Apinoiden planeetat ja avaruusseikkailu

Useimmat näkemäni elokuvablogit arvostelevat pitkälti juuri leffateattereissa pyöriviä elokuvia ja muutenkin paneutuvat huomattavasti enemmän ajankohtaisiin asioihin. Tämä häiritsee minua, sillä itse kirjoitan pitkälti sitä mitä sattuu, oli kyse sitten uusi tai vanha elokuva. Onko se siis hyvä asia, että kirjoitan juttuja ja arvosteluita pitkälti vanhoista elokuvista enkä kulje tarkasti ajan siivellä?

Koetan nyt olla taas ajan hermolla ja heittää tähän väliin arvostelun uusimmasta Apinoiden Planeetasta, eli Rise of the Planet of the Apes (suom. Apinoiden Planeetan Synty). Toisaalta haluan verrata sitä myös tuohon alkuperäiseen Apinoiden Planeettaan (alkuperäisellä tarkoitan vuoden -68 leffaa), jonka katsoin hiljan perheeni kanssa.

Apinoiden Planeetan Synnyn näin siis ennen alkuperäistä Apinoiden Planeettaa, eli tuossa parisen viikkoa sitten veljeni kanssa. Olimme molemmat hieman varautuneita seuraavan parituntisen suhteen, sillä ainakin leffan trailereissa annettiin jatkuvan mäiskeen ja toiminnan kuvitelma. Molemmat pelkäsimme, että luvassa olisi mieletön ihmisteurastus miljoonaefekteillä höystettynä, paneutumatta itse tarinaan sekä ajattelematta alkuperäisversiota. Onneksi pelkomme kuitenkin osoittautuivat turhiksi.

Juttu lähtee liikkeelle suuren lääkeyhtiön keksijän väsäämästä lääkkeestä, jolla on kyky parantaa yleisesti älyllisiä ja motorisia kykyjä. Lääkkeen ensimmäinen versio kuitenkin tekee koeapinat hulluiksi ja näin koko lauma tapetaan, ja näin tarinan päähenkilö, Caesariksi nimetty apinavauva, jää orvoksi ja näin ihmisten kasvattamaksi. Hiljalleen käy kuitenkin ilmi, että apinavauva onkin edellistä sukupolveaan huomattavasti älykkäämpi, ja parin vuoden kuluttua apina onkin fiksumpi kuin kouluikäinen lapsi. Älykkyys tuo kuitenkin mukanaan myös tuskaa, sillä palava halu päästä luontoon sekä omien juuriensa äärille luo apinanuorelle suurta turhautumista. Tilanteen pakosta Caesarin kasvatti-isä joutuu lopulta luopumaan apinastaan. Tämän Kirkassilmä kokee hylkäyksenä, ja tämä alkaakin pala palalta menettämään uskoaan ihmisiin. Seuraa pako, jonka seurauksena koko maailma muuttui.

Caesar is not amused.

 Apinoiden Planeetan Synty lähtee liikkeelle kohtalaisen lupaavasti ja pitää tasaisen hyvän tunnelman elokuvan loppuun saakka. Juonirakennelma kasaantuu hyvin eikä kompastu omiin kengännauhoihinsa. Hyvän ja pahan puoli vaihtelee ja on lopulta häilyvä: kuka tässä tekeekään pahaa ja kenelle? Ihmishahmot jäävät ehkä hieman latteiksi, ja Caesar korvaakin olemuksellaan suuren osan näyttelijiden inhimillisyydestä, ehkä vähän liikaakin. Itse bongasin Caesarissa heti jotain klonkkumaista, ja kappas kappas, Andy Serkis onkin näytellyt tämän upeasti animoidun hahmon.

Malfoyn kesäduuni.

Lopetus oli erittäin nerokas ja hienosti linkitetty alkuperäiseen Apinoiden planeettaan. Yleisesti olen lopetuksen lisäksi erittäin tyytyväinen siihen, ettei elokuva tosiaan mennyt apinoiden ja ihmisten väliseksi mäiskinnäksi. Kyseessä oli nimittäin puhtaasti Caesarin ja muiden apinoiden halu päästä luontoon, tosin muutama tielle osunut ihminen joutuu simpanssien, gorillojen ja yhden oranginkin turhautumat kokemaan, joidenkin harmiksi Tom Felton ensimmäisenä. Yleisesti Apinoiden Planeetan Synty on toimiva elokuva, jossa on sekä toimintaa että draamaa, mutta myös oikeita ajatuksia esimerkiksi eläinten elinoloista sekä ihmisen oikeutuksesta toimia luomakunnan jumalana.

Entäs se vanha Apinoiden Planeetta? Noh, hieno elokuvahan tämäkin: teknisesti kelvollinen, juonellisesti ehkä hieman rönsyilevä, mutta toimiva, hahmollisesti kiinnostava ja miljööllisesti omaa luokkaansa. Teematiikka lähtee liikkeelle hyvin tyypillisestä 60-70 -luvun scifielokuvien misantrooppisesta ihmiskäsityksestä. Tarinan alussa astronautti Tyler toivookin lajinsa elävän vielä edes jotenkuten sovussa kunnes palaa takaisin Maahan.

Tarina on yleisesti ahdistava ja tietyllä tapaa turhauttava. Tyler miehistöineen haaksirikkoutuu lähes elottomannäköiselle planeetalle, ja törmää siellä ensin ihmiseltä näyttävään lajiin, joka on kuitenkin huomattavasti heidän tuntemaansa ihmistä alkukantaisempi. Pian heidän kimppuunsa hyökkää apinarotu, joka on ottanut haltuunsa planeetan vallan ja oikeuden. Heillä on oma uskonto, teknologia, arvot ja lainsäädäntö, ja ihmisiä metsästämällä ja vangitsemalla he yrittävät vaivoin pitää yllä luonnon hyvinvointia ja tasapainoa. Tyler sekoitetaan erehdyksessä planeetan alkukantaiseen ihmislajiin, ja kun Tayler yrittää osoittaa tulevansa kaukaa toiselta planeetalta, hänet tyrmätään. Turhautuminen, ahdistus sekä lieviä pakokauhun ja tuskallisen jumissa olemisen elementtejä on siis luvassa. Ja lopuksi tietenkin se karu totuus, ironisen Vapauden patsaan merkeissä.

Vaikka elokuvassa onkin yleisesti melankolinen ja päähenkilön kohdalla erittäin turhauttava tilanne, elokuvasta löytyy kuitenkin sydämellisyyttä, lempeyttä ja huumoria. Esimerkiksi apinatohtorit ovat juuri tälläiset sydämelliset ja lempeät hahmot, jotka oikeasti koettavat löytää alkuperälleen juuret ja täten perimmäisen totuuden. Huumoriltakaan ei säästytä, esimerkiksi seuraavassa dialogissa:

Taylor: "Doctor, I'd like to kiss you goodbye." Dr. Zira: "All right, but you're so damned ugly."

Kun näin klassikko-scifi -elokuviin päästiin, viime viikolla televisiosta tuli 2001: Space Odyssey (suom. 2001: Avaruusseikkailu [omasta mielestäni harvinaisen urpo suomennos]). En tosin katsonut sitä, sillä samaan aikaan TV Viideltä tuli American Psyko, joka minun piti pitkästä aikaa katsoa läpi. Koska kuitenkin tämän postauksen aiheena tuntuu olevan scifi, jätän jenkki psykon analysoinnin myöhemmälle, ja avaan suuni Space Odysseystä.

Avauskohtaus on elokuvassa upea.

Apinoita löytyy Avaruusseikkailustakin.

 Se, joka sanoo Avaruusseikkailun olevan huono elokuva, saa minun puolestani painua Hal-tietokoneen kaitsittavaksi, sillä minusta Space Odyssey on ehkä yksi kauneimpia näkemiäni elokuvia ikinä, sekä ehdottomasti Kubricin parhaimpia tekeleitä. Kun katsoin Space Odysseyn ensimmäisen kerran teeveestä noin vuosi takaperin, olin aivan mykistynyt elokuvan teknisestä upeudesta ja kauneudesta. Elokuvalla ei ensinnäkään ole kiire mihinkään, ja siksi se onkin niin upea: maisemia kuvataan paljon ja tarkasti, ja kuva pysyy pitkään samassa freimissä, jolloin se antaa silmälle luvan tarkastella kuvaa pitkään. Jokaisessa klipissä tuntuu olevan dynamiikkaa, kultaisia leikkauksia sekä taiteellinen päämäärä ja tarkoitus. Kun vielä kuvan hienouteen lisätään elokuvan tekninen ylivertaus aikaansa nähden (avaruuskohtaukset, apinapuvut, avaruusalusten tekninen rakenne) ei voi sanoa kuin vau. Sanalla sanoen elokuva on visuaalisesti upea.

 Avaruusseikkailun hienouksiin voidaan lisätä myös sen realistisuus. Liki kaikissa scifielokuvissa avaruudessa käydyissä taisteluissa taistelusalusten raketit suhahtelevat ja räjähdykset pamahtelevat komeasti halki tyhjiön. Tosiasiassa avaruudessa ei kuulu mitään ääntä, vain oma hengitys ja sydämen syke. Liki kaikissa scifitoiminta-leffoissa alukset kiitävät avaruuden halki vaivattomasti. Oikeasti avaruudessa liike ei ole nopeaa ja suoraviivaista, vaan hidasta ja ikuista ellei sitä erikseen jollain energialla pysäytä. Odyssey ottaa nämä asiat huomioon, ja luo lisäksi aidon tuntuisen painovoimattoman matkustusaluksen, hienon tyhjiön imun ja niin edelleen. Tästä suuret propsit kuvaajalle, sillä suurin osa painovoimakikoista on luotu juuri kameran ovelalla asettelulla.

Tarina on yksinkertainen, niin ikään kolmessa osassa. Ensimmäinen osa kertoo ihmisen juurista, apinoista, sekä näiden ensiaskeleesta kohti kehitykseen. Toinen osa esittelee lyhyesti tarinan teknologiaa ja ihmisiä. Kolmas osa keskittyy itse tarinaan, jossa pitkällä avaruusmatkalla oleva miehistö joutuu vastakkain aluksen Hal-tietokoneen kanssa. Kaikkia osia kytkee yhteen mustinen musta laatikko, jonka tarkoitus ei ole auennut minulle vieläkään, tosin minulla on tästäkin elementistä omat analyysini. Ajatellen esimerkiksi aivan tarinan päätöstä, voidaan ajatella, että kyseessä on elämän ja kuoleman symboli. Toisaalta se voi olla myös ajan ja paikan metafora.

Space Odyssey on parhaimmillaan, kun sen katsoo yksin omassa rauhassaan aikana, jolloin ei ole kiire mihinkään. Vaikka alun hidastempoisuus voi tuntua turhalta ja väsyttävältä, se kannattaa katsoa läpi kärsivällisyydellä ja ajatuksella, sillä juuri se rauhallisuus ja hiljaisuus on elokuvan suurinta antia, sillä näin lopun huipentuma korostuu mielettömän hyvin kaikessa kaoottisuudessaan. Apinoiden Planeettoihin verrattuna Odyssey on ihan omaa luokkaansa, ihan toisessa maailmassa.

Ps. Muokkailin hieman sivujen ulkoasua vaihtelun vuoksi. Lisänä tuli palkki, josta näkee, mitä elokuvia olen juuri katsonut, sekä luettelo, jossa on blogini kaikista suosituimmat artikkelit tällä hetkellä. Lukemalla ja kommentoimalla voit vaikuttaa tähän järjestykseen ;)

Ps.2. Olen lyhyen ajan sisällä saanut pari uutta lukijaa. Lämpimästi tervetuloa lukijakseni! Kommentteja saa, ja tulee jättää, jotta sivuni kehittyisivät eteenpäin. Enhän minä tätä loppujen lopuksi vain itselleni kirjoita. Lukijoina te saatte päättää, mistä haluatte tekstejä ja mitä haluatte tietää, joten kommenttia vaan kehiin tarpeen tullen.