Ihmiskunta tarvitsee tartunnan

Koetetaanpa mennä nyt ajan hermolla ja arvostella juuri elokuvateattereissa pyörivä Contagion (suom. Tartunta). Kävin kyseisen elokuvan tsekkaamassa eilen illalla kaverini Soochin kanssa. Me molemmat odotimme elokuvalta melko paljon, sillä jo pelkästään elokuvan traileri sekä hyvät näyttelijävalinnat olivat saaneet kiinnostuksemme heräämään. Hyväksi onneksi elokuva täytti odotukset.

Pari vuotta takaperin maailmalla pyörinyt sikainfluenssa, ja sitä edeltänyt lintuinfluenssa, herättivät ihmisissä kysymyksiä, pelkoa sekä yleistä uskonkoettelua. Kun Suomessakin narkolepsiaa aiheuttanut sikainfluenssarokote aiheutti kohua mediassa, monella heräsi kysymys siitä, voiko lääkefirmoihin luottaa. Voiko ylipäätään kehenkään luottaa? Tartunta käsittelee hyvin muun muassa näitä aiheita, molemmat näkökannat huomioonottaen. Mihinkään terapiateokseen ei silti olla tällä elokuvalla menossa. Oikeastaan kyseessä on vain elokuva, joka vain sattui tulemaan levitykseen sopivaan aikaan: ei ennen em. pandemioita eikä niiden aikana, vaan hieman niiden jälkeen. Tämä onkin omiaan kysymyksiä herättämään: milloin tästä tulee totta?

Elokuva maalaa upean ja ennen kaikkea uskottavan ihmiskunnan uhkakuvan: pandemian, joka leviää nopeasti kosketustartuntana, ja tappaa 25% varmuudella. Massahysteria, kaupunkien evakuointi ja autioituminen sekä yleinen ihmissuhdedraama on yleensä tyypillinen näkökulma tälläisiin elokuviin, mutta Tartunta ottaa huomioon myös skenaarion tieteellisen puolen. Parituntisen aikana nähdään hyvin paljon itse taudin tutkimiseen liittyvää materiaalia, tutkijoiden mielenliikkeitä, lääkefirmojen ja tutkimuslaitosten välistä yhteydenpitoa, matkustamista taudin alkulähteelle ja niin edelleen. Onneksi näin, sillä hysteerisiä katastrofielokuvia on jo nähty tarpeeksi.

Elokuva etenee sopivan verkkaalla, mutta toimivalla tahdilla, aivan kuten itse epidemiakin. Toisaalta myöskään juonellisiin huippukohtiin ei törmätä, mikä ei toisaalta haittaa, sillä muutoin elokuva on rakennettu tasaisen hyvin ja hallitusti, ettei sellaisia kaivata. Elokuvan lopetus paikkaa kuitenkin mahdollisen juonellisen koukun nerokkuudellaan: se toimii samalla looppina, ratkaisuna, tarinan päätöksenä että sen jatkumona. Teknisesti elokuva on tasaisen tyylikäs, autioituneet kaupungit ja valtaisat joukkohaudat ovat karun ja hienon näköisiä. Isot pisteet lähtee myös musiikeille, jotka toimivat erinomaisesti elokuvan tunnelman luomisessa. Musiikin säveltäneellä Cliff Martinezilla oli näppinsä pelinsä myös Driven soundtrackissa, mikä oli paitsi elokuvana, niin ehdottomasti myös musiikillisesti hieno kokonaisuus. Uskoisin, että herran musiikkia aletaan käyttämään vastaisuudessa enemmänkin.

 

Virkamiesten, tutkijoiden sekä tavallisten kansalaisten näkökulmat ovat edustettuina hyvin ja tasapuolisesti, ja elokuvaa voisikin kutsua kerronnaltaan laskelmoiduksi ja rationaaliseksi. Se kuitenkin toimii erittäin hyvin. Itse ainakin pelkäsin esimerkiksi tarinan siviilipuolesta kertovan perheen kohtalon menevän vetistelyn ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta onneksi se pidettiin hillittynä ja tasaisena. Kerrankin esimerkiksi nuori teinityttö ei ole jatkuvasti hankaloittamassa asioita ja kiljumassa, vaan kerrankin toimimassa kuten käsketään. Eikä se isäkään mikään tyypillinen toimintaelokuvien kovanaama ole, onneksi.

Muun muassa Jude Law, Kate Winslet, Marion Cotillard sekä Laurence Wishburn toimivat elokuvan kassamagneetteina, mutta ehdottomasti ansaitsevat huomionsa, sillä jokainen tekee omaa, tasaisen hyvää näyttelijäntyötä. Jokaisella hahmolla on Tartunnassa oma tarinansa, omat luonteensa ja pulmansa, niitä kuitenkaan turhaan korostamalla tai niillä mässäilemällä. Esimerkiksi Marion Cotillardin hahmo kidnapataan, Ally Hextallin esittämä tutkija ottaa riskejä päästäkseen lähemmäksi epidemian parannuskeinoa ja Wishburnin virkamieshahmo joutuu vastakkain Jude Lawin esittämän kriittisen bloggaajan ja median kanssa. Positiivinen huomio oli tarinan vahvoissa naishahmoissa: kaikki ovat aikaansaavia, pelottomia ja rationaalisia. Ehkä heissä on vähän perfektionistin ja työnarkomaanin vikaa, mutta se on hyvää vaihtelua tyypilliselle katastrofielokuvan naiskuvalle.

Kate Winslet on mainio. Taas.

Yleisesti Tartunta on realistisesti sekä laskelmoidun rauhallisesti kuvattu kertomus siitä, kuinka ihmiskunta käy taistoon aikaa vastaan. Tässä, kuten monessa muussakin (scifi)katastrofielokuvassa, sivutaan kuitenkin myös sitä totuutta, että ihminen on ihmiselle enemmän vaarallinen kuin se itse ulkopuolinen uhka. Hysteria, paniikki, ryöstely, väkivalta ja niskoittelu ovat ihmisen pahimmat viholliset. Mitäkö siis opimme? Tee, kuten käsketään, ole babylonian lammas, äläkä niskoittele. Näin nostat omia selviytymismahdollisuuksiasi.

Miksi toisaalta selviytyä? Olemme perheemme kanssa ajatelleet moneen kertaan, lähinnä kuitenkin kepeästi ja huumoripohjalta, että ihmiskunnalle tekisi erittäin hyvää kohdata jokin massiivinen katastrofi: tappava pandemia, suuri sota, asteroidin iskeytyminen maahan tai jotain muuta vastaavaa. Oppisimme kunnioittamaan tätä hetkeä, toisia ihmisiä ja muita eliöitä, mahdollisesti yhdistämään voimamme yhteistä vihollista vastaan sekä oppia olemaan epäitsekkäitä ja maallisesta omaisuudesta vähemmän riippuvaisia. Kaiken kukkuraksi ihmispopulaatio pienenisi*, ja luontokin voisi paremmin.

En halua kuolla, enkä halua läheisteni kuolevan. En halua ihmiskunnan sammuvan. Haluan sen kuitenkin elävän huomattavasti epäitsekkäämmin, ja ikävä kyllä, vain kunnollinen maailmanlaajuinen katastrofi voisi sen meille opettaa. Onko tälläinen misantrooppinen ajattelu oikein? Hiljattaen päivällispöydässä meillä heräsikin ajatus, että olemmeko sittenkin liian jyrkkiä ihmiskuntaa kohtaan.

*Ps. Näin sivuhuomautuksena: olin tällä viikolla erittäin hämmentynyt kuullessani, että 7 miljardia ihmistä on nyt pallollamme. Se on minusta aivan liikaa.