Holmes!

"There is absolutely nothing of interest to me, out there, on earth, at all."

- Sherlock Holmes (2009)

Tykkään jännäreistä ja trillereistä, mutta niin myös klassisista salapoliisitarinoistakin. Lapsuuteni näillä kohdin muistankin viettäneeni Hercule Poirotin ääressä, sekä sarjan että elokuvien. Agatha Christien romaaneiden oheella, sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes (tämä klassikkojen klassikko) ilmestyi kuvioihin vasta yläasteella pakkolukemisen oheella. Vaikka kyseessä olikin Baskervillen koira, kirja ei juuri säväyttänyt minua. Menihän se kuitenkin ajanvietteenä.

Kun siis 2009 Sherlock Holmes -elokuva ilmestyi leffateattereihin olin sen suhteen hyvin skeptinen. Pelkäsin trailerin perusteella, että kysessä olisi toiminnalla mässäilevä räimintä, missä Sherlock esitettäisiin koko Lontoon kaikkivoipana sankarina. Tuomitsin koko rainan siis suoralta kädeltä, eikä minun mielinyt mennä sitä katsomaan, ei eteenkään kun se sai paljon positiivista huomiota teinityttöjen keskuudessa, eikä elokuvakriitikoiden.

Törmäsin uuden vuosituhannen Sherlock Holmes -leffaan kolmesti. Ensimmäisen kerran koulun järjestämillä elokuvailtamilla, johon menin toverini Kaarnan ja Rkkian kanssa. Jouduin kuitenkin jättämään katselemisen puoleenväliin. Raina jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni, sillä se lähti käyntiin mielenkiintoisissa merkeissä ja vaikutti kaikesta huolimatta melko potenttiaaliselta tapaukselta.

Jouduin kuitenkin odottamaan puolitoista vuotta ennen kuin törmäsin Sherlokkiin uudemman kerran, kaverini Rii-kunin kautta. Tälläkin kertaa leffa jäi kuitenkin katsomatta teknisten ongelmien takia. Lohdutukseksi Rii kuitenkin, aluksi pakottaen, tutustutti minut BBC:n neliosaiseen Sherlock-sarjaan, jossa sarjan hahmot on 1800-luvun sijasta sijoitettu nykypäivään. Sarja oli törkeän hieno ja nerokas kokonaisuus, mutta ennen kaikkea hauska, originaalille uskollinen ja tietenkin todella koukuttava. Uutta tuotantokautta odotellessa eksyin sitten erään taiteilijan Holmes x Watson-sivustoille, mitä kautta innostuin myös sarjan bromance-puoliskosta.

Hieman BBC:n sarjan katsomisen jälkeen, sain viimein Kujalta lainattua elokuvan DVD:lle ja pääsin viimeinkin katsomaan itse elokuvan kokonaan. Kuten elokuvan ensimmäinen puolisko, myös loppupuoli oli kokonaisuudessaan toimiva ja kiinnostava. Sherlockin hahmoon luotiin kaikkivoipaisuuden tasoittamiseksi heikkouksia, ristiriitoja ja tietenkin humoristista kapinallismieltä, mikä tietenkin paitsi kiinnosti, myös nauratti. Elokuva oli sopivan pitkä, eikä se peloistani huolimatta mässäillyt toiminnalla vaan keskittyi nimenomaan tarinan rikoksen asteittaiseen setviytymiseen. Juoni oli nerokas ja hahmot näyttelijöineen loistavia. Ei valittamista, neljä tähteä.

Nyt sitten juuri aatonaattona sain kaveriltani Kheiltä kutsun elokuviin. Hänellä oli sattumoisin kaksi lippua varattuna illan näytökseen ja pyysi minut mukaansa. Olin tästä tavattoman ilahtunut, en tietenkään vain siksi, että pääsisin katsomaan elokuvaa, vaan myös noin sosiaalisessakin mielessä. Noh, Khei itse tuli paikalle myöhässä ja pisti minut hakemaan ja ostamaan liput Sherlockkiin, mutta mitäs pienistä. Kaverillehan voi antaa pikku kämmit anteeksi. Ainakin useimmiten.

A Game of Shadows oli hyvin tyypillinen elokuvasarjan kakkososa. Joitakin hyväksi todettuja kohtia oltiin paranneltu, esimerkiksi huumoripuolella: sitä oli paljon, se oli hauskaa ja sopivan absurdia ja roisia. Toisaalta myös toimintaa oli tullut roppakaupalla enemmän ja sen siivellä ykkösosan arvoituksellisuus oli kadonnut kokonaan. Kaikista parhaimman käsityksen elokuvan luonnehdinnasta saa, jos ajatellaan, että Sherlock ykkönen oli niin ikään klassisempi rikoselokuva, lähempänä originaali-tarinaa, kun taas Sherlock kakkonen oli siihen verrattuna kovaksi keitetty trilleri.

Juoni ponnahtaa liikkeelle toiminnalla ja Sherlockin täydellisen laskelmoidulla tappelutyylillä. Lontoon ja lähimaailman viime aikaiset rötökset johtavat Moriartyyn, viileään yliopiston professoriin, jolla on suunnitelmissa koko Euroopan rauhan täydellinen rikkominen. Ikään kuin pulmia ei olisi jo tarpeeksi, Watson on kiiruhtamassa viimeinkin naimisiin, mistä Holmes ei todellakaan ole mielissään. Purevaa huumoria ja päähenkilöiden välistä konfliktia, konekivääreitä, slow-motioneita ja siiligulassia on luvassa.

Kokonaisuudessaan elokuva oli teknisesti tyylikäs ja hauska kokonaisuus, mutta toiminnan tyrkyttäminen sekä kuvan paikoin erittäin tiivis leikkaus sai ainakin oman keskittymiseni herpaantumaan paikoitellen. Onneksi kakkososan loppu, alkaen pääkolmikon saapumisesta rauhanneuvotteluihin aina Sherlockin ja Moriartyn välien selvittelyyn, oli sanalla sanoen törkeän hyvä, ja jäi sopivan kutkuttavaksi. Kuitenkin ykkösosa on aina ykkösosa.

Jatkoa tälle kassamagneetille on luvassa vuonna 2014. Tulen kyllä odottelemaan sitä, sekä hyvässä että pahassa.

"We are waiting, I am smoking."

Näin ohimennen sanoen, poistin tuolta ylhäältä tuon "videoeditointi-sivuston" yksinkertaisesti sen takia, koska oletin ettei sitä kukaan katso. Sitä paitsi tuo oikean alakulman Youtube-palkki ajaa pitkälti saman asian, sekä tänne satunnaisesti postaamat videoni.
Videoeditointiuutuus on minun ja saksalaisen kaverini Izzien kanssa tekemä collabbi, jonka omat klippini voi katsoa täältä. Linkkaan varmaan tänne myös jossain vaiheessa koko collabin. Tällä hetkellä olen väsäämässä uutta animevideota, mutta sen tehtyäni jatkan taas live-actionin parissa. Ah, että tykkään Sony Vegasista. Sillä on niin ihanaa edioida. Vaikka se onkin törkeän hidas renderöijä.

Nyt onkin hyvin aikaa editoida videoiden parissa, sillä lomaa on vielä reilu viikko jäljellä. Itse joulu sujui mukavasti ja sain pitkälti sen, mitä olin toivonutkin. Sain muun muassa isosiskolta Scott Pilgrim vs. the World -DVDn, isäpuolelta Melancholian ja isältä kirkkaanpunaisen ulkoisen kovalevyn. Lisäksi saldossa oli hieman rahaa, elokuvalippu, pullea siili-pehmolelu sekä kynsilakkaa. Ei hullummin, ensi joulua odotellen ; )

Huumaavaa (joulua)

Sain siskopuoliltani vihdoinkin lainaksi Requiem for a Dreamin (suom. Unelmien sielunmessu), jonka katsastin eilisiltana toverini Lazzun kanssa jäätelön ja pullan kera. Pääajatukseni oli, että jes, viimeinkin pääsen tämänkin klassikon katsomaan ja naureskelemaan sen jo kliseeksi nousseelle tunnuskappaleelle. Ajattelin, että luvassa olisi rento ja mukava elokuvailta, jonka jälkeen voisi hyvillä mielin mennä nukkumaan. Tietenkin olin väärässä.

Yllätyin tosissani Sielunmessun teknisestä oveluudesta. Leikkaukset ja kuvaus olivat hirvittävän mielenkiintoisia ja toimivia, ja pidin siitä tavattoman paljon. Taiteellisesti kuvaus on monipuolista ja antoisaa: jokaisessa otoksessa tuntuu olevan jokin muukin tarkoitus kuin vain kohtauksen saaminen filmille. Siitä on tehty taidetta. Sama koskee myös elokuvan leikkausta, jonka rytmi ja kerronta poikkeaa kaikesta siitä, mitä olen aikaisemmin nähnyt. Darren Aronofsky toimii ohjaajana kaiken takana, eikä ihme, että elokuva on teknisesti loistava: herran käsialaa ovat nimittäin muun muassa myös Black Swan,Wrestler ja The Fountain.

Noin teknisesti elokuva on siis todella hienoa katsottavaa, eivätkä ne näyttelijätkään suoriudu roolistaan sen pöllömmin. Jared Leto hoitaa hommansa mallikkaasti epätoivoisena narkkarinuorena ja Ellen Burstyn tämän yksinäisenä äitinä, joka vähä vähältä vaipuu samaan jamaan kuin poikansakin. Burstyn huomioitiin roolistaan ansaitusti Oscar-ehdokkuudellakin.

Sanoin kuitenkin olleeni väärässä mukavasta elokuvaillasta. Se ei kuitenkaan johdu elokuvan teknisestä puolesta, vaan nimenomaan sen tarinasta. Kaikki lähteekin liikkeelle kohtalaisen harmittomasti: narkomaani-poju kerää rahaa kasaan rikollisin keinoin ja vetäisee oheessa vähän hassista kovempaakin kamaa, samalla kun tämän äiti painiskelee paino-ongelmiensa kanssa ja lähtee hakemaan lääkäriltä painonpudotus pillereitä. Kun kuitenkin lumipallo lähtee vyörymään alas jyrkännettä, sen vauhtia ja massan kasvua ei voi estää. Poika sotkeutuu suurempiin huumekuvioihin ja elämästä tulee pian taistelua rahaa ja huumeiden vieroitusoireita vastaan. Ammuskelusta, pakoonjuoksemisesta, prostituutiosta ja pettymyksistä tulee arkipäivää.

Kuvassa vain esimakua Sielunmessun inhorealismista. Nami.

Lopulta tarina oli niin karseissa puitteissa, että Lazzun teki pahaa katsoa elokuvaa ja käänsi useammin kuin kerran katseensa pois kuvaputkesta. Tokaisin hänelle, että oletpas sinä herkkä, mutta tosiasiassa olin itsekin melkoisen puistatuksen partaalla. Elokuvan loputtua molemmille jäikin aivan karsea, tyhjä ja masentunut fiilis, joka omalla kohdalla jatkui vielä hyvän tovin pitkin iltaa. On totta, että onnelliset loput ovat tylsiä, ja henkilökohtaisesti pidänkin enemmän surullisista lopetuksista, mutta rajansa kaikella. Requiem for a Dream päättyi nimittäin niin kalsealla tavalla, ettei sitä voi pitää mitenkään onnellisena tai edes avoimena lopetuksena. Senhän me nimittäin tiedämme, etteivät huumeidenkäyttäjät lopeta koskaan.

Noin yleisesti huumeista puhuttaessa olen ollut melko neutraalilla kannalla. Minulla ei ole lähipiirissä kokemuksia huumeista, joten siten en neuroottisesti pelkää niitä. Toisaalta en pidä niitä kovinkaan hyvänä tai kauniina asiana, sillä ne eivät loppujenlopuksi tuota juuri muuta kuin harmia yksilöille ja menoja yhteiskunnalle.
Toki vastustan kaikkia kovia huumeita, kuten heroiinia ja kokaiinia, mutta toisaalta pidän Suomen huumelakia melko tiukkana esimerkiksi kannabiksen suhteen. En sano, että rehu pitäisi laillistaa, mutta ajatellen esimerkiksi tupakan tai alkoholin haittoja, kannabiksen haitat ovat niiden oheella lähes olemattomat. Vuoden 2008 brittiläisessä huumetutkimuksessakin alkoholi oli sijalla kaksi, tupakka viisi, kun kannabis oli vastaavassa listassa vasta sijalla neljätoista. Ylipäätään huumeista puhuminen ei pitäisi olla tabu. Itse muistan kouluajoiltani vain kaksi-kolme -huumevalistusta, ja nekin olivat pitkälti toistensa kopiointia. Eikö juuri puhuminen, tietoisuuden lisääminen ja ihan oikea, käytännöllinen tieto olisi paras ase huumeita vastaan?

Muistan joskus yläasteella meille näytettiin melko pysäyttävä dokumentti amerikkalaisen suurkaupungin (olisikohan peräti ollut New Yorkin) narkkareista. Suurinosa heistä oli liki harmittomia, tosin säälittäviä ja käytännössä täysin rahattomia ihmisraunioita. Eräs tyttö oli huumehoureissaan kirjaimellisesti kaivanut aukon käsivarteensa ja näky paketoidusta, runnellusta kädestä on syöpynyt ikuisesti mieleeni. Dokumentin kuvausten päätyttyä vain yksi narkomaaneista oli yhä elossa. Dokumentti oli valaiseva, mutta sen oheella meille olisi pitänyt näyttää myös Requiem for a Dream. Sellainen järkytyspläjäys kyllä pitäisi nuoren kuin nuoren erossa huumeista.

Asiasta seuraavaan, elokuvia on tullut katseltua melko paljon kuluneen parin viikon aikana. Altistuin muun muassa Salaisuuksien Kammiolle, Underworld 2:lle, Sherlock Holmesille ja Topi & Tessu -animaatiolle. Sherlockista tulikin mieleeni, täytyy jossain välissä kirjoittaa elokuvasta arvostelu, esimerkiksi sen jälkeen kun olen nähnyt rainan ensi vuonna ilmestyvän kakkososan. Muistuttakaa minua, mikäli sellaista ei ala kuulua.

Loppuviikko meneekin sitten joululahjojen paketoinnissa ja Star Warssia ihQttaessa. Ostinkin viimeviikolla the Force Unleashed 2:n, ja odotan täpinöissäni sen pelaamista. Se tosin lykkääntyy kevääseen, sillä peli ei pyöri nykyisellä läppärilläni. Täytyy siis ostaa uusi. Pian. Koska seuraava postaus menee kuitenkin todennäköisesti uuteen vuoteen, toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa joulua ja mitä railakkainta uutta vuotta :) Kiitokset kuluneesta vuodesta!

Ps. Niitä itseeni liittyviä kysymyksiä saa edelleen lähettää. Toivon niitä joululahjaksi.

"Pyörikää, oi joulun leffaset!" (mukana myös julkkisihastus)

Movie Monday heitti jo aikaa sitten haasteen liittyen joulun ajan elokuviin. Mitä katson vuosittain joulun alla? Mikä elokuva muistuttaa minua joulusta?

Yleisesti kivoja jouluun liittyviä elokuva on Yksin Kotona, ja nimenomaan elokuvasarjan kakkososa. Itse ainakin sain nappulana tästä elokuvasta hyvät naurut ja usein juuri talviseen aikaan, jolloin sitä esitettiin televisiossa. Toinen jouluinen ja ennen kaikkea luminen elokuva on Jack Frost (siis vuoden -98 versio). Tämän isä-poika -rainan parissa itselle tuli ensimmäisillä katselukerroille helposti tippa linssiin. Vielä yksi veikeä, yllättävän suomalaisotteinen (kiitos Mauri Kunnakselle) ja lämminhenkinen joulun ajan elokuva on myös Joulupukki ja Noitarumpu.

Jostain jännästä syystä kaikki Taru Sormusten Herrasta -leffat tulee aina katsottua loppuvuodesta, joko syksyllä tai sitten juuri joulun tai uudenvuoden kynnyksellä. Paha sanoa miksi. Myös kahdessa ensimmäisessä Potterissa on jotain satumaista ja ihanaa, ja niistä minulle tulee mieleen vuodenajoista juuri talvi. Luultavasti mielleyhtymä tulee puhtaasti siitä, koska Viisasten kivi ja Salaisuuksien Kammio ilmestyivät Suomessa hieman ennen joulua. Myös kirjat ilmestyivät aikoinaan vuoden alkupuolella, juuri syntymäpäiväni korvilla.

Jos puhutaan elokuvasta, joka on aivan pakko katsoa jouluna, se on tietysti yleisesti rakastettu ja kaunis Lumiukko-animaatio. Vaikka tämä klassikko onkin tämän aiheen yhteydessä ehkä kliseisin vastaus ikinä, en häpeile sanoa, että pidän tästä puolentunnin animaatiopätkästä ihan tajuttoman paljon. Kyse ei ole ainoastaan nostalgisesta traditiosta, vaikka pidän sitäkin toki yhtenä tärkenä elementtinä. Kukapa nyt ei pitäisi ajatuksesta, että vuodesta toiseen animaation poika ei kasva koskaan, vaikka itse olisi viisi, kymmenen, neljä- tai kuusikymmentävuotias. Lumiukko-animaatiosta pitämisessä on kohdallani kuitenkin kyse myös yksinkertaisesti tarinasta ja visuaalisesta ilmeestä itsestään.

Vaikka Lumiukon tarina vaikuttaa hyvin lapselliselta ja yksinkertaiselta, siitä voi löytää syvällisempiäkin teemoja sekä symboliikkaa. Minua esimerkiksi viehättää tavattomasti ajatus siitä, että aluksi animaation poika on hieman vintiömäinen ja seikkailunhaluinen, mutta ottaa Lumiukko-toverinsa kanssa neuvojan ja opastajan roolin. Myöhemmin tosin tämäkin asetelma kääntyy päinvastaiseksi, kun poika pääsee vierailemaan Lumiukon omassa maailmassa. Animaatiojälki on yleisesti persoonallinen ja kaunis, ihanan vanhanaikainen ja siksi toimiva.

Vaikka Lumiukko onkin lämminhenkinen, ihastuttava ja visuaalisesti sievä tapaus, se kuuluu myös niihin surullisimpiinkin tapauksiin. Katson animaation joka ikinen vuosi, mutta kaikesta huolimatta itken aina silmät päästäni sen katsottua. Mikä onkaan karmeampi tapa herätä todellisuuteen, symboliseen aikuisten maailmaan, kuin huomata rakkaan Lumiukko-ystävänsä sulaneen. Ei ihme, että kymmenvuotiaasta rupesin pelkäämään vanhenemista ja aikuiseksi tuloa.

Asiasta keveämpään, olen nyt aivan tavattoman ihastunut Sam Witweriin. Aluksi tämä täysin nurkan takaa tullut celebrity-crush tuli Star Wars: the Force Unleashed -pelien ja sen päähenkilön Starkillerin kautta, mutta tsekkailtuani tämän nuoren herran esiintymistä muun muassa Smallvillen, Being Humanin, Battlestar Galactican, parin haastattelun sekä usean erinäisen youtube-videon kautta olen nyt aivan lääpälläni häneen. Vaikka olenkin yllättynyt Witwerin erittäin potentiaalisista näyttelijänkyvyistä, hän vetää minua puoleensa vielä enemmän törkeän hyvän ulkonäkönsä ansiosta. Tämä on minulle sikäli hävettävää, sillä haluan usein arvostella ihmisen sisintä enkä ulkokuorta. Puhumattakaan siitä, että ihastun ihmisissä (sekä lähipiirissä että julkkiksissa) nimenomaan persoonaan ja kykyihin, enkä ulkonäköön. Mutta ARGH, kuka voisi olla katsomatta noita miehekkäitä kulmakarvoja, tyylikkäitä kasvonpiirteitä ja raamikasta vartaloa!

Jestas sentään. Uh-huhh... Mitä nuori ja viriili sinkkunainen tästä voi enää ajatella?

Juttelin veljeni kanssa tästä julkkis-ihastuksestani ja hän piti sitä melkoisen huvittavana. Omalla kohdallani en ole juuri koskaan törmännyt julkkis-ihastuksiin, vaan rakastumisen kohteinani ovat melkein aina olleet fiktiiviset hahmot. Ewan McGregorin jälkeen julkkis-ihastuksia ei ole juuri näkynyt, ennen kuin nyt, ja pentele, Witwer iski ja kovaa. Ehkäpä siksi lähipiirinikin ihmettelee yllättävää innostumistani.

Minä: "Katsoin eilen ihan sattumalta yhden Smallvillen jakson ja kuolasin Witweriä, kun se oli niin namu. Ajattelin tsekata myös tuon Being Humanin läpi, koska Witwer on siinä ja--"

Veli: "Kuulostat joltain hullulta Johnny Depp -fanitytöltä, joka kattoo elokuvia vaan sen takia, että se on siinä."  --

Minä: "Haluaisin lähteä tapaamaan Witweriä New Yorkkiin! Katoin jopa, että olisiko sillä kiertuetta tai jotain täällä Euroopassa, mutta ei se taida muu auttaa kuin mennä Jenkkeihin..."

Veli: "Tiedätkö mikä on jonnempaa kuin lähteä maailman toiselle puolelle ja maksaa tonneja vaan siitä, että näkee jonkun randomin näyttelijän?"

Minä: "No? Ei mikään, vai?"

Veli: "Ei, kun se, että luulee, että se tulis jonnekin Suomeen."

Keskustelu eteni niin pitkälle, että mietin millainen olisi tapaaminen minun ja Sam Witwerin välillä. Kerroin veljelleni, että hän on hullu Star Wars -fani, ja tykkää pelata pleikka kolmosella pelejä, kuten Red Dead Redeption ja Fall Out -sarjaa. Puhuisimmeko siis näistä asioista, jotka minuakin kiinnostavat? "Ei", arvelin. "Menisin luultavasti ihan lukkoon ja tuijottaisin sitä. Ja sen ihania kulmakarvoja." Siinä vaiheessa veljeni löi kämmenensä otsaansa ja nauroi fanityttöilylleni.

"I am smiling, but this *osoittaa kulmiaan* makes people think I'm not."

En ole aikoihin kokenut mitään vastaavaa, melkein fanaattista kiinnostusta ja intohimoa johonkin ihan oikeaan ihmiseen. Miten tälläisestä täysin spontaanisti ja nurkan takaa tulleesta celebrity-crushista päästään eroon? Auttakaa, alan olla epätoivoinen ja kiihkoissani :DD

"Bleep bliip bloop!" "You said it Artoo."

Isämmaan pualesta

Myönnän suoraan ettei itsenäisyyspäivä merkitse minulle muuta kuin yhdessäoloa perheen kanssa hyvän ruoan, juoman, Suomi-suklaan ja elokuvien parissa. Ikäväkseni tosin käytännössä nukuin suurimman osan tämän vuoden itsenäisyyspäivästä ohi (heräsin vasta viideltä), joten Laineen Tuntematon Sotilas jäi kovaksi harmikseni katsomatta. Onneksi Tuntemattoman kovina faneina perheeni päätti jokavuotisesti katsoa tämän klassikon perään myös 80-luvun version, jonka katsoin ensimmäistä kertaa kokonaan läpi.

"Ja sen jo maatavi peittävi hanki. Hanki..."

Vuoden 1985 Tuntematon on edeltäjäänsä huomattavasti synkkäsävyisempi. Reilu kolmituntiseen rainaan on otettu paljon kohtauksia Väinö Linnan sensuroimattomasta Tuntemattomasta eli Sotaromaanista, ja ylipäätään painotettu sodankäynnin julmuutta ja kieroutuneisuutta. Eivät ne suomalaisetkaan aikoinaan mitään pyhiä sodankäyjiä olleet: kyllä mekin ryöväsimme, tapoimme ja raiskasimme siinä missä muutkin.

Ottaen huomioon vanhan Tuntemattoman näyttelijöiden ja hahmoluonnehdinnan mieleenpainuvuuden, Kari Väänäsen, Risto Tuorilan ja Mika Mäkelän esittämät Lammion, Koskelan ja Rahikaisen hahmot, toimivat todella hyvin ja luontevasti, ja ovatkin hyvä vastustaja Laineen Tuntemattomalle. Vaikka elokuva ontuukin paikoin kuvauspuolelta, se on upeasti  ja realistisesti toteutettu, ollen samalla kuitenkin uskollinen alkuperäiselle tarinalle, unohtamatta myös edeltäjäänsäkään. Veljeni mielestä tämä versio Tuntemattomasta onkin hänelle enemmän mieleen. Itse kuitenkin pidän enemmän Laineen versiosta, puhtaasti sen takia, koska se on hauskempi. Sitä sota ei kuitenkaan ole, joten ymmärrän hyvin veljeni kannan.

Pari vuotta takaperin Kansallisteatterissa pyörinyt Tuntematon Sotilas -näytelmä oli upea. Näin sen itsekin pariin kertaan.

Vuosi takaperin juuri itsenäisyyspäivänä seikkailimme veljeni kanssa IRC-Gallerian ihmeellisessä maailmassa. Törmäsimme blogimerkintään, jossa joku ikäisemme nuori päivitteli itsenäisyyspäivän pointtia. "Mitä järkeä on niin hehkuttaa ja kunnioittaa jotain Suomea ja niitä vanhoja kuolleita miehiä, jotka joskus sata vuotta sitten soti jossain? Ihan tajutonta!"

Veljeni pimahti tästä ihan totaalisesti, ja itsekin pöyristelin tekstin halventavaa sävyä. Vaikka sanoinkin heti tämän merkinnän alussa ettei itsenäisyyspäivä konkreettisesti merkitsekään minulle muuta kuin ruokaa ja yhdessäoloa, se ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi aikoinaan sotansa käyneitä ihmisiä. Minusta on uskomattoman kunnioitettavaa, että joukko ihmisiä meni ja uhrasi nuoruutensa, sekä ruumiin- että mielenterveytensä tai pahimmillaan henkensä jonkin niin korpisen ja tylsän maan puolesta kuin Suomen. Itse myös sotasankarin lapsenlapsena kunnioitan paitsi sotaveteraaneja myös vanhoja ihmisiä ylipäätään. He ovat tämän kaiken panneet alulle, ja sanalla sanoen vuodattaneet maamme eteen verta, hikeä ja kyyneleitä. Onkin hirvittävän sääli, etteivät nykynuoret sitä ymmärrä ja nihiloivat menneisyyden kuittaamalla, että "se oli silloin sata vuotta sitten". Tosiasia on kuitenkin se, että ilman historiaa ei ole tulevaisuuttakaan. Ilman historiaa, emme voi oppia nykyhetkestä. Ilman sitä emme voi luoda parempaa maailmaa tulevaisuuteen.

Suomi ei ole kaunis maa, eikä täällä todellakaan ole kaikki hyvin: tämä mutainen, sateinen ja kurainen maa on täynnä psyykkisesti sairaita nuoria, tyytymättömiä aikuisia ja yksinäisiä vanhuksia. Silti en haluaisi elää muualla, sillä koti on aina koti. Ehkä sitä ajattelivat aikoinaan myös sotiemme veteraanit.

Ps. Youtube-käyttikseltäni löytyy taas uusia videoita Star Warssiin liittyen. Myös uuden saksalaisen tuttavuuteni Izin kanssa olen parhaillani väsäämässä yhteistä videota, collabbia. Odotan innolla sen valmistumista. Alla inspiraation poikanen, jonka sain minun ja Izin välisestä keskustelusta, jossa hänen jedi-minänsä sekä meikäpojan sith-minä kohtaavat ensimmäistä kertaa.

Väriversio tulossa pian.

Ps.2. Lisää kysymyksiä, elokuviin liittyviä tai ei, otetaan edelleen vastaan! Luit tämän, joten nyt näppis viuhumaan ja kysymystä kirjoittamaan! Ei haittaa, vaikka olisit jo jonkin kysymyksen laittanut.

Missä piilevät hyvät lastenelokuvat?

Viikonloppuna televisiosta tuli lasten iloksi Karvakamut, Monsterit Oy ja Herkules. Toissa viikonloppuna töllössä pyöri parin vuoden takainen Wall-E-animaatio. Kävin kyseisen elokuvan katsomassa viimeksi leffateattereissa, ja totesin sen jo silloin kokonaisuutena ihan hyväksi lasten leffaksi. Tosin vaikka elokuvan hahmot ovatkin kekseliäitä ja suloisia, itse tarina tökki hieman ja oli S-elokuvaksi todella pitkä. Useat kohtaukset myös herättivät meikäläisen ajattelemaan, että näyttäisinkö tämän alle 6-vuotiaalle lapselle. Sen verran jännittävää ja toiminnallista meininki kuitenkin oli. Rupesin siinä sitten elokuvaa katsellessani pohtimaan, että onko oman lapsuuteni jälkeen tehty oikeasti hyviä lasten elokuvia.

2000-luvun alku oli hyvää aikaa olla lapsi. Animaatiotekniikka kehittyi ja teknisesti uudenlaisia elokuvia syntyi paljon. Dinosaurus yhdisteli oivallisesti tietokonegrafiikkaa ja kuvattua filmiä, ja tätä yhdistelmää käytetiin yhdessä piirretyn animaation kanssa sitä seuraavissa koko perheen animaatioissa paljon, kuten Atlantiksessa, Karhuveljeni Kodassa sekä Treasure Planetissa. Sitten 3D-animaatiosta tulikin hitti, ja näin syntyivät 2000-luvun suuret lasten klassikot, kuten Nemoa etsimässä ja Autot. Paitsi, että Disneyn, Pixarin ja Dreamworksin teknikka kehittyi, myös elokuvien sisältö oli vaihtelevaa, monitasoista sekä oikeasti opettavaista ja lapsille sopivaa. Esimerkiksi Nemoa etsimässä -elokuvan kokonaan uusi miljöö loi heti uutuuden tunnetta ja toimivuutta tarinaan, ja Madagascarin huumori puri sekä lapsiin että vähän vanhempiinkin katsojiin.

Narnian tarinoiden, Pirates of the Caribbeanien, Upin, Toy Story 3:n ja Tangledin lisäksi Suomeen ei ole tullut viime vuosina juuri ollenkaan "hyviä" lastenelokuvia. Hyvällä tarkoitan sellaista elokuvaa, joka tuo genreen jotakin uutta tai erottuu selkeästi massasta esimerkiksi juonen, tekniikan tai suosionsa ansiosta. Ehkä olen kriittinen tai ehkä en vain pysty sanomaan jotakin lastenelokuvaa hyväksi, koska en enää itse ole lapsi, mutta rehellisesti sanoen olen todella pettynyt siihen, mitä nykylapsille nykyään elokuvissa tarjotaan. Katsotaanpa esimerkiksi, mitä lapsille suunnattuja elokuvia on lähiaikoina tullut tai tulossa: Autot 2, Smurffit, Tintin seikkailut, Johnny English 2,  Happy Feet 2, Alvin ja pikkuoravat 3, Myyrä... Lapsille tarjotaan siis jatko-osia sekä ikivanhojen kassamagneettien uusintaversioita.

Tintin Seikkailut saattaa nostaa taas lastenelokuvien tasoa. Ehkä.

Kyse ei ole siitä, etteikö hyvien lastenelokuvien tekeminen olisi vaikeaa. Se vaan tehdään helpoimman kautta. Tässä kohden herääkin kysymys, että ovatko lapsikatsojat jotenkin alempiarvoisia täysi-ikäisten kanssa? Lapsissahan on sananmukaisesti tulevaisuus: kun nappuloille tarjotaan varhaisessa vaiheessa laadukasta elokuvaa, he arvostavat niitä myös tulevaisuudessa, aina vakavasta taidemätöistä humoristiseen hömppään. Ja tämähän lisäisi tietenkin elokuvayhtiöiden tuottoa, sillä rahallinen tuottohan on kaiken aa ja oo. Kassakone laulaakoon, tsi-tsing.

Totta kai lapset vaativat elokuviltaan helppoa ja ymmärrettävää huumoria sekä koukuttavaa toimintaa. Hyvä lastenhuumori ei kuitenkaan tarkoita slap-stick-/alapää-/väkivaltahuumoria, eikä hyvä toiminta tiiviisti leikattua räiskintää, vaikka ikävä kyllä näitä viljellään nykylasten elokuvissa aivan liikaa. Liekö ihme, että ylivilkkaus-tapaukset, väkivaltaiset tai kapinalliset elkeet sekä kypsymätön huumori lisääntyvät lapsiperheissä ja alakouluissa, kun niiden lisäksi muuta sisältöä ei lastenelokuvissa juuri ole. Kysymykseni kuuluu, että mihin katosivat vanhan Disney-tuotannon viattomuus ja lempeys, kuten Bambissa, Pixarin moniuloitteinen huumori (Antz) sekä lastenelokuvien omaperäiset miljööt (Nemoa etsimässä) ja hahmot (Autot)? Miksi ylivilkas leikkaus (Yli aidan), mäiskintä (G-Force) ja vanhan kierrättäminen sen sijaan nousevat? Miksei lapsille tarjota samanlaista laajaa elokuvatarjontaa kuin aikuisten elokuvamaailmassa? Entä miksi tunnumme tyytyvän lastenelokuvien kohdalla aina samaan jäyhään tarinaan ja teennäiseen opetukseen? Ja miksi hiivatissa kaikki täytyy vääntää nykyään 3D-animaatioksi?

Toki tekninen tyylikkyys ja tarinan opettavaiuus on tärkeää, mutta onko se todella niin tärkeää, että kaikki oikeasti oleellinen, kuten tarinan tai hahmojen luontevuus ja jouhevuus sivuutetaan? Itse ainakin kaipailen valkokankaalle klassisia piirrettyjä, kuten Bambi tai Aristokatit, ilman teknistä prassailua tai miljoonaefektejä. Kananlennon, Antzin tai Madagascarin rempseää huumoria haluaisin nähdä myös lisää, puhumattakaan sitten monitahoisemmasta teematiikasta. Nykylastenleffat kun tuntuvat alleviivaavan liiankin paljon välittämäänsä teemaa, täysin turhaan. Oliko Kaunottaressa & Kulkurissa jokin syvällinen teema? Ei. Oliko se silti hyvä elokuva? Kyllä.

On helppoa tehdä elokuva, joka sisältää yleisesti lapsia kiinnostavia asioita, kuten sankareita, toimintaa ja helppoa huumoria. On helppoa saada maksimaalista tuottoa lastenelokuvista mainonnan ja oheistuotteiden avulla. Vaikeampaa on tehdä lapsille elokuva, joka jaksaa viihdyttää sukupolvesta toiseen menettämättä hohtoaan. En siis sikäli voi moittia nykylasten elokuvia ihan kokonaan. Kuitenkin kehnosta lastenleffasta voi saada mainion, jos hetkeksi unohdetaan se teennäinen sankari +  järjetön toiminta + itsestäänselvä opetus = maksimaalinen tuotto -kaava, ja uskalletaan ottaa riskejä sekä kuunnella lapsiyleisöä. Ja minua.

Ps. Lisää kysymyksiä otetaan edelleen vastaan.  Aion vainota tästä joka ikisessä postauksessa, kunnes niitä on mielestäni tarpeeksi. Kärsikää!

Tämä on elämääsi, ja se päättyy minuutti kerrallaan

Pelkään elämää, mutta vielä enemmän pelkään kuolemaa. En kuitenkaan läheisteni kuolemaa, vaan omaa kuolemaani. Se on asia, jonka kanssa olen painiskellut jo yli vuosikymmenen, mutten vieläkään ole onnistunut prosessoimaan asiaa tyydyttävällä tavalla: pelkään paniikinomaisesti päivää, jolloin kaikki loppuu. Yhä uudelleen ja uudelleen havahdun elämän rajallisuuteen ja rukoilen eläväni ikuisesti. Siitä herääkin kysymys, mitä olisin valmis tekemään elämäni pidentämiseksi?

"This is your life and it's ending one minute of a time." - Fight Club

Viime perjantaina leffateattereihin tulleen In Timen kaltaisia elämän varastamisesta ja antamisesta eteenpäin -elokuvia on tullut ja mennyt paljon. Tämä scifi- tai kyberpunk -trilleri onnistuu ajatuksessaan ja toteutuksessaan vähintäänkin kiitettävästi. Tarina ja miljöö on ehdottomasti erittäin omaperäinen, törkeän mielenkiintoinen ja hyvin paljon potentiaalia sisältävä.

Tarina lähtee liikkeelle scifistisestä ajatuksesta, jossa ihmiset kirjaimellisesti käyttävät aikaa rahana. Ihmiset lopettavat ikääntymisen 25-vuoden ikäisinä, jolloin heidän syntymässään saamansa aikakello lähtee tikittämään taaksepäin. Kun kaikki kolmetoista numeroa ovat nollissa, elämä päättyy. Köyhät ihmiset taistelevat päivästä päivään saadakseen edes muutaman tunnin elämänkelloonsa, kun taas rikkaat kellistelevät hyvissä oloissa ranteessaan jopa satoja vuosia elinaikaa. Homma toimii niin, että aikaa saadaan lisää vaikkapa töiden muodossa, mutta sitä myös menetetään ruokaan, maksujen maksamiseen... Elämiseen.

"Älä haaskaa aikaani."

Päähenkilö Will Salas, jota esittää erittäin positiivisesti yllättävä Justin Timberlake, törmää asuinkulmillaan yli satavuotiaaseen nuoreen herraan, joka lahjoittaa satojen vuosien elinaikansa Willille, puhtaasti siksi, koska ei jaksa enää elää. Näin päähenkilö sotkeutuu kirjaimellisesti juoksuun aikaa vastaan, jossa ovat vastakkain aikapoliisit, -varastajat kuin -pohatotkin. Luvassa on toimintaa, filosofista otetta elämisen sisältöön ja sen täysillä elämiseen sekä tietenkin (omasta mielestäni väkinäistä) romanssia.

Ja kuten Timberlakekin lauloi: "we only got 4 minutes to save the world!"

Alkuasetelma toimii ja tunnelma pysyy kohtalaisen hyvänä elokuvan alusta loppuun. Omasta mielestäni rämistelyä olisi toki voinut vähentää, ja korvata sen vaikkapa syvemmällä tai filosofisemmalla otteella elämän ja kuoleman käsitteisiin. Tätäkään puolta elokuvassa ei kuitenkaan ihan kokonaan unohdeta, kun hyvää tarkoittava Will rupeaa lahjoittamaan satojen vuosien aikaansa toisille ihmisille, viljellen ympärilleen kuitenkin vain lisää kaaosta. Tässä kohden elokuvan poliisijoukoista vastaava Cillian Murphy loistaa roolissaan (kuten noin yleensäkin). Plussat siis harmaasta ja liukuvasta hyvä-paha -asetelmasta.

Hieman teeman tai tarinan ns. "opetuksen" tökkivästä alleviivaamisesta huolimatta, en löydä In Timesta kummempaa moitittavaa. Paitsi naispäähenkilön viidentoista senttimetrin korot, joilla ei normaali ihminen juokse metriäkään. Kolme ja puoli tähteä. Kiitos.

Kävin tosiaan katsomassa In Timen vaihteeksi vanhan kaverini Khein kanssa, jonka kanssa vasta hiljattaen olen alkanut olla enemmän yhteyksissä. Leffan päätteeksi, kävellessämme bussipysäkille, hän "opetti" itselleni ajankuluksi leikkimielisen pohdintaleikin ja nettimemen tai -kyselyn. Kyseessä oli KFM eli ajatusleikki siitä kenet kaverin luettelemasta kolmesta henkilöstä tappaisit (Kill), ketä panisit (Fuck) ja kenen kanssa menisit naimisiin (married). Vaikka kyseinen hölmöily vaikuttikin vähän yläaste tyttöjen touhuilta, ainakin itsestäni oli hauskaa höpöttää turhia ja analysoida valintojaan.

Pari Khein heittämää kolmikkoa pisti minut tosissaan pohdintapäälle. Parin hakuammunnan jälkeen hän laittoi minut valitsemaan Johnny Deppin, Brad Pittin ja Bruce Willisin välillä. Depp lähti pelistä nopeasti tappamalla, sillä en hänestä kummemmin välitä näyttelijänä tai ihmisenäkään, mutta Brad ja Bruce taistelivat naimisiinmenon puolesta. Jännä kyllä, näen Willisissä jotakin isällistä ja pidin siksi absurdina naimisiinmenoa, puhumattakaan alisteellisesta naimisesta. Toinen paha pala oli Marilyn Monroen, Audrey Hepburnin ja Grace Kellyn välillä. Gracen kanssa päätin mennä naimisiin, hän kun on paitsi ulkonäöllisesti niin myös sisäisesti kaunis ihminen, Marilynin mielenterveyden ailahtelevuuden takia hän jäi vain petikaveriksi ja harmikseni Audrey piti sitten tappaa.

Kaikenlaisista höpönpöppökysymyksistä minulle heräsikin ajatus, että hemmetti, en ole esitellyt itseäni kunnolla ollenkaan blogissani, vaikka tämä on ollut pystyssä jo vajaan vuoden! En tiedä, mitä te lukijat ajattelette asiasta, mutta minä ainakin tykkään saada lukea bloggareista kaikenlaista nippelitietoa. Turhat jäkätykset ovat kuitenkin tylsiä, joten nyt SINÄ saat nyt päättää, mitä aion itsestäni kertoa. Esitä minulle siis yksi tai useampi kysymys kirjoittamalla minulle kommenttia! Voit tehdä sen anonyymisti tai omana itsenäsi, ja kysymys voi tietenkin koskea aivan mitä tahansa, aina elokuvista yksityiselämään. Kysytkö sitten ikääni tai opiskelupaikkaani, siviilisäätyä tai inhokkielokuvaa huumorimielessä tai pokerinaamalla, se on täysin sinusta kiinni. Otan kaikenlaiset kysymykset ilolla vastaan ja niiden perusteella kerron sitten itsestäni, totta kai rehellisesti, kuten aina. Hyvä diili? Totta munassa.

Kuulostellaan taas seuraavassa postauksessa, jonka aiheena ovat lapsille suunnatut elokuvat. Valmistautukaa siis Valkoisenhain ärtymykseen!

Ps. Luit tämän kuitenkin, joten heitäpä pari höpsöä kysymystä tuonne kommenttiosioon. Luen kyllä kaikki kysymykset, jotka minulle lähetetään, ja pyrin myös vastaamaan niihin kaikkiin. Kiitos ja kumarrus, tämä ölliäinen painuu nyt nukkumaan.

"Tämä blogimerkintä sisältää voimakkaita kohtauksia, eikä sitä suositella lapsille."

Otetaanpa blogiin nyt vähän väittelyn makua ja käynnistetään oikein kunnon keskustelu. Aiheena on siis ne paljon puhutut, väitellyt ja kiistellyt ikärajat, joita myös K-rajoiksi, -merkinnöiksi tai -elokuviksi kutsutaan. Ihan vain noin puhtaana informaationa, tässä linkki ihan valtion elokuvatarkastamon sivuille. Tuolla lopussa on mielestäni ihan hyviä esimerkkejä siitä, mitä eroa on esimerkiksi K7- ja K11 -elokuvilla.

Lyhyesti tiivistettynä kuitenkin, että S-leffoja saavat katsoa kaikki vauvasta vaariin, K-15 -elokuviin saakka paria vuotta nuorempi lapsi saa katsoa rainan vanhemman kanssa, mutta K18-rajasta ei jousteta sitten ollenkaan. Näitä rajoituksia käytetään nimenomaan siis elokuvateattereissa. Itseltänikin kysyttiin aikoinaan District 9 (K15) -elokuvan ovella, että onkos minulla (ja veljelläni) ikää mennä rainaa katsomaan. Olin silloin 17. Kyllä hävetti.

Useimmiten elokuvatarkastamo on säätänyt K-rajat kohdalleen, sekä elokuvateattereissa, DVD-julkaisuissa että televisiossa. Tuntuu, että Suomen elokuvatarkastamossa porukka oikeasti katsoo elokuvan ajatuksella läpi, tarkastelee elokuvan sisältöä, ja suhteuttaa sen nykylapsen mielenmaailmaan onnistuneesti, ja luo lopulta ihan hyvän ikärajoituksen. Viimeaikoina tosin kohua herättänyt Autot 2 -elokuvan ikäraja pisti pasmat sekaisin pikkulasten iseillä ja äideillä, eikä suotta: räiskinnän, vauhdin ja väkivallan täytteinen elokuva oli arvosteltu aivan alakanttiin. Onneksi kuitenkin tälläisiä tapauksia sattuu melko harvoin.

On toisaalta totta, että Suomessa elokuvat arvostellaan, tarkkuudesta ja huolellisuudesta huolimatta, muita maita karkeammalla kädellä. Monet elokuvat, jotka ovat Suomessa esimerkiksi K13 ovat esimerkiksi Ruotsissa tai Tanskassa jo K15. Tähän tosin on selitys ihan kansanluonteessa: ehkä me vain olemme tottuneempia väkivaltaan, seksuaalisuuteen ja rasismiin kuin muualla Pohjoismaissa. Myös aika tuntuu vaikuttavan elokuvien K-rajoihin. Esimerkiksi kaverini Fight Club -VHS on K-rajaltaan K16, kun taas itselläni saman rainan DVD-julkaisu on K18. Myös melko uusi K13-ikäraja hankaloittaa joidenkin elokuvien arvostelua, lähinnä niiden, jotka ilmestyivät ennen uutta ikärajamerkintää. On esimerkiksi hassua ajatella, että selkeästi lapsille suunnattu TMNT-elokuva ja välillä hyvinkin karu ja synkeä Taru Sormusten Herrasta olisivat yhtä väkivaltaisia tai rankkoja kuvastoltaan tai teematiikaltaan. Molemmilla on nimittäin sama k-luokitus.
Toinen esimerkki: vietkö 11-vuotiaan lapsesi katsomaan mielummin Hangoveria (K13) vai Dark Knightia (K13)?

Kokonaisuudessaan olen kuitenkin kohtalaisen tyytyväinen Suomen elokuvatarkastamon toimiin. Mieleeni ei tule tällä hetkellä juuri yhtään räikeää ikärajavirhettä, ja nekin vähät tulevat lähinnä pelimaailman ja Pegin puolelta. Yleisesti esimerkiksi K-18 -merkinnän kirkas ja uhkaava punaisuus DVD:n takakannessa tai televisioruudussa on jo hyvä varoitussignaali, sekä televisiosta tuttu "tämä elokuva sisältää voimakkaita kohtauksia, eikä niitä suositella lapsille"-kuulutus. Vaikka ne ehkä kuulostavatkin vain muodollisuuksiltä, ne ovat saaneet minut tai vaihtoehtoisesti isäni sulkemaan television. Oikeastaan asian ainut huono puoli tai ironisuus tuntuu olevan se, että leffa-kaupoissa/-vuokraamoissa tai elokuvateattereiden kassalla tunnutaan olevan tarkempia K-rajojen suhteen kuin esimerkiksi tupakan tai alkoholin myymiselle kaupoissa. Herää kysymys, että miltä täällä oikein suojellaan ja miten.

K-rajat ovat kuitenkin vain sääntöjä, yhteisesti sovittuja paperille kirjoitettuja sanoja. Lapsi, nuori tai aikuinen on loppujen lopuksi se, joka päätöksensä elokuvan katsomisesta tekee, oli se häneltä kielletty tai ei. Tässä kohdin vanhempien rooli lapsiperheissä on siis tärkeä.

Omalla kohdallani kasvatus elokuvien ja pelien suhteen oli näin jälkeenpäin ajateltuna melko tiukka. En lapsena juuri oikeastaan ajatellut asiaa, vaikka toisinaan jotkin säännöt kismittivät, sekä se, etten tuntunut koskaan saavan suunvuoroa. Kuitenkin tiesin ja tiedän yhä, että vanhempani tarkoittivat vain hyvää.

Äiti oli tarkka nukkumaanmenoajoista, eikä pitänyt yhtään siitä, että telkkaria tuijotettiin vielä kello kymmenen jälkeen. Aikoinaan ollessani käytännössä tv-riippuvainen, hän rajoitti toosan tuijottamisen kolmeen tuntiin. Ihan ymmärrettävistä syistä kuitenkin. Äiti kuitenkin oli, ja on yhä, rento sen suhteen, mitä loppujen lopuksi kuvaputken takana pyöri. Hänen kauttaan esimerkiksi Tarantinot tulivatkin tutuiksi, vaikka ikää ei ihan vielä riittänytkään. Tästä olenkin äidilleni kiitollinen.

Isäni oli vanhemmistani puolestaan se, joka oli hyvin tarkka sitten K-rajojen suhteen. Jos elokuva oli K15, vaikka vain yhden ainokaisen kohtauksen takia, sitä ei katsottu, ei edes vanhemman kanssa. Ylipäätään isän "höpönlöpöksi", "turhaksi" tai "väkivaltaiseksi" luokittelemat elokuvat jäivät katsomatta, vaikka ne olivatkin meidän ikäisille suunnattuja. Näin esimerkiksi Indiana Jones -leffat, Bondit, erinäiset lasten toiminta-/agenttileffat ja tyypilliset Tom & Jerry -tyyliset mäiskinnät menivätkin meiltä ohi. Star Warskin sai isältä nihkeän vastaanoton. Tämä johtikin siihen, että katsastimme veljeni kanssa ne kielletyt elokuvat/pelit kavereilla tai ollessamme kahden kotona. Näin tutustuimme muun muassa Matrixiin.

Lyhyesti summaten: ikärajamerkinnät ovat useimmiten hyödyllisiä ja järjellä säännettyjä ohjenuoria. Niitä voi oman harkinnan oheella kuitenkin rikkoa. Liian tarkka K-rajoihin takertuminen ei siis edistä kenenkään mielihyvää tai kulttuurituntemusta, mutta toisaalta hölmö itsensä testaaminen tai muiden haastaminen katsomaan liian jännittävää elokuvaa ei ole järkevää sekään. Ohjeet ohjeina, järki järkenä.

__________________________________________________________________

Heräsikö sinulle kysymyksiä, ajatuksia tai halu väitellä? Laita kommenttia! Keskustelun herättämiseksi alla on hieman kysymyksiä, joita voi pohtia:

• saako sinusta elokuvan levittämisen kieltää maassa kokonaan? Millaisen elokuvan ja millä perustein? Pitäisikö mahdollisesta levittämisestä rankaista?
• oletko saanut traumoja jonkin elokuvan katsomisesta liian aikaisin tai ala-ikäisenä? Oliko vika omassa liiallisessa uteliaisuudessa vai kenties vanhempien liian vapaassa kasvatuksessa?
• tunnetko liian sallivia tai liian tiukkia vanhempia? Entäpä uhmakkaita tai pelokkaita lapsia asian tiimoilta?
• missä kulkee oman tahon ja lain raja? Saako näitä rajoja rikkoa?
• onko aikuisella oikeus päättää lapsen televisionkatsomisesta? Jos on, niin miksi? Milloin vahtiminen taas olisi tarpeetonta?

Asiattomiksi, turhiksi tai hölmöiksi kommenteiksi tulkitut sanaset pysyvät bittiavaruudessa, joten maltti on valttia tässäkin asiassa. Muuten vapaa keskustelu kuitenkin alkakoon! Vastaan näihin nyt itsekin:

• periaatteessa kyllä, silloin kun elokuva ylittää suomalaisen moraalin ja yleisen sietokyvyn rajat. Esimerkiksi lapsiporno, ja niin onneksi onkin tähän asti tehty. Samalla tavalla kuten internetissä lapsipornon levittäminen, myös elokuvan levittämisestä (joko aineellisesti tai aineettomasti) tulisi rankaista sakoilla. Toisaalta: onko kyse sananvapauden ja taiteellisen vision rajoittamisesta?
• ei ole jäänyt traumoja, ei pahaa mieltä, eikä ahdistusta. Ei sitten mitään. Tylsää.
• tunnen lähisuvussa vanhemman, joka suojelee turhankin liikaa lapsiaan tietynlaisilta elokuvilta (kauhu, toiminta), mikä sitten haittaa lapsia ihan noin peruselokuvien katselussa. Kyseisen perheen yläasteikäinen tyttökin myöntää, että jännittävin elokuva minkä on koskaan nähnyt on Twilight tai Red Riding Hood, mikä on mielestäni hieman harmillista.
• Minusta on ikävää, että lapsi joutuu jatkuvasti kyselemään elokuvan edetessä, että "eihän tää oo liian jännä?", "eihän tässä kuole kukaan?" ja lopulta sanomaan: "mä en halua katsoa tätä, koska tässä voi olla verta!" Toki on hyvä, jos lapsi tietää, mitä haluaa/ei halua katsoa, mutta neuroottinen, opetettu pelkääminen ei ole tervettä
• Itse olen tosiaan kokenut oman uhmakkuuteni joskus 11-13 -vuotiaana, jolloin tuli niitä syntisiä K15-elokuvia katseltua. Kuitenkin kaverini Khein voisi sanoa olevan tietoisesti uhmakas elokuvankatselija, tosin johtuu tämä johtunee hänen liian sallivasta kasvatuksestaan
• Omia rajoja saa ja tuleekin rikkoa. Ilman rajanylitystä et voi tuntea itseäsi, etkä omia rajojasi. Lakien rikkomista puolestaan en puolla. Jos jokin elokuva tai peli on K18, en antaisi sitä alaikäisteni lasteni katsoa, sillä kyseisten elokuvien materiaali on usein jo aika rankkaa. K15-elokuvissa voidaan kuitenkin usein joustaa, tosin en menisi mitään psykologisia trillereitä tai kauhuelokuvia ensimmäisenä näyttämään silloinkaan
• Mielestäni aikuisen tulee tietää, mitä lapsi puuhaa. Tämä koskee paitsi elokuvien/tv:n katselua, niin myös pelaamista, kavereiden kanssa hengausta, opiskelua ja niin edelleen. Keskustelu asioista, yhteisten sääntöjen sopiminen ja lapsen kuunteleminen on tärkeää. Kompromissit ovat jees. Jos esimerkiksi nukkumaanmenoaika on kymmeneltä, mutta telkkarista tulee elokuva, joka kestää puoleen yöhön, voi asiasta poikkeuksellisesti joustaa.
• Lapsen seuraaminen, ohjaaminen ja neuvominen on aina sallittua, oli oma lapsi sitten 5-, 11- tai 24-vuotias. Kyttääminen tai äärimmäisten rajojen vääntäminen ei kuulu hyvään kasvatukseen, vaan pahentaa asioita. Autoritäärinen päättäminen onkin lapsen mielestä julmaa ja epäreilua. Tässäkin asiassa siis keskusteleminen, asiaan perehtyminen ja kompromissien teko on olennaista.
• "Vahtiminen" alkaa olla tarpeetonta pahimman murrosiän jälkeen, 15-17 -vuoden iässä. Silloin nuori tietää, mitä elokuvia pystyy katsomaan ja käsittelemään, ja jos erehtyy, niin tämä kykenee prosessoimaan asian jo melko järkevästi

__________________________________________________________________

Oli miten oli, loppujen lopuksi se olet sinä joka menee elokuviin, maksaa DVD:stä tai laittaa televisio päälle. On sinusta kiinni katsotko jonkin elokuvan vai et, oli se sitten K7 tai K18. Omat rajansa kannattaa tuntea, ja niitä olisi myös syytä kunnioittaa. Toisaalta nekin pitää vain oppia, usein erehdyksen kautta.

Hajotkaa nauruunne!

Kirjoitanpa nyt heti putkeen tämän arkistojen pohjalla olleen postauksen...
Nyt käsittelyssä ovat siis omasta mielestäni ne kaikkein hulvattomimmat, hauskimmat, hajottavimmat ja railakkaimmat komediaelokuvat, jotka saavat meikäläisen aina hymyilemään. Samalla esittelen muutaman näyttelijän, joiden esiintymisestä erityisesti pidän juuri komedian saralla. Nyt kuitenkin sivuutan Jim Carreyn ja tämän elokuvat kokonaan, sillä niistä olen jo kirjoittanut.

Otetaanpa ensimmäisenä käsittelyyn Austin Powers. Kuten monet muutkin komediat, tämä jakaa mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. On niitä, jotka eivät voi sietää irvokasta ja härsiä agentti Powerssia ja elokuvatrilogian alapäähuumoria, ja sitten on niitä, jotka nauravat sille hervottomasti. Itse kuulun jälkimmäisiin.

"Oh, behave!"

Ensimmäiset kaksi Austin Powers -elokuvaa ovat minusta hauskoja ja onnistuneita James Bond -parodioita. Hahmot ovat ihanan stereotyyppisiä, vallattomia ja hauskoja. Vaikka pissa/pieru/kakka-huumoria revitelläänkin elokuvissa melko paljon, sen vastapainona toimii hieman kekseliäämpää huumoria aina sananväännöistä ja lentävistä lauseista kiusalliseen hiljaisuuteen hahmojen välillä. Eikä tietenkään pidä unohtaa kaksimielisiä vitsejä, esimerkiksi näitä kuuluisia varjokohtauksia.

Vaikka ylläoleva klippi onkin trilogian kolmososasta, Goldmember oli itselleni pettymys suuri muitten Austin Powerssien rinnalla. Vaikea sanoa mitään yksittäistä syytä, mutta se ei vain jostain syystä purrut minuun. Sen sijaan Mike Myers puree, oli hän sitten missä elokuvassa tahansa. Herra taitaakin olla yksi valeasujen mestari, sillä pelkästään Austin Powersseissa hän esittää jopa kolmea tärkeää hahmoa. En ollut aluksi edes uskoa tätä, ennen kuin veljeni todisti asian minulle lopputekstien kautta. Jännä myös, en ollut tunnistaa Myerssiä myöskään Tarantinon Kunniattomissa Paskiaisissa.

"Shaggydelic, eh?!"

Alapäähuumorilla jatketaan myös kahden muun komedia-saagan parissa, nimittäin American Pien ja Scary Movien siivillä. En edes aio puolustella sitä, miksi elokuvien härski, kaksimielinen ja katastrofinomainen tai crazykomediamaisuus vetoaa minuun. Kysymys oikeastaan kuuluu, miten se vetoaa. Ehkä näissäkin elokuvissa parodisoiminen, tietynlainen karikatyyrisyys mutta siten helppo hahmoihin samastuminen sekä asioiden, kuten seksuaalisuuden, häpeän sekä erinäisten tabujen käsittely on se, mikä itseäni huvittaa.

Ehdottomat komediasuosikkini ovat kuitenkin Charlie Sheenin tähdittämät Hot Shots -elokuvat, jotka parodisoivat sotaelokuvia, kuten Top Gunia ja Ramboa, sekä poliisi-ja agenttielokuvia irvaileva Mies & Alaston ase -trilogia. Crazykomedian piirteet, täysin älyvapaa meininki, viattomanoloiset mutta kuitenkin nolot ja toilailevat hahmot vain yksinkertaisesti ovat vieneet sydämeni. Charlie Sheen on minusta ylipäätään kohtuullisen vakuuttava näyttelijä paitsi komedian, myös ihan vakavankin elokuvan puolella, kun mietitään esimerkiksi Platoonia. Ja sitä paitsi hän oli hauskaa seurattavaa myös Two and a half men -TV -sarjassa, mutta huumetoilailuiden vuoksi häntä tuskin television tai elokuvakankaalla nähdään toviin. Nielseniä ylistinkin jo jokunen aika sitten, joten en rupea itseäni enää toistamaan.

Leslie Nielsen: komediaelokuvien kuningas. Rauha hänen muistolleen.

Yleisesti hyvässä komediassa pitää mielestäni olla jotain, mikä ällyyttää. Se voi olla sanoilla, stereotypioilla tai sanonnoilla kikkailua, referenssiä johonkin asiaan, tilannekomiikkaa, intertekstuaalisuutta ja niin edelleen. Sopivissa määrin voidaan mässäillä alatyylisellä huumorilla, kunhan se kohtaukseen sopii, eikä vyöry yli. Luultavasti kaikista eniten pidän parodia-tyylisistä komedioista, esimerkkinä vaikkapa Hei, me lennetään!. Itseasiassa kaikki yllä mainitsemani elokuvat ovat enemmän tai vähemmän parodioita, joten liekö ihme, että pidän niistä.

Parodian, kuten monen muunkin komediatyylin voi kuitenkin vetää täysin överiksi, ja nimenomaan sillä negatiivisella tavalla. Itse en jaksa ollenkaan pissa-kakka -huumoria, en liian stereotyyppisiä hahmoja tai jatkuvaa kohellusta ilman kohtalaista juonta. Vaikka toisaalta pidän mustista komedioista tai katastrofityylisistä (esim. Mr. Bean) elokuvista, ne eivät kuulu suosikkeihini. Ehkäpä juuri siksi, että ne ovat pohjimmiltaan sittenkin hieman painostavia tai ahdistavia. Komediassa minulle on tärkeää, että rentoutuu, ei se, että jännittää tai pelkää liikaa jonkin hahmon puolesta. Siten hyvän komedian tulisi olla jotenkin älyvapaata tai tapahtumallisesti etäinen.

 

Ilmeeni kun hyvä komedia.

Ilmeeni kun huono komedia (=ei ilmettä).

Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, ettei nykyään tehdä kovinkaan hyvää komediaa. Superhero Movie ja Epic Movie olivat totaalista kuraa, ja jokin mätti myös Hangoverissa, vaikka se olikin ihan hyvä elokuva noin komediallisestikin. En tiedä ovatko kriteerini ylipäätään niin kovia, ettei 2000-luvun komediat naurata, vai eikö niiden huumori vain yksinkertaisesti pure minuun. No, yllämainittujen elokuvien perusteella elän yhä 80- 90-luvulla.

Komedia-elokuvat, jos mitkä, jakavat ihmisten mielipiteet, sillä huumorintajuja on niin moneksi. Toiset pitävät överiksi vedetystä räiminnästä, jotkut vaativat vähän syvällisempää sisältöä. Siksi täytyykin muistaa, ettei liian herkästi tuomitse jotakin komediaa, sillä samalla saattaa tuomita myös jonkun huumorintajun. Ja huumorintaju sekä nauru ovat hyvin herkkiä ja intiimeitä ihmispiirteitä, joita ei kannata suoralta kädeltä mollata ellei satu haluamaan vihollisia itselleen.

Muut ovat nähneet, minä en

Movie Monday, elokuvabloggaajan haasteblogi, heitti pitkästä aikaa itselleni sopivan haasteen: esittele elokuva, jonka kaikki muut ovat nähneet, mutta sinä et. Haasteeseen tosin kuului myös häpeän tunne sekä mahdollisesti elokuvasta puhumisen vältteleminen, mutta itselleni ei onneksi ole moisia tunteita ole näistä elokuvista tullut. Ehkä muuten vain hieman epäsivistynyt olo. Alla ne kaikista räikeimmät rainat, joita ei ole tullut nähtyä. Lisää listaa löytyy tuolta "must-see" -osiosta.

Listaa voisi näistä elokuvista jatkaa pitemmällekin. Mieleen tulee Disneyn puolelta esimerkiksi Kaunotar ja Hirviö, muista lasten piirretyistä Balto ja niin edelleen. Lisäksi en ole esimerkiksi koskaan nähnyt kokonaista (vanhaa) James Bond -leffaa tai yhdeksi maailman parhaimmaksi elokuvaksi mainostettua Citizen Kanea. Komisario Palmuistakin on nähty vain Erehdys, ja muutenkin suomalaisten elokuvien puolelta katselukokemuksia on hämmentävän vähän. Klassikot kuten Akseli & Elina, Kulkurin valssi, Pekka Puupäät sekä Pekka & Pätkä -elokuvat ovat menneet minulta täysin ohi. Osittain näiden elokuvien katsomattomuus on johtunut ihan omasta laiskuudestani ja vähäisestä kiinnostuksestani, mutta eteenkin nuo neljä ensimmäistä elokuvaa kismittävät. Tällä kertaa tosin en voi syyttää vain itseäni, vaan myös kasvatustani.

Meillä katsottiin tarkkaan, ettei elokuva ollut meiden ikäisiltä kielletty eikä se sisältäisi mitään meille sopimatonta, eli seksiä tai väkivaltaa. Ei siinä mitään, kyseessähän oli pitkälti vain minun ja veljeni "herkän" ja "viattoman" mielen suojeleminen. Kun kuitenkin täytin 15, en saanut katsoa K15-elokuvia siksi, koska kaksi vuotta nuorempi veljeni oli vielä alaikäinen, ja se olisi ollut hänelle epäreilua. Toinen sääntö oli, että telkkari meni kiinni kymmeneltä illalla. Piste. Oli siellä sitten elokuva kesken tai ei. Esimerkiksi useat Bond-leffat sekä Indiana Jonesit jäivät puolitiehen tämän säännön takia.

Täten esimerkiksi Scarface, joka on luokiteltu Suomessa K18-leffaksi, tuli minulle tutuksi vain tämän videon kautta. Psychon äiti kielsi katsomasta omien traumojensa takia, ja Indiana Jones ei vain yksinkertaisesti kuulunut lapsuuteeni, vaikka sen katsominen olisikin ehkä ollut mahdollista. Ehkä. Vanhempani, eteenkin isä, kun haluisivat niin tarkkaan katsoa mitä televisio meille oikein syötti. Aikoinaan meitä ei päästetty edes katsomaan Kuin kissat ja koirat -elokuvaa, sillä se oli vain yksinkertaisesti "liian väkivaltainen".

Nyt onneksi yllä olevia elokuvia ei estä katsomasta käytännössä mikään, esimerkiksi Godfather ja Scarface ovat äidillä DVD:llä ja kavereilta löytyy varmasti Indyjä ja myös Hitchcock-klassikoita. Ehkä nyt ongelmana onkin pitkälti se oma jaksaminen ja halu. Ja tietenkin aika. Nykyihmisellä kun on aina niin pirun kiire.

Kuten viisas isäni tapaa sanoa: "on niillä aina niin kiire odottamaan".

Mitä tulee häpeän tunteeseen elokuvien suhteen, en juuri koe sitä, tai en koe ainakaan enää. Silloin tällöin minulle tulee tosin hieman kiusallinen tai epäsivistynyt olo, kun kaverini mainitsee jostakin elokuvasta, ja joudun myöntämään etten ole kyseistä rainaa nähnyt. Onneksi kaveri usein sanookin "aijaa, no, kuule, suosittelen ehdottomasti! Varmasti tykkäisit siitä! Katsotaanko se yhdessä vaikka ensi viikolla," sen sijaan, että haukkuisi minut sivistymättömäksi hölmöksi. Koska törmään tietämättömyyteeni varsin usein eteenkin Neon tai Oddjobin kanssa elokuvista jutellessani, olen pitkälti oppinut elämään sen kanssa, etten yksinkertaisesti voi tietää kaikkea tai katsoa kaiken maailman elokuvia, jotka periaatteessa kuuluisivatkin yleissivistykseen.

Nyt nuudelit kiehumaan ja hetken aikaa hengailua internetseissä. Sitten voisi katsastaa tuon televisiosta tänäiltana tulevan Rööperin.

Ihmiskunta tarvitsee tartunnan

Koetetaanpa mennä nyt ajan hermolla ja arvostella juuri elokuvateattereissa pyörivä Contagion (suom. Tartunta). Kävin kyseisen elokuvan tsekkaamassa eilen illalla kaverini Soochin kanssa. Me molemmat odotimme elokuvalta melko paljon, sillä jo pelkästään elokuvan traileri sekä hyvät näyttelijävalinnat olivat saaneet kiinnostuksemme heräämään. Hyväksi onneksi elokuva täytti odotukset.

Pari vuotta takaperin maailmalla pyörinyt sikainfluenssa, ja sitä edeltänyt lintuinfluenssa, herättivät ihmisissä kysymyksiä, pelkoa sekä yleistä uskonkoettelua. Kun Suomessakin narkolepsiaa aiheuttanut sikainfluenssarokote aiheutti kohua mediassa, monella heräsi kysymys siitä, voiko lääkefirmoihin luottaa. Voiko ylipäätään kehenkään luottaa? Tartunta käsittelee hyvin muun muassa näitä aiheita, molemmat näkökannat huomioonottaen. Mihinkään terapiateokseen ei silti olla tällä elokuvalla menossa. Oikeastaan kyseessä on vain elokuva, joka vain sattui tulemaan levitykseen sopivaan aikaan: ei ennen em. pandemioita eikä niiden aikana, vaan hieman niiden jälkeen. Tämä onkin omiaan kysymyksiä herättämään: milloin tästä tulee totta?

Elokuva maalaa upean ja ennen kaikkea uskottavan ihmiskunnan uhkakuvan: pandemian, joka leviää nopeasti kosketustartuntana, ja tappaa 25% varmuudella. Massahysteria, kaupunkien evakuointi ja autioituminen sekä yleinen ihmissuhdedraama on yleensä tyypillinen näkökulma tälläisiin elokuviin, mutta Tartunta ottaa huomioon myös skenaarion tieteellisen puolen. Parituntisen aikana nähdään hyvin paljon itse taudin tutkimiseen liittyvää materiaalia, tutkijoiden mielenliikkeitä, lääkefirmojen ja tutkimuslaitosten välistä yhteydenpitoa, matkustamista taudin alkulähteelle ja niin edelleen. Onneksi näin, sillä hysteerisiä katastrofielokuvia on jo nähty tarpeeksi.

Elokuva etenee sopivan verkkaalla, mutta toimivalla tahdilla, aivan kuten itse epidemiakin. Toisaalta myöskään juonellisiin huippukohtiin ei törmätä, mikä ei toisaalta haittaa, sillä muutoin elokuva on rakennettu tasaisen hyvin ja hallitusti, ettei sellaisia kaivata. Elokuvan lopetus paikkaa kuitenkin mahdollisen juonellisen koukun nerokkuudellaan: se toimii samalla looppina, ratkaisuna, tarinan päätöksenä että sen jatkumona. Teknisesti elokuva on tasaisen tyylikäs, autioituneet kaupungit ja valtaisat joukkohaudat ovat karun ja hienon näköisiä. Isot pisteet lähtee myös musiikeille, jotka toimivat erinomaisesti elokuvan tunnelman luomisessa. Musiikin säveltäneellä Cliff Martinezilla oli näppinsä pelinsä myös Driven soundtrackissa, mikä oli paitsi elokuvana, niin ehdottomasti myös musiikillisesti hieno kokonaisuus. Uskoisin, että herran musiikkia aletaan käyttämään vastaisuudessa enemmänkin.

 

Virkamiesten, tutkijoiden sekä tavallisten kansalaisten näkökulmat ovat edustettuina hyvin ja tasapuolisesti, ja elokuvaa voisikin kutsua kerronnaltaan laskelmoiduksi ja rationaaliseksi. Se kuitenkin toimii erittäin hyvin. Itse ainakin pelkäsin esimerkiksi tarinan siviilipuolesta kertovan perheen kohtalon menevän vetistelyn ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta onneksi se pidettiin hillittynä ja tasaisena. Kerrankin esimerkiksi nuori teinityttö ei ole jatkuvasti hankaloittamassa asioita ja kiljumassa, vaan kerrankin toimimassa kuten käsketään. Eikä se isäkään mikään tyypillinen toimintaelokuvien kovanaama ole, onneksi.

Muun muassa Jude Law, Kate Winslet, Marion Cotillard sekä Laurence Wishburn toimivat elokuvan kassamagneetteina, mutta ehdottomasti ansaitsevat huomionsa, sillä jokainen tekee omaa, tasaisen hyvää näyttelijäntyötä. Jokaisella hahmolla on Tartunnassa oma tarinansa, omat luonteensa ja pulmansa, niitä kuitenkaan turhaan korostamalla tai niillä mässäilemällä. Esimerkiksi Marion Cotillardin hahmo kidnapataan, Ally Hextallin esittämä tutkija ottaa riskejä päästäkseen lähemmäksi epidemian parannuskeinoa ja Wishburnin virkamieshahmo joutuu vastakkain Jude Lawin esittämän kriittisen bloggaajan ja median kanssa. Positiivinen huomio oli tarinan vahvoissa naishahmoissa: kaikki ovat aikaansaavia, pelottomia ja rationaalisia. Ehkä heissä on vähän perfektionistin ja työnarkomaanin vikaa, mutta se on hyvää vaihtelua tyypilliselle katastrofielokuvan naiskuvalle.

Kate Winslet on mainio. Taas.

Yleisesti Tartunta on realistisesti sekä laskelmoidun rauhallisesti kuvattu kertomus siitä, kuinka ihmiskunta käy taistoon aikaa vastaan. Tässä, kuten monessa muussakin (scifi)katastrofielokuvassa, sivutaan kuitenkin myös sitä totuutta, että ihminen on ihmiselle enemmän vaarallinen kuin se itse ulkopuolinen uhka. Hysteria, paniikki, ryöstely, väkivalta ja niskoittelu ovat ihmisen pahimmat viholliset. Mitäkö siis opimme? Tee, kuten käsketään, ole babylonian lammas, äläkä niskoittele. Näin nostat omia selviytymismahdollisuuksiasi.

Miksi toisaalta selviytyä? Olemme perheemme kanssa ajatelleet moneen kertaan, lähinnä kuitenkin kepeästi ja huumoripohjalta, että ihmiskunnalle tekisi erittäin hyvää kohdata jokin massiivinen katastrofi: tappava pandemia, suuri sota, asteroidin iskeytyminen maahan tai jotain muuta vastaavaa. Oppisimme kunnioittamaan tätä hetkeä, toisia ihmisiä ja muita eliöitä, mahdollisesti yhdistämään voimamme yhteistä vihollista vastaan sekä oppia olemaan epäitsekkäitä ja maallisesta omaisuudesta vähemmän riippuvaisia. Kaiken kukkuraksi ihmispopulaatio pienenisi*, ja luontokin voisi paremmin.

En halua kuolla, enkä halua läheisteni kuolevan. En halua ihmiskunnan sammuvan. Haluan sen kuitenkin elävän huomattavasti epäitsekkäämmin, ja ikävä kyllä, vain kunnollinen maailmanlaajuinen katastrofi voisi sen meille opettaa. Onko tälläinen misantrooppinen ajattelu oikein? Hiljattaen päivällispöydässä meillä heräsikin ajatus, että olemmeko sittenkin liian jyrkkiä ihmiskuntaa kohtaan.

*Ps. Näin sivuhuomautuksena: olin tällä viikolla erittäin hämmentynyt kuullessani, että 7 miljardia ihmistä on nyt pallollamme. Se on minusta aivan liikaa.

Apinoiden planeetat ja avaruusseikkailu

Useimmat näkemäni elokuvablogit arvostelevat pitkälti juuri leffateattereissa pyöriviä elokuvia ja muutenkin paneutuvat huomattavasti enemmän ajankohtaisiin asioihin. Tämä häiritsee minua, sillä itse kirjoitan pitkälti sitä mitä sattuu, oli kyse sitten uusi tai vanha elokuva. Onko se siis hyvä asia, että kirjoitan juttuja ja arvosteluita pitkälti vanhoista elokuvista enkä kulje tarkasti ajan siivellä?

Koetan nyt olla taas ajan hermolla ja heittää tähän väliin arvostelun uusimmasta Apinoiden Planeetasta, eli Rise of the Planet of the Apes (suom. Apinoiden Planeetan Synty). Toisaalta haluan verrata sitä myös tuohon alkuperäiseen Apinoiden Planeettaan (alkuperäisellä tarkoitan vuoden -68 leffaa), jonka katsoin hiljan perheeni kanssa.

Apinoiden Planeetan Synnyn näin siis ennen alkuperäistä Apinoiden Planeettaa, eli tuossa parisen viikkoa sitten veljeni kanssa. Olimme molemmat hieman varautuneita seuraavan parituntisen suhteen, sillä ainakin leffan trailereissa annettiin jatkuvan mäiskeen ja toiminnan kuvitelma. Molemmat pelkäsimme, että luvassa olisi mieletön ihmisteurastus miljoonaefekteillä höystettynä, paneutumatta itse tarinaan sekä ajattelematta alkuperäisversiota. Onneksi pelkomme kuitenkin osoittautuivat turhiksi.

Juttu lähtee liikkeelle suuren lääkeyhtiön keksijän väsäämästä lääkkeestä, jolla on kyky parantaa yleisesti älyllisiä ja motorisia kykyjä. Lääkkeen ensimmäinen versio kuitenkin tekee koeapinat hulluiksi ja näin koko lauma tapetaan, ja näin tarinan päähenkilö, Caesariksi nimetty apinavauva, jää orvoksi ja näin ihmisten kasvattamaksi. Hiljalleen käy kuitenkin ilmi, että apinavauva onkin edellistä sukupolveaan huomattavasti älykkäämpi, ja parin vuoden kuluttua apina onkin fiksumpi kuin kouluikäinen lapsi. Älykkyys tuo kuitenkin mukanaan myös tuskaa, sillä palava halu päästä luontoon sekä omien juuriensa äärille luo apinanuorelle suurta turhautumista. Tilanteen pakosta Caesarin kasvatti-isä joutuu lopulta luopumaan apinastaan. Tämän Kirkassilmä kokee hylkäyksenä, ja tämä alkaakin pala palalta menettämään uskoaan ihmisiin. Seuraa pako, jonka seurauksena koko maailma muuttui.

Caesar is not amused.

 Apinoiden Planeetan Synty lähtee liikkeelle kohtalaisen lupaavasti ja pitää tasaisen hyvän tunnelman elokuvan loppuun saakka. Juonirakennelma kasaantuu hyvin eikä kompastu omiin kengännauhoihinsa. Hyvän ja pahan puoli vaihtelee ja on lopulta häilyvä: kuka tässä tekeekään pahaa ja kenelle? Ihmishahmot jäävät ehkä hieman latteiksi, ja Caesar korvaakin olemuksellaan suuren osan näyttelijiden inhimillisyydestä, ehkä vähän liikaakin. Itse bongasin Caesarissa heti jotain klonkkumaista, ja kappas kappas, Andy Serkis onkin näytellyt tämän upeasti animoidun hahmon.

Malfoyn kesäduuni.

Lopetus oli erittäin nerokas ja hienosti linkitetty alkuperäiseen Apinoiden planeettaan. Yleisesti olen lopetuksen lisäksi erittäin tyytyväinen siihen, ettei elokuva tosiaan mennyt apinoiden ja ihmisten väliseksi mäiskinnäksi. Kyseessä oli nimittäin puhtaasti Caesarin ja muiden apinoiden halu päästä luontoon, tosin muutama tielle osunut ihminen joutuu simpanssien, gorillojen ja yhden oranginkin turhautumat kokemaan, joidenkin harmiksi Tom Felton ensimmäisenä. Yleisesti Apinoiden Planeetan Synty on toimiva elokuva, jossa on sekä toimintaa että draamaa, mutta myös oikeita ajatuksia esimerkiksi eläinten elinoloista sekä ihmisen oikeutuksesta toimia luomakunnan jumalana.

Entäs se vanha Apinoiden Planeetta? Noh, hieno elokuvahan tämäkin: teknisesti kelvollinen, juonellisesti ehkä hieman rönsyilevä, mutta toimiva, hahmollisesti kiinnostava ja miljööllisesti omaa luokkaansa. Teematiikka lähtee liikkeelle hyvin tyypillisestä 60-70 -luvun scifielokuvien misantrooppisesta ihmiskäsityksestä. Tarinan alussa astronautti Tyler toivookin lajinsa elävän vielä edes jotenkuten sovussa kunnes palaa takaisin Maahan.

Tarina on yleisesti ahdistava ja tietyllä tapaa turhauttava. Tyler miehistöineen haaksirikkoutuu lähes elottomannäköiselle planeetalle, ja törmää siellä ensin ihmiseltä näyttävään lajiin, joka on kuitenkin huomattavasti heidän tuntemaansa ihmistä alkukantaisempi. Pian heidän kimppuunsa hyökkää apinarotu, joka on ottanut haltuunsa planeetan vallan ja oikeuden. Heillä on oma uskonto, teknologia, arvot ja lainsäädäntö, ja ihmisiä metsästämällä ja vangitsemalla he yrittävät vaivoin pitää yllä luonnon hyvinvointia ja tasapainoa. Tyler sekoitetaan erehdyksessä planeetan alkukantaiseen ihmislajiin, ja kun Tayler yrittää osoittaa tulevansa kaukaa toiselta planeetalta, hänet tyrmätään. Turhautuminen, ahdistus sekä lieviä pakokauhun ja tuskallisen jumissa olemisen elementtejä on siis luvassa. Ja lopuksi tietenkin se karu totuus, ironisen Vapauden patsaan merkeissä.

Vaikka elokuvassa onkin yleisesti melankolinen ja päähenkilön kohdalla erittäin turhauttava tilanne, elokuvasta löytyy kuitenkin sydämellisyyttä, lempeyttä ja huumoria. Esimerkiksi apinatohtorit ovat juuri tälläiset sydämelliset ja lempeät hahmot, jotka oikeasti koettavat löytää alkuperälleen juuret ja täten perimmäisen totuuden. Huumoriltakaan ei säästytä, esimerkiksi seuraavassa dialogissa:

Taylor: "Doctor, I'd like to kiss you goodbye." Dr. Zira: "All right, but you're so damned ugly."

Kun näin klassikko-scifi -elokuviin päästiin, viime viikolla televisiosta tuli 2001: Space Odyssey (suom. 2001: Avaruusseikkailu [omasta mielestäni harvinaisen urpo suomennos]). En tosin katsonut sitä, sillä samaan aikaan TV Viideltä tuli American Psyko, joka minun piti pitkästä aikaa katsoa läpi. Koska kuitenkin tämän postauksen aiheena tuntuu olevan scifi, jätän jenkki psykon analysoinnin myöhemmälle, ja avaan suuni Space Odysseystä.

Avauskohtaus on elokuvassa upea.

Apinoita löytyy Avaruusseikkailustakin.

 Se, joka sanoo Avaruusseikkailun olevan huono elokuva, saa minun puolestani painua Hal-tietokoneen kaitsittavaksi, sillä minusta Space Odyssey on ehkä yksi kauneimpia näkemiäni elokuvia ikinä, sekä ehdottomasti Kubricin parhaimpia tekeleitä. Kun katsoin Space Odysseyn ensimmäisen kerran teeveestä noin vuosi takaperin, olin aivan mykistynyt elokuvan teknisestä upeudesta ja kauneudesta. Elokuvalla ei ensinnäkään ole kiire mihinkään, ja siksi se onkin niin upea: maisemia kuvataan paljon ja tarkasti, ja kuva pysyy pitkään samassa freimissä, jolloin se antaa silmälle luvan tarkastella kuvaa pitkään. Jokaisessa klipissä tuntuu olevan dynamiikkaa, kultaisia leikkauksia sekä taiteellinen päämäärä ja tarkoitus. Kun vielä kuvan hienouteen lisätään elokuvan tekninen ylivertaus aikaansa nähden (avaruuskohtaukset, apinapuvut, avaruusalusten tekninen rakenne) ei voi sanoa kuin vau. Sanalla sanoen elokuva on visuaalisesti upea.

 Avaruusseikkailun hienouksiin voidaan lisätä myös sen realistisuus. Liki kaikissa scifielokuvissa avaruudessa käydyissä taisteluissa taistelusalusten raketit suhahtelevat ja räjähdykset pamahtelevat komeasti halki tyhjiön. Tosiasiassa avaruudessa ei kuulu mitään ääntä, vain oma hengitys ja sydämen syke. Liki kaikissa scifitoiminta-leffoissa alukset kiitävät avaruuden halki vaivattomasti. Oikeasti avaruudessa liike ei ole nopeaa ja suoraviivaista, vaan hidasta ja ikuista ellei sitä erikseen jollain energialla pysäytä. Odyssey ottaa nämä asiat huomioon, ja luo lisäksi aidon tuntuisen painovoimattoman matkustusaluksen, hienon tyhjiön imun ja niin edelleen. Tästä suuret propsit kuvaajalle, sillä suurin osa painovoimakikoista on luotu juuri kameran ovelalla asettelulla.

Tarina on yksinkertainen, niin ikään kolmessa osassa. Ensimmäinen osa kertoo ihmisen juurista, apinoista, sekä näiden ensiaskeleesta kohti kehitykseen. Toinen osa esittelee lyhyesti tarinan teknologiaa ja ihmisiä. Kolmas osa keskittyy itse tarinaan, jossa pitkällä avaruusmatkalla oleva miehistö joutuu vastakkain aluksen Hal-tietokoneen kanssa. Kaikkia osia kytkee yhteen mustinen musta laatikko, jonka tarkoitus ei ole auennut minulle vieläkään, tosin minulla on tästäkin elementistä omat analyysini. Ajatellen esimerkiksi aivan tarinan päätöstä, voidaan ajatella, että kyseessä on elämän ja kuoleman symboli. Toisaalta se voi olla myös ajan ja paikan metafora.

Space Odyssey on parhaimmillaan, kun sen katsoo yksin omassa rauhassaan aikana, jolloin ei ole kiire mihinkään. Vaikka alun hidastempoisuus voi tuntua turhalta ja väsyttävältä, se kannattaa katsoa läpi kärsivällisyydellä ja ajatuksella, sillä juuri se rauhallisuus ja hiljaisuus on elokuvan suurinta antia, sillä näin lopun huipentuma korostuu mielettömän hyvin kaikessa kaoottisuudessaan. Apinoiden Planeettoihin verrattuna Odyssey on ihan omaa luokkaansa, ihan toisessa maailmassa.

Ps. Muokkailin hieman sivujen ulkoasua vaihtelun vuoksi. Lisänä tuli palkki, josta näkee, mitä elokuvia olen juuri katsonut, sekä luettelo, jossa on blogini kaikista suosituimmat artikkelit tällä hetkellä. Lukemalla ja kommentoimalla voit vaikuttaa tähän järjestykseen ;)

Ps.2. Olen lyhyen ajan sisällä saanut pari uutta lukijaa. Lämpimästi tervetuloa lukijakseni! Kommentteja saa, ja tulee jättää, jotta sivuni kehittyisivät eteenpäin. Enhän minä tätä loppujen lopuksi vain itselleni kirjoita. Lukijoina te saatte päättää, mistä haluatte tekstejä ja mitä haluatte tietää, joten kommenttia vaan kehiin tarpeen tullen.