En rupea nyt erittelemään Pokemon-leffoja, saati arvostelemaan niitä, koska ne ovat ehkä liian pyhiä, jotta niihin voisi kajota hyvässä tai pahassakaan mielessä. Sen sijaan on pakko ottaa esille Pokemon-ilmiö, johon minäkin otin oman pienen osani ollessani nappula.
Muistan erittäin hyvin ensimmäisen Pokemon-jakson katsomiseni. Olin katsonut tavanomaiset lastenohjelmat, kun sitten maikkarilta tuli ilmoitus "seuraavaksi: Pokemon". Jahas, mikähän tämä nyt on? "Joku keskusteluohjelma", heitti pikkuveljeni. Kumma kyllä, sitä sitten jäi selvittämään tämän ohjelma-formaatin taustaa, ja kas kummaa: huippuhittihän siitä tulikin, kuka tietää miksi. Silti sitä aina halusi nähdä seuraavan jakson, täyttää äkkiä 10-vuotta ja omistaa oman Pokemonin.
Pokemon oli ilmiönä ennenkaikkea kaupallinen ja addiktoiva. "Nappaa ne kaikki!" Itse ainakin olin hulluna Pokemon-tarroihin, joita sitten tuli keräiltyä melkoinen määrä (sellaisinaan ostettuina, karkkien kautta). Kuten monet muutkin, keräilin myös hieman kortteja, mutta olin myös valtavan ihastunut niihin Pokepallo-karkkeihin, joiden sisällä oli aina jokin pieni Pokemon-figuuri. Niillä oli sitten kiva leikkiä takapihalla nurmikossa.
Vaikka Pokemon-sarja tai -elokuvat eivät ehkä ole visuaalisesti eivätkä juonellisesti kovinkaan kummoisia (eivät ainakaan enää tänä päivänä, puhumattakaan siitä, että katsoin kolme ensimmäistä leffaa ensimmäistä kertaa), mitäpäs tuosta. On elokuvien katsomisessa paljon muutakin kuin pelkkä elokuva. Se on myös sosiaalinen tapahtuma. Ehkäpä siksi mielipuuhaani onkin viettää leffailtaa kavereiden kanssa, joko sitten kotona tai elokuvateattereissa. Minusta mitkään baari-illat tai bileet eivät voita rauhallista illanviettoa naposteltavien, rauhallisen ilmapiirin, hyvän (tai miksei naurettavan huononkin) elokuvan ja hyvien ystävien kesken. Rehellisesti voin sanoa sen olevan minun juttuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!