Mutta se ei tarkoita, ettenkö nauttisi musiikista.
En tiedä kuinka kauan sydäntäni on ollut lähellä erityisesti elokuvien (ja pelien) soundtrackit ja orkesterimusiikki. Kai juuret menevät niinkin kauas, kun olin vielä vaahtosammuttimen kokoinen, ja hoilotin mukana Disney-piirrettyjen parissa, aivan niinkuin sadat muutkin ikäiseni. Tykkäsin laulamisesta. Opin esimerkiksi juuri Disney-leffojen laulujen lyriikat nopeasti, ja muistin ne todella pitkään, itseasiassa vielä tänäkin päivänä. Muistan joskus innostuneeni Tuhkimon soundtrackista niin paljon, että vaadin vanhempiani etsimään kaapista juhlamekkoni, jotta voisin pukea sen ylleni ja pyörähdellä parketilla kuin Tuhkimo. Muistan eläneeni mukana Leijonakuninkaan biisien tahdissa, hyppinyt ilmaan ja laulanut mukana Babe-possussa, taistellut lelu-valosapeleilla Duel of the Fatesin soidessa taustalla, ja tuntenut oloni harvinaisen cooliksi kävellessäni kadulla ja kuunnellessani Matrixin soundtrackia. Mikään ei motivoi paremmin liikkeelle kuin räjähtävä toimintamusiikki, puhumattakaan siitä, jos laittaa soittoääneksi pomonsa tai äitinsä kohdalle jotakin erityisen kohtalokasta. Mennessäni töihin minulla on napit korvilla. Kävellessäni kauppaan minulla on napit korvilla. Tullessani kotiin ja piirtäessäni kuuntelen musiikkia, kokoan soittolistoja ja haen inspiraatiota juurikin elokuvamusiikista.
Olen siis lievästi sanottuna musiikkiin vahvasti eläytyvä henkilö, ja eteenkin juuri elokuvien tyypillinen orkesteri-musiikki on iskenyt, ja tulee aina iskemään minuun kaikista koviten. Kuka sitten tietää, onko kyseessä useiden instrumenttien välisestä harmoniasta ja kokonaisuudesta, yleisestä voimasta ja adrenaliinista joka kuohuu soundtrackeista, vai niihin liittyvistä elokuvakokemuksista.
Oli niin tai näin, soundtrackeja kuunnellessa minulle tulee lähes poikkeuksetta eeppinen olo, niin ikään kuin irtoaisi todellisuudesta ja astuisi oman elämänsä fiktioon. Laittaessani silmät kiinni, näen musiikin tahtiin liikkuvia dynaamisia hahmoja, valoja, värejä ja liikettä, vauhtia, meininkiä ja draamaa. Kävellessäni kadulla se pieni valonpilkahdus pilvien tai kerrostalojen takaa tuntuu merkitykselliseltä, askel toisensa jälkeen tarkoituksenmukaiselta ja oikealta. Koko elämä tuntuu erilaiselta, ja nimenomaan mielekkäältä.
Lyyrisyydestä viis, tähän väliin onkin hyvä rakentaa aasinsilta asiallisempaan tekstiin, ja kysymykseen, että kukas nyt on sitten lempparisäveltäjäni. Tähän on hankala vastata yhdellä henkilöllä, sillä se vastaisi samaa kuin pitsan ja pastan vertaamista toisiinsa: molemmat ovat yhtä herkullisia sopivana hetkenä ja sopivassa fiiliksessä. Sama koskee myös elokuvasäveltäjiä: niillä on kaikilla omat hetkensä ja paikkansa.
John Williams
En muista kenen kanssa juttelin elokuvasäveltäjistä, mutta kun kävi ilmi ettei tämä kyseinen henkilö tunnistanut John Williamssin biisejä, olin melko lailla tyrmistynyt. Rupesin suu vaahdossa huutamaan hänelle herran tunnetuimpia kipaleita: "Sanooko Star Warssit mitään? Imperial March, Duel of the Fates? Indiana Jonesin tunnari! Haloooo, kai sä olet ekat kolme Potteria nähny?" Tyyppi tuijottaa minua suu pyöreänä: "Ai se on tehny musat noihin vai?" Jokin pieni sisälläni kirkuu hiljaa.
John Williamssin sävellystyyli on puhdasta ja klassista, sopivaa niin fantasiaan kuin herkkään draamaan modernissakin maailmassa. Tyypillistä John Williamssia ovat useat korkeaääniset torvet, reippaat yläsoinnut, sekä herkät viulut. Sopii niin toimintaan kuin herkistelyynkin, voimakkaista tunteista aina seesteiseen maisemakuvaukseen, jossa on kuitenkin ripaus "sitä jotakin". Williamssin musiikissa on tiettyä kuolemattomuutta, hentoja yksityiskohtia, joilla on kuitenkin niin paljon merkitystä.
Clint Mansell
Iloisesta ja veikeästä Williamssista on ilahduttavaa palata melankoliseen ja alavireiseen Clint Mansellin musiikkiin. Herran tuotantoon kuuluu muun muassa. Requiem for a Dreamin, The Fountainin, Moonin, Black Swanin sekä Mass Effect 3:n soundtackit. Jos jossakin musiikissa on uhkaavan kohtalon tuntua, se on juurikin Mansellin musiikissa. Uhkaava kohtalo ei tosin Mansellin tapauksessa ole suinkaan fyysinen vaara, ei esimerkiksi sota, pistoolilla osoittava ryöstäjä tai kostonhimoinen maailmojen tuhoaja. Uhkaava kohtalo olet sinä itse, ja se, mitä piilee oman pääsi sisällä voi ihan yhtä lailla sekä pelastaa että tuhota sinut. Vilkaisehan noita ylläolevia elokuvia, jotka mainitsin. Jep, oma mielihän siinä on päähenkilön suurin vihollinen.
Juurikin siksi Mansellin musiikki on lähellä sydäntäni, sillä siinä missä monet muut säveltäjät nojaavat valkokankaan fyysisiin tapahtumiin, uhkiin ja rytmiin, Mansell osaa pureutua pintaa syvemmälle ja tuoda esiin sen mitä rakastamme, pelkäämme ja vihaamme eniten. Sen päänsisäisen, yksinäisen mutta kokonaisvaltaisen maailman, josta meillä itsellämme ei ole koskaan täydellistä otetta.
Hans Zimmer
Ei siinä, että valkokankaan fyysisiin tapahtumiin reagoiminen olisi paha asia. Vauhdin hurma, fyysinen voima, räjähtävät rakennukset ja kuperkeikkaa heittävät autot eivät olisi puoliksikaan yhtä messeviä ellei niissä olisi eeppistä musiikkia taustalla. Juuri Hans Zimmerin musiikkia voisi kutsua tälläiseksi toiminnan ja voiman musiikiksi, joka samaan aikaan voimaannuttaa ja pistää lihakset liikkeelle, mutta voi toistaalta myös jähmettää ja nostattaa niskakarvat pystyyn.
Zimmerin tyyli on eteenkin viimevuosina tullut hyvin tunnetuksi: aluksi tiivistunnelmaista jousimusiikkia, hidasta nousemista korkeampiin säveliin ja voimakkaampiin instrumentteihin, joista viimeisenä voimakkaat torvet ovat Zimmerin tunnusmerkki. Niin rajua kuin hulvatontakin meininkiä on nähty Zimmerin kipaleiden tahdissa aina piraateista supersankareihin ja sieltä historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin.
Monet ovat tästä monipuolisesta tarjonnasta huolimatta sanoneet, että Zimmerin musiikki on aina samanlaista, ja torvien jatkuvat toitotukset alkavat pitemmän päälle puuduttamaan. Itse totean tämän vain olevan kiinni Zimmerin omasta tyylistä tehdä musiikkia. Siinä missä monet tunnetut säveltäjät tunnistaa jostakin tietystä elementistä, sointujen samankaltaisuudessa tai dominoivista soittimista, myös Zimmerillä on oma tyylinsä. Siitä ei ole pakko tykätä, mutta kuten sanoin, tilanne on omalla kohdallani vähän sama kuin vertaisi pitsaa ja pastaa. Joskus Zimmer maistuu erittäin hyvältä, joskus taas hieman vähemmän. Siinä kaikki.
Shiro Sagisu
Siinä missä tykkään todella paljon Joe Hishaisin, eli Ghibli-elokuvien musiikeista tunnetun japski-herran sävellyksistä, itseäni on koskettanut enemmän Shiron Sagisun musiikki. Tästä syytän kokonaan ja täysin puhtaasti yläasteella elämääni suuresti vaikuttanutta animea, Neon Genesis Evangelionia. En edes teeskentele tuntevani tai tietäväni mistään muusta Sagisun tuotannosta, sillä en ole siihen kummemmin tutustunut lukuunottamatta Berserk-remaken soundtrakia sekä Cassehern-elokuvaa. Minulle vain yksinkertaisesti riittää Evangelionin originaalin TV-sarjan OST, puhumattakaan re-make -elokuvien annista.
Tämän pitemmittä puheitta, menen tästä kokoamaan viikonlopun Hunger games -pen & paper -roolipelin soittolistaa sekä tulevan kesän Dark Heresy -ropen taustamusiikkeja... Luultavimminkin juuri näiltä kyseisiltä säveltäjiltä.
Ps. Pahoittelen blogini inaktiivisuutta. Olen ollut järkyttävän kiireinen, ja roolipelaaminen, siinä missä työharjoitteluni ja erinäiset lukuiset taiteelliset harrastukset ovat vieneet elämäni. Leffojen oheella tietenkin.
Ps2. Ostin itselleni Gravityn ja Batman Beginssin. Viikonloppuna saan sisareltani lisää leffoja, joita hän ei enää huoli itselleen, esimerkiksi Mulholland Driven. Jes.
.jpg)
