Ihmisen pahuus

Olen viime aikoina katsonut useammankin elokuvan, eteenkin nyt pääsiäislomalla, joista olisi mukava kertoa juuri tämän pahuus-teeman kautta, kuten otsikosta näkeekin. Käsiteltävät elokuvat ovat ruotsalainen elokuva Pahuus (Ondskan), suomalainen angsti-mättö Koti-ikävä, juuri nyt elokuvissa pyörivä Vuosi Elämästä sekä Saw-saagan kolme ensimmäistä osaa.

Olin tavattoman ikävystynyt, joten kipitin hyvälle toverilleni katsastamaan pari elokuvaa. Ensimmäisenä oli juuri vuorossa tämä Ondskan, mikä yllätti minut erittäin positiivisesti, luultavasti juuri toimivan ja suorastaan täydellisesti päättyvän tarinansa ansiosta.

Tilanne on seuraava. 16-vuotias poijan nuljake (vaikka näyttelijä näyttää vähintään kaksikymppiseltä) ei menesty koulussa, vaan tappelee ja häiriköi jatkuvasti kotiseudullaan, joten vanhemmat päättävät lähettää hänet yksityiskouluun. Uudessa koulussa poika joutuu kuitenkin nopeasti siellä vallitsevan hierarkian, kurin ja sääntöjen silmätikuksi, jota ylläpitää koulun "oppilaskunta". Tarina käsittelee fyysistä ja henkistä välivaltaa, kuinka vaikeaa siihen on puuttua ja miten vaikeaa sitä vastaan on taistella.

Tarina kulkee jouhevasti kohtauksesta eteenpäin, näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä eikä kokonaisuus kärsi juuri mistään. Huumoria löytyy (kaverini kanssa naureskeltiin tarinan homo-eroottiselle tunnelmalle), mutta synkkyys on jatkuvasti läsnä myös elokuvan onnellisimmissa kohtauksissa. Päähenkilön tarina lähteekin käyntiin paskaisena ja elokuvan loppupuolella hän on niin surkeassa jamassa, että ihan kauhulla odottaa lopetusta: hän on menettänyt ainoan ystävänsä, tyttönsä ja koko tulevaisuutensa. Kuitenkin elokuva saa huikean käänteen ja huipentuu täydelliseen katharsikseen, minkä kautta elokuvan katsomisesta jäi kaikesta kurjuudestaan huolimatta helvetin hyvä fiilis. Viisi tähteä. Tack och hejdå.

Katsottiin sitten heti perään suomalainen Koti-ikävä-draama, joka tuli hiljattaen myös televisiosta. Tästä elokuvasta ei suinkaan jäänyt yhtä hyvä fiilis kuin Ondskanista, mutta sillä oli tietyt hetkensä.

Kuten ruotsalaisessa elokuvassa, Koti-ikävässäkin päähenkilönä on nuori Sami-poika, joka viedään väkisin perheensä luota uuteen ympäristöön. Hän joutuu kohtaamaan paitsi psykiatrisen laitoksen asukit ja hoitajat, myös ennen kaikkea itsensä, menneisyytensä ja ongelmansa.

Jos pahuus oli Ondskanissa suoria tekoja, kuten nyrkkitappeluita, simputtamista, paskan kaatamista niskaan ja niin pois päin, Koti-ikävässä pahuus on piilossa, ihmisessä itsessään. Monet elokuvan tapahtumista ovatkin suomalaiselle kulttuurille turhankin tuttuja: mielenterveyden häiriöitä, päihteiden väärinkäyttöä, asioiden pitämistä omana tietonaan, hiljaisuutta. Kaikki kasaantuneina aiheuttavat enemmän tai vähemmän peruuttamattomia ja ikäviä asioita, pahuutta. Koti-ikävässä juuri yksi tietty, erittäin häiritsevä kohtaus, on kaiken tämän huipentuma. Ne, jotka ovat elokuvan nähneet tietävät mitä tarkoitan, ja ne, jotka eivät ole sitä nähneet, ymmärtävät varmasti heti kun näkevät sen. Häiritsevää pahuutta.

Kun häiritsevästä puhutaan, on vaikeaa sivuuttaa Sawin suorastaan sairasta tarinaa. Tämä saaga jos mikä, kertookin ihmisen pahuudesta, siitä, kuinka salaisuudet, asioiden pimittäminen, fyysinen/henkinen pahoinvointi ja vaikeiden asioiden kasaantuminen ihmismieleen aiheuttavat lopulta suunnatonta pahuutta, joka suuntautuu nimenomaan väkivaltana toisia ihmisiä kohtaan.
Elokuvat ovatkin minusta tähän mennessä ajateltuna gorehtavaa psykologista-trilleriä kuin kauhua, sillä enemmän kuin mitään, ne käsittelevät ihmisten reaktioita suurten valintojen (elämä tai kuolema) edessä. Vastaavaa kauhu-skenaariota edustaa esimerkiksi Cube.

Sawin kolme ensimmäistä osaa ovat minusta tässä kohdin varsin loistavia elokuvia, oli sitten kyse kauhusta tai trilleristä. Vaikka jokaisessa rainassa väkivaltaa ei kaihdeta, elokuvien juonet ja jokaisen uhrin tarinat ovat sanalla sanoen mielenkiintoisia. Miksi hahmot ovat Jigsawin kidutettavana, miten he aikovat selvitä tilanteestaan? Saweissa kuitenkin parasta on lopetus. Jokaisen elokuvan lopetus onkin ollut joka kerta suorastaan huima, yllättävä ja mielenkiintoinen, mikä sai ainakin minut pyörälle päästäni noin elokuvallisena kerrontakeinona. Lisäksi on korostettava sitä, että elokuvat linkittyvät todella toimivasti toisiinsa, ja lisäävät näin sarjan mielenkiintoa kokonaisuutena.

Mitä Jigsawin pahuuteen tulee, elokuvissa on nähty vastaavia hulluja aikaisemminkin. Hahmo tahtoo kostaa ihmisille näiden tekemät vääryydet tai opettaa heille elämänsä arvon väkivallan kautta. Noin äkkinäisesti mieleen tulee esimerkiksi Sevenin murhaaja, joka raa'oilla teoillaan korostaa rakastamiaan arvoja, sekä Fight Clubin Tyler Durden, joka täydellisen pohjalla olemisen kautta haluaa vapauttaa ja auttaa ihmiset ulos kapitalistisen maailman kynsistä. Vaikka harvemmin tämän kaltaisia hahmoja kohtaan ei tunne sympatiaa, itse jotenkin pidän sairaan-neron hahmosta, joka väkivaltaisilla teoillaan haluaa luoda jotain hyvää (mistä tulee
mieleen V for Vendetta). En tiedä, mutta minua tälläiset "sairaat-nerot" ovat kiehtoneet kaikista pahiksista aina eniten, mitä kautta minulle tuli mieleen Hannibalin hahmo Uhrilampaista (ei huono elokuva sekään [kuva alla]).

Pahuuden kosketus voi olla jollain kierolla tavalla kiihottava.

Vietin lauantaina äitini kanssa aikaa Helsingissä, ja päätimme mennä shoppailemisen ja syömisen jälkeen elokuviin. Äiti ehdotti minulle Iltapäivää Toscanassa sekä tätä britti-elokuvaa Päivä Elämästä. Valitsin intuition pohjalta jälkimmäisen, ja olen iloinen että tein sen. Vaikka slice-off-life -tyyliset elokuvat eivät kuulu elokuviin, joita yleensä katson (viimeisin vastaava taisi olla Sideways, jonka katsoin vuosi takaperin) tämä oli todella koskettava ja kaikin puolin hieno elokuvalöytö.

Tarina on yksinkertainen, kaunistelemattomalla tavalla koskettava ja mielenkiintoinen. Se kertoo lyhyesti sanottuna pariskunnasta, jotka vuoden aikana elämät normaalia elämäänsä, samalla kohdaten ja auttaen ihmisiä heidän omissa angsteissaan. Ihanteellinen pariskunta on elokuvassa särkymätön loppuun saakka, toisin kuin eräs tarinan naiivisella tavalla humoristinen sivuhenkilö, joka hajoaa pikku hiljaa omaan teeskentelyynsä. Hahmo toi muuten näin sivumennellä sanoen mieleeni erään koulutoverini (noin ulkonäöltään), mutta elokuvan edetessä huomasin hänessä liian paljon piirteitä, jotka muistuttivat minua itseäni: hajamielinen, tahditon, yksinäinen. Ehkäpä siksi koin hahmon kohtalon melko surullisena ja lähdin elokuvateatterista melko kaihomielisenä.

Mutta... Kuinka näin katkeran-suloisessa tarinassa voi olla pahuutta? Noh, jos kiusallisen tarkkoja ollaan, elokuvasta pitäisikin suorastaan etsimällä etsiä pahuutta. Ehkäpä voisikin puhua juuri sen puutteesta. Vaikka usein pidänkin rujojen, raakojen ja väkivaltaisten tarinoiden intensiivisyydestä ja sairaasta kauneudesta, Vuosi Elämästä muistuttaa, että elokuva voi olla hyvä ilman pahuuttakin.