Feministinen näkökulma elokuvateollisuuteen

Yhdessä Suomen luetuimmassa elokuvablogissa käydään useampaankin otteeseen läpi elokuvia feministisestä näkökulmasta. Eteenkin merkintä, jossa mainitaan viimeisimmän Potterissa oleva Hermionen heikkous, sai meikäläisen kuohahtamaan.

Vaikken enää olekaan yhtä paha feministi kuin yläasteikäisenä, minua raivostuttaa yhä edelleen median sekä musiikki- ja elokuvateollisuuden naiskuva. En sano, että nainen olisi siellä niinkään alistettu. Se on siellä vain eriarvoinen. Mies on ihminen, nainen on vain nainen.

Ajatellaan asiaa miehen kannalta. Elokuvapuolella ruma, karkeapiirteinen, lihava tai lyhyt mies on vain persoonallinen. Hänessä on uskottavuutta ja karaktääriä, ja voi helposti saada yllättävän hyvän roolin ihan vakavastakin elokuvasta. Tummaihoisia miesnäyttelijöitä vilisee valkokankaalla, eikä vain sinä hassuna naurattajana tai hurjapäänä, vaan myös uskottavina roolihahmoina. Kaikki elokuvabisneksen miehet, niin hottikset kuin vähän rumemmatkin, ovat haluttua tavaraa ja näyttäytyvät paljon mediassa.

Mutta entäs nainen sitten? Tuleeko mieleen elokuvaa, jossa nainen ei olisi hoikka ja hyvännäköinen? Ai tulee? No, esittääkö hän elokuvan päähenkilöä vai onko hän vain koominen sivuhahmo, jolle nauretaan? Aivan. Ruma tai lihava nainen ei ole varteenotettava, uskottava ihminen, vaan hänelle tulee nauraa. Yllättävää kyllä, myös tummaihoisia naisnäyttelijöitä on erittäin vähän. Mieleen tulevat oikeastaan vain Halle Berry (joka hänkään ei ole täysin musta) ja Zoe Saldana, jotka ovat näyttelijöinä hyvin vähän esillä mediassa.

Ylipäätään elokuvien naishenkilöt ovat usein hyvin karikatyyrisiä, kärjistettyjä ja stereotyyppisiä. Ajatelkaa chick-flickejä, miettikää romanttisia komedioita. Nainen on toki niissä usein pääosassa, mutta millaisena hänet esitetään? Rakkaudennälkäisenä romantikkona, tyhjäpäisenä shoppailijana, stressaantuneena kotiäitinä tai uraohjuksena. Toimintaelokuvissa nainen toimii lähinnä vain nörttien märkänä päiväunena.

Nätit vaatteet ja mies. Muuta et tarvitse ollaksesi kokonainen.

Lähes kaikkiin elokuviin, joissa nainen on päähenkilönä, liittyy rakkaus ja sen tavoittelu. Niin ikään kuin nainen ei olisi kiinnostava hahmo ilman rakkaudennälkää. Lisäksi tälläisissä elokuvissa on aina opetus. Itsekäs uraohjus rakastuu ja alkaa muuntautuu yllättäen ymmärtäväiseksi kotiäidiksi. Materialistinen shoppaaja rakastuu ja huomaa ettei raha olekaan kaikki kaikessa, vaan se oma kulta. Opetus: rakkaus on kaiken aa ja oo, se täydentää sinut ihmisenä ja tekee sinusta onnellisen. Millaista naiskuvaa tämä viljelee? Kovin ahdasmielistä minusta. Onko täten ihme, jos vielä parikymppiset naiset stressaavat ja ahdistuvat, kun eivät ole koko surkean elämänsä aikana löytäneet itselleen miestä? Ei, sillä yhteiskunta tuntuu vaativan sitä naisilta. Sen sijaan parikymppinen poikamies on monesta hyvin vetävä hahmo.

Thelma & Louise, Kill Bill, Kultainen Kompassi ja Ghiblien puolelta Henkien Kätkemä tai Prinsessa Mononoke. Siinä on kerrankin vahvoja naishahmoja, jotka esiintyvät elokuvassa päähenkilöinä. Vaan onko tilanne sittenkään samanarvoinen kuin jos mies esittäisi siinä pääosaa. Kill Billissä Beatrix Kiddo on kostonmatkalla. Minkä takia? Rakkauden. Kultaisessa Kompassisakin (tai oikeammin Tomu Trilogiassa) Lyra menettää ainutlaatuisen kykynsä lukea aletiometriä, kun rakastuu. Isona teemana kaikissa Ghibli-animaatioissa on myös rakkaus. Joko tyttöpäähenkilö karttaa sitä tai löytää sen joko omasta halustaan tai vahingossa. Ajatellaanpa lopulta sitten Thelmaa ja Louisea, tätä feministisen elokuvahistorian huippua: he tekevät murhan ja lähtevät karkuun. Jos tässä olisi kyseessä mies, murha olisi tarkoituksenmukainen eikä jätkä ainakaan pinkoisi karkuun. Nainen on siis heikko olento, joka karkaa vastuutaan.

Köh, anteeksi tekstiäni. Alkaa vain kuohuttamaan.

Kaksi (huom!) kaunista (huom!) pakenijaa.

Oikeastaan mieleeni tulee vain yksi ainut elokuvahahmo, joka edes hieman poikkeaisi tyypillisestä naiskuvasta, joka elokuvissa annetaan. Hän on Leia Organa Star Warssista. Vaikka kyseessä onkin prinsessa, hän ei arvonimestään huolimatta ole mikään nurkassa värjöttävä mimosa, vaan toimelias ja karismaattinen hahmo. Nuorella iällä Leia on vastuuntuntoinen ja mukana isoissa tehtävissä, sillä välin kuin samanikäinen Luke kaivaa maata galaksin huitsinnevadassa ja Han Solo puolestaan tekee taas "ei niin laillista työtä". Miehet ovat tässä kohdin niitä vähän tyhjänpantteina seisovia lurjuksia. Leia myös pompottaa sekä Lukea että Han Soloa sekä häntä kahta kertaa suurempaa Chewbaccaakin. Vaaran uhatessa Leia tarttuu aseeseen ja ampuu, ja kappas kappas, kukas tappoikaan Jabba the Huttin ilman apuvoimia?

Rakkauden puolella Leiaa ei ole leimattu romantikoksi tai naiseksi joka ei voisi elää ilman rakkautta. Hanin ja Leian romanssia ei alleviivata trilogian aikana kertaakaan, eikä imelyyksiä nähdäkään kuin pariin otteeseen. Se on juuri sopivasti. Itseasiassa Leia jopa panee hanttiin Hanille ja pistelee tälle takaisin trilogian lopussa vaikka ovatkin jo "virallisesti" pari. Leia ei antaudu ja upottaudu rakkauteen, eikä rupea sen edessä heikoksi ja hölmöksi. Hän on voimakastahtoinen ja päättäväinen nuori nainen.

Toinen hiljattaen katsomani Mona Lisa Smile oli minusta varsin positiivinen yllätys. Ajattelin rainan olevan taas tyypillinen romanttinen hömppä, mutta yllätyin, kun elokuva ottikin kantaa 50-luvun konservativismiin, feminiinisyyteen ja traditioihin. Vaikka itse perusjuoni oli melko tavanomainen, elokuva jätti minulle hyvän yleismielen ja tuli tunne siitä, että maailma toisinaan ajattelee naisiakin.

Näin viisikymmenluvusta puheenollen, minua hävettää tunnustaa (ainakin edellisen purkauksen jälkeen), että ajatus konservatiivisesta kotirouvan roolista täydellisessä talossa täydellisen miehen, lapsen ja kultaisen noutajan kanssa on todella kiehtova noin yksinkertaisuudessaan. En sano, että alistuisin moiselle ajatukselle tai traditioille, sanon, että se on minusta yllättävän lohduttava ja kaunis tapa viettää elämäänsä, jos sitä haluaa. Se on helppo tapa ollaa ajattelematta, ja täytyy myöntää, joskus en vain halua ajatella. Sitä paitsi rakastan pukeutua söpösti ja naisellisesti. 50-luvun muoti onkin suosikkini kaikista. Se oli myös aikaa, jolloin miehetkin olivat vielä romanttisia ja komeita. *rakastunut huokaus*

Olen minäkin kaksinaismoralisti. Nyt on pakko kirjoittaa jotain feminististä, etten menetä kasvojani!

Ps. Kaikkia pikku feministejä pyytäisin lukemaan sellaisen kirjan kuin Pilluparvi. Se on yllättävän toimiva ja henkevä kirja naisista, naisellisuudesta ja feministisyydestä. Vaikka kirjalla ei olekaan mitään tekemistä elokuvien kanssa, se on hyvä eepos, jota suosittelen kaikille, jotka vähänkin ajattelevat maailman olevan epäoikeidenmukainen naisille.