Django vapautuu kahleistaan

Vai vapautuuko sittenkään?

Perjantaina leffateattereihin rysähti Tarantinon uusin raina, Django – Unchained. Paremman tekemisen puutteessa lähdin sitten Kaarniksen kanssa katsastamaan sen sunnuntai-iltana, hyvän mielen ja leffaeväiden kera.

Totta puhuen olin Djangon suhteen melko skeptinen. Vaikka rakastankin Tarantinon leffoja, eteenkin Kill Billiä ja Pulp Fictionia (jotka ovat myäs yksiä lempparielokuviani), en voinut olla ajattelematta herran viimeisintä rainaa, Inglorious Basterdsia, joka jätti minulle sanan perimmäisessä merkityksessä kolkon ja petetyn olon. Pelkäsin, että myös Django olisi osoittautunut vastaavaksi ponnettomaksi mätöksi, ja suhtaudun rainaan aluksi siis melko kriittisin mielin. Onneksi kuitenkin yllätyin positiivisesti.

Jo heti elokuvan ensiminuuteista lähtien olin melko lailla myyty. Christoph Waltzin esittämä saksalainen tohtori oli sanan jokaisessa merkityksessä tavattoman miellyttävä ja ihastuttava hahmo, joka kyllä vei sydämen saman tien. Huonoksi ei jäänyt myöskään itse Django (Jamie Foxx), kovanaamainen orja, jonka ystävällinen saksalaistohtori vapauttaa palkkionmetsästäjän hommiin.

Puvustus on pirun hieno. Katsokaa nyt Schultzin takkia (vas.) HNNGH.

Juoni etenee kohtalaisen jouhevasti tarantinomaiseen tyyliin. On hahmojen välisen siteen luomista, yhdessä oleskelua, tiettyä onnistumisten iloa ja adrenaliinihuuruisten tapahtumien sarjaa. Sitten kuvioon astuu klassinen Tarantino-teema, kosto. Ja silloin onnistumisten sarja kääntyykin laskuun.

Juoni sinällään ei ole siis mitenkään ihmeellinen, mutta toisaalta se ei mitään maailmaa mullistavaa haluakaan olla. Tarina on juuri niin värikäs ja messevä kuin se on, ja tarjoaa hyvät puitteet paitsi toiminnalle, draamalle niin myös hahmokehitykselle. Juoni ei koskaan ole ollutkaan Tarantinon elokuvien punainen lanka, vaan nimenomaan tarinan sisemmät osat sekä sen hahmot.

Djangossa meinaan kiinnostavia hahmoja kyllä riittää. Vaikka kyseessä onkin melko karikatyyrisiä ihmisiä, se ei tarkoita, etteikö heissä olisi syvyyttäkin. Yleisesti miellyttävä saksalaistohtori Fritzistä löytyy tavattomasti itsepäistä ylpeyttä ja jopa viileyttä, kun taas ulospäin viileässä Djangossa taas piilee paljon herkkyyttä. Pahiksetkaan eivät ole läpeensä pahoja, vaan heistäkin löytyy harmaasävyjä. Näin ohimennen sanoen, Leon tulkinta plantaasiherra monsieur Candiesta oli kierolla tavalla mieletön, eikä tietenkään pidä unohtaa kärttyistä neekeripalvelijaa (Samuel L. Jackson), jolla asemastaan huolimatta tuntuu olevan useampikin kuin yksi lanka kädessään.

Kuvaus on pitkin elokuvaa tasaisen onnistunutta ja ilmeikästä, värimaailmat rikkaita ja leikkaus kutakuinkin toimivaa. Musiikit ovat jälleen juuri sitä Tarantinoa itseään, klassista western-tyylistä rämpytystä, höystettynä klassisella musiikilla ja mahtipontisella räpillä. Jes.

Kokonaisuus toimii siis hämmentävän hyvin, joskin koko rainalla oli pituutta sen verran että pakarat ehtivät puutua. Aivan sataprosenttisesti en myöskään allekirjoittaisi välittäväni elokuvan räjähtelevistä toimintakohtauksista ja verimätöstä. Ehkäpä olen vain kasvanut sen ylitse, kuka tietää.

Django oli kuitenkin ilo katsoa: dialogi (josta henkilökohtaisesti nautin elokuvissa/kirjoissa/peleissä juuri eniten) oli monin paikoin todella nasevaa, hauskaa ja toimivaa. Koko ääriään myöten myyty leffateatteri sai näin moneen kertaan makeat naurut. Toimintakohtaukset olivat kirjaimellisesti räjähtäviä, rauhalliset ja tunnelmapohjaiset kanssakäymiset taas sopivan herkkiä. Kaikkea löytyy, myös sitä syvempääkin sanomaa ja teematiikkaa. Ylös voisi nostaa paitsi kannanoton vapauteen ja orjuuteen, myös rajan niiden välillä. Kun teemoihin lisätään vielä kosto, voidaan pohtia, miten paljon näinkin voimakas tunne kahlitsee ja supistaa ajatusmaailmaa. Vapautuuko Django konkreettisista kahleistaan ja orjuudestaan, vain joutuakseen voimakkaiden tunteiden sitomaksi?

Kolme ja puoli tähteä. Koska kyseessä on kuitenkin elokuva, jonka toisesta katselukerrasta ei ehkä saa kovinkaan paljoa irti, ei Django pääse neljän tähtösen piiriin. Ei ainakaan vielä. Sen näemme vasta toisella katselukerralla. Yleisesti elokuva on kyllä katsomisen arvoinen, mikäli naseva dialogi, musta huumori ja toiminta vetävät puoleensa.

Sekä tietenkin räjähtelevät päät.

Kolmedeestä

En olekaan ehtinyt avautua 3D-tekniikasta, joten annetaanpa äänen kuulua tässäkin asiassa.

Yleisesti olen kuullut 3D-elokuvista pelkkää negatiivista palautetta. Elokuvat ovat kalliita, lasit rumia, painavia ja kömpelöitä, ja eteenkin silmälaseilla kirottuja henkilöitä 3D-lasit tuntuvat kismittävän kaikista eniten. Eikä se tekniikka itsessäkään ole hääppöistä katseltavaa: tuntuu vain, että tähänkö minä pistin ne ylimääräiset 4 euroa.

Suurimmaksi osaksi olen samaa mieltä. 3D-tekniikka oli ja on yhä lapsen kengissä, ja vaatisi vielä roimasti kehittelyä ennen kuin sitä kannattaisi tuoda tavallisten pulliaisten eteen. Näin esimerkkinä voi sanoa, etteivät 3D-elokuvissa saamani kokemukset ole eronneet ollenkaan tavallisista: ei ole tullut ahaa-elämyksiä, ei kohteiden reaktionomaisia väistämisiä, eikä halua tavoitella kohdetta ruudulta. Paremmat kolmedeekokemukset olen saanut Linnanmäen 4D-Lintsikinosta.
Loppujen lopuksi 3D-tekniikka ei ole siis niin ihmeellistä, että edes kiinnittäisin siihen kummempaa huomiota (muita kuin selkeästi 3D:hen tarkoitetuissa yksittäisissä kohtauksissa, jotka kestävät korkeintaan pari sekuntia).

Tämä on tosi harmillinen juttu.
Olen todellinen tekniikka- ja sci-fi –friikki, ja olen usein aikalailla täpinöissäni kun kauppojen hyllyille ilmestyy jotakin hieman tavallista futuristisempaa tavaraa. Kun siis 3D alun perin rantautui tänne Suomeen, olin todella innoissani. Kun kuitenkin pääsin 3D-leffaa katsomaan ensimmäisen kerran (kyseessä taisi olla kai Coraline) olin enemmän tai vähemmän pettynyt. Tästäkö minä maksoin?

Avatar oli, ja on yhä edelleen, tyrmäävännäköinen.

Ei siinä, onhan niitä hyviäkin 3D-kokemuksia ollut, joskin ne ovat jääneet vain yksittäisten elokuvien yksittäisten kohtausten tasolle. Coraline oli kokonaisuutena ihan messevä: kolmiuloitteinen nukketekniikka sopii 3D:hen hyvin. Viimekesänä tsekkailtu Spider-man oli rainan viimeisessä kohtauksessa häikäisevän kaunis, kun taivaalta tippuvat sinertävät lääkehippuset satoivat lumimaisesti alas, ja koristivat koko valkokankaan kolmiuloitteisella hehkulla. Myös viimeisin Potter oli hauska 3D:nä, ainakin siinä kohtaa, kun kamera ujuttautuu Harry Potter-teematekstin lävitse. Myös vuodenvaihteessa katsottu Hobitti oli HFR-3D:nä huikeaa nähtävää (jos nyt niitä nopeutetun oloisia toimintakohtauksia ei oteta lukuun).
Mutta kuten edellä sanoinkin, nämä ovat jääneet vain yksittäisiksi tapauksiksi.

Ajatuksena 3D ei ole mikään uusi keksintö. Tekniikka keksittiin alun perin elokuvatekniikan kehittyessä, mutta se yleistyi konkreettiseen käyttöön 60-luvulla. Tuolloin teattereissa oli sen ajan ”3D-elokuvia”, joista nautittiin pistämällä kömpelöt viher-puna –lasit silmille. Tekniikka oli kuitenkin kallista eikä lisäksi saavuttanut suuren yleisön suosiota, joten 3D-tekniikka jäi uinumaan näihin päivään asti.

Jos siis verrataan aikaisempiin 3D-villityksiin, tämä on ollut niistä kaikista pisin ja myös kehityskelpoisin. Lasit kevenevät, 3D-kuvaaminen yleistyy ja halventuu ja näin yleinen grafiikkakin paranee. Kysymys kuuluu, syrjäyttääkö 3D-lopulta klassisen 2D-elokuvan?

Vaikka olenkin kehityksen, tekniikan ja futurismin ystävä, olen myös todella vahva nostalgikko. Ahdistuin aikoinani piirrettyjen vaihtumisesta tietokonegrafiikkaan, ja nyttemmin huolena on juuri 2D:n vaihtuminen kokonaan 3D:hen. Syitä tähän on kolme:

1) niin kallista, niin jumalattoman kallista (ei vain kuluttajalle, vaan myös elokuvien tekijöille)2)  tekniikka ei ole monopoliselle 3D:lle vielä valmis, sen tulee kehittyä vielä3) luonto saastuu, koska hei, mieti miten paljon luonnovaroja on mennyt niitten yksien lasien, saati sitten 3D-kameran tekoon

Pysyn siis 3D:n suhteen skeptisenä niin kauan kunnes se on kehittynyt häikäisevälle tasolleen, josta puhuttiin Merkuria-tiedesarjan Tulevaisuus-kirjassa. Sitä päivää odotellessa tyydyn tuttuihin ja turvallisiin (ja halvempiin) 2D-elokuviin. Mitä nyt kerran pari vuodessa voisi alentua katsastamaan HFR-rainoja.

"Ehkä se on pora."

En ole mikään äidinkieliperfektionisti, mutta voi jumankikkeli jos elokuvateattereissa tai DVD-käännöksessä näkyy kirjoitusvirheitä tai hullunkurisia käännöksiä, niin sitten on kyllä piru irti.

Tälläisiin tapauksiin törmää onneksi vain harvoin, ja verenpaine pysyy täten useimmiten aisoissa. En opiskele yliopistossa äidinkieltä, enkä kummemmin harrasta vieraita kieliäkään. Käännökset, tekstitykset ja dubbaukset särähtävät meikäläisen korvaan/silmään täten siis vain harvoin, sillä en yksinkertaisesti ole harjaantunut niiden huomaamiseen. Tosi monesti olen kuitenkin kuullut kaverin tuhahtavan vieressä, että "olipas karkea käännös!" tai "tuo vitsi ei kyllä toiminut nyt ollenkaan!" Itse usein totean siihen vain että "aha, en huomannut."

Elokuvia meillä käännetään suhteessa todella paljon, eniten luonnollisesti englantia, sillä suurin osa teattereittemme elokuvista vyöryy Hollywoodin puolelta. Noin yleisesti pidän tekstitysten ja käännösten tasoa Suomessa ihan hyvänä. Esimerkiksi elokuvateattereissa en ole koskaan törmännyt häiritsevään käännösvirheeseen. Kaipa ne kuuluvatkin enemmän television puolelle, jonka parissa pyörii vähemmän rahaa ja aikaa.

"Drill". Pora vai harjoitus/sulkeiset? Ehdottomasti pora. Lisää Star Wars -käännöskämmejä täältä.

En todellakaan tiedä paljonko elokuvan tai TV-sarjan kääntämiseen menee aikaa tai vaivaa. Minulla ei ole hajuakaan kuinka työlästä tai raskasta se voi olla. Mutta joskus, vain joskus herää kysymys, että olisiko tämän sittenkin voinut tehdä paremmin ja huolellisemmin. Tästä erinomaisena esimerkkinä toimii juuri 90-luvun alussa TV:ssä pyörinyt Star Wars -käännökset, joita näytetään yliopistossakin luennoilla otsikon alla "ei näin". Hassua kyllä, 10 vuotta myöhemmin tullut SW-käännös on yksiä lemppareistani, joka hakkaa kevyesti nykyiset DVD-käännökset.

DVD-käännöksistä puheenollen: naurut saa helposti muun muassa animen käännöksistä. Melkein kaikissa anime-DVD:ssäni on aivan uskomattoman röyhkeitä kirjoitusvirheitä, esimerkiksi hakamerkkejä, ylimääräisiä kirjaimia ja numeroita, outoja sananvääntöjä ja puhtaita asiavirheitä: hahmo sanoo lintua söpöksi ("kawaii"), mutta tekstityksissä lukee "hyvää päivää" (konnichiwa). Samaisessa anime-elokuvassa (Card Captor Sakura: the Movie) päähenkilö juoksahtaa sievään hotellihuoneeseen ja hihkaisee iloisesti. Alhaalla kuitenkin lukee teksti "onpa iso huone", vaikka hahmo ei tee muuta kuin naura kimakan ärsyttävästi. Onneksi animen subbaus/dubbaus esimerkiksi Ghiblin-animaatioissa on sujunut melko mukavasti.

Oikeastaan kaikista raivostuttavimpiin käännöksiin olen törmännyt vasta hiljattain, ja nekin ovat johtuneet puhaasti siitä, että käännökset eivät ole olleet maksetun ammattilaisen, vaan jonkun tavallisen pulliaisen kirjoittelemia. Pulma on tuttu niille, jotka lataavat elokuvia netistä ja hommaavat samaan syssyyn tekstitykset, usein eri lähteistä ja vaihtelevalla laadulla. Tämän takia harvemmin lataan tekstityksiä suomeksi, sillä 1) niitä on vaikeaa löytää 2) ne ovat usein häiritsevän huonolaatuisia. Eipä tosin helpolla päästä englanninkaan puolella. Esimerkiksi syksyllä pidetty Adrien Brody -putki aiheutti minulle ja Kaarnikselle useita harmaita hiuksia, sillä tekstityksiä elokuviin ei mahtanut löytyä edes englanniksi ja nekin olivat melko laaduttomia. Ratkaisu: katso ilman tekstityksiä.

Useimmiten tekstitykset siis toimivat, ja tuntuu siltä, että niiden taso on lähes suoraan verrannollinen rahan määrään ja itse elokuvan suosioon. Sama koskee myös elokuvien suomidubbeja: mitä suositumpi elokuva, sen kalliimmat ja paremmat ääninäyttelijät. Tämä on melko harmillista lasten näkökulmasta, joille kuitenkin pitäisi tarjota laadukasta käännöstä ja näyttelijäntyötä elokuvan suosiosta huolimatta.

Monet valittavat suomessa ääninäyttelijäpiirien pienuudesta. Tuntuukin siltä, että lähes kaikissa hiemankin suositummissa elokuvissa pyörii aina ne samat ja vanhat äänet. Itseäni tämä ei ole koskaan haitannut, joskin tiettyjen mielleyhtymien torjuminen voi olla hankalaa: "Hei, tollon Flik-ääni!" "Tolla on saleen sama ääninäyttelijä ku Monnilla." "Huomasitsä, toi kuulosti äsken ihan Muumimammalta!"

Ääninäyttelyn taso on toisaalta mystinen käsite. Itsestäni ainakin tuntuu, että sen taso on laskenut sitä mukaa, kun olen itse saanut ikää ja piirretyt elokuvat ovat muuttuneet 3D-animaatioiksi. Isäni sanoo, että se johtuu siitä, että olen oppinut etsimään virheitä ja olemaan kriittinen.
"Miksi sitten vanhat Disney-dubit näyttää ja kuulostaa edelleen hyviltä?"
Katsot niitä nostalgia-lasien läpi."
Aha.

Itse toisaalta luulen, että kyse on puhtaasti dubbaamisen vaikeudesta. Animaatio paranee vuosi vuodelta yhä tarkemmaksi, ja huulien liikettä on vaikeampi saada asettumaan samaan synkkaan suomen kielen kanssa. Kuuluisimmat ääninäyttelijät alkavat olla Suomessa myös vanhoja, eikä menee kauaa, kun osa menee jo eläkkeelle. Monet myös pitävät dubbaamista näyttelijäntyölleen alentavana hommana, ja on totta ettei dubbausta arvosteta meillä samalla tavalla kuin esimerkiksi Japanissa. Rahaa ei ole ja aikataulut ovat tiukkoja. Näyttelijöitä ei ole ja laatu kärsii.

Kylläpäs on nyt saakutin pomppivaa tekstiä. No enivei.
Alla muutama elementti, joihin kiinnitän käännöksissä enemmän tai vähemmän huomiota.

Mikä tekee hyvän tekstikäännöksen tai suomidubbauksen?
- ei kirjoitus- tai asiavirheitä
- hahmojen tai paikkojen nimiä ei muunnella ellei niiden merkitys ole olennainen
- hyvä ja luonnollisen näköinen huulisynkkaus
- vitsit on käännetty toimivasti
- originaalin teoksen kulttuurisuus on otettu huomioon, kaikkea ei tarvitse kääntää (esim. japanissa arvopäätteet -san, -kun, -sensei, saisivat pysyä kääntämättöminä)
- lauluista on tehty sujuvat ja ääninäyttelijä osaa myös laulaa ne
- dubbauksessa äänet kuulostavat samalta kuin originaalissakin

Esimerkkejä hyvistä tekstityksistä ja dubbauksista:
- Disneyn Aladdin
- Star Wars 4-6, TV-käännös vuodelta 2005
- Matrixin saksa-dubbaus
- Scott Pilgrim vs. the World (Blu-Ray -versio v. 2011)

Mikä tekee huonon tekstikäännöksen tai suomidubbauksen?
- törkeät kirjoitus- ja asiavirheet, finglish, suora kääntäminen esimerkiksi sanonnoissa ja synonyymeissä
- hahmojen/paikkojen/termien nimiä on muunneltu niin, että se häiritsee kokonaisuuden ymmärtämistä
- karsea huulisynkkaus (meiningillä: ääninäyttelijä on lopettanut repliikkinsä, mutta hahmon suu liikkuu yhä) tai muuten vain huonolaatuinen päälleäänitys (ääni on vaimea tai originaali ääniraita kuuluu taustalta)
- ääninäyttelijällä on ärsyttävä ääni, hänellä on puhevika, tämä puhuu monotonisesti/innottomasti tai ei osaa eläytyä
- live-action -elokuvien dubbaukset (en pitänyt niistä edes kersana)

Esimerkkejä huonoista teksityksistä ja dubbauksista:
- ylläoleva Star Warssin TV-käännös
- 80-luvun Karhuherra Baddington TV-sarja/video
- Card Captor Sakura: the movie
- Disneyn Robin Hood
- lukemattomat lasten piirrossarjat, mm. Digimon, Flipper & Lopaka, My Little Pony...

Henkilökohtaisesti haluaisin joskus kokeilla dubbaamista. Mittaskaalalla ei ole niinkään väliä, kunhan se menisi edes jotakin kautta jakoon, esimerkiksi nyt vaikka internetin kautta. Muistankin joskus lähettäneeni nimeltä mainitsemattomaan dubbausfirmaan muutaman itseäänitetyn repliikin sekä kiinnostukseni jälkiäänitykseen, vaan vastausta ei ole sen kummemmin kuulunut. Kuka tietää miksi. Ehkä ääneni ei vain ollut tarpeeksi persoonallinen tai sitten "näyttelemäni" pätkät vain kuulostivat tavattoman naurettavilta tai teennäisiltä.

Ei sikäli, että pitäisin äänestäni, mutta tykkään kovasti laulaa ja kääntää suosikkikipaleitani englannista suomeen ja takaisin. Joskus mietiskelen, miten jokin anime kääntyisi luontevasti suomeksi, tai miten jokin termi tai sanonta kuulostaisi englanniksi. Joskus pohdin, että millaista olisi oikeasti seistä studiossa dubbaamassa animaatiosarjaa ja myöhemmin kuulostella omaa ääntään televisiosta tai elokuvateattereista. Olisihan se aika jännää.