Aivan niin: olen kipeänä, ja kokonaan unohtanut miten kamalaa tämä on. Sen siitä saa, kun on yleensä terveenä. Onneksi oloni on helpottunut jo paljon ylläolevasta. Nyt riesana on lähinnä astmaattinen yskä ja tylsyys. Yskään auttaa kuitenkin astmalääkkeet sekä lääkärin määräämä yskänlääke. Tylsyyteen auttavat parhaiten elokuvat.
Katsastin eilen illalla Teemalta Perhonen lasikuvussa (ran. Le scaphandre et le papillon). Olin kuullut joskus koulussa puhuttavan elokuvasta, olisikohan ollut tyyliin psykologian tunnilla, ja siitä saakka ajattelin, että "jaa-a, pitäisiköhän tämäkin raina katsastaa läpi". Onneksi se tulikin nyt telkkarista. Itse katselukokemuksesta en ole niinkään onnellinen puhtaasti sen takia, sillä se ei ollut onnellista katsottavaa. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi noin vain halvaantua, joko tapaturmallisista tai geneettisistä syistä, on aivan karsea, puhumattakaan siitä, että samalla voi menettää kykynsä puhua, liikkua ja tuntea. Elokuva oli kaiken kaikkiaan toimiva teknisesti, mutta ennen kaikkea se oli kalsea kuvaus oman ruumiin vankina olemisesta.
Klaustrofobiaa parhaimmillaan. |
Prätkä-hullun silmät kiiluu nähdessään motskarin. 0:30: ihana ♥
Ei siinä, The Islandiin liittyy yksi todella viheliäs muisto. Olin muistaakseni lukion kakkosella, kun eräänä iltana tsekkasin tämän leffan telkkarista. Katselukerta taisi olla minulla toinen tai kolmas. Noh, katsoin rainan muistaakseni noin puoleen väliin asti ja kävin sitten nukkumaan. Näin yöllä unta, että olin yksi näistä tarinan klooneista ja minut päätettiin viedä tapettavaksi. Heräsin hiestä märkänä kouluaamuun, ja olin pitkään todella sekaisin näkemästäni unesta. Olin varma, että unessa ollut klooni-rannekkeeni oli poistettu tarkoituksella etten alkaisi epäillä mitään, ja minut oltiin siirretty jonnekkin muualle. Koko aamun olin hermostunut ja pelkäsin, että joku tulisi hakemaan ja tappamaan minut. Nousin bussiin, menin kouluun ja vielä ruotsin tunnilla elin tässä paranoidisessa tilassa. Kirjoitin vihkooni kokonaisen sivun vakuutukseksi itselleni, että kaikki kuvittelemani oli vain unta.
Elämäni ei ole täydellistä. Kenenkään elämä ei ole. Me kaikki tunnemme itsemme joskus epäonnistuneiksi, surkeiksi, rumiksi ja huonoiksi. En sano, että koko elämäni olisi ollut aivan karseaa ja toivoisin, että olisin kuollut, mutta liian usein toivon olevani jokin toinen. Näiden ajatusten jälkeen minussa nousee syytökset kiittämättömyydestä. Minulla on yksinkertaisesti kaikki, mitä voin toivoa: koti, perhe, ystäviä, rahaa, työpaikka, vapaa-ajanviettomahdollisuuksia... Olen vapaa sanan kaikissa merkityksissä, elän kohtalaisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, olen melko terve ja minulla on vahva tukiverkosto. Voisin ihan hyvin olla halvaantunut tai elää laitoksessa vailla ihmisoikeuksia. Miksi silti toivon olevani jokin toinen? Miksi olen aina tyytymätön elämääni?
Heippa, katsastin kanssa sunnuntaina Teemalta tuon surullisen kauniin matkan mielen syövereihin. Tuli kieltämättä taas se kliseinen ajatus mieleen, että meidän toimintakykyisten pitäisi ottaa kaikki irti mahdollisuuksistamme. Itse vietän hyvinkin suuren osan vapaa-ajastani sohvalla elokuvia katsellen, vaikka pitäisi varmaan olla samoilemassa luonnon helmassa ja täyttää kaikki aistit muullakin kuin elokuvatarjonnalla. http://elokuvistajaeloniloista.blogspot.com/
VastaaPoista