31. lokakuuta 2011

Kaikki hyvin, mutta silti kiittämätön

Makaat ensin ilkialastomana sängylläsi painaen kuumottavia kasvojasi sänkysi rautatankoihin. Käännät tyynyä jatkuvasti, toivoen että sen toinen puoli olisi jo tarpeeksi viileä niskaasi vasten. Potkit peittoa kauemmaksi itsestäsi. Yskit astmaattisesti. Suusi on kuiva ja kuuma. Hetkeä myöhemmin ylläsi on pyjama, tohvelit, fleece-huopa, kaksi peittoa, ja silti hytiset vilusta. Kaiken kruunaa nenäsi, joka on joko täysin tukossa tai vuotaa kuin mikäkin niagara.

Aivan niin: olen kipeänä, ja kokonaan unohtanut miten kamalaa tämä on. Sen siitä saa, kun on yleensä terveenä. Onneksi oloni on helpottunut jo paljon ylläolevasta. Nyt riesana on lähinnä astmaattinen yskä ja tylsyys. Yskään auttaa kuitenkin astmalääkkeet sekä lääkärin määräämä yskänlääke. Tylsyyteen auttavat parhaiten elokuvat.

Katsastin eilen illalla Teemalta Perhonen lasikuvussa (ran. Le scaphandre et le papillon). Olin kuullut joskus koulussa puhuttavan elokuvasta, olisikohan ollut tyyliin psykologian tunnilla, ja siitä saakka ajattelin, että "jaa-a, pitäisiköhän tämäkin raina katsastaa läpi". Onneksi se tulikin nyt telkkarista. Itse katselukokemuksesta en ole niinkään onnellinen puhtaasti sen takia, sillä se ei ollut onnellista katsottavaa. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi noin vain halvaantua, joko tapaturmallisista tai geneettisistä syistä, on aivan karsea, puhumattakaan siitä, että samalla voi menettää kykynsä puhua, liikkua ja tuntea. Elokuva oli kaiken kaikkiaan toimiva teknisesti, mutta ennen kaikkea se oli kalsea kuvaus oman ruumiin vankina olemisesta.

Klaustrofobiaa parhaimmillaan.
Toinen hilpeä ja elämäniloinen elokuva, jonka katsastin juuri äsken oli The Island, scifi/toiminta-pläjäys muutaman vuoden takaa. Elokuvan ensimmäinen neljännes on mielestäni erittäin hyvin toteutettu ja potenttiaalinen scifi-trilleri. Tyylikäs värikylläisyys, tarinan pinoutuminen ja jännityksen luominen sekä lievät kauhuelementit antavat loistavan alun elokuvalle. Ikävä kyllä se onnistuttiin tuhoamaan lattealla rakkaustarinalla ja uuvuttavalla mäiskinnällä. Vaikka The Island ei meikäläiselle tarjoa juuri muuta kuin pari hauskaa muistoa ja Ewanin suloisen hymyn, se silti nököttää tuolla DVD-hyllyssä. Ehkäpä juuri sen Ewanin takia.


Prätkä-hullun silmät kiiluu nähdessään motskarin. 0:30: ihana

Ei siinä, The Islandiin liittyy yksi todella viheliäs muisto. Olin muistaakseni lukion kakkosella, kun eräänä iltana tsekkasin tämän leffan telkkarista. Katselukerta taisi olla minulla toinen tai kolmas. Noh, katsoin rainan muistaakseni noin puoleen väliin asti ja kävin sitten nukkumaan. Näin yöllä unta, että olin yksi näistä tarinan klooneista ja minut päätettiin viedä tapettavaksi. Heräsin hiestä märkänä kouluaamuun, ja olin pitkään todella sekaisin näkemästäni unesta. Olin varma, että unessa ollut klooni-rannekkeeni oli poistettu tarkoituksella etten alkaisi epäillä mitään, ja minut oltiin siirretty jonnekkin muualle. Koko aamun olin hermostunut ja pelkäsin, että joku tulisi hakemaan ja tappamaan minut. Nousin bussiin, menin kouluun ja vielä ruotsin tunnilla elin tässä paranoidisessa tilassa. Kirjoitin vihkooni kokonaisen sivun vakuutukseksi itselleni, että kaikki kuvittelemani oli vain unta.


Elämäni ei ole täydellistä. Kenenkään elämä ei ole. Me kaikki tunnemme itsemme joskus epäonnistuneiksi, surkeiksi, rumiksi ja huonoiksi. En sano, että koko elämäni olisi ollut aivan karseaa ja toivoisin, että olisin kuollut, mutta liian usein toivon olevani jokin toinen. Näiden ajatusten jälkeen minussa nousee syytökset kiittämättömyydestä. Minulla on yksinkertaisesti kaikki, mitä voin toivoa: koti, perhe, ystäviä, rahaa, työpaikka, vapaa-ajanviettomahdollisuuksia... Olen vapaa sanan kaikissa merkityksissä, elän kohtalaisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, olen melko terve ja minulla on vahva tukiverkosto. Voisin ihan hyvin olla halvaantunut tai elää laitoksessa vailla ihmisoikeuksia. Miksi silti toivon olevani jokin toinen? Miksi olen aina tyytymätön elämääni?

25. lokakuuta 2011

Näistä leffat, kiitos!

Jokaisella on varmasti mielessään jokin kirja, sarjakuva, peli tai vaikkapa bändi, josta haluaisi tehtävän elokuvan tai dokumentin. Minulla tälläinen oli pitkään Tomu Trilogia, ja olinkin aivan onnessani, kun se vuonna 2007 tuli leffateattereihin. Kun Kultainen Kompassi osoittautui kuitenkin pettymykseksi (ainakin minulle), toivoisin, että se filmattaisiin uudelleen.

Muutama elokuva-toive minulla kuitenkin on, ja luulen, että muutama muukin ikäiseni haluaa samaa. Otetaanpa esille Marilyn Kayen Replica-sarja, joka siis kertoo kloonityttö Amystä ja tämän kamppailusta paitsi hänen yli-inhimillisiä voimiaan havittelevaa järjestöä vastaan, myös lapsuuden ja aikuistumisen välillä. Muistan kuinka suorastaan ahmin näitä kirjoja ala-asteikäisenä kun minulla oli kovin lukuinto. Vaikka tarina ei sinällään ole mitään nuorten kirjallisuutta kummoisempaa, niin hyvin ohjattuna ja toteutettuna se voisi toimia erittäin hyvänä nuorten elokuvana.


Kuten monessa muussakin elokuvassa, myös tämäkin projekti voisi helposti flopata. Ensimmäinen kompastuskivi on sarjan laajuus. Kirjoja tuli muistaakeni 24, ja jokaisessa pokkarissa tapahtui periaatteessa jotain, joka oli tärkeää tarinan jatkumolle. Ohjaajilla ja käsikirjoittajilla olisi siis haaste edessä: miten tehdä yli kahdenkymmenen kirjan saagasta toimiva elokuva. Ovatko jatko-osat ratkaisu vai kiihdytetty tarinankerronta? Paha sanoa.

Toinen nuortenkirjasarja, mistä pitäisi tehdä elokuva, on Replicaa tunnetumpi ja kirjana paremmin menestyneempi Animorphs. Tämä todella laaja kirjasarja kuului Replican, Nightmareroomien ja Jedioppilaiden oheella niihin tusinakirjoihin, joita pahimpana lukuinto-aikanani selasin läpi. Vaikka sarja ei olekaan näytellyt suurta rooliani lapsuudessani (vaikka luinkin kirjoja paljon) ne ovat kuitenkin hauskaa, inspiroivaa ja nostalgista luettavaa, ja luulen, etten ole ainut näiden tunteiden kanssa.

Tekemääni morphaus-vaikutteista taidetta, v.-11, photoshop
Animorphsin tarina on minusta huomattavasti toiminnallisempi ja koukuttavampi kuin Replicassa, ja siinä on ihan kunnollista kassamagneettipotentiaalia. Nuoret näyttelijät, toiminta yhdistettynä scifi-fantasiaan sekä hienot erikoistehosteet vetäisivät teatterit varmasti täyteen, puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi yhden tunnetuimman nuortensarjan filmatisointi. Tarinahan kertoo lyhyesti kasasta teinejä, jotka saavat kuoleman kielissä olevalta muukalaiselta ainutlaatuisen kyvyn muuntautua eläimiksi. Nuoret vedetään väkisin taisteluun, jossa on vaarassa koko ihmiskunnan vapaus. Taas taistellaan hyvän ja pahan välillä, mutta kuin myös toveruuden, luottamuksen sekä aikuistumisen kanssa.

Sarjasta tehtiin Nickelodeoniolle TV-sarja (kuvassa vasemmalla), mutta pari klippiä siitä katsoneena ja foormeita lukeneena se oli melkoinen floppi. Morphaukset olivat sanalla sanoen naurettavaa katsottavaa, meiningillä *hahmo menee kyykkyyn ja pois kuvasta, kuvakulma vaihtuu ja näennäisesti samasta kohdasta nousee kotka*. Huoh. No, annettakoon anteeksi se, ettei tv-ohjelmilla ole varaa tehdä näyttäviä tietokone-efektejä, mutta miksi sitten vaivautua filmaamaan sarjaa, jossa kuitenkin tälläinen visuaalinen elementti on erittäin olennainen?
Animophsin filmatisoinnin ongelma onkin juuri se, että morphaamisesta sekä avaruuden muukalaisista todella tehdään tyylikkään ja uskottavan näköisiä. Esimerkiksi morphauksessa tärkeää on se, ettei se tapahdu sulavasti ja siististi, vaan näyttää inhottavalta ja groteskilta (kuten sitä myös kirjassa kuvailtiin). Näin elokuvaan saataisiin jo näinkin pienellä yksityiskohdalla aikaan kauhuelementtiä, joka sekin on erittäin myyvä elokuvateollisuudessa. Ja rahan kilinäähän kaikki rakastavat, ja siihen kannattaa pyrkiä. Toinen pulma on taas 54 kirjan tiivistäminen elokuvaksi. Ratkaisu: tee vain ykkösosa. Se oli kuitenkin niistä parhaimpia noin kirjanakin.

Myös peleistä saisi tehdä enemmän elokuvia, eteenkin sellaisia, joissa olisi muutakin ulottuvuutta kuin räiskintä (sillä ikävä kyllä pelifilmatisoinnit eivät juuri muuta olekaan). Agentti-peli Splinter Cellistä lupailtiin kuluvalle vuodelle elokuvaa, mutta projekti on lykkääntynyt ja lykkääntynyt jatkuvasti. Toisaalta IMDb näyttäisi lupailevan elokuvaa vuodelle 2013. Sitä odotellessa. Japanilainen peli-ilmiö Final Fantasy voisi myös olla tyylikkään ja hienon näköinen valkokankaalla, ja kerrankin tässä pelifilmatisoinnissa jopa draama voisi nousta ykköspaikalle toiminnan sijaan. Myös japanilainen pelisarja Blazblue voisi toimia anime-elokuvana tai -sarjana.

Star Wars -fanina myös uusia elokuvia joko vanhan saagan jatkeeksi tai uuden saagan alkuun olisi kiva saada leffateattereihin. Elokuva voisi kertoa esimerkiksi jeditemppelissä elävän nuoren padawanin elämästä tai mennä kauas Darth Vaderin kuoleman jälkeiseen aikaan. Tässä voisi nostaakin esiin Jedi Knightin, eteenkin pelisarjan kakkososan, jossa olisi valtavasti potentiaalia hyvään Star Wars -elokuvaan. Tarina kertoo tosiaan ex-jedi Kyle Katarnin edesottamuksista, kun hänelle rakas ihminen tapetaan, ja mies lähtee hakemaan kostoa. Vastaavaa juonikaari käy myös Force Unleashediin (kuva alla), sekin tosin enemmän kakkososaan. Star Warssin puolelta fanit ovat jo pitemmän aikaa toivoneet elokuvaa, joten olisikohan hiljalleen sen aika? Ainakin teknisesti uusi Star Wars- elokuva pääsisi viimein sille tasolle, jonka se ansaitsee, eli huimalle.

Pelihistorian söötein suudelma. Miksei elämäni ole kuten videopeleissä ;___;
Sitten videoeditoinneistani... Sain väsättyä kohtalaisen hyvän videon hyvälle toverilleni 18-vuotissynttärilahjaksi. Se on oikeastaan pikku hiomisia vaille valmis, ja olen todella tyytyväinen sen tulokseen. Jahka toverini on lahjansa saanut, aion varmaan eritellä sitä tarkemmin myös täällä blogissani. Tein myös hiljan tuollaisen yhden illan projektin Force Unleashed kakkosesta. Video löytyy joko tuolta "video editoinnit" -osiosta tai sitten piipahtamalla Youtubessa.

Oikeastaan tuollainen yhden illan pusertaminen konkretisoi aika hyvin, miten paljon yhden videon eteen pitää tehdä töitä. Kaiken kaikkiaan videoklippien etsimiseen, editointiin ja videon renderöintiin meni yhteensä yli kymmenen tuntia, mikä kuulostaa ihan tajuttoman pitkältä ajalta, kun se suhteutetaan videon pituuteen (tuskin edes kahta minuuttia). Aika kuitenkin kului siivillä, ja viihdyin todella hyvin näinkin visuaalisen projektin parissa. Sääli vain, sillä Sony Vegas ei renderöinyt videota oikein, ja siksi siitä tuli paikoin tosi sottaisen ja pikselisen näköinen, mutta en enää kahden tunnin odottelun jälkeen viitsinyt aloittaa alusta.

Star Wars -huumalla puhkitaan eteenpäin ja seuraava iso projekti Sucerpunch-videon jälkeen onkin sitten tribuutti koko Star Wars -saagalle. Tarkoitus olisi jossain välissä tehdä myös video Veli-sarjakuvastani, joka olisi sitten ensimmäinen julkistettava video, jossa on omaa original-contenttia. Pitääpä siis muistaa watermarkata se. Kesken on yhä edelleen Matrix/Neo-aiheinen piirros, ja olen tuskaisesti yrittänyt piirtää tuon ylläolevan giffin suudelman, mutta tuloksetta. Piirsin sentään koneella Ewan McGregorin, kerrankin onnistuneesti.


Mietin muuten ihan tosissani, että pitäisikö lähettää herralle fanikirje? Löysin nimittäin yhden hänen osoitteistaan sattumalta (hyvä on, en löytäyt, vaan etsin fanaattisesti ja myös löysin sen), ja minulle nousi suuri halu kirjoittaa hänelle jotain. Ei niinkään mitään tyypillistä fani-kliseetä, kuten "olet niin ihana ja saat minut jaksamaan päivästä toiseen! Jatka samaan malliin", vaan jotain hieman syvällisempää. Tosin ajatukseni kohtasi kompastuskivensä kun ajattelin, ettei Ewan varmaan edes lue kirjeitään, vaan pistää jotkin assistenttinsa hoitamaan asian ja lähettämään valmiiksikirjoitetut nimikirjoitukset kuvineen takaisin. Ymmärrän kyllä, ettei julkkiksilla ole aikaa moisiin turhuuksiin, mutta argh, kuinka sitten tälläinen maallikko pääsee kohtaamaan idolinsa? Ei kai mitenkään. Elämme nimittäin ihan eri maailmoissa.

Olen muuten nyt hyvin romanttisessa ja siten tuskaisessa tilanteessa, sillä ei ole ketään, johon purkaa sitä, ei oikein edes leikillään. Olen varmaan katsonut ihan liikaa elokuvia, romanttisia suudelmia ja Ewan McGregoria. Mikä neuvoksi? En tiedä, mutta tuo ylläoleva suukko-giffi on aika... *rupeaa tuijottamaan sitä*

Ilmeeni. Pitäisi kai vaihtaa mopsi sen sukulaiseen ja lukea pari courage-wolffia.

21. lokakuuta 2011

Materiaa

Jouduin käymään viikon alussa Jumbossa pyörähtämässä, sillä lemmikkisiilini Nemon ruoat olivat loppuneet, eivätkä nettikaupasta ostetut murkinat vielä tulleet. Näin ohimennen: onkin ihan järkyttävää kuinka yksi säälittävä purkki säilöttyjä pillars-toukkia maksaa kymmenen euroa, kun sama purtilo maksaa nettikaupassa neljä euroa! Onpahan sitten taas mennyt rahaa, ei onneksi hukkaan, mutta kuitenkin. Ihan niin kuin rahanmeno ei tuntuisi jo muutenkin, kun asuu yksinään ja kaikki tulee kustantaa itse. Ja että tein yhdessä nettikaupassa 300 euron vaatetilauksen.

Mutta eikö tämä olekin ihana! Yksi kahdeksasta ostoksesta :3
No niin, nyt kuitenkin asiaan, sillä tämä ei ole life-style/fashion -blogi, vaan elokuvablogi. Kävin siis tosiaan Jumbossa, ja tietenkin eksyin Anttilan Top Tenin puolelle. Sainkin hommattua sieltä kahdelle kaverilleni Neolle ja Korruptille sekä veljelleni joululahjat, ja itselleni myös pitkän etsinnän jälkeen Pan's Labyrinthin ja alkuperäisen Apinoiden Planeetan. Luultavasti tänään aion tuon apinoiden kekkuloinnin katsastaa.

Piipahdin myös Suomalaisessa kirjakaupassa ja törmäsin sitten muutamaan hyvään kirjaan. Veljelleni löysin erittäin nasevan syntymäpäivälahjan ja hokasin äidilleni joululahjaksi Clint Eastwoodista kertovan kirjan sekä isäpuolelleni "101 scifi-elokuvaa, jotka sinun tulee nähdä"-pokkarin. Vaikuttaa siis siltä tämän vuoden joululahjojen teema on elokuvat. Vielä pitäisi tekaista lahjat parille kaverille, mutta heille olen todennäköisesti piirtämässä jotakin.

Vaikka joulu ei olekaan vielä lähimainkaan tulossa, minulla on tapanani hommata joululahjat hyvissä ajoin. Näin 1) vältän jouluruuhkan 2) saan tavarat kohtuuhintaan 3) ei tarvitse stressata joululahjoista. Toisaalta tapoihini kuuluu myös toivoa toisilta joululahjoja erityisaikaiseen. Tässäpä siis listaa, mitä minun mielisi saada:

- DVD:tä, esimerkiksi jokin seuraavista:
  • American Beauty
  • Antz
  • Armageddon
  • Bladerunner
  • Melancholia
  • MIBit
  • Pulp Fiction
  • Scott Pilgrim vs. the World
  • Star Wars episode II ja III
  • Splice
  • Uhrilampaat
- jokin elokuvista kertova kirja, esim. ohjaamisesta, kuvaamisesta. Ei tietokirja vaan enemmänkin opaskirja.
- lahjakortti Top Teniin tm. elokuvia myyvään kauppaan
- rahaa noin ylipäätään
- mitä tahansa mikä liittyy Ewan McGregoriin
- parempi videokamera (manuaalitarkennus, hyvä zoomi/macro, stabilisointimahdollisuus, hyvä akkukesto, kevyt/pieni, yhteensopiva koneen kanssa)

Eteenkin tuo uusi videokamera olisi tosi kutkuttava lahja, jos ei sitten joululahjaksi niin myöhemmin keväällä synttärilahjaksi. Merkistä en sikäli niinkään välitä, mutta juuri nettiä selatessani pari Canonin kameraa iski silmään. Esimerkiksi tämä on hinta-laatu -ominaisuuksiltaan todella hyvä, mutta sen sijaan tässä on huomattavasti enemmän siistejä ominaisuuksia, hintaa sillä on tosin edellistä kaksi kertaa enemmän.Voi voi, on se valinta niin vaikea.

Tässä luetellessa herää vain sellainen pieni omatunnon kolkutus, että tarvitsenko minä oikeasti uutta videokameraa? Vanha toimii ihan hyvin. Entä tarvitsenko minä ihan oikeasti lisää DVD:tä tai rahaa? Pientä syyllisyyttä siis on ilmassa, eteenkin kun nyt joulun alla rupeaa toivomaan, kirjoittamaan ylös, ostamaan ja saamaan joululahjoja.  Milloin maailmastamme tuli niin materialistinen? Voiko siitä päästä eroon? Tai kysymys kuuluu, halutaanko siitä päästä eroon? Vaikka elokuvien ostamisessa taustalla onkin itse elokuva, eikä sen kannet tai levy, en voi kieltää ettenkö halua konkreettisesti nähdä ostosteni tuloksia. Haluan nähdä DVD-hyllyn notkuvan elokuvia, huolimatta siitä kuinka paljon niiden satojen levyjen, muovikuorien, paperikansien ja kaikkien niiden valmistamien koneiden ylläpito on oikein maksanut ihmisille ja tuhonnut luontoa. Olenko nyt sitten se paljon kirottu babylonian lammas? Niin se kai on, ikävä kyllä.

Noh, viimeaikoina olenkin sitten näköttänyt töissä ja katsellut tv:stä muutaman leffan, muun muassa Green Milen ja Mona Lisa Smilen. Katsoin läpi myös Matrix kakkosen ja kolmosen, jotta saisin vähän motivaatiota jatkaa Neo-työtäni. Katseluseurana on ollut Nemo.

HERP DERP.
Ps. Mitekään asiaan liittymättä: pitäisikö tehdä Nemolle oma blogi? Lukisiko sitä kukaan?

19. lokakuuta 2011

I ❤ Star Wars

Kuten viimepostauksessa jo uhkailinkin, haluan kertoa suhteestani tai oikeastaan rakkaudestani Star Warssiin. Viime aikoina saagan aiheuttama katkeransuloinen nostalgia onkin noussut pintaan muun muassa Phantom Menacen making of -dokkarin sekä Empire of Dreamssin kautta. Viikonloppuna pelasimme myös lyhyesti Jedi Knight 2: Jedi Outcastia, mikä toki toi myös paljon muistoja mieleen. Kaverini Oddjobin kanssa puhuimme myös Obi-wan Xbox-pelistä, ja netissä selailin muun muassa Force Unleashed 2:n walkthrouta.

Force Unleashed kakkonen on todella tyylikäs ja tunteikas peli
Jännä sikäli että lapsuudessani käytännössä kukaan ei puhunut tai ylipäätään tiennyt Star Warssista. Äiti ei koskaan ollut scifi-ihmisiä eikä isä kummemmin kulttuuri-ihmisiä, joten tietoa ei vanhempien kautta herunut. 13 vuotta vanhempaa siskoa ei juuri tähtien sodat kiinnostaneet. Samaan aikaan kun itse vielä leikin poneilla ja katselin Disney-piirrettyjä, esimerkiksi toverini Korrupti ja Neo olivat jo aivan Star Warssin maailmoissa. On siis ehkä eriskummallista, että Star wars on näytellyt nuoruudessani niin ison roolin, vaikka se tulikin kuvioihin vasta ollessani about kahdeksan vuotias.

Toinen jännä puoli fanituksessani on, ettei se saanut kaikupohjaa ikätovereissani. Koulussa kukaan ei piitannut Star Warssista, vaan fanitukset pyörivät lähinnä Taru Sormusten Herrasta -elokuvien ja kirjan, Harry Potterin, W.I.T.C.H. -sarjakuvan ja Roswell-TV-sarjan parissa. Oikeastaan koulusta vain serkkuni fanitti Star Warssia, mutta senkin hän piti visusti omana tietonaan. Olin koulussa siis käytännössä yksin rakkauteni kanssa, kuten myöhemmin yläasteella animen parissa. Silti pidin yllä intohimoani Star Wars -maailmaan, enkä antanut periksi, kun ihmiset haukkuivat ja mollasivat sitä. En todellakaan tiedä miksi, sillä niin monissa muissa asioissa ja mielipiteissä annoin helposti periksi. Star Warssista en kuitenkaan lupunut.

Paitsi toinen sellainen.
Olin naperona tavattoman ihastunut Qui Gon Jiniin. Jokin hänessä vain sai sydämeni väpättämään innosta ja kiljahdin aina ilosta, kun näin hänet television ruudulla tai kirjan sivuilla. Kun sitten jedi-mestarin lopullinen kohtalo oli mikä oli, veljeni loi mielikseni taustatarinan hänen kuolemansa peitoksi. "Se vain esittää, että se on kuollu, koska se halusi muuttaa ja lähteä eläkkeelle." Pidin alusta saakka myös Anakinin hahmosta. Hän oli ykkös episodissa tavattoman suloinen pallopää, ja kakkososassa mielestäni törkeän komea. Kolmosen tultua fanitukseni kuitenkin päättyi, sillä nuorella Skywalkerilla alkoi nousta kusi päähän. Oikeastaan samoihin aikoihin fanitus siirtyi Ewan McGregorin kautta (nimenomaan nuoreen) Obi-waniin.

"I don't sense anything."
Näin ohimennen on pakko sanoa, että noh, vaikken olekaan fan-ficin, eteenkään eroottisen sellaisen ystävä, niin Obi-wanin ja Qui Gonin paritus on ehkä parasta ikinä. Oikeastaan toinen vastaava homo-paritus on Fight Clubin Tyler x Jack. En tiedä mikä siinä on. Ehkä se on se mestari-oppipoika -asetelma, kuuliaisuus ja kokemus -vastapari, höystettynä kuitenkin Qui Gonin huolettomuudella ja tietynlaisella välinpitämättömyydellä ja taas päinvastaisen Obi-wanin velvollisuudentuntoisuutena... En tiedä. Se on vain niin söpö paritus. Ja mitä olen lukenut esimerkiksi Jedioppilaita, niin en vain voi olla huomaamatta pientä eroottista säpinää näiden kahden hahmon välillä. Sanokaa sitten vaikka pervoksi.

Pienempi kuin kolome.
Nyttemmin kuitenkin sydämeni tykyttää eniten Han Sololle. En vain voi vastustaa hänen koppavaa asennettaan ja terävää kieltään. Olen ehkä myös ihmistyypiltäni sellainen, joka syttyy tälläisistä kovasanaisista lurjuksista.


Rakkautta löytyy siis ennen kaikkea hahmoihin, mutta myös miljööseen itseensä. Kirjoista lukemani jedien arkielämä, koulutus, hierarkia ja arvojärjestelmä, ovat ajatuksena tavattoman kiehtovia ja mielenkiintoisia (muistuttaa paljon japanilaista yhteiskuntaa). Myös sitheissä oli minusta alusta saakka jotain todella kiehtovaa, sillä ne olivat niin traagisia, dramaattisia ja kuitenkin niin inhimillisiä tapauksia. Haaveilin usein olevani jedi, eläväni jeditemppelissä, rakentavani oman valosapelini ja saavani padawan-ystäviä joiden kanssa jutella, heittää läppää sekä harjoitella yhdessä miekkailua ja Voiman käyttöä.

Mahtaileva Ohi-van
Yksi hulvattomimmista Star Wars -muistoista on minun ja veljeni keksimät Star Wars -hahmot, joita leikimme yllättävän paljon keskenämme useamman vuoden ajan. Ikää meillä oli tuolloin ehkä jotain 7-12 -vuoden väliltä. Jeditemppelissä opiskelevat padawan-veljekset Sin ja San, ovat luonteeltaan kovin erilaiset, mutta heidän keskinäinen suhteensa vankka ja päämäärä sama: tulla jonain päivänä jedimestariksi. Leikki kohdistui Star Wars -aikajanalla ajalle ennen kloonisotia, kun Obi-wankin oli vielä Jeditemppelissä opiskelemassa eikä ollut vielä Qui Gonin oppipoika. Lisäsimmekin veljeni kanssa tarinaan hauskan lisän, että loimme Obi-wanista omille veljeshahmoillemme "pahiksen". Leikissämme Obi-wan esiintyykin kerskailevana snobina, joka tekee mielellään kiusaa veljiksille.

San ja Sin kaupungilla
Sanin sisin olemus

Oma hahmoni San oli pörrötukkainen, mahtaileva isoveli, jolla oli paha tapa kiihtyä nopeasti ja saada hulluja päähänpistoja. Hän oli erityisen taitava Voiman käytössä. Tämän veli Sin puolestaan oli rauhallinen ja käytännönläheinen, veljeksistä se jarruttelevampi osapuoli. Hän puolestaan oli veljeksistä parempi miekkailija. Kun tälläiset kaksi hahmoa yhdistetään, ei ole ihme, että leikkimme olivat hyvin toimintapainoitteisia ja todella hauskoja. Itse ainakin nautiskelin niistä täysin rinnoin. Itseasiassa Sin & San -leikkimme eteni niin pitkälle, että teimme hahmojen toilailuista kaksi animoitua videotakin! Alla päivitetty kuva Sanista (yllä olevat kuvat on toisesta tekemästämme animaatiosta vuodelta nakki ja keppi).

Klikkaa kuvaa, niin se mystisesti suurenee.
Kyllä kunnon Ian McDiarmid hakkaa meikatun naisen
Netissä pyöriessäni jouduin tosin kohtaamaan myös rasittavia scifi-nörttejä. Viikonloppuna olin kirjoittamassa erittäin laajaa Star Wars -making of -postausta (tosin blogger ei tallentanut sitä ja teksti katosi bittiavaruuteen, että johan on saatana), ja hain siihen luonnollisesti myös tietoa internetistä. Törmäsinkin omasta mielestäni pöyristyttäviin väitteisiin muun muassa siitä, kuinka George Lucas ei muka osaa ohjata saatikka tehdä hyviä elokuvia. Kun lueskelin muun muassa vanhoihin trilogioihin tehtyjä muutoksia, jotka ovat nähtävissä Star Wars: Special Editionissa, törmäsin ties kuinka moniin valituksiin. Hyvä on, ymmärrän, että jotkin ylimääräiset kameran ohi kävelevät dinosauruksen näköiset öttiäiset ärsyttävät sekä ajatus siitä, ettei Han ampunutkaan ensin, mutta kamoon! Nämä kaikki asiat ovat Lucasin hyväksymiä, osana hänen alkuperäistä visiotaan. Mitä väärää siinä on, että pahvi-ihmiset vaihdetaan dikitaalisesti oikeannäköisiin ihmisiin, ja että kuvanlaatua on paranneltu ja leikkausta vaihdettu toimivammaksi. Minä ainakin katson mielummin visuaalisesti tyylikästä elokuvaa kuin pökkelöä paskaa.

Kun Jabba oli vielä ihminen.
Hyvä on, jotkin muutokset, kuten Hayden Christensenin laittaminen Jedin Paluun loppuun oli tosi kummallinen veto Lucasilta, mutta en toisaalta jäänyt asiaa märehtimään. Pian on kaupoihin tulossa kaikki Star Warssit yhdessä paketissa, ja taas on luvassa lisää erikoistehosteita ja parempaa krafiikkaa. Toisaalta luvassa on myös lisää muutoksia. Esimerkiksi Star Wars ykkösen Yoda on vihdoin muunnettu tietokonegrafiikalla paremman näköiseksi, mutta toisaalta esimerkiksi Jedin Paluussa Darth Vader huutaa "ei" heittäessään Sidiouksen alas kuiluun. On huhuttu, että Hayden Christensenin pärstä on leimattu myös Vaderin kypäränpoisto-kohtaukseen. Tokihan minustakin tuntuu, että nyt närpitään jotain sellaista, jonka pitäisi olla jo valmiina, mutta antaa olla. Kyseessä on Lucasin visio ja rakkaus tehdä Star Warssista täydellinen, ja minusta sitä tulee kunnioittaa. Perusjuoni ei kuitenkaan katoa mihinkään, ja se on tärkeintä.



Lyhyesti sanottuna en tiedä miksi niin kuollakseni rakastan tätä saagaa. Se ei enää kummemmin elä aikamme siivellä saati ole teknisesti uskomattoman ihmeellinen. Jokin kuitenkin saa minut nauramaan, itkemään, vihastumaan ja ihastumaan sen parissa. Oli sitten kyseessä Star Warssin ikimuistoiset hahmot, uskomattoman kauniit musiikit tai pitkälle suunniteltu miljöö, olen varma, että tämä elokuva-sarja on ja pysyy suosikkinani täältä ikuisuuteen, tai oikeammin, täältä toiseen galaksiin.

Lemppari quotejani Star Warssista:
I don't sense anything. 
There's always a bigger fish.
Focus determines your reality. (episode I)
It will be a hard life, but you will find who you are (tone poem, episode I: extrat)
- Qui Gon Jinn

I'm a person and my name is Anakin! (episode I)
No, I am your father. -- Join me and together we can rule the galaxy as a father and son! (episode V)
Just once... Let me... Look on you with my own eyes. (episode VI)
- Anakin Skywalker/Darth Vader

Hello there! (episode III ja VI)
That's your uncle talking. (episode IV)
In my experience, there's no such thing as luck. (episode IV)
That's no moon. It's a space station! (episode IV)
- Ben/Obi-wan Kenobi



Shut me down! Machines making machines. Hmm. How perverse. (episode II)
We seem to be made to suffer. It's our lot in life. (episode IV)
R2! This is all your fault! (episode I-VI)
- C-3PO


Wipe them out. All of them. (episode I) 
The Force is strong with you. (episode III) 
Now, young Skywalker: you will die. (episode VI)
-Darth Sidious




Great, kid! Don't get cocky! (episode IV)
You could use a good kiss! (episode V)
I'm a nice man. (episode V)
- Han Solo

Do or do not. There is no try. (episode V)
- Yoda

You can't stop change any more than you can stop the suns from setting.
Don't look back. (episode I)
- Shmi Skywalker

 Don't look back before you go.
Eyes forward. Choises to make. Dreames to realize.
Don't look back before you go.
Know the truth. Learn to let go.
Don't look back before you go.
Before you leave me.


 I FUCKING LOVE STAR WARS!!

18. lokakuuta 2011

Feministinen näkökulma elokuvateollisuuteen

Yhdessä Suomen luetuimmassa elokuvablogissa käydään useampaankin otteeseen läpi elokuvia feministisestä näkökulmasta. Eteenkin merkintä, jossa mainitaan viimeisimmän Potterissa oleva Hermionen heikkous, sai meikäläisen kuohahtamaan.

Vaikken enää olekaan yhtä paha feministi kuin yläasteikäisenä, minua raivostuttaa yhä edelleen median sekä musiikki- ja elokuvateollisuuden naiskuva. En sano, että nainen olisi siellä niinkään alistettu. Se on siellä vain eriarvoinen. Mies on ihminen, nainen on vain nainen.

Ajatellaan asiaa miehen kannalta. Elokuvapuolella ruma, karkeapiirteinen, lihava tai lyhyt mies on vain persoonallinen. Hänessä on uskottavuutta ja karaktääriä, ja voi helposti saada yllättävän hyvän roolin ihan vakavastakin elokuvasta. Tummaihoisia miesnäyttelijöitä vilisee valkokankaalla, eikä vain sinä hassuna naurattajana tai hurjapäänä, vaan myös uskottavina roolihahmoina. Kaikki elokuvabisneksen miehet, niin hottikset kuin vähän rumemmatkin, ovat haluttua tavaraa ja näyttäytyvät paljon mediassa.

Mutta entäs nainen sitten? Tuleeko mieleen elokuvaa, jossa nainen ei olisi hoikka ja hyvännäköinen? Ai tulee? No, esittääkö hän elokuvan päähenkilöä vai onko hän vain koominen sivuhahmo, jolle nauretaan? Aivan. Ruma tai lihava nainen ei ole varteenotettava, uskottava ihminen, vaan hänelle tulee nauraa. Yllättävää kyllä, myös tummaihoisia naisnäyttelijöitä on erittäin vähän. Mieleen tulevat oikeastaan vain Halle Berry (joka hänkään ei ole täysin musta) ja Zoe Saldana, jotka ovat näyttelijöinä hyvin vähän esillä mediassa.

Ylipäätään elokuvien naishenkilöt ovat usein hyvin karikatyyrisiä, kärjistettyjä ja stereotyyppisiä. Ajatelkaa chick-flickejä, miettikää romanttisia komedioita. Nainen on toki niissä usein pääosassa, mutta millaisena hänet esitetään? Rakkaudennälkäisenä romantikkona, tyhjäpäisenä shoppailijana, stressaantuneena kotiäitinä tai uraohjuksena. Toimintaelokuvissa nainen toimii lähinnä vain nörttien märkänä päiväunena.

Nätit vaatteet ja mies. Muuta et tarvitse ollaksesi kokonainen.

Lähes kaikkiin elokuviin, joissa nainen on päähenkilönä, liittyy rakkaus ja sen tavoittelu. Niin ikään kuin nainen ei olisi kiinnostava hahmo ilman rakkaudennälkää. Lisäksi tälläisissä elokuvissa on aina opetus. Itsekäs uraohjus rakastuu ja alkaa muuntautuu yllättäen ymmärtäväiseksi kotiäidiksi. Materialistinen shoppaaja rakastuu ja huomaa ettei raha olekaan kaikki kaikessa, vaan se oma kulta. Opetus: rakkaus on kaiken aa ja oo, se täydentää sinut ihmisenä ja tekee sinusta onnellisen. Millaista naiskuvaa tämä viljelee? Kovin ahdasmielistä minusta. Onko täten ihme, jos vielä parikymppiset naiset stressaavat ja ahdistuvat, kun eivät ole koko surkean elämänsä aikana löytäneet itselleen miestä? Ei, sillä yhteiskunta tuntuu vaativan sitä naisilta. Sen sijaan parikymppinen poikamies on monesta hyvin vetävä hahmo.

Thelma & Louise, Kill Bill, Kultainen Kompassi ja Ghiblien puolelta Henkien Kätkemä tai Prinsessa Mononoke. Siinä on kerrankin vahvoja naishahmoja, jotka esiintyvät elokuvassa päähenkilöinä. Vaan onko tilanne sittenkään samanarvoinen kuin jos mies esittäisi siinä pääosaa. Kill Billissä Beatrix Kiddo on kostonmatkalla. Minkä takia? Rakkauden. Kultaisessa Kompassisakin (tai oikeammin Tomu Trilogiassa) Lyra menettää ainutlaatuisen kykynsä lukea aletiometriä, kun rakastuu. Isona teemana kaikissa Ghibli-animaatioissa on myös rakkaus. Joko tyttöpäähenkilö karttaa sitä tai löytää sen joko omasta halustaan tai vahingossa. Ajatellaanpa lopulta sitten Thelmaa ja Louisea, tätä feministisen elokuvahistorian huippua: he tekevät murhan ja lähtevät karkuun. Jos tässä olisi kyseessä mies, murha olisi tarkoituksenmukainen eikä jätkä ainakaan pinkoisi karkuun. Nainen on siis heikko olento, joka karkaa vastuutaan.

Köh, anteeksi tekstiäni. Alkaa vain kuohuttamaan.

Kaksi (huom!) kaunista (huom!) pakenijaa.
Oikeastaan mieleeni tulee vain yksi ainut elokuvahahmo, joka edes hieman poikkeaisi tyypillisestä naiskuvasta, joka elokuvissa annetaan. Hän on Leia Organa Star Warssista. Vaikka kyseessä onkin prinsessa, hän ei arvonimestään huolimatta ole mikään nurkassa värjöttävä mimosa, vaan toimelias ja karismaattinen hahmo. Nuorella iällä Leia on vastuuntuntoinen ja mukana isoissa tehtävissä, sillä välin kuin samanikäinen Luke kaivaa maata galaksin huitsinnevadassa ja Han Solo puolestaan tekee taas "ei niin laillista työtä". Miehet ovat tässä kohdin niitä vähän tyhjänpantteina seisovia lurjuksia. Leia myös pompottaa sekä Lukea että Han Soloa sekä häntä kahta kertaa suurempaa Chewbaccaakin. Vaaran uhatessa Leia tarttuu aseeseen ja ampuu, ja kappas kappas, kukas tappoikaan Jabba the Huttin ilman apuvoimia?

Rakkauden puolella Leiaa ei ole leimattu romantikoksi tai naiseksi joka ei voisi elää ilman rakkautta. Hanin ja Leian romanssia ei alleviivata trilogian aikana kertaakaan, eikä imelyyksiä nähdäkään kuin pariin otteeseen. Se on juuri sopivasti. Itseasiassa Leia jopa panee hanttiin Hanille ja pistelee tälle takaisin trilogian lopussa vaikka ovatkin jo "virallisesti" pari. Leia ei antaudu ja upottaudu rakkauteen, eikä rupea sen edessä heikoksi ja hölmöksi. Hän on voimakastahtoinen ja päättäväinen nuori nainen.

Toinen hiljattaen katsomani Mona Lisa Smile oli minusta varsin positiivinen yllätys. Ajattelin rainan olevan taas tyypillinen romanttinen hömppä, mutta yllätyin, kun elokuva ottikin kantaa 50-luvun konservativismiin, feminiinisyyteen ja traditioihin. Vaikka itse perusjuoni oli melko tavanomainen, elokuva jätti minulle hyvän yleismielen ja tuli tunne siitä, että maailma toisinaan ajattelee naisiakin.


Näin viisikymmenluvusta puheenollen, minua hävettää tunnustaa (ainakin edellisen purkauksen jälkeen), että ajatus konservatiivisesta kotirouvan roolista täydellisessä talossa täydellisen miehen, lapsen ja kultaisen noutajan kanssa on todella kiehtova noin yksinkertaisuudessaan. En sano, että alistuisin moiselle ajatukselle tai traditioille, sanon, että se on minusta yllättävän lohduttava ja kaunis tapa viettää elämäänsä, jos sitä haluaa. Se on helppo tapa ollaa ajattelematta, ja täytyy myöntää, joskus en vain halua ajatella. Sitä paitsi rakastan pukeutua söpösti ja naisellisesti. 50-luvun muoti onkin suosikkini kaikista. Se oli myös aikaa, jolloin miehetkin olivat vielä romanttisia ja komeita. *rakastunut huokaus*

Olen minäkin kaksinaismoralisti. Nyt on pakko kirjoittaa jotain feminististä, etten menetä kasvojani!
Ps. Kaikkia pikku feministejä pyytäisin lukemaan sellaisen kirjan kuin Pilluparvi. Se on yllättävän toimiva ja henkevä kirja naisista, naisellisuudesta ja feministisyydestä. Vaikka kirjalla ei olekaan mitään tekemistä elokuvien kanssa, se on hyvä eepos, jota suosittelen kaikille, jotka vähänkin ajattelevat maailman olevan epäoikeidenmukainen naisille.

14. lokakuuta 2011

Top-5 lempielokuvat

Käytän Facebookissa Flixter-nimistä sovellusta, missä käytännössä pääset arvostelemaan tähdittäin elokuvia, vertailemaan elokuvatottumuksia kavereiden kanssa, vastailla elokuva-aiheisiin kysymyksiin sekä listata lempielokuvia. Oma karkea lempielokuvani top-30 näyttää tältä:

#1. Star Wars: Episode I - The Phantom Menace


#2. The Matrix

#3. A.I. Artificial Intelligence

#4. Watchmen


#5. Fight Club


#6. Gone With the Wind


#7. V for Vendetta

#8. Shin seiki Evangelion Gekijô-ban: Air/Magokoro wo, kimi ni  (Neon Genesis Evangelion: The End of Eva

#9. Memoirs of a Geisha


#10. Spirited Away (Sen to Chihiro no kamikakushi)


#11. Star Trek



#12. Tuntematon sotilas (The Unknown Soldier)


#13. Lady and the Tramp

#14. The Lion King (In 3D)


#15. Babe

#16. Spider-Man

#17. Pulp Fiction
#18. Big Fish
#19. Blade Runner
#20. Kill Bill: Volume 1

#21. The Naked Gun - From the Files of Police Squad!

#22. Bambi

#23. 2001: A Space Odyssey
#24. Inception

#25. The Butterfly Effect

#26. Das Boot (The Boat)


#27. Evangelion: 2.0 You Can (Not) Advance

#28. A Beautiful Mind


#29. Scott Pilgrim vs. the World

#30. 300



Koska kuitenkin kaikista noista loistavista elokuvista kertominen kestäisi vähintään ensijuhannukseen asti, kerron vain ensimmäisestä viidestä, joita jo en ole blogissani käsitellyt. Emmehän sentään halua toistaa itseämme.

Sain ensikosketukseni Star Warssiin joskus ykkös tai kakkosluokalla, kun eskari-ikäinen veljeni mainitsi minulle Star Warssista. Hän palpatti kaksipäisistä miekoista, rotkoon putoamisista, jediritareista ja Darth Vaderista, enkä ymmärtänyt hänestä hölkäsenpöläystä. Elettiin vuotta 1999, jolloin Pimeä Uhka tuli elokuvateattereihin. Sen myötä tulivat Star Wars -legot, -figuurit, -tietokonepelit ja monet muut, joihin toisaalta sekä minulla, että veljelläni oli kovin etäinen kosketus. Saatiin sentään muropaketista Darth Maul ja Qui Gon Jinn, ja nekin melkein heitettiin roskiin.

Jedi Knight 2: Jedi Outcast on ehkä parhaimpia, mutta toisaalta myös angstisimpia Star Wars-pelejä ikinä. Ja tietenkin nostalgisin niistä kaikista. Tätäkään peliä en ole vetänyt kertaakaan läpi. En edes koodeilla.



Aikaa meni, ja veljeni Star Wars-into kehittyi pikku hiljaa naiivista kiinnostuksesta fanitukseen. Yllättäen hän pelasi jo useita Star Wars -aiheisia pelejä kaverinsa Jusan luona (Jedi Knight, Star Fighter, Obi-wan), ja katsoi läpi kaikki elokuvat. Hän kertoi niistä minulle. Salaa aloin itsekin kiinnostua veljeni tarinoista, mutta jätin sen kuitenkin pitkäksi aikaa omaan tietooni. Kun kuitenkin avaruusoopperan mutkikas juoni paljastui minulle yhä enemmän ja enemmän, aloin palaa halusta nähdä kyseiset elokuvat. Ensimmäinen kokonaan nähty Star Warssini olikin juuri Episode I: Phantom Menace.


Vaikka rainan ensikatselu menikin minulta juonellisesti kokonaan ohi, ihastuin elokuvaan välittömästi. Se oli uskomattoman hienon näköinen, musiikillisesti suoranainen mestariteos, juoneltaan toiminnallinen ja hahmot olivat hauskoja, mielenkiintoisia ja helposti lähestyttäviä (sekä söpöjä: miettikää nyt nuorta Obi-wania ja pikku-Anakinia). En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt vastaavaa visuaalista ilotulitusta. Yhä edelleen episode ykkönen on suosikkini, ei ainoastaan nostalgisuutensa vuoksi, vaan yksinkertaisesti sen oivallisuudesta kokonaisuutena. Kuten olen aina sanonut: tässä episodissa on parhaimmat hahmot, parhaimmat musiikit ja parhaimmat tappelut. Ei sille mitään mahda.

Oma intoni sai todellisen alkupotkun juuri tämän elokuvan ansiosta. Katsastin läpi kaikki muutkin elokuvat, liki kronologisessa järjestyksessä, ja pidin käytännössä niistä kaikista. Anakinin ja Padmen rakkaustarina, Obi-wanin älykkyys ja vahvuus sekä suhde opettajaansa ja oppipoikaansa, Mace Windun ja Yodan eeppisyys sekä myöhemmin Luken, Leian ja Hanin ilmestyminen tarinaan oli lyödä minulta jalat alta. Kun upeisiin hahmoihin lisättiin vielä kiintoisa, koukeroinen juoni, yllättävine paljastuksineen, olin sanalla sanoen myyty.

Vaikka Star Wars alkaakin olla jo menneen vuosikymmenen tavaraa, rakastan saagaa yhä edelleen, ja pidän intoni siihen yllä säännöllisesti. Pelaan SW-pelejä, luen muun muassa Jedioppilas-kirjoja sekä kuvitettuja Star Wars-oppaita, katson fanivideoita ja niin pois päin. Yksi upea, liki kolmituntinen SW-dokumentti, Empire of Dreams, on pätkä, jonka katson aina ollessani kipeänä. Eikä koskaan pidä unohtaa lainata silloin tällöin jotain eeppistä joistakin noista elokuvista. You must do what you feel is right, of course.
Ja ai niin, vaikka en pidäkään itseäni minään Star Wars -elitistinä (en esim ajattele viimeisen kolmen elokuvan olleen totaalinen floppi tai erikoistehoste-versioiden olevan täyttä kuraa), niin Clone Wars -sarja on paska. Halusin vain sanoa sen. Ja sen, että Duel of the Fates on ehkä paras soundtrack ikinä.

Lyhyesti sanottuna Star Warssilla on minulle uskomattoman paljon tunne-ja nostalgia-arvoa. Koko saaga on minulle hyvin rakas ja tärkeä, ja sen kanssa on vietetty paljon ihania hetkiä. Tulen tästä aiheesta varmasti puhumaan vielä tulevaisuudessa.


Kun olimme veljeni kanssa kahden kotona, meillä oli tapana katsoa ikäisiltämme kiellettyjä K15-elokuvia. Kerran sitten sain tahtoni läpi, ja katsoimme Matrixin. Se jäi kuitenkin vain alkumetreille, sillä veljeni ei yksinkertaisesti halunnut katsoa sitä pitemmälle. Ikää meillä oli ehkä vähän päältä kymmenen vuotta.
Meni sitten muutama vuosi. Isäpuolemme ehdotti Matrixin katsomista porukalla. Äitimme, joka ei juurikaan scifistä välittänyt (tai välitä edelleenkään), vetäytyi muualle, kun taas me muut kokoonnuimme yhdessä olohuoneeseen. Leffa pyörähti käyntiin ja jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Mielettömät toimintakohtaukset, melankoliset hahmot, harmaa-vihreä värimaailma sekä dystopinen maailmankuva pysäyttivät minut kerta heitolla. Tarinan moniuloitteisuus, tietynlainen arvaamattomuus ja surkeus sekä filosofisuus oli jotakin sellaista, mihin en ollut aiemmin törmännyt. Ylipäätään elokuva aiheutti minussa aluksi suurta tuskastumista: "Ei oikea maailma voi olla tuollainen. Onko tuo muka vapautta?" Se herätti kysymyksiä myös oman olemassaoloni suhteen. Kuka olen ja missä olen? Mihin uskon: aisteihini vai mieleeni? Onko tämä totta? Mikä on totta? Olin jonkin aikaa melko hämmentynyt näistä kaikista kysymyksistä, ja on totta, etten ole saanut näihin täydentävää vastausta vieläkään. Ehkä sen toisaalta kuuluukin olla niin: elämässä kuuluu olla mystisyyttä.

Matrixin kyberpunk-tekniikka on mykistävää ja inspiroivaa.
Ykkönen on Matrix-trilogian parhautta. Se on täydellinen avausjakso virtuaalitodellisuuden, meitä orjuuttavien koneiden sekä virusten maailmaan, höystettynä salaperäisyydellä ja raskaalla filosofialla. Kakkonen jää kakkoseksi: se on toki hyvä, hauska ja ovela, mutta ehkä vähän liian toiminnallinen. Kakkosesta on kuitenkin pakko nostaa esiin Neon ja satojen Agent Smithien välinen kamppailu sekä mystinen Arkkitehti. Kolmonen on puolestaan muhkea päätös trilogialle, visuaalisesti huikea ja kaikenkaikkiaan naseva pakkaus, mutta se ei kuitenkaan pääse ykkösen tasolle. Musiikeista suuret propsit Don Davisille. Clubbed to Death on Duel of the Fatesin jälkeen parasta soundtrackia.

Suosittelen Matrixia mielelläni kaikille. Se sopii miehille toiminnallisuutensa ansiosta, mutta koskettaa myös naisia draaman ja filosofian kautta. On siis todellinen harmi, kun Matrixiin törmätessäni kuulen ympäriltäni väsyneitä huokauksia: "se on ihan tajuttoman tylsä elokuva! Mä en tajua siitä mitään!" Minusta on käsittämätöntä, että joku voi sanoa Matrixista niin, sillä minusta elokuva on täysin suoraviivainen ja ymmärrettävissä. Ehkäpä teille filosofiseen puheeseen tottumattomille, pitäisi näyttää tämä video, jossa japanilainen nainen selittää yksinkertaisesti, mistä ensimmäinen Matrix-elokuva oikein kertoo.

Niin... Tämä klassinen kysymys: sininen vai punainen pilleri? Noh, vaikka olenkin noin persoonana totuutta ja rehellisyyttä kunnioittava ihminen (ehkä hieman liiaksikin), valitsisin punaisen pillerin. Miksikö? Koska yksinkertaisesti tiedottomana on helpompi elää, sillä "tieto lisää tuskaa". Ylipäänsä en välitä siitä, mitä minusta puhutaan selkäni takana, niin pitkään, kun olen siitä tietämätön. Minulle on tärkeintä, että saisin vain elää omaa itsekästä ja hedonistista elämääni ajattelematta maailman oikeaa luonnetta. Sama koskisi esimerkiksi kysymystä, että haluaisinko minulle kerrottavan, jos sairastaisin vakavaa, kuolemaan johtavaa sairausta. Tai jos saisin Big Fish -elokuvasta tuttuun tyyliin tietää, kuinka kuolen. En haluaisi tietää kumpaakaan, sillä se tieto ajaisi minut hulluksi, sillä en voisi olla ajattelematta sitä. Niin kauan kun elää lapsellisissa pilvilinnoissa, naiivin tietämättömänä kylmästä maailmasta, olisin onnellinen. Siis, punainen pilleri, tänne. Haluan maistaa mehukkaan pihvini suussani ja uskoa sen olevan oikea.

Olen parhaillani väsäämässä Matrixista fanarttia. Aiheena on kuva, jossa Neo pysäyttää Agent Smithin ampumat luodit.

Neo: What are you trying to tell me, that I can dodge bullets? 
Morpheus: No, Neo. I'm trying to tell you that when you're ready, you won't have to.

 
A.I. -tekoäly kiinnosti minua jo kauan ennen kuin sain elokuvan viimein katsottua. Yksinkertaisesti sen kannet houkuttelivat minua katsomaan sen, kun bongasin DVD:n joskus aikoja sitten Makuunin hyllyltä.

Muutama vuosi sitten kävimme kyseisen rainan lopulta vuokraamassa ja katsoimme sen yhdessä veljeni ja hänen silloisen tyttöystävänsä kanssa. Rainan päätteeksi itkin niin paljon, etten koskaan muista kokeneeni vastaavaa elokuvien vaikutuksesta. Se ei kuitenkaan ollut parkumista tai edes nikotusta, vaan hiljaista tuijotusta kuvaruutuun samalla kun huomaan paitani kostuvan omista kyynelistäni. Liikutuin elokuvasta niin paljon, että olin koko loppuillan vaisu ja omissa maailmoissani. Iltasuihkussa ajattelin, että olen siunattu siitä, että olen kuolevainen.


Kuten kaikissa lempparielokuvissani, A.I:ssa on upeat musiikit (kiitos jälleen, John Williams), harmoninen visuaalinen kokonaisuus sekä sentimentaaliset hahmot. Draama on totaalisen sydäntäsärkevää ja kerrankin Hollywoodin mies-nainen -asetelmasta poikkeava. Kuten kunnon draamassa kuuluukin, tämä rakkaus ei saa ansaitsemaansa päätöstä, tarinassa ongelmia tulvii toistensa perään ja kaikkea vauhdittaa pienen robottipojan naiivi unelma. A.I. onkin niin ikään modernisoitu Pinokkio: tarina, jossa ihmisen luoma kaunis nukke ei ole tyytyväinen siihen mitä on, ja hakee tarvitsemaansa rakkautta saavuttamattoman unelman kautta: muuntua oikeaksi ihmiseksi.

Robotin ja ihmisen välinen (ihmis)suhde on mietityttänyt minua jo varhaisista Star Wars -ajoista saakka. Kun soppaan lisättiin Isaac Asimovia sekä erinäisiä scifi-teoksia, muun muassa I'Robot sekä myöhemmin A.I, olen tosissani miettinyt, että onko ihmisenkaltaisilla roboteilla, androideilla, tulevaisuus maailmassamme. Jos on, saako niille luoda tunteita, kuten kykyä rakastaa? Mikä erottaisi seksirobotin ja ihmissuhderobotin? Kuuluisiko tälläisillä tunteita kokevilla roboteilla olla oikeuksia turvanaan? Saisivatko ne mennä naimisiin ihmisten kanssa? Voisiko niiden kanssa hankkia lapsia? Täten voidaan päästä kysymykseen, voiko robotti olla perheen pää? Saako se käydä töissä tai äänestää? Ja entä sitten kun aika jättää robotin omistajalta? Viedäänkö se tuhottavaksi? Vai tehdäänkö roboteistakin ikääntyviä? Kysymykset seuraavat toisaan.


Siirrytään sitten taas eteenpäin, eli V for Vendettaan. Tässä kohtaa toistamme taas saman mitä edellisissäkin elokuvissa: upea tarina, upea visuaalinen toteutus, upeat hahmot. Tässä kohdin täytyy nostaa hattua Natalie Portmanille sekä Hugo Weavingille. Yllätys yllätys, molemmat esiintyvät jo ylläolevissa lempparielokuvissani. Yhteensattumaa? Hieman epäilen. Molemmat ovat nimittäin uskomattoman hyviä näyttelijöitä.


En ole kummemmin kuullut sarjakuvanörttien haukkuvan V for Vendettaa, sillä sehän tosiaan pohjautuu samannimiseen sarjakuvaan. En ole itse albumia lukenut, mutta olen kuullut sen olevan hyvä ja ajatuksia herättävä, aivan niin kuin elokuvakin. Tarinan miljöö onkin mielenkiintoinen, hieman 1984-tyylinen "isoveli valvoo"-diktatuuri -asetelma. Ylipäänsä kaikenlaiset vaihtoehtotodellisuudet ovat minusta todella kiehtovia noin tarinallisesti, ottaen esimerkkinä vaikka Watchmenin.

Elokuvassa on paljon viittauksia 30-luvun fasismiin ja natsismiin, syrjintään ja puhdistuksiin. Raina ottaa kantaa paitsi näihin asioihin, myös täydellisen valtion kysymykseen sekä väkivallan oikeutukseen. Voiko olla mahdollista käyttää väkivaltaa myös hyvään? Onko olemassa taistelua tai sotaa, joka päättää kaiken väkivallan? Maskin takana olevan V:n mielestä on, ja hänen sanojensakin mukaan väkivaltaa voi käyttää myös hyvään. Vaikka ajatus kuulostaa mielettömältä ja vähän hullultakin, hahmo on vetosi minuun välittömästi sympaattisuudellaan ja älykkyydellään. Hän uskoo ideologiaansa niin vahvasti, että elää siitä ja on sitä. Hän on täten kuolematon. Isäni piti tätä hahmon fanitusta jälleen väkivalta-friikin ihannoimisena ja haukkui minut väkivalta-addiktiksi. Olin tyrmistynyt. Jos V on hänen mielestään väkivaltainen hullu, millaisena hän näkee tämän juonitteluiden, tuskan ja sodan täyttävän yhteiskunnan? Köh, mitä toisaalta tulee väkivaltaan, niin myönnettäköön: minä nautin elokuvien väkivaltakohtauksista, jos ne ovat tyylikkäitä. Esimerkkinä Verikostossa oleva V:n viimeinen tappelu. Se on kaunis.

Elokuva on monella tapaa koskettava. Se kertoo rakkaudesta toiseen ihmiseen, kiellettyihin tai unohdettuihin asioihin, vapauteen, totuuteen sekä suuriin aatteisiin.Liekö ihme, että se on yksi lempparielokuvani, sillä se käsittelee arvoja ja asioita, joita arvostan.


Vihdoinkin tämä massiivinen postaus kuitenkin lähenee loppuaan, sillä on viimeisen elokuvan käsittelyn vuoro. Kyseessä on kaikkien aikojen kalssikko, nimittäin Tuulen Viemää. Jännä sikäli, että tämä kliseiden alkulähde ja kaikkien romanttisten elokuvien äiti on päätynyt lempparielokuvieni top viitoseen, sillä kaikki edelliset ovat olleet enemmän tai vähemmän scifi-toimintaa ja luonteeltaan melko synkkiä. Kun kuitenkin asiaa pohtii, jokaisessa yllä olevassa elokuvassa on se rakkaustarina: Star Warssissa romansseja löytyy useampiakin, toinen toistaan traagisempia. Matrixissa on taas Neo ja Trinity, A.I:ssa Davidin ja tämän "äidin" suhde. Verikostossa löytyy paitsi Eveyn ja V:n suhde, myös rakkaus ideologiaan, johonkin aineettomaan. Draama ja romanssi kuuluu hyvään elokuvaan ja tässä eepoksessa sitä riittää!

"You get your strength from this red earth of Tara. You're part of it, and it's part of you."
Tutustuin Tuulen Viemään alunperin kirjan kautta. Elokuvan sain joululahjaksi DVD:lle, kun olin lukenut kirjan about puoleen väliin. Muistan kuinka koulun lukupäivänä minulta kysyttiin, että mikä tuo tiiliskivi oikein on. "Mistä se kertoo?" "Rakkaudesta, joka sijoittuu 1800-luvun Amerikan sisällissodan aikaan", vastasin ilmeettömänä. Kaveri jäi seisomaan paikoilleen. "Aha." Taisin siis kuulostaa tylsältä.

Monien mielestä elokuvakin on tylsä. Se kestää melkein neljä tuntia, ja siinä on vain muutama toiminnallinen kohtaus, huipennuksista tai katharsiksesta puhumattakaan. Vaikka dialogi on elokuvassa nasevaa ja hahmojen väliset suhteet mielenkiintoisia, ne liikkuvat eteenpäin melko hitaasti. Ei siis sikäli ole ihme, että oikeastaan kaikki miehet, jotka tunnen, manaavat elokuvan tylsimmäksi ikinä. Jännä kuitenkin, että kaikki elokuvan nähneet naiset taas ylistävät sen maasta taivaisiin ja huokailevat sen seurassa rakastuneina. Tässä suhteessa tulee sellainen fiilis, että miehet ja naiset ovat tosiaan ihan eri lajia keskenään.

Haluan tämän mekon.

Itse kirjan lukeneena pidän kovasti Tuulen Viemän maailmasta. Se on kuin kadotettu satumaailma noin ulkonäöltään: täynnä upeita pukuja, arvokkaannäköisiä juhlia, tansseja ja tietynlaista kainoutta ja neitseellisyyttä. Se on maailma, jossa todella haluaisin joskus käydä, sen pinnallisuudesta ja juonittelusta huolimatta. Miljöö on siis jokaisen vannehame-röyhelö-pitsi-kermakakku-unelma -mekkoihin pukeutuvista naisista ja pukuihin sonnustautuvista herrasmiehistä pitävän romantikon unelma, mutta myös hahmot, alkaen itsepäisestä Scarlettista lurjusmaiseen Rhettiin ja sydämelliseen Melaniehen, ovat upeita.

Itse samastun jonkin verran Scarlettiin, joka toimii itsepäisesti, rakastaa intohimoisesti ja ajattelee itsekkäästi. Näen toverissani Soo-chissa Melanien hellyyttä, pyyteetöntä rakkautta ja ymmärtäväisyyttä, sekä kavereissani Tupessa ja Lazzussa Rhettin kärkevyyttä, kaunopuheista sanailua, väittelyn/konfliktin halua sekä romanttisuutta. Mammyn hahmossa on jotain samankaltaista kun äitini äidissä, en tosin tiedä onko kyse tämän ulkonäöstä vai taas hahmon itsepäisyydessä. Omassa elämässäni ei tosin näy Ashley Wilkesiä, mutta ehkä hyvä niin, sillä mokoma herra on aika nössö.

Tuulen Viemää on ollut minulle tärkeä rakentamaan suhdetta äitiini. Kuten pari kertaa olen maininnut, suhteemme oli melko kireä ala-ylä -asteen vaihteessa, ja ylipäätään yhteisiä positiivisia kokemuksia meillä oli silloin melko vähän. Perjantai on Pahin -elokuva sai minut lähtentymään äitiini jonkin verran, mutta Tuulen Viemää on silti ollut tärkeämpi. Alunperin se oli äiti, joka pyysi minua lukemaan kirjan, kuten hän oli aikoinaan tehnyt oman äitinsä pyynnöstä, osti minulle elokuvan, jonka katsoimme yhdessä, nautiskellen leffaherkuista, mutta myös toistemme seurasta. Olenkin pyytänyt äitiäni viimeaikoina katsomaan kanssani Tuulen Viemän uudelleen, sillä pidin yhteisestä elokuvahetkestämme niin paljon, vaikka siitä onkin jo monta vuotta aikaa. Hän onkin koko perheessäni ainoa, joka pitää elokuvan maailmasta ja hahmoista yhtä paljon kuin minä itse. Se on tietyllä tavalla hauskaa, kun kellään muulla ei ole pääsyä siihen maailmaan, jonka vain minä ja äitini jaamme yhdessä.

Tuulen Viemään liittyy vielä yksi kokemus. Näin nimittäin yläasteella unta siitä, että Rhett suuteli minua. Uni oli sikäli outo, koska minua ei oltu tuolloin vielä koskaan suudeltu, ei ainakaan siten, kuten se unessa tapahtui. Muistan kuinka uneen liittyi tyypillinen jännittyneisyyden ja rakkauden sumentavan huuman tunne, kun uneni Rhett kääntyi puoleeni, kaappasi minut suureen syliinsä ja taivutti kaulaani taaksepäin, tismalleen kuten elokuvassakin. Hän suuteli minua pitkään kuumasti ja intohimoisesti, aivan niin kuin elokuvan kohtauksessakin. Sitten uni päättyi kuin veitsellä leikaten. Olinkin erittäin hämmentynyt, mutta toisaalta myös mieltynyt unesta, kun heräsin siitä. En ole nimittäin koskaan sen jälkeen kokenut mitään vastaavanlaista intiimiäkohtausta unessani, en ainakaan niin todentuntuisesti. Minä siis todella tunsin ne huulet (pehmeät, paksut, viiksiä ylähuulessa, jotka pistelivät omiani)! Se oli todella kummallista.


Mikä yhdistää lempparielokuviani? 1) tyylikäs toteutus, visuaalisuus 2) monipuoliset, uskottavat hahmot 3) toiminta ja draama 4) syvällisempi sanoma tai ideologia: ajatusten herääminen 5) omasta mielestäni erinomainen juoni. Mitä itse tykkäät kyseisistä elokuvista? Kommentit ovat tervetulleita.

Ps. Star Warssista ja Matrixista riittäisi selitettävää vielä paljon, eteenkin making-of -puolelta. Ehkä teen joskus vielä postaukset kyseisten elokuvien dokumenteista.