädet tärisivät kun pääsin pois teatterista ja olisi tehnyt mieli repiä paita (tai oikeastaan mekko) pois päältä. Sen verran kovat adrenaliinipärinät elokuvasta jäi.

Lukijoille tiedoksi: tämä ei ole kuin Transformers. Tämä EI ole kuin Transformers. Transformers oli tunnotonta efektipornoa, jonka toimintakohtauksien vilinässä, hahmojen tyhjyydessä ja mechojen kiillotetussa panssarissa ei ollut mitään tarinaa tahi mieltä.
Pacific Rim on on paljon Transformerssia kuluneempi. Pacific Rim on on Transformerssia tarinallisesti syvempi ja uskottavampi. Pacific Rim on synkempi. Ja Pacific Rim on myös hauskempi.

Toisin kuin muut tämän kesän toimintamätöt, PR on puhtaasti originaali tarina, joka ei perustu kirjaan, animeen eikä videopeliin. Vaikka pieneltä imelyydeltä ei tässäkään vältytä, Pacific Rim on todella positiivinen yllätys valtavirran Hollywood-elokuvista.

Rainassa on useampi Hollywood-valtavirrasta erottuva ominaisuus.
Ensinnäkin elokuvassa on useampi tärkeä hahmo, jotka ovat kansalaisuudeltaan jotain muutakin kuin perushotteja amerikkalaisia. Niin paljon erilaisia kansalaisuuksia! Niin paljon erilaisia kulturaalisia värejä! Päähenkilöt toimivat loistavasti, mutta eivät todellakaan vie tilaa vähän karikatyyrisyyteen lankeavilta, mutta kuitenkin hauskoilta ja mielenkiintoisilta sivuhahmoilta, jotka saavat melkein yhtä paljon screentimea kuin päähenkilökaksikkokin. Ylipäänsä tarinan hahmot olivat monella tavalla hyvinkin moniuloitteisia, yllättäviä, samastuttavia ja suloisia, mutta ei päälleliimatun dramaattisesti, vaan juuri sopivalla tavalla, joka jättää tilaa myös katsojan tulkinnalle.

Toisekseen, kaiken tämän apocalypse-synkkyyden keskellä Pacific Rim on raskaasta asetelmastaan huolimatta todella rempseä, mukaansa tempaava ja itsensä kevyesti, jopa hieman ironisestikin ottava elokuva. Cyberpunkin sadetta, ruostetta, hajoavaa tekniikkaa ja epätoivoisia tilanteita pursuaa joka nurkasta, mutta visuaalisesti elokuvaa pehmittää iskevä musiikki, räväkät sivuhahmot sekä hauska dialogi.

Referensseiltä ei voi välttyä. Ylhäällä EVA-00 Neon Genesis Evangelion animesta vuodelta -95.

Yllättävää myös, että draamaa ja toimintaa on ripoteltu tasapuolisesti ympäri elokuvaa ja tarina vie sopivalla vauhdilla eteenpäin, ei junnaa, eikä ryntää eteenpäin. Juonenkääntöjä, vastoinkäymisiä ja vaarallisia tilanteita riittää, samaten kuin mies-ja naiskauneutta, hahmojen välistä kanssakäymistä, draamaa ja dialogia.

Tätä olisi voinut toisaalta olla enemmänkin, hahmojen välistä dramaa siis, sillä olen aina ollut dialogi- ja draamaihmisiä ja tulen aina olemaankin. Mielestäni myös elokuvan huippukohtia olivat juuri päähenkilöiden yhteenotot toistensa ja sivuhahmojen kanssa, puhumattakaan siitä, mitä Jäger-robotin sisällä tapahtuu näitä ohjattaessa. Onkin harmillista, miten vähän Jäger-robottien taustaan sekä hahmojen ajatuksiin syvennyttiin, mutta toisaalta, jostakin elokuvan pituutta täytyy nipsiä pois, sillä muuten tämä parin tunnin näpsäkkä toimintaelokuva olisi venynyt liian puuduttavaksi.

Ehkä sitten jatko-osassa.

Kaikkea siis löytyy jokaiselle katsojalle: jos haluat toimintaa, sitä löytyy. Jos tykkäät enemmän hahmoista, niitä riittää. Kiinnostaako visuaalinen mättö tai musiikki? Ole hyvä. Haetko suoraviivaista tarinaa? Selvä. Haluatko siihen kuitenkin jotain syvällisempää sanomaa? Hoidettu on.
Tälläinen sekä miesten että naisten, eri ikäryhmien ja erilaisten elokuvamieltymysten huomioiminen on Hollywoodissa sen verran harvinaista, että sille on nostettava hattua, eteenkin kun se on tehty näin törkeän hyvin. Reaktioni:



Lyhyesti:
+ ihanan kieli poskella tehty robotti-apocalypse-mättö
+ taistelut pursuavat maskuliinisuutta ja adrenaliinia...
+ mutta KOHTUUDELLA
+ originaali tarina ja söpöt hahmot
+ mieleenpainuva ja naseva soundtrack
- loppu olisi voinut olla räjähtävämpi
- hahmojen välistä dialogia enemmän, kiitos

= kesän suurin yllättäjä ja ehdottomasti paras länsimainen robottimättö ikinä. Neljä tähteä! En malta odottaa jatko-osaa!

Ensi kerralla on vuorossa toivottavasti settiä uusimmasta Star Trekistä sekä juuri ilmestyneestä Elysiumista, jonka menen katsomaan ensiviikon alussa. ja toivottavasti myös R&A-uutisia...

Ympyrä sulkeutuu

Hups, mihinkäs ne rahat katosivatkaan? No, elokuviin tietysti! Nyt on tosiaan saatu jo kaksi alkutalven elokuvista pois alta, ja kolmas on vuorossa ensiviikon lopussa. Neljättä, eli siis Paranormal Activity nelosta, en tosin ole menossa katsomaan, lähinnä siksi, koska sen näytökset menevät niin huonoon aikaan.
Mutta nyt asiaan, eli seuraavan elokuvan totaaliseen teilaamiseen.

Juoskaa juoskaa! Ei se toisaalta tee tästä yhtään sen intensiivisempää.

Suostuin lähtemään pienesssä kaveriporukassa katselemaan uusinta Twilightia, Breaking Dawn part 2:ta. Vaikka sinällään odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla rainan suhteen, odotin siltä tietyntyylistä tiiviyttä ja kiihkyttä (jota oli saagan ensimmäisessä ja Breaking Dawn pt. 1:ssä), sekä tietenkin jotakin tyydyttävää lopetusta. Onhan kyseessä kuitenkin saagan päätösosa, ja tämän kituuttavan, myötähäpeällisen ja kivuliaan ympyrän sulkeminen.

Kaikki kuitenkin tuntuu elokuvan alusta saakka jotenkin päälleliimatulta, väkisin väännetyltä ja niin tajuttoman tylsältä. Bellan vamppyyri-voimat eivät tuota niin minkäänlaisia ongelmia, ei fyysisiä eikä henkisiä, perhe-elämä sujuu ilman välikohtauksia ja kaikki tuntuu helpolta. Volturienkin asettama uhkakin tuntuu niin pirun kaukaiselta, ja kas vain, onnistuuhan se liittoltaistenkin kokoaminen kädenkäänteessä, puhumattakaan sitten omien voimien treenaamisesta. Missä on draama? Missä on jännitys? Missä on konfliktit ja missä on vaarallisuus? Ei ainakaan tässä pätkässä.

Näistä vioista tosin voidaan syyttää itse kirjailijaa, sekä sitäkin tosiasiaa, että kyseessä on kahtia jaetun elokuvan jälkipuolisko. Tästä huolimatta elokuvasta vain yksinkertaisesti puuttui se veto, voima ja kitka, jota odotin. Ei siinä, Breaking Dawn on yhä edelleen todella tyylikkäästi kuvattu ja leikattu, soundtrack on todella messevä (joskin vie vähän liikaakin tilaa itse kuvan voimalta) ja koettaahan se päähenkilökolmikkokin tiristää viimeisetkin mehunsa onttojen hahmojensa näyttelemiseen. Kaikesta huolimatta kaikkea tuota potenttiaalia varjostaa kaiken tämän hutun laimeus. Sanoinkin melkein heti leffateatterista poistuessani, että olipas tuo leffa melkoista velliä. Mautonta, harmaata ja niin tavattoman löysää velliä.

Onneksi sentään alku ja lopputekstit oli hienot, ja olihan se Bellan ja Edwardin babby viehättävä. Ehkä vähän liiankin. Mutta halusinko todella maksaa siitä 12,50 euroa? No en.

Halusinko maksaa sitten Looperista 10,50 euroa? Totta munassa.

Olin tosiaan odottanut Looperin ilmestymistä jo jonkin aikaa, ja odottanut siltä melkoisen paljon, olihan kyseessä kuitenkin hyviä näyttelijöitä, erittäin mielenkiintoinen ja potenttiaalinen maailma sekä tietenkin jännältä kuulostava tarina. Genrenä rakastan ihan tajuttomasti scifiä/cyberpunkkia sekä sen sekoittumista trilleriin. Pidän myös ihan selittämättömän paljon Bruce Willisistä. Ei siis ihme, että halusin nähdä elokuan mahdollisimman pian sekä tietenkin mahdollisimman hyvässä seurassa (= Kaarnis, toverini Mily sekä hänen poikaystävänsä. )
Monessa mielessä elokuva vastasikin odotuksiani, ei tosin ylittänyt niitä, mutta vastasi kuitenkin.

Jo elokuvan alusta saakka katsojan eteen maalataan kauniin karkea miljöö väkivaltoineen, narkkareineen ja rahanhimoisine ihmisineen. Looperin maailma on monella tapaa raju, ankara ja synkkä, ja totta puhuen itselleäni kulki elokuvan alussa moneen kertaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Loopereiden ura oli esitelty nasevasti ja toimivasti, ja itse elokuvan tarina pääsi hyvin käyntiin tätä uomaa pitkin.

Tarina tosiaan sijoittuu parinkymmenen vuoden päähän nykyhetkestä, ja keskittyy Joe-nimiseen looppaajaan. Looppaajat itse ovat tietynlaisia palla-/salamurhaajia, jotka käyttävät hyödykseen tulevaisuuden työnantajiensa kykyä matkata ajassa. Yksinkertaisimmillaan: looppaaja ottaa väkipyssynsä, kyttää kellonsa kanssa tiettyä paikkaa, jonne tulevaisuuden työnantaja lähettää uhrinsa. Tapettava ilmestyy kuin tyhjästä nykyhetkeen ja looppaaja iskee lyijyä tämän rintaan. Hopiat talteen ja eikun baanalle. Tiedossa on siis helppoa rahaa, mutta kuitenkin kovaan hintaan: looppaajien työ on tulevaisuudessa niin rikollista ja riskialtista, että ainut fiksu tapa sanoa sopimus irti, on tappaa looppaajan vanhempi versio itsestä. Pääasiassa looppaaja tappaa siis vanhemman itsensä, joka lähetetään tulevaisuudesta tapettavaksi. Tätä kutsutaan loopin, ympyrän sulkemiseksi.

Itse tapahtumaketju lähtee käyntiin kun Joen looppi, hänen vanhempi minänsä, pääsee häneltä karkuun. Vanhemmalla Joella on omat päämääränsä, joita nuorempi pyrkii luonnollisesti estämään. Seuraa takaa-ajoa, ammuskelua, muistojen ja ajantajun häviämistä sekä aikaakin suurempia voimia.

Kuvaus on Loopperissa nautittavaa katsottavaa.

Vau. Ainakin itse tarina pärisee ja toimii hienosti. Toteutuskaan ei onnu sen pahemmin: tarina kulkee jouhevasti eteenpäin ilman pysähdyksiä, ja löytyyhän niitä kuumottavia koukkujakin pitkin elokuvaa. Lopetus on komea, sekä visuaalisesti että tarinallisestikin, mitä nyt itse ennustelin sitä jo vähän etukäteen. Toisaalta aivan elokuvan viimeiset minuutit olivat hyvin hämmentäviä, ja jouduin illalla kelaamaan moneen otteeseen, että mitenkäs tämä juttu nyt menikään. Täten Looper kestää mainiosti ainakin sen kaksi tai kolme katselukertaa, sillä ensimmäisellä kerralla tarinasta, ajan kanssa leikkimisestä ja kaiken simultaanisuudesta, menee niin paljon ohi.

Audio/visuaalisesti Looper on tyylikästä katseltavaa ja kuunneltavaa. Musiikit ovat toiminnallisia, ahdistavia ja karmivia, kuvaus toimivaa ja elokuva hyvin leikattu. Näyttelijät hoitavat myös hommansa kunnialla alusta loppuun saakka. Jännä kyllä, eteenkin tarinan pikkupoju, tuntui hoitavan roolinsa kaikista parhaiten. Taputukset sille.

Löytyy Loopperista kuitenkin huonotkin puolensa. Omasta mielestäni elokuva mässäili vähän liiankin paljon toiminnalla ja väkivallalla, mutta annettakoon se anteeksi väkivaltaisessa maailmassa. Bruce Willis vetää tapansa mukaan die hardit ja lahtaa 30-40 miehen joukon itsekseen. Hahmokehitystä ei kummemmin tapahdu, pikemminkin hahmojunnaamista tai hahmo-en-oikein-tiedä-miten-tässä-pitäisi-reagoida -jahkailua. Ja mikä hitto on tämä jokaiseen elokuvaan väkisin vängetyn romanssin pointti?

Eniten jäi kuitenkin harmittamaan nuoremman ja vanhemman Joen välinen vuorovaikutus. Rainan kahvilakohtaus ja sen dialogi oli loistava, joten miksei sellaista olisi voinut olla enemmänkin? Miettikää nyt millainen potenttiaali olisi ollut aluksi kehystää, ja sitten syventää vanhemman Joen kautta nuoremman Joen hahmoa, ja toisinpäin? Eikö olisikin ollut jännää katsoa kuinka Joet ottavat fyysisesti ja henkisesti yhteen, ällyyttävät ja kiusaavat toisiaan sekä lopulta tekevät keskenään jonkin viha-rakkaus -suhde -tyylisen sovinnon ja lahtaavat yhdessä porukkaa? Olisihan se, mutta ei. Nyt tehtiin näin.

Lyhyesti tiivistäen Looper on kuitenkin erittäin kelvollinen ja naseva kokonaisuus, johon passaa uppoutua useammankin kerran. Itse ainakin olen hommaamassa elokuvan DVD:lle heti kun se keväällä ilmestyy. Sen verran vakuuttunut kuitenkin olin.

Tämän viikon lopulla olisi sitten vuorossa se kauan odotettu ja hehkutettu Rise of the Guardians. Tarkoituksena olisi yrittää päästä elokuvan ensi-iltaan, mutta pelkään sen jäävän haaveeksi. Ehkä hyvä niin, sillä teatteri tulisi silloin olemaan täynnä Jack Frostia hehkuttavia varhaisteinejä, jotka myös itseään frostituteiksi kutsuvat.

Mitäpirua.

Ja niin Leiasta tuli Disney-prinsessa

"Nyt tapahtuu paljon, ja äkkiä!"

- Jafar, Disneyn Aladdin

Ole pieni hetki poissa tietokoneen äärestä ja heti alkaa tapahtua. Puhun nyt eilisillan ehkä isoimmasta uutisesta (ainakin omalla kohdallani), jonka mukaan Disney on ostanut Lucas Filmin/Artsin. Tarina on tosi. Disney ojensi Star Warssin luojalle George Lucasille nelisen miljoonaa, ja sai täten myös oikeudet tehdä kokonaan uuden Star Wars -elokuvan, jonka on luvattu tulevan vuonna 2015.

Uusia Star Wars -elokuvia! Jee! Uusia tekijöitä! Jee! Lisää rahaa! Je-, hetkinen.

Koko Star Wars -fandom on lievästi sanottuna sekaisin. Old-school -fanit ryömivät tuskissaan lattialla, itkevät Original Trilogyn perään ja muistelevat pre-queleiden kauheutta: "Luulin, ettei Star Warssia voisi enää tuhota pahemmin, vaan tässä sitä mennään!" Toiset pelkäävät elokuvien yleisen tason laskemista, Lucasin vision ja koko avaruusooppera-saagan raiskaamista sekä tietenkin sitä suurta taloudellista saatanaa eli rahaa. Kukaan kaverinikaan ei ole sanonut yhtäkään positiivista sanaa koko uutisesta. Kaikkialla kuulen vain huutoa ja itkentää. Se satuu korviin.

Onko Lucas Filmin siirtyminen Disneylle hyvä juttu?
Minun mielestäni on. Tämä jos mikä, takaa Star Wars -saagalle ensinnäkin pitkän iän, myös täysin uudenlaisia näkökulmia, tekijöitä, osaajia ja faneja uusille elokuville, peleille ja oheistuotteille. Haiseeko tässä raha? Totta hitossa haisee. Onko Lucas ahne kaksinaismoralistinen paskiainen, joka puhuu jatkuvasti itseään vastaan? Siltä näyttäisi. Mutta se, mitä Disneylle siirtyminen tuo Star Warssille itselleen, on lähes kokonaan hieno, melkein mullistava juttu.

Ai miksikö? Esimerkiksi siksi, että monet Star Wars -fanit, minä mukaan lukien, ovat olleet ärtyneitä Lucasin tapaan paitsi ohjata huonosti näyttelijöitään ja viilata loputtomasti elokuviaan, myös omia koko saaga itselleen. Nyt ongelmaa ei enää ole: Lucas ei voi rukata Star Wars -filmejään, sillä ei omista enää niihin oikeuksia eikä voi näin omia niistä tulevia voittojakaan. Rahat vyöryvät Disneyn kassaan.

Ainoa syy, miksi pidän siirtymää ärsyttävänä on itse Lucasin kaksinaismoralistinen käytös. Sekin onneksi loppuu nyt. Herra Lucas, nauti miljoonistasi.

 Ei ole mitenkään outoa tai tavatonta, että iso filmiyhtiö ostaa toisen itselleen. Syitä voi olla monia, päällimmäisenä usein raha, mutta Star Warssin kohdalla kyse on varmasti jostain muustakin, ei vain pelkästä rahanhimosta ja hetken mielenjohteesta. Näin isoja päätöksiä ei nimittäin tehdä parin viikon tai kuukauden sisällä. Tälläisiä isoja siirtymiä suunnitellaan vuosia. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että Star Wars on siirtymässä taloudellisesti vakaisiin piireihin, paikkaan, missä siitä jaksetaan pitää huolta ja jossa sitä varmasti rakastetaan.

Tässä kohdin nouseekin esille uutisen kolmas hyvä puoli, nimittäin se, miten paljon uutta innovatiivista ja motivoitunutta porukkaa on tulossa tekemään uusia Star Wars -elokuvia ja pelejä. Lucasin monopolissa oli huono puoli se, ettei sarja voinut yhden ihmisen käsissä kokea muita kuin yhden ihmisen kokemia muutoksia. Siinä ei ollut uutta potkua tai kipinää. Nyt se on mahdollista, ellei jopa väistämätöntä. Kun studiolla on uutta verta ja lihaa puurtamassa kokonaan uuden Star Wars -elokuvan parissa, on selvää, ettei vanhaan ole paluuta. Mutta se on hyvä asia. Kaikki vanha kaipaa aina jotakin uutta, ja kaikki uusi kaipaa aina jotakin vanhaa. Kyse ei ole mistään kaaosmaisesta sekoittumisesta, vaan uudenlaisista näkökulmista, visioista, ajatuksista ja tekniikasta: kyse on kehityksestä. Kyse on nostalgiasta. Kyse on tulevaisuudesta.

Lyhyesti:
- ei enää uudelleenmaalattuja ja rukattuja SW: Special Editioneita, vaan vihdoin jotakin uutta
- Lucas on poissa kuvioista eikä kuse elokuvia kehnolla ohjauksella ja suppeilla näkökulmilla
- Disney on taloudellisesti ja ajallisesti vakaa, joten siirtymä on Star Warssien näkökulmasta harkittu ja hyödyllinen
- uudet ihmiset Star Wars -elokuvien/sarjojen/pelien parissa luovat uudenlaisia piirteitä saagaan
- uudet elokuvat tulevat olemaan huolella ja rakkaudella tehtyjä, sillä niiden parissa työskentelee ihmisiä, jotka ovat jo ennestään sarjan faneja ja tekevät työtä myös kunnoituksen, ei vain rahan myötä
- mahdollisuudet Knights of the Old Republic-, Jedi Knight- tai Force Unleashed -tyyliselle synkemmälle Star Wars -elokuvalle kasvaa
- uudessa Kingdom Hearts -pelissä on Star Wars -hahmoja
- Leia on Disney-prinsessa

Huonoja puolia on vain vähän, ja nekin ovat mielestäni melko pinnallisia. Rahan haisemista ei voida estää, tämä on totta, mutta se, että yllättäen Star Warssista tulisi lapsenomainen, Mikki Hiiri -korvat päässä keikaroiva kaupallinen huttu, on pelkkää panettelua. Kaikki on kuitenkin mahdollista: ehkä minä itse olen liian naiivi tai yltiöpositiivinen, etten näe suurten elokuvayhtiöiden hirviömäisyyden taakse, enkä näe muiden fanien ja kavereitteni "järkeviä" argumentteja siitä, kuinka koko saaga on nyt tuhoon tuomittu.

Tai ehkäpä minä katson ensin, ja tuomitsen vasta sitten.

Mitä tulee uuteen Star Wars -elokuvaan (tai elokuviin, sillä on huhuttu, että niitä tulisi trilogian muodossa useampikin) olen huomattavasti enemmän innokas ja utelias kuin skeptinen. Toki on mahdollista, että uudesta elokuvasta tulisi jotain Clone Wars -tyylistä shaibaa, mutta uusilla puitteilla tälläinen kämmäys on melko kaukainen. Disneyn tapa tehdä elokuvia, tiedolla, taidolla ja rakkaudella, on jotain sellaista, mistä Star Wars varmasti virkistyisi. Kun soppaan lisää vielä uusia ideoita, tekniikkaa ja taitoa, olen melko varma, että elokuvasta tulisi vähintäänkin kiinnostava tapaus. Se, onko raina sitten hyvä, on sitten kokonaan toinen juttu. Huoli kuitenkin siitä, että tuleeko uusi raina olemaan alkuperäisille elokuville uskollinen, on kuitenkin minusta melko turha.

Seuraavat pari vuotta meneekin sitten uuden Star Wars -elokuvan sisällön, ohjaajan, näyttelijöiden ja itse elokuvan tarinan sisällön ja teematiikan analysoinnin parissa. Kenet sinä haluaisit ohjaamaan uutta Star Warssia? Mistä haluaisit elokuvan kertovan? Keitä näyttelijöitä siinä olisi?

Aiheesta lisää joskus tulevaisuudessa...

Jos persoonani olisi elokuva

Kesän alkupuolella onnistuin katsomaan kaverillani Kaarniksella The Fifth Elementin. Olin rainan joskus vuosi sitten katsonut telkkarista ja jollain hyvin hämärällä tavalla tykästynyt siihen. En kuitenkaan muistaut elokuvan alusta tai lopusta juuri mitään, enkä ainakaan sitä, kuinka paljon se loppujen lopuksi hymyilytti ja sain jopa tipankin linssiin. Olin unohtanut, miten paljon pidin koko elokuvasta.

Elokuvan asetelma lähtee liikkeelle ajatuksesta, että mystinen, suuri pimeä voima on tulossa ja pyyhkäisemässä alleen kaiken elävän. Katastrofin voi estää neljän tutun elementin (vesi, tuli, maa, ilma) sekä mystisen viidennen elementin yhdistelmä. Pulmana on se, missä kyseiset elementtikivet sekä "viides elementti" oikein ovat.

Koko elokuva on kokonaisuutena värikäs, tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava kokemus. Hulvatonta huumoria, ihanan karikatyyrisiä hahmoja ja koomisia tilanteita on luvassa ja paljon, mutta jatkuvasti taustalla hämyää myös syvällisiä teemoja, kuten yleinen elämän ja kuoleman tasapaino, sen oikeutus sekä tietenkin rakkaus.

Katsoimme Fifth Elementin tosiaan Kaarniksen kanssa melko lailla hetken mielenjohteesta. Sanoin tälle kuitenkin, että elokuva on hyvä ja hauska, joskin aluksi vähän levoton ja etäinen. Kaarnis kuitenkin tykästyi elokuvaan melko lailla heti, ja totesi useaan kertaan "miks tää on niin upee elokuva".

Jossain vaiheessa hän sitten totesi naurahtaen: "tää leffa on ihan niin kuin sinä". "Häh, miten niin?" virnuilin takaisin. "Emmä tiiä, mutta jos sun persoona ois joku leffa, niin se ois ehdottomasti tämä!" Aluksi olin tietenkin kovin mielissäni, sillä elokuva oli kaikenkaikkiaan hauska ja viihdyttävä, suloinen ja paikoin syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan, mitä Kaarnis loppujen lopuksi tarkoitti kommentillaan tai oikeastaan, millaisena hän näkee minut. Millainen ihminen oikein olen?

1. Visuaalinen

Fifth Element on aikaansa nähden hyvin visuaalinen tapaus. Puvustus on yksi elokuvan mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, samaten miljöö, joka vaihtelee aina avaruusasemista oopperasaliin ja sieltä ruuhkaiseen kaupunkiin. Räväkkyydestä huolimatta kaikkea yhdistää jokin nimeltämainitsematon elementti, joka pitää kokonaisuuden yhtenäisenä.

Sama koskee minuakin. Näen maailman hyvin visuaalisena, ja olen ulkonäöltänikin (jos vain niin haluan) mielenkiintoinen tapaus. Persoonanakin olen värikäs ja räiskyvä, ja tietenkin taiteellinen.

2. Humoristinen

Jos jotakin Fifth Element on, niin humoristinen. Hauska, hulvaton, räiskyvä, huvittava, koominen ja sekopäinen. Dialogi on nasevaa ja sujuvaa, vitsit moniuloitteisia ja vaihtelevia ja kohtaukset kohtalaisen tiiviitä, mutta toimivia ja rytmikkäitä. Itseeni ainakin puree elokuvan huumori, kaikessa ronskiudessaan ja paikoittaisessa absurdisuudessaan.

Entäs minä sitten?
Vielä vuosi tai pari sitten en osannut ajatella itseäni humoristina. Minulle oltiin aina sanottu, että olen vakava, tylsä ja pikkuvanha, mutta viime vuoden aikana, olen löytänyt itsestäni paljon humoristin piirteitä: huomaan itseni usein kertomasta vitsejä, sutkauttamasta jotakin enemmän tai vähemmän älykästä sekä saamaan yhden jos toisenkin ihmisen hymyilemään. Se on kaikenkaikkiaan upea tunne.

3. Futuristinen

Fifth Element sijoittuu tulevaisuuteen. Onko se sitten lähellä vai kaukana, sitä en osaa sanoa (tai muista). Scifiä elokuva pohjimmiltaan on, vaikkakin rainassa on paljon myös fantasian ja mystiikan piirteitä.

Itse en sentään ole futuristinen, mutta scifi-nörtti kuitenkin. Rakastan kaikkeen aikaan ja avaruuteen liittyvää, aina universumin tajuttomista ulottuvuuksista meidän planeettaamme ja tähtitaivaaseen. Tulevaisuus, sen tiede ja tekniikka, ovat yksiä suurimpia kiinnostuksenkohteitani. Robotiikka, eteenkin sen psykologinen ja filosofinen puoli, on minulle tavattoman kiehtovaa.

4. Toiminnallinen
Fifth Elementtiä voisi kuvailla scifistiseksi toiminta-komediaksi. Vaikka elokuva ei totisesti mitään aivotonta mättöä olekaan, melkein jokaisessa kohtauksessa nähdään enemmän tai vähemmän toimintaa, joko hahmojen välisenä väittelynä, paikasta toiseen juoksemisena tai tulitaisteluna.

Itse en totisesti ole fyysisesti toiminnallinen tai liikkuvainen ihminen. Itseasiassa inhoan melkein kaikkia liikunnan muotoja, enkä oikein jaksa ymmärtää sen psykologista tarkoitusta. Siitä huolimatta minua voisi kuvailla jokseenkin vilkkaaksi ihmiseksi. Minulla on usein paljon tekemistä erilaisten taiteellisten projektien parissa ja lähden mielelläni viettämään ulos aikaa kavereiden kanssa. Mielikuvitukseni on vilkas, samaten suuni. Paikoin saatan vaikuttaa jopa levottomalta.

5. Syvällinen

Vaikka Fifth Element on yleisesti hulvaton ja humoristinen tapaus, siinä on loppujen lopuksi tärkeitä, syvällisiä elementtejä, kuten elämän tarkoitusta ja oikeutusta, sotaa, väkivaltaa, elämää ja kuolemaa. Rakkaus on myös elokuvan keskeisiä teemoja.

Vaikka otankin elämän nykyään kohtalaisen kevyesti ja humoristiselta kantilta, minussa on ja tulee aina olemaan syvällinenkin puoli. Pidän pitkistä, kahdenkeskisistä keskusteluista, jotka koskevat välillä vakaviakin asioita. Pidän paljon filosofiasta, asioiden pohdiskelusta ja analysoimisesta. Menneisyyteni huomioon ottaen, saatan vaipua paikoin hyvinkin melankolisiinkin ajatuksiin, ja asiat kuten masennus, yksinäisyys ja kuolema, ovat minulle aina vakavasti otettavia, raskaita asioita.

Näin itseanalyyseistä voidaan päättää tämänkertainen postaus seuraavaan väitökseen:
Bruce Willis on sisäinen mieheni.

Massa-postaus

Sadas postaus ja kolmas blogivuosi. Tuhannet kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat blogiani seuranneet ja jotka ovat edes muutaman kommentin minulle jättäneet! Ne ovat todella piristäneet päivääni :) Tämän kunniaksi kyllästytän teidät puolikuolleiksi tällä superpitkällä postauksella, joka hädintuskin liittyy elokuviin.

Se joka on viimeaikoina vähääkään jutellut kanssani, ei varmasti ole säästynyt kahdelta sanalta: Mass ja Effect. Kyse on siis vuonna 2007 ilmestyneestä scifiroolipelistä, jonka päätösosa ilmestyi kauppojen hyllyille tänä keväänä.

Itse pääsin sarjaan tutustumaan vasta tämän vuoden alussa, kun veljeni puoliksi pakottaen sai minut ostamaan sarjan ensimmäisen ja toisen osan tietokoneelle (alennuksessa kun olivat). Siinäpähän sitten pelailin aikani, ja jumalauta, siitä saakka en ole juuri muusta puhunutkaan. Vaikka tämä tuntuukin olevan harmillista monelle kanssaolijalleni, en kadu hetkeäkään tätä fanittamisen ja ylitsepursuavan ilon määrää. Tunnen oloni hyväksi Mass Effectin parissa, ja se on sääli, mikäli muut eivät voi sitä ymmärtää ja hyväksyä.

Koska tämä on kuitenkin elokuva- eikä peliblogi, ajattelin heittää pienet analyysit ja toivomukset Mass Effect -sarjaan liittyvästä elokuvasta. Kuten jo aikaisemmin sanoin, pelistä ollaan tekemässä elokuvaa lähivuosina, joka saa meikäläisen toisaalta kiinnostuksesta ja jännityksestä kuplille, mutta myös epäröimään: peleihin perustuvat elokuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet floppeja.

Jo pari vuotta sitten Legenday Pictures sanoi hommanneensa oikeudet Mass Effect -elokuvaan ja tekeväsä yhteistyötä alkuperäisen pelin luojien Casey Hudsonin (pääkirjoittaja/ohjaaja), ja hiljan on tullut esille muun muassa screenplayn tekijä Mark Protosevich, joka oli väsäämässä I am Legendya ja Thoria.

Peleistä tietämättömille, pitänee summata yhteen ensimmäisen pelin juoni, mistä todennäköisesti tuleva elokuvakin kertoo. Koetan tehdä tästä nyt mahdollisimman kiinnostavan kuuloisen, kuitenkaan spoilailematta enempää itse tarinaa ja sen kiinnostavia käännöksiä ja mutkia.

Eletään vuotta 2183. Ihmiskunta on muutama vuosikymmen aikaisemmin päässyt osaksi galaktista yhteisöä, sen politiikkaa, teknologiaa ja historiaa. Kaikki olennot, ihmiset, asarit, turianit ja kroganit, elävät näennäisesti sovussa keskenään.

Normandy, ihmiskunnan edustus-ja sotilasviraston Systems Alliancen prototyyppi-alus, ja sen upouusi miehistö, lähtee sen ensimmäiselle tehtävälle kohti Eden Primen siirtokuntaa: noutamaan sieltä salaperäisen ja ikivanhan lähettimen. Kaikesta vastaa nuori komentaja Shepard, kykenevä ja karismaattinen sotilas, joka on nopeasti osoittanut kykynsä osaavana sotilaana.

Heti alusta lähtien Eden Primen tehtävässä on kuitenkin jotain mätää. Gethit, eräänlainen tiedostava robottirotu, on pistänyt siirtokunnan mullinmallin ja tuhonnut kaiken edessään olevan. Kuten Shepard tiimeineen, nekin tuntuvat etsivän samaa Lähetintä. Gethien komentajaksi paljastuu Saren, kunnioitettu galaktisen neuvoston jäsen ja spectre (=eräänlainen diplomaattis-sotilaallinen henkilö, joka voi mennä ja tulla galaksissa miten huvittaa välittämättä säännöistä), joka pitää halluussaan myös mystisen näköistä jättimäistä taistelualusta, jolla tuntuu olevan mielenhallintaan/muokkaukseen/pesemiseen liittyviä kykyjä.

Shepard nappaa Eden Primelta mukaansa sotilas Ashley Williamssin, sekä Lähettimen hänen päähänsä piirtämän epäselvän, mutta sitäkin karseamman kuvan tuhoutuvista kaupungeista ja olennoista. Jotain suurta ja pelottavaa on tekeillä, ja Shepard tajuaa tarvitsevansa kaiken avun selvitäkseen Sarenin metkuista. Galaktisen yhteisön keskeisimmät henkilöt nimeävätkin Shepardin spectreksi, ja pyytävät häntä selvittämään ja estämään Sarenin suunnitelmat. Normandyn tiimiin liittyy lisäksi aggressiivinen palkkasoturi Wrex, quarian-teknikko Tali'Zorah Nar Rayya, luutnantti Kaidan Alenko, arkeologi Liara T'Soni sekä levoton ex-poliisi Garrus Vakarian. Alkaa kilpajuoksu Sarenia ja tämän gethejä vastaan, jonka varassa on lopulta koko galaksin ja sen sivilisaatioiden tulevaisuus. 50 000 vuoden takainen tragedia on alkava jälleen...

Osapuilleen noin. Toimintaa on siis ehdottomasti luvassa, mutta tietenkään ei pidä unohtaa draamaa sekä näiden moninaisten hahmojen omia ongelmia, menneisyyttä ja vendettaa.

Vilkaisehan tätä allaolevaa fanitraileria, niin ehkä tuon kuvauksen lisäksi ymmärrät, mistä olen puhumassa. Jos loppujen lopuksi valmis elokuva olisi edes puoliksi yhtä eeppinen kuin tämä alla oleva traileri, niin jumankikkeli, meikäläinen kusisi hunajaa.

 "You exist because we allow it, and you will end because we demand it."

Mass Effect elokuvan tekemisessä on kuitenkin tajuttomasti pieniä ongelmia, joihin ei ole vielä herunut vastauksia. Ensimmäinen ongelma on jo koko ensimmäisen pelin laajuus. Pelaaja saa pelatessaan edetä juonellisesti pomppivassa järjestyksessä, kuluttaa useita pelitunteja pieniin lisätehtäviin ja ratkaista apua tarvitsevien hahmojen sekä Normandyn oman miehistön ongelmia. Kun yli 30 tunnin peli tiivistetään kahden tunnin elokuvaan, voi olla varma, että sieltä puuttuu materiaalia. Paljon.

Toinen ongelma koskee ensimmäisessä pelissä tehtäviä suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat ratkaisevasti juoneen. Yksi päätös koskee muun muassa valintaa kahden Normandyn miehistön jäsenen välillä: kumpi kuolee ja kumpi pelastetaan. Päätökseksi voidaan myös laskea myös sekin kysymys, että kenet Shepard romansoi elokuvassa. Itse pelissä on mahdollisuus valita kolmen hahmon välillä. Kun kuitenkin elokuvaversion Shepard tulee olemaan mies, uskoisin, että rakkaudenkohde tulee olemaan nainen, sillä Hollywood taitaa olla vielä liian konservatiivinen homoilun suhteen.

Kysymyksiä on paljon aina juonen yksittäisistä käänteistä, hahmoista ja valinnoista aina tekniseen toteutukseen. Kuten kaikkia, myös minua kiinnostaa tietää, kuka ketäkin hahmoa näyttelee, kuka luo elokuvaan musiikit ja kuka sen loppujen lopuksi ohjaa. Antakaahan minun heittää alle unelmakokoonpano selityksineen.

Ohjaaja: ihan kuka tahansa kykenevä ohjaaja, joka kuitenkin rakastaa videopelejä ja Mass Effectiä.

Kuvaus: se joka kuvasi Star Trekin (2009). En saa kuollaksenikaan mieleen, kuka se oli.

Musiikki: Clint Mansell (Black Swan, The Fountain) sävelsi musiikit Mass Effect 3:een, joka toimi paremmin hyvin, ME3:n soundtrack on ehdottomasti trilogian parhaimpia ja saa minut aina lähes kyyneliin. Herran kuuluisi siis kaikella logiikalla tehdä myös elokuviin musiikit.
Erikoistehosteet: kuka tahansa, jolla on asiasta kokemusta ja osaa tehdä sen tyylillä. James Cameron? Ei sentään. Suurinosa elokuvasta kuitenkin toteutetaan tietokoneella (rakennukset, alukset, taistelut, alienit), joten tietoa ja taitoa tarvitaan.

Ja sitte siihen kutkuttavampaan osioon, eli näyttelijöihin. Sivuan tähän väliin samalla itse pelin hahmoja, jotta Mäsäri-maailmasta tietämättömät saisivat lisäpotkua innostumaan kyseisistä hahmoista (jotka ovat aivan tajuttoman monisyisiä ja loistavia).

Komentaja Shepard
Peleissä oman Shepardin taustan, sotilasuran ja ulkonäön voi tietenkin määrittää itse, puhumatta sitten persoonasta. Defaultti Shepard (joka myös elokuvaan tyrkätään) on kuitenkin yleisesti ottaen ulkonäöltään karkean komea, lujatahtoinen sotilas, jolla on korkea moraali ja sekä suuri halu auttaa toisia.

Jostain lähteestä kuulin, että Shepardin rooliin oltiin harkittu muun muassa Chris Hemsworthia (Thor), josta ajattelin heti, että ehei. Jotkin olivat ehdotelleet myös Edward Nortonia (Fight Club), Henry Cavillia (Immortals), Colin Farrelia (SWAT) ja Gerard Butleria (300), mutta jokin heissäkään (vaikka hyviä näyttelijöitä ovatkin) ei vain iskenyt minuun. Shepardin osuus ei ole helppo, enkä ole itsekään varma kenet tähän rooliin pitäisi istuttaa. Matthew Fox (Lost) kuulostaisi tällä hetkellä ehkä parhaimmalta vaihtoehdolta. Ehkä.

Ashley Williams
Tämä voimakastahtoinen, omaa tietään kulkeva kaunis ja hurja sotilas poimittiin Normandylle mukaan Eden Primelta, jonka koko joukkue tuhoutui gethien saarrossa. Kauneus on toisaalta katsojan silmissä: Ashley ei nimittäin pelkää sanoa mielipiteitään/ajatuksiaan suoraan, ja näin tuppaakin välillä kiroilemaan ja sanomaan sopimattomia. Hän ei myöskään ole vielä täysin tottunut aluksen ei-ihmisistä koostuvaan miehistöön. Hän kantaa myös isoisänsä jättämää stigmaa Ensimmäisen kontaktin sodasta (ensimmäinen alieneiden [turianeiden] kanssa käyty konflikti), joka leimaa hänen sukunsa antautujaksi ja luovuttajaksi. Ashleyn kuvan kuoren alta löytyy kuitenkin runoutta rakastava perheihminen, joka uskoo Jeesukseen.

Joku oli miettinyt Ashleyn näyttelijäksi Ashley Greeneä (Twilight), mutta minusta hän on hieman liian nuori ja siro kyseiseen rooliin. Kuten sadassa muussakin toimintaelokuvassa, varma ja hyvä valinta olisi Michelle Rodriguez (Fast&Furious). Ei siinä, hän on juuri sopivan kovanaamainen mutta kaunis Ashleylle, mutta fyysisesti hieman liian pienikokoinen? Toisaalta Avengerissa oleva Colbie Smulders ei olisi myöskään pahempi valinta, vai olisko hän liian pehmeä näinkin voimakkaalle hahmolle? Paha sanoa.

 Kaidan Alenko 

Alkuun sanoen, rakastan Kaidanin hahmoa ihan tajuttomasti, ja olisi upeaa jos edes puolet tämän hahmon hienoudesta saataisiin valkokankaallekin... Uh ah, asiaan.

Luutnantti Kaidan Alenko on luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt, rauhallinen ja kaikinpuolin suvaitsevainen ihminen. Hän on taitava mekaanikko ja lojaali sotilas, jonka lisäksi hän omaa lapsuudessa saadun biotic-kyvyn, eräänlaisen psyykkisen taidon liikuttaa, työntää ja tuhota asioita mielen voimalla. Kaidan kuitenkin haluaa pitää matalaa profiilia biotic-kyvyistään, sillä pelkää niiden kautta tulevansa kammotuksi ja syrjityksi (joita ihmis-bioticit kieltämättä ovat heidän harvinaisuutensa ja eriskummallisuutensa takia). Biotic-voimat ovat synnynnäisiä avaruusrotu-asareilla, ja ihmisille ne ovat erään onnettomuuden tuloksena siirtyneet element zero -altistuksen kautta.

Kaidanin tyynen pinnan alla kytee kuitenkin rankkoja muistoja Alliancen järjestämästä biotic-leiristä, jolle hän osallistui teini-iässä. Erinäisten konfliktien ja pidätellyn raivon päätöksen tuloksena Kaidan tappoi vahingossa leirin kovanaamaisimman opettajan, puolustaessaan tärkeää ystäväänsä. Siitä lähtien hän sulkeutui täysin oman kuorensa alle. Täten hän on erityisen varovainen persoona, eteenkin mitä tulee hänen biotic-kykyihinsä.

Monet ovat foorumeilla toivoneet Eric Banaa (Hulk) Kaidanin rooliin, mistä olin melkolailla tyrmistynyt. Ei, Kaidan ei ansaitse näyttelijäkseen tälläistä tasapaksua ihmistä. Joku oli jossain ehdotellut toisaalta Sam Witweriä (Being Human), mistä itse toki aluksi innostuin (hänen faninsa kun olen), mutta Witwer taitaa olla hieman liian karkea pehmeän araksi Kaidaniksi. Monet ovat myös kuumotelleet Mark Ruffaloa (Avengers) Kaidanin rooliin, mutta hän puolestaan taitaa olla 30-vuotiaaksi Kaidaniksi vähän liian vanha? Itse törmäsin Desprate Housewivesien kautta Jesse Metcalfeen, joka esittää sarjan hottis puutarhuria. Ensiksi ajattelin että "hotdamn", ulkonäköä ainakin riittää, vaan löytyykö karaktääriä? Ja löytyyhän sitä, ainakin mitä muutamia haastatteluita selailin.

Urdnot Wrex
Taas yksi hahmo, joka vei sydämeni ensimmäisessä Mass Effectissä välittömästi...

Krogan palkkasotilas Wrex on pitkän ja väkivaltaisen uransa aikana tehnyt ja kokenut lähes kaiken. Petturuutta, selkäänpuukotusta, huonoja perhesuhteita, vihaa ja teurastusta. Tästä huolimatta tämä taisteluita rakastava krogan ei porhalla taistelutilanteissa sekopäisenä kuumakallena, vaan toimii kokemuksen ja sen tuoman viisauden kautta. Hänen voisi sanoa olevan tietyntyyppinen kylmän realistinen, mutta kuitenkin karkean lempeä kummisetä Shepardille. Kaidanin tapaan myös Wrex omaa biotic-kykyjä, mutta ei ole kärsinyt niistä samalla tavalla kuin luutnantti.

Wrex pitää tärkeänä lajinsa historiaa ja kulttuuria, ja haluaisi löytää parannuskeinon jo tuhansia vuosia jatkuneeseen genophageen, biologisen aseen karseaan sairauteen, joka estää kroganeita lisääntymästä. Biologinen ase otettiin käyttöön Krogan kapinassa, joka esti luonteeltaan verenhimoisen ja aggressiivisen lajin leviämistä galaksissa. Tämän takia Wrex kantaa kaunaa turianeille, jotka ottivat aseen käyttöön sekä salarianeille, jotka kehittivät sen.

 Steven Barr, joka ääninäytteli tätä krogan palkkasotilasta läpi Mass Effect -trilogian, kuuluisi ääninäytellä Wrexiä myös itse elokuvassa. Otus tehtäisiin kuitenkin kokonaan tietokonegrafiikalla (ellei joku ääliö saisi päähänsä vääntää häntä ihmiseksi), joten en näe mitään syytä miksei Barr voisi viedä upealla bassoäänellään hommaa kotiin. Mikäli Barr jostain syystä kuitenkin estyisi, pitäisi tilalle laittaa joku, jolla olisi yhtä eeppinen matala ja karkea ääni.

Garrus Vakarian
Taas yksi hahmo, joka on yleisesti katsottu olevan yksi Mass Effect-sarjan rakastetuimpia hahmoja. Sääli vain, ettei elokuvan ensimmäisessä osassa Garruksen parhaimpia puolia saada vielä esiin, mutta elokuvassa hänen bad-assiytensä osoittaminen olisi loistavaa fanitarjontaa.

Garrus liittyy Normandyn miehistöön ja Shepardin joukkoihin, hänen epäonnistuttuaan Sarenia vastaan olevissa poliisitutkinnoissa. Tämä hieman perheensä ja lajinsa musta lammas, vannoo auttavansa Shepardia ja viemaan Sarenin oikeuden eteen. Juuri halu rankaista rikollisia sekä äärimmäinen velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat Garruksen tärkeimmät piirteet, jotka tekevät hänestä toisaalta todella uskollisen, mutta myös itsepäisen ja kiihkeän hahmon. Fanit kutsuvatkin häntä osuvasti space-Batmaniksi.

Brandon Keener ääninäyttelee Garrusta kaikissa Mass Effecteissä, ja hänen matalahko, nariseva ja venyttelevä äänensä onkin hahmon yksiä mieleenpainuvimpia ja ehdottomasti seksikkäimpiä puolia. Jos siis jumalauta Keener ei ääninäyttele Garrusta elokuvaversiossa, niin hitto, en silloin mene koko paskaa katsomaan. Niin leimattu Keenerin ääni on tähän hahmoon.

Liara T'Soni
Liara tarjoaa apuaan Shepardille tämän taistelussa Sarenia vastaan. Yli 100-vuotias, mutta lajikseen vielä hyvin nuori asari-neiti, on yli 50 000 vuotta vanhan mystisen Prothean-rodun asiantuntija, ja lisäksi Sarenin oikean käden Benetzian tytär. Tästä huolimatta hän kuitenkin vannoo uskollisuutta Shepardille, eikä saata ymmärtää, miten hänen lempeä ja viisas äitinsä saattoi liittyä Sarenin ja tämän gethien joukkoihin.

Luonteeltaan Liara on rauhallinen ja lempeä, mutta toisaalta ihmissuhteissa hyvin epävarma ja kömpelö. Benetzian tyttärenä hän saakin Shepardin miehistöltä epäileviä katseita, mikä saa hänet vetäytymään kuoreensa entistäkin enemmän. Lisäksi erinäiset väärinymmärrykset hänen lajistaan saavat hänet tuntemaan entistäkin epävarmemmaksi ihmisvoittoisessa aluksessa. Hän kuitenkin kunnioittaa ja ihailee Shepardia alusta alkaen, ja on itseasiassa kiinnostunut hänestä muunakin kuin pelkkänä tieteellisenä kokeena.

Luonnollisesti Liaran ääninäyttelijänä toimisi peleissäkin ollut Ali Hillis, joka voisi tarvittaessa antaa myös kasvonsa tälle sievälle asari-neidolle.

Tali'Zorah Nar Rayya
Tali on lajilleen quarianeille tyypillinen tekniikasta ja koneista kiinnostunut optimistisen tuntuinen nuorukainen, joka ei toisaalta pelkää liata käsiään ja heiluttaa haulikkoa. Luonteeltaan hän on yleisesti ottaen toiveikas, mutta rehellinen. Hän välittää lajinsa hyvinvoinnista paljon, mutta toisaalta kokee isänsä asettamansa paineet ja korkeat tavoitteet välillä liiankin raskaiksi.

Tali joutuu muiden quarianeiden tapaan pitämään jatkuvasti kokonaan ihonpeittävää sekä hengitysmaskia yllään. Kukaan ei tiedä miltä quarianit maskien takaa näyttävät, niin tavallisiksi nämä elämää ylläpitävät puvut/kypärät/suojat ovat tulleet. Pukujen käyttö johtuu puhtaasti siitä, että quarianeilla on luonnostaan hyvin heikko vastustuskyky. Kuume on heille käytännössä kuolemantuomio.

Gethit ovat alunperin juuri quarianeiden käsialaa. Kun kuitenkin robottirotu alkoi tiedostaa itsensä ja olemassaolonsa quarianeiden käskyjen alla, ne nousivat kapinaan ja anastivat luojiensa kotiplaneetan itselleen. Siitä lähtien wquarianit ovat joutuneet elämään avaruudessa, huonosta immuunijärjestelmästä kärsien. Tästä johtuen Tali paitsi haluaa kostaa Sarenille ja getheille kansansa kokemasta vääryydestä, myös tarjota Shepardille kaiken apunsa ja tietonsa esi-isiensä rakentamista roboteista.

Kuten neljän aikaisemmankin hahmon kohdalla, Talin ääninäyttelijä Ash Sroka saisi antaa myös elokuvalle oman panoksensa. Talin fyysisen hahmon saisi näytellä kuka tahansa, joka on tarpeeksi hoikka, mutta leveälanteinen saadakseen fanien hyväksynnän puolelleen. Lisäksi hänen tulisi luonnollisesti sietää koko vartaloa peittävää pukua ja kasvomaskia.

Jeff "Joker" Moreau
Käytännössä Alliancen lahjakkain mutta myös suulain pilotti Joker, on pistetty protottyyppialus Normandyn rattiin. Hänellä tuntuu olevan paljon mielipiteitä,väitöksiä ja tilannekoomisia vitsejä, joita hän ei pelkää laukoa ääneen. Hän toimii siis paitsi Normandyn ohjaamisesta, myös aluksen humoristisesta puolesta.

Jokerillakin on kuitenkin omat huolensa. Hän kärsii synnynnäisestä luunhauraustaudista, jonka ansiosta hän hädintuskin pystyy kävelemään murtamatta luitaan. Joker kuitenkin ottaa asian kevyesti: "en pysty kävelemään, mutta minut on luotu lentämään." Joker on lojaali kaveri, jolla on korkea työmoraali, eikä siis jättäisi Shepardia ryhmineen pulaan, vaikka tilanne vaikuttaisi lähes toivottomalta.

Jokerin rooliin ei tässä kohdin ole muita loogisia vaihtoehtoja kuin tälle naamansa ja äänensä antanut Seth Green, joka sopii rooliin täydellisesti, miettien myös hänen aikaisempaa kokemustaan koomisten hahmojen parissa (Austin Powers). Ikävä kyllä elokuvan tekijät ilmoittivat, ettei Green tule esittämään Jokeria Mass Effect-elokuvassa. Itse voisin kiljua tästä vääryydestä ja jos henkeä riittää, niin puuskahtaa vielä väliin: miksi.

Kapteeni Anderson

Shepardin mentorina ja lempeänä tukijana toimii pitkän ja kohtalaisen kuuluisankin sotilasuran vetänyt kapteeni David Anderson. Hän jos kuka luottaa Shepardin kykyihin johtajana, sotilaana ja oikeamielisenä ihmisenä, mutta ei unohda toisaalta myös tyynnytellä ja pidätellä nuorta komentajaa aloillaan. Anderson toimiikin (ainakin omalla kohdallani) vahvana isähahmona Shepardin hahmolle.

Keith David antoi Andersonille äänensä pelisarjassa, ja käytännössä hän toimisi myös elokuvassa hänen roolissaan. Toisaalta en panisi mitään sitä vastaan, että Laurence Fishburne (Matrix) heittäisi itsensä Andersonin rooliin, sillä hänestä todellakin löytyy hahmoon tarvittavaa karismaa, johtajuudentuntumaa mutta myös lempeyttä.

Pahikset tai muuten iljettävät hahmot
Saren Arteriusta, eli koko ensimmäisen pelin/elokuvan pääpahista, tulisi luonnollisesti ääninäytellä sama henkilö, joka oli alkuperäisessä pelissäkin. Itse hahmo luotaisiin luonnollisesti tietokonegrafiikalla, turian kun sattuu olemaan.

Muita pahis-tyylisiä, tai ainakin harvinaisen rasittavia tai Shepardia vastaan olevia hahmoja näyteltäisiin edellämainitun kaavan mukaan. Tälläisiin hahmoihin kuuluu muun muassa galaktisen yhteisön korkein poliittinen elin, Neuvosto, joka koostuu kolmesta galaksin yleisimmästä lajista: turianista, asarista ja salarianista. Neuvoston välittömässä läheisyydessä väijyy myös ihmispolitiikko Udina, jonka roolissa esimerkiksi Hugo Weaving voisi olla aivan loistava veto. Lisäksi Shepardin stressitason nostajiin kuuluu Conrad Verner, yli-innokas militantti-fani, sekä harvinaisen päällekäyvä ja itsepäinen reportteri Khalisah bint Sinan Al-Jilani (sanopa tuo nimi nopeasti).

Muita toiveita:

- mahdollisimman monet referenssit alkuperäiseen peliin, tai tarkemmin ottaen pelin tekniikkaan. Tämä lisäisi elokuvaan komiikkaa, jota fanit osaisivat arvostaa. Uusille katsojille voitaisiin heittää helpompaa läppää, jota esitellään pelissäkin. Näistä esimerkkeinä muun muassa:

• "Wrex-Shepard-Wrex-Shepard"
• reportterin lyöminen
• pitkät hissiajelut ja keskustelut niiden välillä
• kiikkerä Mako-auto ja Shepardin "hienot" ajotaidot

- syventyminen hahmoihin, palapelimäiseen juoneen ja sen ratkaisemiseen, ei toimintaan nojautuminen

• Koska ihmiskatsojat samastuvat ihmishahmoihin, Ashleyn ja Kaidanin tulisi saada kohtalaisen paljon ja tasapuolisesti screen-timea. Sattuneista syistä juuri Kaidanin hahmoon syventyminen olisi upeaa, sillä se tekee juonen eräästä isosta päätöksestä dramaattisemman. SPOILERI, ÄLÄ LUE JOS ET TAHDO PILATA ELOKUVAKOKEMUSTA TAI ET OLE PELANNUT PELEJÄ: tilanteiden pakosta Shepard joutuu tekemään valinnan Ashleyn ja Kaidanin hengen välillä: kumpi pelastaa, kumpi jättää taakse. Koska Shepard tulee elokuvassa olemaan mies, on luontevaa että pakollisen romanssin takia tämä valitsee Ashleyn pelastettavaksi. Täten Kaidanin hahmosta pitäisi tehdä Shepardille, ei, katsojille tärkeä ja samastuttava, jotta tarinan yksi dramattisimmista hetkistä toimisi parhaiten.
• Normandyn alieneista Wrexin ja Liaran huolet tulisi pitää etusijalla, sillä ne vaikuttavat eniten juoneen sekä mahdollisiin jatko-osiin.
• taistelukohtauksissa tulisi tuoda esiin hahmojen välistä dynamiikkaa ja näiden eri kykyjä. Jos siis hahmolla on biotic-kykyjä (Kaidan, Wrex, Liara), tulisi elokuvassa näkyä niiden käyttöä. Talin haulikkotaitoja olisi hauska nähdä myös
• itse pelissä mukaan tehtävälle voi ottaa vain kaksi hahmoa (itsensä lisäksi), mutta elokuvassa kaikki päähahmot voisivat olla mukana ainakin yhdellä juoneen liittyvällä tehtävällä, todennäköisesti viimeisimmällä sellaisella

Valinnat:
Eeppistähän olisi, jos elokuvasta tehtäisiin kaksi eri versiota: maleShepard ja femaleShepard -versiot, joissa juoni kulkee samaa kaavaa, mutta tietyt tarinaan liittyvät valinnat ratkaistaisiin eri tavalla. MaleShepard voisi olla esimerkiksi ystävällinen, sovittelevampi ja rauhanomaisempi kun taas femShep enemmän toimintaan nojautuva sotilas. Lahjooko Shepard vartijan, vai ampuuko hän tämän seulaksi? Pelastaako hän kaikki tehtävän epäonnistumisen uhalla vai päinvastoi? Näin myös fanit saisivat jonkinsortin tyydytystä valintojen merkityksestä, joka on Mass Effect -sarjan yksi tärkeimpiä elementtejä.

Noniin. Olen ehkä vaahdonnut tarpeeksi Mass Effectistä (ainakin toistaiseksi), joten jätän teidät nyt hämmentymään keskenänne. Näin ohimennen, olen pahoillani blogin hitaasta päivitystahdista. Koetan vastedes kirjoitella enemmän. Aiheita saa myös vapaasti ehdotella!

Ensi kertaan!