Hajotkaa nauruunne!

Kirjoitanpa nyt heti putkeen tämän arkistojen pohjalla olleen postauksen...
Nyt käsittelyssä ovat siis omasta mielestäni ne kaikkein hulvattomimmat, hauskimmat, hajottavimmat ja railakkaimmat komediaelokuvat, jotka saavat meikäläisen aina hymyilemään. Samalla esittelen muutaman näyttelijän, joiden esiintymisestä erityisesti pidän juuri komedian saralla. Nyt kuitenkin sivuutan Jim Carreyn ja tämän elokuvat kokonaan, sillä niistä olen jo kirjoittanut.

Otetaanpa ensimmäisenä käsittelyyn Austin Powers. Kuten monet muutkin komediat, tämä jakaa mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. On niitä, jotka eivät voi sietää irvokasta ja härsiä agentti Powerssia ja elokuvatrilogian alapäähuumoria, ja sitten on niitä, jotka nauravat sille hervottomasti. Itse kuulun jälkimmäisiin.

"Oh, behave!"

Ensimmäiset kaksi Austin Powers -elokuvaa ovat minusta hauskoja ja onnistuneita James Bond -parodioita. Hahmot ovat ihanan stereotyyppisiä, vallattomia ja hauskoja. Vaikka pissa/pieru/kakka-huumoria revitelläänkin elokuvissa melko paljon, sen vastapainona toimii hieman kekseliäämpää huumoria aina sananväännöistä ja lentävistä lauseista kiusalliseen hiljaisuuteen hahmojen välillä. Eikä tietenkään pidä unohtaa kaksimielisiä vitsejä, esimerkiksi näitä kuuluisia varjokohtauksia.

Vaikka ylläoleva klippi onkin trilogian kolmososasta, Goldmember oli itselleni pettymys suuri muitten Austin Powerssien rinnalla. Vaikea sanoa mitään yksittäistä syytä, mutta se ei vain jostain syystä purrut minuun. Sen sijaan Mike Myers puree, oli hän sitten missä elokuvassa tahansa. Herra taitaakin olla yksi valeasujen mestari, sillä pelkästään Austin Powersseissa hän esittää jopa kolmea tärkeää hahmoa. En ollut aluksi edes uskoa tätä, ennen kuin veljeni todisti asian minulle lopputekstien kautta. Jännä myös, en ollut tunnistaa Myerssiä myöskään Tarantinon Kunniattomissa Paskiaisissa.

"Shaggydelic, eh?!"

Alapäähuumorilla jatketaan myös kahden muun komedia-saagan parissa, nimittäin American Pien ja Scary Movien siivillä. En edes aio puolustella sitä, miksi elokuvien härski, kaksimielinen ja katastrofinomainen tai crazykomediamaisuus vetoaa minuun. Kysymys oikeastaan kuuluu, miten se vetoaa. Ehkä näissäkin elokuvissa parodisoiminen, tietynlainen karikatyyrisyys mutta siten helppo hahmoihin samastuminen sekä asioiden, kuten seksuaalisuuden, häpeän sekä erinäisten tabujen käsittely on se, mikä itseäni huvittaa.

Ehdottomat komediasuosikkini ovat kuitenkin Charlie Sheenin tähdittämät Hot Shots -elokuvat, jotka parodisoivat sotaelokuvia, kuten Top Gunia ja Ramboa, sekä poliisi-ja agenttielokuvia irvaileva Mies & Alaston ase -trilogia. Crazykomedian piirteet, täysin älyvapaa meininki, viattomanoloiset mutta kuitenkin nolot ja toilailevat hahmot vain yksinkertaisesti ovat vieneet sydämeni. Charlie Sheen on minusta ylipäätään kohtuullisen vakuuttava näyttelijä paitsi komedian, myös ihan vakavankin elokuvan puolella, kun mietitään esimerkiksi Platoonia. Ja sitä paitsi hän oli hauskaa seurattavaa myös Two and a half men -TV -sarjassa, mutta huumetoilailuiden vuoksi häntä tuskin television tai elokuvakankaalla nähdään toviin. Nielseniä ylistinkin jo jokunen aika sitten, joten en rupea itseäni enää toistamaan.

Leslie Nielsen: komediaelokuvien kuningas. Rauha hänen muistolleen.

Yleisesti hyvässä komediassa pitää mielestäni olla jotain, mikä ällyyttää. Se voi olla sanoilla, stereotypioilla tai sanonnoilla kikkailua, referenssiä johonkin asiaan, tilannekomiikkaa, intertekstuaalisuutta ja niin edelleen. Sopivissa määrin voidaan mässäillä alatyylisellä huumorilla, kunhan se kohtaukseen sopii, eikä vyöry yli. Luultavasti kaikista eniten pidän parodia-tyylisistä komedioista, esimerkkinä vaikkapa Hei, me lennetään!. Itseasiassa kaikki yllä mainitsemani elokuvat ovat enemmän tai vähemmän parodioita, joten liekö ihme, että pidän niistä.

Parodian, kuten monen muunkin komediatyylin voi kuitenkin vetää täysin överiksi, ja nimenomaan sillä negatiivisella tavalla. Itse en jaksa ollenkaan pissa-kakka -huumoria, en liian stereotyyppisiä hahmoja tai jatkuvaa kohellusta ilman kohtalaista juonta. Vaikka toisaalta pidän mustista komedioista tai katastrofityylisistä (esim. Mr. Bean) elokuvista, ne eivät kuulu suosikkeihini. Ehkäpä juuri siksi, että ne ovat pohjimmiltaan sittenkin hieman painostavia tai ahdistavia. Komediassa minulle on tärkeää, että rentoutuu, ei se, että jännittää tai pelkää liikaa jonkin hahmon puolesta. Siten hyvän komedian tulisi olla jotenkin älyvapaata tai tapahtumallisesti etäinen.

 

Ilmeeni kun hyvä komedia.

Ilmeeni kun huono komedia (=ei ilmettä).

Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, ettei nykyään tehdä kovinkaan hyvää komediaa. Superhero Movie ja Epic Movie olivat totaalista kuraa, ja jokin mätti myös Hangoverissa, vaikka se olikin ihan hyvä elokuva noin komediallisestikin. En tiedä ovatko kriteerini ylipäätään niin kovia, ettei 2000-luvun komediat naurata, vai eikö niiden huumori vain yksinkertaisesti pure minuun. No, yllämainittujen elokuvien perusteella elän yhä 80- 90-luvulla.

Komedia-elokuvat, jos mitkä, jakavat ihmisten mielipiteet, sillä huumorintajuja on niin moneksi. Toiset pitävät överiksi vedetystä räiminnästä, jotkut vaativat vähän syvällisempää sisältöä. Siksi täytyykin muistaa, ettei liian herkästi tuomitse jotakin komediaa, sillä samalla saattaa tuomita myös jonkun huumorintajun. Ja huumorintaju sekä nauru ovat hyvin herkkiä ja intiimeitä ihmispiirteitä, joita ei kannata suoralta kädeltä mollata ellei satu haluamaan vihollisia itselleen.