Pappoja ja patuja

Nyt kun päästiin käsiksi näyttelijäaiheeseen, niin antaapa palaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta, joka kuuluu seuraavasti: kuka on paras näyttelijä ikäihmisistä?

Vastausta kysymykseen en osaa sanoa, vaan kykenen lähinnä vain luettelemaan muutamia vanhoja immeisiä, jotka ovat tavalla tai toisella minulle, no, en nyt sano tärkeitä, mutta merkityksellisiä kuitenkin. Tähän em. kysymykseen otetaan siis kaikki elossa olevat tahi edesmenneet kurpat, jotka ovat olleet nimenomaan vanhoina tunnettuja kasvoja ja näyttelijöitä. Tuo nyt on tosin vain yksi määritelmä...
Toisinsanoen tämän kysymyksen vastaukset riippuvat ihan vastaajasta itsestään, sillä "vanhan" käsite on niin subjektiivinen. Enempää vääntelemättä, pistetään ensimmäinen paappa kehiin:

Leslie Nielsen
R.I.P ♥
syntynyt: 1926




Pistetään heti alkuun ehkä yksi eeppisimmistä ja parhaimmista koomikoista, jonka töitä olen eläissäni nähnyt: ihana, valloittavan suloinen ja hömelöllä tavallaan karismaattinen Leslie Nielsen.

Tuskin tarvitsee luetella montaa elokuvaa, kun heppu tulee tutuksi, ellei jo kasvojen klassisen pöljä ilme ja valkoiset hiukset jo sano
mitään. Mies ja alaston ase, Hei, me lennetään!, Spyhard, Scary Movie... Tämä jätkä on tehnyt historiaa niin monessa parodisessa elokuvassa, ettei mitään rajaa. Ja miten kukaan voisi vastustaa noita lutuisia kasvoja! Ei ihme, että koko perhe suunnitteli vitsillään, että paritettaisiin Leslie Nielsen perheen mummon kanssa. Ainakaan ei tulisi koskaan tylsää, ja pienet kielimuurit vanhusten välillä saataisiin rikottua heti pienellä slap-stickillä! Eikä herra kyllä kitsastellut nuorenakaan ulkonäön puolesta (ks. oikeammainen kuva) ja ylipäätään Nielsen teki uransa aikana yli 200 elokuva esiintymistä. Jack Effron, pistäpä paremmaksi!

James Cromwell
syntynyt: 1940

Otetaan vaihtelun vuoksi vähän nuorempaakin käpyä esille. Vieressä oleva kuva ei ole ehkä Cromwellista se kaikkein edustavin, mutta otin tuon kuvan siihen tarkoituksella, sillä se viittaa elokuvaan, josta suuresti pidän: Babe - urhea possu.

Elokuvassa Cromwell esittää tyynen rauhallista farmaria, joka on perjaatteessa vaiteliaan suomalaisen miehen perikuva. Jo pienenä, kun näin leffan ensimmäistä kertaa elokuvateattereissa, jokin tässä hahmossa vetosi minuun. Ei tietenkään millään pervolla tavalla, vaan ajatuksena, että jos minulla olisi ukki, se olisi juuri tuollainen: hiljainen, mutta päättäväinen, paikkansa tunteva ja lempeä. Edelleen minussa kytee platonimainen ideaalinen ajatus ukista, joka on juuri Cromwellin näköinen ja oloinen.

Lähiaikoina kyseinen näyttelijä nousi mieleeni, kun selailin tämän tietoja imdb:ssä. Heppu on esiintynyt I'robotissa. "Missä muka?" ihmettelin todenteolla, kunnes oivalsin, että Cromwell oli esittänyt siinä vain lyhyen pätkän murhattua äijää, ja senkin hologrammina. Jokin oli siinä minusta aivan tavattoman hassua.

Patrick Stewart
syntynyt: 1940

"Rullis!" meikäläinen huudahtaa aina kun näkee tämän herran.
Vaikka Stewardin joutuminen rullatuoliin on minulle melkoinen mysteeri, hänessä on jotain, joka saa sydämeni heltymään. En tiedä johtuuko se lempeistä kasvoista, jotka on riisuttu kokonaan jostain niinkin turhasta kuin hiuksista. Vai kenties arvokkaasta auktoriteetistä, jonka hän luo olemuksellaan? Vaikea sanoa. Totuus vain on se, että jokin tässä herrassa saa suupieleni nousemaan pystyyn.

Näyttelijänä Steward on tunnettu, vaikka alunperin tunnenkin hänet lähinnä X-menistä. Kun kuitenkin katsoo useampiakin elokuvia, huomaa, että hän esiintyy ihan pienissäkin rooleissa yllättävän monessa rainassa, mm. Spider-manissa. Ja ennen kaikkea, Steward on tietenkin tunnettu Star Trekistä Captain Picardina. (Alla olevassa kuvassa hän ei ole kovinkaan "amused". Koska hänellä ei ole pyörätuoliaan?)
















Ian McKellen
syntynyt: 1939

Miten minusta tuntuu, että tässä liikutaan X-men-linjalla...

Hassua kyllä, Ian McKellen nimenä on ollut minulle melkolailla hepreaa, kun taas kasvona hän on ollut paljon läheisempi (tämä on ongelmana useimpien näyttelijöiden kohdalla, sillä nimimuistini on aika huono).
Taas voidaan luetella monta elokuvaa: X-men, Taru Sormusten Herrasta, erinäisiä ääninäyttelyitä esimerkiksi Kultaisessa Kompassissa...

Ehkä juuri arvostukseni Ian McKelleniä kohtaan tulee juuri hänen jylhästä äänestään, joka uhkuu voimaa ja viisautta. Jokainen joka on nähnyt Gandalfin huutavan: "you shall not pass", ymmärtää mitä tarkoitan. Näin muuten Gandalfiin liittyen...



McKellen on nimenomaan näyttelijänä minulle merkityksellinen. Häneen ei, kumma kyllä, liity mitään sentimentaalisia tunteita kun taas ylläolevissa sitä tuntuu olevan paljonkin. Se on sinällään harmi, sillä tämäkin herra on loistava näyttelijä, ja jos olen yhtään tulkinnut väärin hänen töittensä kautta, niin McKellen on varmasti myös loistava persoona!

Jotenkin minulla on sellainen tunne, että jokin ihana vanha patu puuttuu, mutta olkoon. Päivitän tätä postausta, mikäli minulle jokin herra tai rouva mieleen tulee. Siitä puheenollen: miksi kukaan yllämainituista näyttelijöistä ollut nainen? Olenko jokin sovinisti, ja väitän, etteivät naiset voi olla vihättäviä vanhoina? Korjataan asia! Seuraavan kerran kun kirjoitan, aion tehdä selkoa hieman suosikki naisnäyttelijästäni (pidetään tunnelma tiiviinä, enkä nyt paljasta kuka hän on). Sääli kyllä, hän ei ole edes vanha, tuskin kolmeakymmentä. Ehkäpä olen sittenkin sovinisti? :/

Kahden ilmeen mies?

Katsoin ensimmäisen tunnin eilisestä Indiana Jones -elokuvasta (häpeäkseni on myönnettävä, etten ole nähnyt vieläkään yhtään Indy-leffaa kokonaan). Se jäi harmittavan hauskaan/jännään paikkaan, joten oli hieman sääli laittaa televisio kiinni ja ruveta nukkumaan. Ainoa harmitus ei ollut ainoastaan elokuvan jättäminen kesken, vaan erään mielenkiintoisimman näyttelijän työn, tai no, lähinnä eleiden, ilmeiden ja ruumiinkielen seuraaminen keskenjättö. Puhun tietenkin Harrison Fordista.

Oma suhteeni Fordiin on käytännössä kokonaan peräisin Star Warsseista. Vaikka saagasta ensimmäisenä tutustuinkin Episode I:een, ehdin katsoa hyvin pienenä myös vanhat elokuvat. Han Solon hahmon itsepäisyys, ylimielisyys ja tietty röyhkeä elekieli sekä tietenkin yleinen ego, tekivät minuun vaikutuksen noin hahmotasolla, ja täytyy myöntää, että olin melko ihastunut tähän avaruus-cowboyhin (vaikkei hän tosiaankaan ollut poikkeus, sillä olen ollut ihastunut varmaan kaikkiin sarjan miespäähenkilöihin).

Star Warssien myötä muita Harrison Ford -leffoja alkoi tulla vastaan hyvin hitaasti. Isäpuoleni osti kyperpunk-kalssikko Blade Runnerin, johon tykästyin paljon, en kuitenkaan tällä kertaa Fordin takia, vaan tarinan. Television kautta katselin myös muita Ford-leffoja (mm. Airforce One), mutta harmillisesti nekin jäivät lähinnä naurettavaksi hömpäksi. Silti ajatuksissani kummitteli edelleen kuva hurmaavan röyhkeästä Han Solosta, joka kaataa kaikenlaiset miehet ja naiset. Eri merkityksessä tietenkin. Aina jotakin Ford-leffaa katsellessani pääsee susta rakastunut huokaus, ja ajatus: "kyllä Harrison Ford saisi ottaa minut koska tahansa". Ihme juttu, häiskä kun sattuu olemaan nykyään melkein 70-vuotias.

Meidän äitimme ei puolestaan voi sietää Harrison Fordia. Hänen mielestään ainoastaan Tom Cruise voittaa Harrison Fordin ällöttävyydellään. Ensimmäisen kerran kun katsoimme yhdessä Blade Runneria, hän lopetti elokuvan kesken ja sanoi Fordin olevan vain kahden ilmeen mies: suu auki ja suu kiinni. Siitä sitten oli lähellä alkaa kiivaskin väittely, sillä minun ja veljeni suhde Han Soloon, ja siten Harrison Fordiin, on niin konstailematon, nostalginen ja huumorintäytteinen, että loukkauskin Fordia tai hänen esittämään hahmoa kohtaan, on kuin joku loukkaisi koko elokuvaa.

Jaa, vai kahden ilmeen mies? Katsokaapas tätä koostamaani kuvasarjaa, joka todistaa paatuneimmallekin Harrison Ford -vihaajalle, että tämä mies osaa näytellä tunteella ja ennenkaikkea ilmeellä! May I interduce you: many faces of Harrison Ford!

Ja meikäläisellä on taas helvetin hauskaa.

Joulun lähestyessä on hyvä ilmaista myös täällä blogissa, millaisia lahjoja toivoisin pukin tuovan. Näin elokuviin liittyen odotan saavani yhden tai useamman lahjakortin esimerkiksi Top Teniin, jonka kautta saisin myöhemmin ostella DVD:tä. Muun muassa Kill Billit minulta puuttuvat edelleen, ja "uusista" elokuvista I Love You, Philip Morris ja Inception olisi mukava saada hyllyyn komeilemaan. Listaa voisi jatkaa pitemmällekin, mutta jääköön nyt mokoma toistaiseksi.
Lisäksi kuulin jo parilta kaveriltani Helsingin pienestä leffapuodista, vai mikähän se nyt oli, jossa saattaisi hyvinkin olla vähän harvinaisempia elokuvia, jotka olisi todella ihanaa saada omaksi. Muun muassa anime-elokuva Rebuild of Evangelion 1.0 olisi saatava. Myös Finnkinon elokuvaliput olisivat mukava plussa!

Mutta nyt menen syömään torttua! :p

Sosialisoitumista Pokemonin äärellä

Olin itsenäisyyspäivänä hyvällä toverillani katsomassa kaikki neljä suomennettua Pokemon-elokuvaa. Oli karkkia, sipsiä ja muuta naposteltavaa, sekä eeppisen nostalgisia kohtauksia fiilisteltävänä Pokemon-maailman äärellä. Vaikka elokuvat eivät mitenkään itsenäisyyspäivään liittyneetkään, niin hittoakos sillä: minulla oli ainakin mukavaa.

En rupea nyt erittelemään Pokemon-leffoja, saati arvostelemaan niitä, koska ne ovat ehkä liian pyhiä, jotta niihin voisi kajota hyvässä tai pahassakaan mielessä. Sen sijaan on pakko ottaa esille Pokemon-ilmiö, johon minäkin otin oman pienen osani ollessani nappula.

Muistan erittäin hyvin ensimmäisen Pokemon-jakson katsomiseni. Olin katsonut tavanomaiset lastenohjelmat, kun sitten maikkarilta tuli ilmoitus "seuraavaksi: Pokemon". Jahas, mikähän tämä nyt on? "Joku keskusteluohjelma", heitti pikkuveljeni. Kumma kyllä, sitä sitten jäi selvittämään tämän ohjelma-formaatin taustaa, ja kas kummaa: huippuhittihän siitä tulikin, kuka tietää miksi. Silti sitä aina halusi nähdä seuraavan jakson, täyttää äkkiä 10-vuotta ja omistaa oman Pokemonin.

Pokemon oli ilmiönä ennenkaikkea kaupallinen ja addiktoiva. "Nappaa ne kaikki!" Itse ainakin olin hulluna Pokemon-tarroihin, joita sitten tuli keräiltyä melkoinen määrä (sellaisinaan ostettuina, karkkien kautta). Kuten monet muutkin, keräilin myös hieman kortteja, mutta olin myös valtavan ihastunut niihin Pokepallo-karkkeihin, joiden sisällä oli aina jokin pieni Pokemon-figuuri. Niillä oli sitten kiva leikkiä takapihalla nurmikossa.

Vaikka Pokemon-sarja tai -elokuvat eivät ehkä ole visuaalisesti eivätkä juonellisesti kovinkaan kummoisia (eivät ainakaan enää tänä päivänä, puhumattakaan siitä, että katsoin kolme ensimmäistä leffaa ensimmäistä kertaa), mitäpäs tuosta. On elokuvien katsomisessa paljon muutakin kuin pelkkä elokuva. Se on myös sosiaalinen tapahtuma. Ehkäpä siksi mielipuuhaani onkin viettää leffailtaa kavereiden kanssa, joko sitten kotona tai elokuvateattereissa. Minusta mitkään baari-illat tai bileet eivät voita rauhallista illanviettoa naposteltavien, rauhallisen ilmapiirin, hyvän (tai miksei naurettavan huononkin) elokuvan ja hyvien ystävien kesken. Rehellisesti voin sanoa sen olevan minun juttuni.