Oscar-gaala 2011 yms.

Olen ollut jo viikon lukulomalla. Aikaa on kulunut itse lukemisen sijaan turhan paljon elokuvien parissa. Nähty on nyt muun muassa Signs, Star Trek sekä kolme Ghibli-leffaa. Suunnitelmissa olisi katsoa nyt illalla Scream-putki, joka alkaa tuossa kymmenen aikaan teevee viidellä. Lisäksi minua ja veljeäni kutkuttaisi katsoa Jurassic Park. Tämä videonpätkä on siihen syynä:

http://www.youtube.com/watch?v=K_QzmMLvYOU

Mutta nyt viikonlopun kuumottavimaan aiheeseen elokuvapiireissä, nimittäin Oscar-gaalaan! Noh, totta puhuen, en ole ollut mikään suuren suuri oscareiden katselija. Itse asiassa en ole nähnyt koko bailuja koskaan televisiosta, hyvä jos olen törmännyt edes kooste-ohjelmiin. Tänä vuonna aion kuitenkin katsoa oscarit, sillä koen sen kuuluvani yleissivistykseeni (ja lisäksi ei tarvitse pelätä aikaisia kouluaamuja, kun on lukuloma), eteenkin nyt, kun elokuvat esittävät melko suurta roolia elämässäni.

Myönnettäköön, että Oscar-gaala on rahvaiden pröystäilyä suljetuissa piireissä, jonne rahaa hukkuu enemmän kuin olisi tarvis, ja jota monet tuhannet tv-kanavat näyttävät miljoonille ihmisille. Ekologisesti ja kulttuurisesti oscarit ovatkin suurta höpönpöppöä, mutta olkoon. Viihde on viihdettä.

Koska en ole kuitenkaan mikään elokuva-ekspertti saati elitisti, en aio spekuloida sitä kuka aikoo kustakin Oscar-kategoriasta viedä minkäkin palkinnon. Myönnän suoraan olevani siihen liian kokematon. Aion kuitenkin käydä nämä minun tietämykseeni riittävät kategoriat läpi, ja heittää omia ehdotuksiani, mikä tai kuka sen tulisi omasta mielestäni voittaa. Aloitetaan siis!

Paras elokuva
Ehdokkaina: Black Swan, The Fighter, Inception, The Kids Are All Right, The King's Speech, 127 Hours, The Social Network, Toy Story 3, True Grit, Winter's Bone
Yllä olevista elokuvista olen nähnyt itse vain kaksi (Inception, Toy Story 3), mutta olen toki kuullut noista kahdesta ensimmäisestäkin. Vaikken olekaan nähnyt Black Swania, se vaikuttaa juoneltaan todella kiinnostavalta ja on visuaalisesti myös upeannäköinen. Propsit myös Portmanille, joka itse siis tanssii elokuvan tanssikohtauksissa. Psykologisia trillereitä ei ole myöskään koskaan liikaa, joten menköön oscari tälle rainalle. Noin yleisesti kyllä veikkaan, että Fighterille menee tämä pokaali, mutta uskon ettei Inceptionkaan jää huonoille sijoille.

Paras naispääosa
Ehdokkaina: Annette Bening, Nicole Kidman, Jennifer Lawrence, Natalie Portman, Michelle Williams
Koska miespääosan ehdokkaat olivat minulle melko tuntemattomia, niin skippaan tähän osioon. Luulen, että kantani tähän on erittäin selvä: NATALIE PORTMANILLE OSCARI!! Haloo! Neito on odottanu tätä palkintoa jo tovin, ja on todella sääli, ettei hän ole vielä sitä saanutkaan, sillä on on ilmiömäinen näyttelijä ja älyttömän kaunis. Olisi haaskausta jättää tämä nuori näyttelijätär taas kerran huomiotta ja antaa pysti esimerkiksi Kidmanille, joka saisi minun puolestani jo vetäytyä täydellisen kivinaamansa kanssa pois Hollywood-piireistä.

Paras miessivuosa
Ehdokkaina: Christian Bale, John Hawkes, Jeremy Renner, Mark Ruffalo, Geoffrey Rush
Heitän ihan piruittani Christian Balen, sillä hän oli ensinnäkin loistava Dark Knightissa, mutta luultavasti myös hieno myös The Fighterin roolissaan. Kuka tietää, ehkä hän voisi jopa napsaista tämän palkinnon. Paras naissivuosa on minun kohdallani jälleen kerran melko auki, sillä en ollut nähnyt yhtäkään elokuvaa, missä kyseiset naiset näyttelevät. Yhtenä ehdokkaana oli kuitenkin Helena Bonham Carter, joten luulen että suosionsa kautta hän vie tämän pystin kotiinsa.

Paras animaatio
Ehdokkaina: Kuinka koulutat lohikäärmeesi, The Illusionist ja Toy Story 3
Tämänkin kohdalla oma mielipiteeni on selvä: kauan odotettu, rakastettu ja loistavasti toteutettu Toy Story 3 on totisesti ansainnut tämän kategorian palkinnon. Jos tämän nimittäin voittaa jokin muu animaatio, niin silloin alan kyllä kirkumaan, sillä ainakin Suomessa flopiksi lässähtänyt lohikäärme-pelleily ei todellakaan ansaitse oscarin arvoista kunniaa. Oscar vaan oikeaan osoitteeseen, niin voidaan saattaa tämäkin klassikko tyytyväisin mielin nostalgian maailmoihin.

Paras kuvaus
Ehdokkaina: Black Swan, Inception, The King's Speech, The Social Network, True Grit
Tähänkin voisin laittaa tuon Black Swanin, sillä Inceptionissa kuvaus oli minusta paikoin vähän liiankin kiivasta ja poukkoilevaa. Sen sijaan (mitä ainakin olen traileria seurannut), Black Swanin kuvaus vaikuttaa juuri sopivalta trilleri-tyyliin: paljon lähikuvaa ja yksityiskohtia. Mutta no, kuka tietää, ehkäpä tästä pysti menee tuolle The King's Speechille, joka on ehdokkaana todella monessa kategoriassa.

Paras musiikki
Ehdokkaina: Kuinka koulutat lohikäärmeesi, Inception, The King's Speech, 127 Hours, The Social Network
Ehdottomasti Inception. Tätä ei voi perustella muulla kuin linkillä:
http://www.youtube.com/watch?v=0JGHI4TAC5U
Pitkästä aikaa yksi eeppisimmistä ja hienoimmista musiikkikokonaisuuksista. Ja muutenkin: Hans Zimmerin musiikki ♥

Parhaat erikoistehosteet
Ehdokkaina: Liisa Ihmemaassa, Potter 7 (part 1), Hereafter, Inception, Iron Man 2
Jaa. Mielenkiintoista. Täytyypä sanoa, että Liisa Ihmemaassa ei kyllä visuaalisesti säväyttänyt minua (elokuva oli kokonaisuutenakin huono), ja uusin Potterkin oli minusta myös aika peruskauraa verrattuna ainakin ensimmäisten Potter-elokuvien visuaaliseen tasoon, mikä oli todella mykistävä ja tarkka jäljennös itse kirjoista. Inception oli kyllä hienon näköinen, mutta ollaanpas nyt vähän erilaisia ja heitetään tähän Iron Man 2. Eräs toverini kehui elokuvaa nimittäin todella paljon, juuri visuaalisuutensa puolesta. Että itse ehkä luovuttaisin oscarin sitten tälle jatko-osalle, osittain myös siksi, että supersankari-leffat ansaitsevat tunnustusta.

Kaikenkaikkiaan toivon, että kaikki näkemäni hyvät elokuvat (eli juuri Toy Story 3 ja Inception) sekä tuo hyvältä vaikuttava Black Swan saisivat mahdollisimman paljon kerättyä Oscareita itselleen. Katsotaan mitä sunnuntai-maanantai välinen yö tuo tullessaan: monessakin mielessä!

Näin muihin asioihin mennessä...
Ajattelin, että Youtube Channelini tarvitsi jonkinlaisen aloitus/esittely-videon, joten loin sellaisen tässä iltapäivän aikana. Klipeissä olen käyttänyt enimmäkseen jo editoimiani videoita, mutta nokkelimmat voivat havaita myös uutta materiaalia, mitä eivät edes perheenjäseneni ole nähneet (viitaten videon loppupuoleen, missä on itse kuvaamiani pätkiä)! Toivottavasti ihmiset saavat channelissani käydessään jonkinlaisen kuvan siitä, millaisia videoita pääasiassa teen ja editoin. Ainakin itse olen suhtellisen tyytyväinen tähän videoeditointiin. Mielipiteitä saa heitellä joko blogin kommentteihin tai ihan tuonne Youtuben puolelle. Ylipäänsä, jos siellä on lukijoita, niin ilmoitelkaa ihmeessä itsestänne! Olisi ilo kuulla teidänkin ääntänne!


Lisäksi muokkailin yleisesti blogin ulkoasua. Lisäsin tämän väsäämäni kuvan tuohon otsikon alle koristeeksi, sillä en pitänyt siitä harmaasta palkista, mikä siinä ennen oli. Kuvassa on tosiaan lempinäyttelijäni: Ewan McGregor ja tanssahteleva Natalie Portman. Taas pääsen näyttämään photaus-skillejäni! He he!

Epäinhimillisyys

Nyt viikonloppuna olen saanut katsottua pari erittäin hyvää elokuvaa, jotka kukin kertovat omalla tavallaan epäinhimillisyydestä, syrjinnästä sekä ihmisarvoa alentavasta kohtelusta. Perjantai-iltana televisiosta tuli Teemalta Sofien Valinta ja tänään Maikkarilta Notre Damen Kellonsoittaja. Kumpainenkin ovat aivan todella kauniita ja hienoja elokuvia.

Kuten Disneyn Notre Damen, olin nähnyt myös Sofien valinnan aikaisemmin televisiosta. Tällä kertaa katselukerta jäikin todella pinnalliseksi, sillä harrastin pitkin iltaa sekalaista kanavasurffailua (Neloselta tuli myös täysin turha Nicolas Cage elokuva Face/off). Tällä kertaa sain Sofien Valinnasta katsottua vain ne "parhaimmat palat" eli ne kaikkein järkyttävimmimmät.

Elokuva on todella koskettava kuvaus juutalaisvainoista ja sen tuottamista traumoista. Tarina ei ole mukavaa katseltavaa: se on kylmä, raaka ja todella epäinhimillinen. Juuri tämä puhdas epäinhimillisyys tekeekin elokuvasta kauniin. Draama on sydäntäsärkevää ja Sofien tarina todella koskettava. Itselleni herää joka kerta ajatus, että miten tämä hahmo ylipäätään jaksaa olla elossa, kun on kokenut elämässään niin paljon vastoinkäymisiä, hirveyksiä toisinsa jälkeen. Sanotaan, että läheisen kuolema ja oman hengissä selviämisen syyllisyys ovat yksi pahimpia kokemuksia elämässä. Sofie joutuu kokemaan näitä tilanteita useammankin kerran, ja mikä traagisinta, kokee sen jopa oman lapsensa kautta.

Sananen näyttelijöistä: ne ovat kaikki loistavia. Ei ole ihme, että Meryl Streep saikin roolistaan Oscarin, se nimittäin todella kuuluu hänelle. Minusta on ihmeellistä, että hän puhuu elokuvassa tajuttoman hyvää saksaa, ja mitä nyt itse kuuntelin, niin ei se puolakaan hullummalta kuulostanut. On todella sääli, että tälläisiä kieliosaajia on amerikkalaisissa näyttelijöissä hirveän vähän, ja on tajuttoman karmeaa kuulla, kun jokin näyttelijä yrittää väkisin vääntää itselleen vierasta kieltä. Esimerkkejä on liian monia, alkaen Kill Billin Uma Thurmanin japanista Tom Cruiseen. Ainoa nykyajan "kielimies" lienee Leonardo DiCaprio, joka on oman muistini mukaan puhunut ainakin saksaa.

Tarinan "valinta" eli pakotettu päätös kahden lapsen välillä (kumpi jää henkiin ja kumpi viedään krematorioon) on omasta mielestäni yksi elokuvahistorian hirveimpiä kohtauksia. Yksinkertaisuudessaan se on suorastaan järjetön. Itselläni herää vielä henkilökohtainen kokemus siitä, että jos oma äitini olisi vastaavassa tilanteessa, hän lähettäisi minut tapettavaksi veljeni sijasta.

"Valinta" ei jää tässäkään elokuvassa vain valinnaksi kahden lapsen hengissä selviämiseen, vaan se keskittyy myös rakkauteen. Ottaako Sofie nuoren ja hellyyttävän Stingon vai karsimaattisen hullun? Kaikenkaikkiaan elokuva on kannanotto natsien hirveyksiin, ylipäänsä sodan kauheuksiin ja traumoihin. Tarina ei suinkaan ole myöskään tylsä, vaikka kerronta onkin paikoin laiskaa. Lisäksi: vaikka tarinan lopussa Stingo saakin haluamansa, elokuvan loppu ei ole onnellinen, ja siitä annan isot pisteet. Traaginen hahmo vaatii traagisen lopun.

Notre Damen suhteen minua harmittaa, ettei kyseinen elokuva ole kuulunut lapsuuden Disney-leffoihin. Tämä elokuva on nimittäin todella kaunis paitsi visuaalisesti, myös sanomaltaan. Itse ainakin koen teematiikan eli rumuuden itselleni tärkeäksi, sillä itse olen kokenut olevani ruma ties kuinka kauan ja ollut syrjittynä omien piirteitteni vuoksi.

Vaikka suomalaisen version sovitetut laulut eivät oikein sovikaan omalle korvalleni, ääninäyttelijät toimivat ja sopivat hahmoille hyvin. Ja no, myönnettäköön että pääpahis Frollon "NUO LIEKIT! NUO LIEKIT!" -laulu on todella voimakas kokemus! Ylipäänsä yksi lemppari Disney-pahiksista on juuri Frollo, ja yksi seksikkäimmistä naisistakin esiintyy tässä Disney-kalssikossa. Nimittäin Esmeralda. Kaikenkaikkiaan hahmot ovat todella koskettavia, ja hieman stereotyypistään poikkeavia. Esmeralda on tummaihoinen ja voimakasluonteinen nainen, Quasimodo herkkä ja alistuva, jonka sisällä asuu kuitenkin suuri rohkeus. Myös tarinan hottismiehellä (joka on must jokaisessa Disney-leffassa) on tavallisesta poikkeava rooli. Lipevä ja rohkea sotilas onkin tarinassa loppujen lopuksi se "neito pulassa".


Hottiksesta puheen ollen, Notre Damen Phoebus tosiaan on sitä! Ah, ehdottomasti hyvännäköisin ja persoonallisin Disney-mies ikinä! Katsokaa nyt tuota vinoa maireaa hymyä, hyvää vartaloa (hiuksia/kulmakarvoja/partaa!) sekä tämän riemastuttavan lipevää persoonaa! Vastaa ainakin omaa miesihannettani. Tälle jopa Mulanin Shang Li jää toiseksi, vaikka komia sotilas on hänkin.

Ja näin lopuksi, Quasimodo keksi parqourin. Ainakin mitä sai selville kaikesta siitä kekkuloimisesta Notre Dame -kirkon torneissa ja rakennelmissa.
Nyt minä kuitenkin kipitän yöllisen hämyisään bussiin, sillä olen menossa viettämään kaverini syntymäpäiviä baariin. Oi, kuinka syntistä.

Uusia leffoja, visioita ja avaruusolentoja

Kävin tänään ytv:n törppöilyiden kautta sitten Jumbossa kaverini Milyn kanssa. Kierreltiin vähän kauppoja, ja omaankin käteen tarttui sitten uuden koululaukun lisäksi myös kolme DVD:tä. Kaikki sattuivat olemaan Top Tenissa "ota kolme, maksa kymppi"- tarjouksessa. Kyseessä oli poikkeuksellisesti pelkkää komediaa: Hei, me lennetään!, Austin Powers 2 ja Scary Movie 3. Nyt minusta tuntuukin, että kaikki haluamani komediat ovat likipitäen kasassa. Hyvä niin.

Jouduin näiden ostosten kautta sitten ihan kunnolla järjestelemään tuota minun kirjahyllyäni, missä on siis keskimmäinen hyllykkö omistettu vain ja ainoastaan DVD:lle. Lyhyessä ajassa sain luotua sinne kiitettävästi uutta tilaa, mutta jossain vaiheessa on alettava keksimään parempi sijoituspaikka. Odotan sitä hetkeä puolittain kauhulla, osittain mielenkiinnolla.

Unelmoinkin jo Milyn kanssa, että kun saan aikuiselämässä vakituisen työpaikan ja lokoisan talon jostain mukavasta lähiöstä, olisi upeaa, jos tuossa talossa olisi yksi huone kokonaan omistettu pelkille elokuville. Olisi suuri hylly, jossa olisi ainoastaan elokuvia, järjestettynä genren, värin ja valmistusvuotensa mukaisesti, sekä tietenkin täydellinen kotiteatterijärjestelmä. Rahaahan siihen uppoaisi tolkuttomasti, mutta ainahan saa unelmoida.

Kotiteatterijärjestelmistä puhuen, katsoimme eilen nuorisoporukalla Disneyn Lilo & Stich -leffan. Ennen sitä jouduttiin kyllä pitkään säätämään uuden DVD-laitteiston kanssa, joka ei suostunut antamaan "ääniä" eli siis kaijuttimista kuuluvaa movie surround -soundia. "Ääniä" ei saatu toimimaan, sen sijaan television äänet olivat hetken aikaa varmaankin puolta matalammassa nuotissa. Onneksi ongelma saatiin korjattua, mutta kieltämättä ainakin itseäni jäi kismittämään tuo uusi DVD-laite, joka on näppäimiltään muutenkin todella jäykkä ja hidas. Mitä vikaa edellisessä oli?

Stitch hakee apua indentiteettikriisiinsä klassikkosadusta

Tosiaan, katsottiin viikonloppuna Lilo & Stitch. Näin kyseisen elokuvan ensimmäisen kerran ihan leffateattereissa, ja olihan kyseinen elokuva meillä myös videollakin. Kerran kauniina päivänä VHS-laite päätti terrorisoida kyseisen videon, ja roskiskamaahan siitä tuli. Kyllä harmitti. Nyt kuitenkin pääsin taas pitkästä aikaa tämän vekkulin, mutta omalla tavallaan todella ahdistavan Disney-leffan pariin.

Juonessa ei ole kummoista sanottavaa, perus Disney-kamaa: kaksi outolintua kohtaavat toisensa ja etsivät yhdessä omaa paikkaansa hajanaisesta maailmasta. Perhe yhdistää, ja lopussa eletäänkin sitten rikkaina ja onnellisina. Jee jee. Huumori kuitenkin puree ja tarinakin on liikuttava: tälläkin kertaa meinasi tulla tippa linssiin, sillä onhan se perhe herkkä asia.

Mikä minua kuitenkin nyt kypsemmän ihmisen näkökulmasta kiinnosti, oli Lilon ankeat kotiolot, sekä tämän isosiskon suuri vastuu hoitaa kaikki talouden asiat sekä lapsenkasvatus itse. Vanhemmiten Lilon isosiskon rooli tuntui nyt tavallista läheisemmältä, ja antoi uutta vinkkeliä koko elokuvaan. Lisäksi yleinen ajatus lapsen huostaanotosta, rikkinäisestä perheestä, riidoista ja köyhästä elämästä muistuttivat minua siitä, että tämä on surullisen monelle tosielämää, jopa Suomessa.

Porukalla ihan sitten ihmeteltiin, että "enpäs huomannutkaan, että toi Lilo olikin noin pimeä". Ja sitähän se rassu onkin. Sitä ei vain tajunnut lapsena, vaan piti sitä yleisenä hupsuutena. Nyt kun tajuaa suuremman kaavan, vanhempien kuoleman, sosiaaliviranomaisten ahdistelun sisarustaistelun ja niukan talouden keskellä, huomaakin, että eipä ihme, jos lapsi pöpiksi tulee. Kun juttuun tulee mukaan vielä Lilon "kavereiden" aiheuttama syrjintä, ei ole ihme jos Lilon hahmo on paikoin jopa masentunut. Tämä syrjintä-teema kyllä on näkynyt minulle jo pienenä, sillä olin itse koko peruskoulun ajan koulukiusattu ja pystyin siten samastumaan Lilon tilanteeseen sillä saralla.

Teknisesti Lilo & Stitch on mukavaa katseltavaa. Huomaa kyllä, että elokuvan tuloaikana elettiin juuri tuota tietokonekrafiikan mullistusta. Tehosteita käytetään Lilossa ja Stitchissä juuri niissä olennaisimmissa kohtauksissa, eli alun ja lopun lentokohtauksissa, eikä niillä mässäillä turhia. Ikävä kyllä pian tämän jälkeen, eli vuodesta 2003 eteenpäin, Disney alkoi yhä enemmän ja enemmän käyttää tietokonekrafiikkaa elokuvissaan, ja nyt ollaan pisteessä, joka ei kunnioita perinteistä tyyliä enää ollenkaan. Harmittaa, mutta onneksi vanhat klassikot eivät katoa.
Palaten visuaalisuuteen: kaikki olennainen on paikallaan, sointuu yhteen ja näyttää hyvältä.

Lyhyesti: kiva leffa kaikin puolin, muttei kuitenkaan mitään über-klassikon tasoa. Plussana kuitenkin ehdottomasti Disneyn-kauneusihannekaavasta poikkeava Lilon isosisko (mm, nuo muhkeat sääret, noms) sekä suloisen valloittava Stitch.

Karu tyttö, karu mies

Puhuin viimeksi siitä, kuinka arvostelen ja pisteytän elokuvat. Nyt on siis aika ryhtyä arvostelemaan. Olen tässä viimeaikoina katsonut useita elokuvia, mutta niistä parhaiten analysoitaviksi ovat jääneet Tyttö nimeltä Nikita ja Last Samurai. Aloitetaan karun tytön arvostelusta.


Olen nähnyt Nikita-leffan aikaisemminkin, mutta silloin sen alkuasetelma jäi minulta kokonaan välistä. Minulla ei ollut hajuakaan päähenkilön, eli siis Nikitan intresseistä ryhtyä valtion salamurhaajaksi. Onneksi sain tällä kertaa katsottua elokuvan alun, kun se muutama viikko sitten tuli telkkarista. Se nimittäin avasi paljon niitä kysymyksiä, jotka olivat minua mietityttäneet.

Elokuva on uskottava, tulkoon siitä ensimmäiset pari pistettä. Valtio antaa rappiolliselle narkkarille uuden mahdollisuuden, sillä näkee tässä potentiaalia. Tyttö-rassu suostuu, sillä vaihtoehtona on "rivi 8, paikka 30" eli hautapaikka. Asetelma on pysäyttävä ja päähenkilön kohdalla hän on nurkkaan ajettu: vaihtoehtoja ei ole, ja se turhauttaa.

Hahmot ovat melankolisella tavalla kauniita. Itse pidin paljon Nikitan hahmosta, joka muun muassa tulisella luonteeltaan ja ulkonäöltään muistuttaa erästä sarjakuvani hahmoa. Nikitan mentor vaikuttaa katsojalle aluksi lempeältä, mutta hänestäkin alkaa huomata hiljalleen piirteitä, jotka Nikitan epätoivon kasvaessa paljastuvat kokonaan. Romantiikkaan ei olla satsattu paljoa, mikä on hyvä, sillä toiminta/draamassa turha mässäily kannattaakin jättää vähemmälle. Tunteet välittyvät muuta kautta: itkuna, hiljaisuutena.

Sikäli jännä, että muistin Nikitan loppuneen aivan eri tavalla kuin olin muistanut. Luulin, että elokuva päättyi epätoivoisen Nikitan itsemurhaan. No, konkreettista itsemurhaa ei tapahtunut, mutta katsojan silmissä lopussa tilannettaan pakeneva Nikita on kuollut. Tämä tietty tarinan avoimuus on ehdoton plussa, jota arvostan kaikissa elokuvissa.

Neljä tähteä, ehkä jopa neljä ja puoli. Tämä pieni epäonnistumisen osa saattaa johtua ehkä väkivallasta, jota elokuvassa esitetään. Tiedän, että tämä kulttielokuva on tunnettu juuri nimenomaan räimivästä väkivallasta, mutta jossain menevät myös rajat. Vaikka Nikita ei olekaan mitään uskomatonta aseitten paukuntaa, ainakin alussa itseltäni meni hetkeksi uskottavuus tilanteesta. Sen sijaan Nikitan tarkka-ampumakohtaus lukitun vessanoven takana on loistava, sillä jännitys siinä ei tule ampumisesta, vaan kiinnijäämisen pelosta.


Nikitassa esiintynyt Jean Reno on kova jätkä. Kuten aina. On liikuttavaa, miten jokaisessa elokuvassa hän osaa olla samaan aikaan hyytävä äijä, mutta myös lämminsydäminen ja rakastava. Vaikka hänen hahmonsa ovat melkein joka elokuvissa hyvin samoja, minusta jokaisessa Renon esittämässä kovanaamassa on eroja, joka saa minut melkein joka kerta ajattelemaan "aww". Ah, että tekisi mieli katsoa León.


Tämäkin leffa, eli Viimeinen Samurai, on nähty. Muistan katsoneeni siitä pätkiä, kun se tuli televisosta, mutta viimeksi näin sen kokonaan jokunen vuosi sitten. Päätin sitten tylsyyksissäni katsoa tämän rainan uudelleen, aluksi hyvin skeptisin elkein. Muistin elokuvasta vain sen huonot puolet: paikoin liialliseksi venyvät taistelukohtaukset, Tom Cruisen sekä hänen japaninsa.

Mutta loppujen lopuksi leffa ei suinkaan ollut huono. Ei edes keskinkertainen tai ookoo. Se oli hyvä, noin lyhyesti sanottuna. Sen verran hyvä, että sen voisi ostaa joskus DVD:llekin. Tämän kautta tällekin elokuvalle voisi siis antaa about neljä tähtöstä.

En tiedä Meiji-restauration yksityiskohtia, joten en voi sanoa, onko siinä perää, että amerikkalaiset olivat mukana teurastamassa samuraita ja oliko mukana myös sellaisia takinkääntäjiä jota Cruise esittää. Oli niin tai näin, en liiemmin jaksanut välittää faktoista. Sen sijaan keskityin katsomaan elokuvan maisemia, jotka ovat (kuten kuvassakin näkee), todella kauniita. Kun elokuvassa puhutaan tapahtumiin keskittyvässä japanilaisesta samurai-kylästä ja sen hengellisyydestä, siihen todella saa kosketuksen. Loppupuolen kirsikankukka-kohtaus oli visuaalisesti kaunis: kuka nyt ei voisi vastustaa vaaleanpunaisia kukkasia?

Hahmollisesti tarina on klassikko. Löytyy elämästä piittaamatonta renttua, josta lopulta tulee kunnollinen soturi, mentori-hahmo, vihamies, kaunis nainen, söpöjä pikkulapsia ja hassu kulttuuri-hössöttäjä. Vaikka näin sanottuna hahmot kuulostavat stereotyyppisiltä, ne toimivat, eikä Tom Cruisekaan tässä elokuvassa niin periamerikkalainen ole, että se ärsyttäisi. Vain hieman käytetty lähinnä. Plussat näyttelemisestä menee taas Ken Watanabelle, joka on aina jaksanut koskettaa minua. Herralla on niin ihanan hillitty karisma, josta kuitenkin uhkuu jotain itämaista voimaa. Pitäisi joskus kirjoittaa hänestä kokonainen postaus.

Vaikka elokuva on pitkä (kuten melkein aina eeppisiin/historiallisiin tapahtumiin perustuvat elokuvat), sen jaksaa katsoa, ja pidän siitä miten esimerkiksi sen aikaista tavallista japanilaista elämää on kuvattu. Kylässä tapahtuva draama sekä tappeluharjoittelut ovat ilo silmälle. Loppupuolen räminät kyllä alkoivat kieltämättä kyllästyttämään, mutta heti kun pistin leffan pyörimään kaksinkertaisella nopeudella, niin tuli siinäkin sitten vähän virnisteltyä. Eteenkin ratsastaminen oli varsin hupaisan näköistä :DD

Kaikinpuolin ihan onnistunut elokuva, miinuksena venytetyt räiminnät ja turhaan tunteellisuuteen lyssähtävä loppu. Cruisen olisi pitänyt kuolla muiden samuraiden mukana. Piste.

Näin nopeasti mainitsen vielä muista aiheista... Sain nimittäin Tubessa subbaamaltani henkilöltä videon, jossa oli "koe-esiintymiset" erääseen MEP-ryhmään, jossa pääteemana on rakkaus. En ihan tarkkaan osaa määritellä MEP:in käsitettä, mutta käytännössä kyse on ryhmästä, joka tekee yhdessä videoita tietyn teeman mukaisesti, usein siten, että yksi henkilö editoi omalla tyylillään yhden pätkän. Lähetin koe-esiintymiseen tämän A.I.-videon, jonka aiheena on tietyllä tapaa myöskin rakkaus, yksipuolinen sellainen, pojan ja äidin välillä (vaikka näennäisesti robotti-lapsella ei ole oikeita vanhempia). Toivottavasti pääsen mukaan tähän ryhmään, jotta pääsen tekemään taas lisää videoita. Minä kun niin tykkään editoida :3




Video on editointityyliltään hieman kliseinen, eikä ehkä mitään parhaimpia luomuksiani, mutta kelvannee nyt kuitenkin. Ainakin tunne välittyy voimakkaasti.

Näin lisäksi, sain upattua Tubeen myös uuden animevideon sarjasta Serial Experiments Lain. Sarja on 90-luvulta tälläinen ei-niin-suosittu anime, todella vähän tunnettu, jos tarkkoja ollaan, mikä on todella sääli, sillä se on lyhyydessään todella loistava. Tarina kertoo noin pintapuolisesti selitettynä tytöstä, joka uppoutuu tietokonemaailmaan niin paljon, että hän ei pian pysty enää hahmottamaan mikä on totta ja mikä ei. Anime keskittyy siis olemassaolon selittämiseen, ja on psykologisesti todella raskasta katseltavaa. Itse ihan suoraan sanoen masennuin sarjaa katsoessani. Pitäisi joskus katsoa koko sarja taas läpi, sillä vaikka olen katsonut sen noin kolme kertaa, sen on minulle edelleen todellinen mysteeri. Tarina on mutkikas ja vaikea, lievästi sanottuna japanilaiselle animaatiolle tyypillistä mind-fuckia :DDD

Piip piip.

Mutta nyt on ruokailun aika. Myös lemmikkisiililleni pitäisi paistaa jauhelihoja.

Viiden sormen sääntö

Arvostellessani elokuvia, kuuntelen usein mitä muut ovat sanoneet. Ei siksi, että haluaisin matkia toisten mielipiteitä ja sulautua vastaan, päin vastoin: etsin uusia näkökulmia ja tapoja tukea tai muuntaa omaa mielipidettäni. Luen monesti Nyt-liitteen elokuva-arvostelut ja selailen internettiä, joilla usein sitten tuen omia mielipiteitäni, tai sitten mahdollisesti kumoan kyseiset mielipiteet. Juttelen kavereitteni kanssa, ja saan jälleen uusia näkökulmia, joskus hyviä ja perusteltuja, toisinaan sitten täysin tunteen varassa sanottuja sammakoita.

Toisaalta vasta hiljattaen olen saanut määriteltyä mistä elokuvista todella pidän, ja mikä ylipäätään tekee elokuvasta miellyttävän katseluelämyksen. Ajattelin sitten kirjoittaa ylös tähän pari arviointikaaviotani, joita käytän arvosteltaessa. Aloitetaan otsikon mukaisesta viiden sormen säännöstä, eli mitkä viisi asiaa elokuvassa on oltava, jotta se olisi mielestäni "hyvä".

1. Elokuvassa on sanoma
Tämä on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista elokuvassa. Tällä "sanomalla" en tarkoita siis vain jotain poliittista väittämää, kritiikkiä tai muuta kommenttia, vaan yleisesti elokuvassa on oltava jonkilainen hieman syvällinen ote. Se voi esiintyä esimerkiksi filosofiana tai psykologiana, uutena näkökulmana tuttuun asiaan tai ihan suoranaisena kritiikkinä tai teematiikkana. Olennaista kuitenkin on, että elokuva pitää sisällään jotain. Toisin sanoen elokuva, jossa ohjaaja on ajatellut: "mitä uutta haluan sanoa tällä elokuvalla?" on usein sanoma, joka saa heti plussan meikäläiseltä.

Hyvä esimerkki sanomasta: moniuloitteinen/symbolinen kerronta, yhteiskuntakritiikki
Huono esimerkki sanomasta: "rakkaus kaiken voittaa" ym. kulutetut kliseet, ohjaaja kysyy itseltään "miten saan tällä elokuvalla paljon rahaa?"

2. Elokuvassa on kiinnostavat hahmot/juoni
Tämä on luultavasti erittäin selkeä hyvin monelle, joka vähäänkin välittää muustakin kuin digitaalisista erikoistehosteista ja päättömästä räiskinnästä. Sikäli mielenkiintoista, että hyvässä elokuvassa riittää, että vain toinen ylläolevista on kiinnostava. Esimerkiksi elokuva voi olla erittäin hyvä, vaikka se olisikin juoneltaan kökkö, kun taas yksinkertaisen juonen voivat pelastaa moniuloitteiset hahmot ja hyvät näyttelijät.

Tähän kategoriaan on tosiaan hyvä sisällyttää näyttelijätyö, sillä tottakai, sillä on merkitystä. Juonen oheella käsikirjoittajalla on paljon merkitystä, ja jos kyseessä on esimerkiksi kirjaan perustuva elokuva, on pidettävä huoli, että elokuva myös seuraa alkuperäistarinaa, eikä vain hyödynnä sitä omiin ahneisiin tarkoituksiinsa.

Hyvä esimerkki kiinnostavasta hahmosta/juonesta: moniuloitteisuus, samastuttavuus/vivahteikas, kestää useamman katselukerran
Huono esimerkki kiinnostavasta hahmosta/juonesta: kiiltokuvamainen hahmo, teennäisyys/ennalta-arvattavuus, putkijuoksu

3. Elokuvassa on toimintaa
Hyvä on, taistelukohtaukset ovat usein nannaa, mutta en tarkoita tällä rynnäkkökivääriräiskintää tai valtavia punamustia räjähdyksiä. Toiminnalla yleisesti tarkoitan tiettyä jännitettä, joka pysyy koko katselukerran, ja saa janoamaan elokuvalta lisää. Toki toimintaan ynnätään tyypilliset taistelukohtaukset ja nopeat leikkaukset (sillä itse laiskistun elokuvan kanssa, jos se on liian laiskasti leikattu), mutta myöskin sosiaalinen toiminta. Elokuva vaatii intensiteettiä, ja se jos jokin löytyy maussa pysyvän toiminnan ja siitä syntyvän jännitteen kautta.

Tähän kohtaan on ehdottomasti lisättävä, että tehokeinollisesti suorastaan rakastan slow-motionia. En vain voi saada tarpeekseni niistä. Ne ovat lyhyesti sanottuna niin upean taiteellisia ja kauniita. AINA. Usein erikoisefektit tekevät elokuvasta toiminnallisesti näyttävän, mutta poikkeuksiakin löytyy, eivätkä eeppiset tietokonekrafiikat paikkaa elokuvan muita mahdollisia puutteita.

Hyvä esimerkki toiminnasta: Hahmojen välinen vuorovaikutus, jännityksen luominen esim. piileskelyllä
Huono esimerkki toiminnasta: machoiluksi menevä päätön rämistely

4. Elokuvassa on tunnelmaa
Fantasiassa mystisyys ja lumoavuus, draamassa sensuellisuus ja intensiteetti tunteissa, jännityksessä tietenkin kutkuttava piinallisuus ja toimintaelokuvissa tietenkin, no, toiminnallinen tunnelma. Tämä kohta on usein siis genresidonnainen, mutta usein tunnelmia sekoittelemallakin saa varsin kiinnostavan kokonaisuuden. Pääasia, että tunnelmaa löytyy, oli se sitten millaista tahansa.

Tunnelmaa luodaan kamera-ajolla, näyttelijätyöllä, valostuksella, lasvasteilla, mutta ennen kaikkea musiikilla. Toimiva elokuvamusiikki, mahdollisesti tarttuva tunnari, onkin yleensä hyvän elokuvan tunnusmerkki. Tunnelmaa voidaan luoda myös juonen avulla esimerkiksi pomppivalla, loopaavalla tai avoimeksi jätetyllä tarinalla.

Itse henkilökohtaisesti pidän elokuvissa jännityksestä, tietystä epävarmuudesta ja tietenkin pienestä romantiikasta (love storyt ovat ihania, jos niitä ei venytetä liikaa tai tehdä niistä raivostuttavia [kuten usein romanttisissa komedioissa tehdään]). Kevyt huumori (joka siis luetaan tähän kohtaan) on myös poikaa myös elokuvissa, joiden pääjuoni ehkä olisikin vakava. Näin luodaan elokuvaan vaihtelevuutta.

Hyvä esimerkki tunnelmasta: intensiteetti, yleinen kokonaisuus
Huono esimerkki tunnelmasta: siirappinen, liiallisesti teemojaan tyrkyttävä tai stereotyyppinen

5. Elokuva on uskottava
Omalla kohdallani uskottavuuteni elokuvaan menee, kun siihen on sekoitettu liikaa yliluonnollisia elementtejä, turhaa fatalismia, tylsistyttävän pitkiä kuolinpuheita tai hahmoja, jotka eivät kuole sitten mistään. Muun muassa näistä syistä en liiemmin välitä kauhu- (yliluonnolliset ilmiöt) tai toimintaelokuvista (kuolonpuheet, kuolemattomuus).

Uskottavuus ilmenee hahmojen suhteen samastuttavuudessa ja läheisyydessä. Miljööllisesti tarina on uskottava, kun siitä kerrotaan tarpeeksi kattavasti tai joissakin tapauksessa siinä, että kaikki jätetään kokonaan kertomatta. Uskottavuuden raja onkin häilyvä, ja ylipäätään nämä kaikki elementit ovat jatkuvassa muutoksessa omien mieltymysteni sekä elokuvan genren suhteen. Niitä ei siis pidä ottaa vakavasti, kuin kiveen kirjoitettuna.

Hyvä esimerkki uskottavuudesta: ei liian itsestäänselvä, usein riippuvainen genrestä
Huono esimerkki uskottavuudesta: liian arkinen ja tylsä

Kuitenkin minulla on myös yksinkertaisempi ja huomattavasti nopeampikin arvostelutapa, jonka avaan nopeassa keskusteluissa myös kavereilleni. Tämäkin arvostelutapa on kuitenkin hyvin karkea. Kyseessä on kuitenkin simppeli arvostelu tutuin ★-merkein yhdestä viiteen, joiden merkitys on yleisesti selvä. Olen kuitenkin lisännyt niihin oman pikku kommenttini.

★
Surkea, huono, mitäänsanomaton.
"LOL, en katsoisi uudelleen."

★★
Suppea, tylsä, arkinen.
"Katotaan sitten uudelleen ihan kännissä ja läpällä."

★★★
Kohtalainen, ok, kelvollinen.
"Ihan hyvä, voisin katsoa uudelleen."

★★★★
Sisällöllinen, hieno, ajatuksia herättävä.
"Tuossa oli jo jotain! Tonhan vois melkein ostaa DVDlle?"

★★★★★
Täydellinen.
"PAKKO SAADA TÄÄ!!!"

Yleisesti minua on sanottu aika kriittiseksi elokuvankatselijaksi. Monesti kaverini ovat mananneet tiukkoja arvostelukriteereitäni, josta joudun enemmän tai vähemmän kiusalliseen tilanteeseen. Yritän siinä sitten parhaani selittää, että minä vain vaadin elokuvilta enemmän, enkä välttämättä taivu samaan muottiin yleisen näkemyksen kanssa.
Toisaalta, ainakin osaan usein perustella mielipiteeni, oli se kuinka positiivinen tai kriittinen tahansa. Harmillisen usein ihmiset eivät siihen itse pysty.