Isäni on sanonut Tom Hanks -elokuvista, että ne ovat joko huonoja tai surullisia. Pitemmän päälle kyseinen luokittelu pitää paikkansa: Sotamies Ryan oli melkolailla surkeaa katseltavaa (lukuunottamatta alkukohtausta), ja Tom Hanksin komedialliset draamat, kuten Terminaali, ovat sitten enemmän tai vähemmän surullisia ja liikuttavia.
Samaa voisi sanoa myös viikonloppuna tulleesta Forrest Gumpista. Tarina on koskettava ja liikuttava, mutta isäni sanoista poiketen siinä on jotain muutakin. Tietynlaista herttaisuutta ehkäpä?
Enpä tiedä, itseeni jotenkin kyseinen elokuva vaikutti jotenkin katkeransuloisesti. Kuka ihminen on niin nero, että pystyy luomaan uskottavan tarinan miehestä, joka tekee ihmeellisiä tekoja pitkin elämäänsä, ja lisäksi juoksee, juoksee ja juoksee, vaikka haluaisi vain olla aloillaan rakkaansa kanssa. Toinen lähes yhtä loistava elokuva kaikkeen kykenevästä miehestä on ehkä Burtonin Big Fish, mutta Forrest Gumpissa oli vielä Big Fishiäkin enemmän tietynlaista uskottavuutta, hellyyttä ja juuri mainitsemaani herttaisuutta. Ehkä ajatus tulee päähenkilöstä itsestään, joka ei teoistaan huolimatta ole mikään täydellisen ihmisen kiiltokuvaversio, tämän surumielisestä elämästä, ja tärkeistä naisista siinä. Forrest Gumpissa päähenkilö myös menettää enemmän kuin saa: juoksemisesta huolimatta hän tuntee olevansa yhä viimeinen.
En siis ihmettele, että Nyt-liite (jota lähes sokeasti uskon elokuvien arvosteluissa) antoi elokuvalle viisi tähteä. Sen se ansaitseekin, ja myös Tom Hanks, joka onnistuu näyttelemään niin spontaanisti Forrestia, tyypillisestä Hollywood-sankarista poikkeavaa hahmoa.
Pitäisi varmaan vaihtaa sananen isän kanssa. Tom Hanks -elokuvat voivat olla huonoja, surullisia, mutta myös herttaisia. Jos Forrest Gump ei riitä tätä todistamaan, niin otetaan valttikortiksi sitten Toy Storyt, joiden alkuperäisversiossa Tom Hanks toimii Woodyn ääninäyttelijänä. Johan muuttuu papankin mielipide.
27. lokakuuta 2010
23. lokakuuta 2010
Liekit tanssii ja konekivääri soi
Eilen Teemalta sattui tulemaan elokuva, jota en ollut aikaisemmin nähnyt. Kyseessä oli sotaelokuva (?) Ilmestyskirja nyt. Nyt-liite oli arvostellut elokuvan viidellä tähdellä, ja nyt katsottuani kyseisen rainan täytyy hieman ihmetellä miksi. Myönnettäköön, etten ole mikään sotaelokuvien suuren suuri kuluttaja, mutta osaan kyllä nauttia niistä, ja joitakin sotaelokuvia pidän suorastaan loistavina! Nyt kuitenkin Ilmestyskirja nyt saa minulta korkeintaan ehkä kolme tähteä.
Miksi? Lyhyesti: alku oli hyvä ja kiinnostava, mutta loppu lopahti. Tiedän kyllä, että kyseinen elokuva on genrestään poikkeava, eivätkä monet sitä edes sano sotaelokuvaksi. Omalle mielelleni se oli kuitenkin ehkä hieman väsyttävää seurattavaa loppua kohden, enkä loppujen lopuksi edes pitänyt elokuvan loppuratkaisusta, koska se oli niin kaiken poissulkeva.
Myönnettäköön, että elokuvan ansioita ovat tietenkin se kuuluisa lentokonekohtaus Wagnerin soidessa taustalla, elokuvan idean kiinnostavuus sekä se, että viimeinkin pystyn muistamaan seuraavana aamuna hahmojen nimet ja päällimmäiset luonteenpiirteet. Hyvä minä. Kuitenkin elokuvan loppupuoli kävi sen verran tylsäksi, etteivät edes Harrison Fordit sitä pelasta.
Harrastakaamme nyt kuitenkin hieman deduktiivista päättelyä, eli siirtykäämme yksityisestä asiasta yleiseen. Nyt nimittäin mieleni tekee esitellä ja arvostella top 5 parhaat sotaelokuvat! Aloitetaan listan pohjalta, vaikkei se todellakaan mitään pohjasakkaa olekaan.
5. Päivä ilman sotaa
Tämä on kyllä yksi niistä harvoista sotaelokuvista, jotka osoittavat ihmisen rauhanomaisena ja ennen kaikkea ystävällisenä ja humaanisena olentona: vastapuolella on aivan samanlaisia ihmisiä perheineen niin kuin mekin. Tämäkin raina kuuluu niihin elokuviin, jotka on katsottava vuosittain, yllättäen aina joulun alla, sillä niihin tapahtumiin elokuvan tarinakin sijoittuu.
Jokaisen katsomiskerran jälkeen itselleni on jäänyt hyvät fiilikset ja herännyt toivo siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä toiselle, ja ehkä jonain päivänä kaikki maapallon ihmiset vain lopettaisivat sotimisen ja yhdistyisivät sopuisaksi maailmankansaksi. Ikävä kyllä on sitten palattava todellisuuteen, ja meikäläinen tuomitsee koko elokuvan liian optimistiseksi ja pasifistiseksi. Ehkäpä siksi tämä sotaelokuva ei pääse listaykköseksi.
4. Full Metal Jacket
"GET THE FUCK DOWN OF MY OBSTACLE!"
Ironisuudessaan "täysi metallitakki" on loistava elokuva. Se vääristelee, stereotypisoi, värittelee ja kärjistää ihmisiä ja tilanteita, ja luo niistä paikoin tyrskyttävän hauskoja. Huumorin käntöpuolena toimii sitten tietenkin elokuvan synkeä puoli, joka huumorin tavoin ei ole väkisin väännettyä vaan luontevaa ja ennenkaikkea toimivaa: elokuva kulkee jouhevasti, mikään kohtaus ei tylsistytä ja hahmot jäävät mieleen.
Eniten luonnollisesti draamasta ja huumorista pitävänä ihmisenä innostuin elokuvan alkupuolesta ja sotilaiden koulutusvaiheesta. Veljeni oli myös maininnut, että elokuvassa on täysin minun henkinen hahmo. Ei kestänyt kauaakaan kun tunnistin tämän: lihava virnistelijä, joka ei läpäise edes kuntotestiä kiitettävästi (ei siis mitenkään tarkoittaen, että olisin itse lihava. Pois se minusta). Sitten tilanne muuttuu: virnistelijästä tulee vakava ja viileä sotilas, joka hautoo kostoa vääryyksistä, joita on joutunut kestämään. Jouduin todistamaan elokuvaa katsoessa omankin mieleni hulluuden.
Minä: Noni! Nyt kyllä ampuisin ton komentajan, saatana!
*PANG*
Minä: Oho, noni. Mutta nyt kyllä... Nyt kyllä tappasin ittenikin, kun niin peruuttamaton juttu kuitenkin...
*PANG*
Minä: Jahas.
Veli: Sanoinhan, että toi on ihan sinä.
3. Kirjeitä Iwo Jimalta
Käydäänpä sitten Japanin ihmeellisen saarivaltionkin puolella. Perjaatteessa tämä elokuva voisi olla Full Metal Jacketkin paikalla, mutta olkoon. Laitetaan Iwo Jima kolmoseksi vaikka sitten vain Ken Watanaben takia.
Iwo Jima ei sinällään eroa perus sotaelokuvista. Perus räimintää, draamaa, kiinnostavia hahmoja ja tilanteita löytyy hienoista efekteistä puhumattakaan. Minun on siis todella vaikea sanoa, minkä takia juuri Iwo Jima on sattunut elokuvana minua koskettamaan. Onko kyse kenties japanilaisten eriskummallisesta taistelumoraalista ja -säännöistä? Inhimillisistä hahmoista, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat japanilaisesta auktoriteetti- ja kollektivimikulttuurista? Paha sanoa. Kuitenkin Kirjeitä Iwo Jimalta jaksaa kerta kerralla koskettaa ja kiinnostaa, vaikkei se sinällään tuo mitään uutta sotaelokuvagenreen.
2. Das Boot
Klaustrofoobikkolle ei voi suositella tätä elokuvaa, puhumattakaan siitä, joka on saanut traumat Titanicista. Das Boot on loistava kuvaus miehistöstä, joka janoaa taistelua, mutta tosipaikan tullen haluaa vain pitää henkiriepunsa, ja osoittaa sen kautta suunnatonta elämänhalua, kekseliäisyyttä ja sisua. Saksalaisesta alkuperästä on annettava plussaa, puhumattakaan ajatuksesta, että nyt ollaan "vihollisten" puolella, ja tarkastellaan toista maailmansotaa heidän näkökulmastaan.
Hahmot ovat kiinnostavia ja sympaattisia, vitsit naurattavat (vaikka saksalaisia ovatkin) ja musiikit ovat kauniita ja tarttuvia: kukapa ei voisi vastustaa Tipperery-songia!
Itse on mainittava Das Bootista vielä tunnelma, joka on pitkin elokuvaa loistava. Vaikka alku hieman tökkiikin ja on unettava, se toimii hienona vastapainona elokuvan toiminnalle. Muistan kun katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa. Ensin tuskastelin ääneen: "miksei ne jo taistele! Tulisi jo vihollisia ja tappelua ja räiskintää!" Sitten kun viimein taistelukohtaus tuli, toivoin sen vain loppuvan. Piinaava tunnelma, hiljaisuus, tutkan karmiva piipitys ja lopulta hirmuinen ajatus miehistön hukkumisesta pienessä sukellusveneessä saivat sen aikaan.
Ja ennen kaikkea, elokuva loppuu mitä parhaiten, ja pistää miettimään.
1. Tuntematon sotilas (Edvin Laineen versio)
Tarvitseeko tätä kalssikkoa sen kummemmin avata? Tämä elokuva vain yksinkertaisesti kuuluu niihin, jotka vain on nähtävä kerran vuodessa itsenäisyyspäivänä koko perheen kanssa. Siksi Tuntemattomaan liittyy paljon hyviä muistoja, sekä elokuvan, että kirjan kautta.
En voi sanoa kuin, että kympin arvoinen suoritus ohjaajalta, näytteijöiltä, erikositehosteiden tekijöiltä ja tarinan uskollisuudelta, sillä koko elokuva on kokonaisuudessaan niin hieno, hauska ja kekseliäs, ettei mitään rajaa. Ainoana miinuksena voi mainita hahmojen vanhan iän elokuvassa, mutta se on pieni murhe, sillä en yksinkertaisesti vain voi ajatella Tuntemattoman hahmoja muunkaanlaisina kuin Laineen elokuvassa. Vanhala hihittelee paitaansa, Riitaoja nyrpistelee ja itkee, Lehto puolestaan on yrmeä jörö, jonka leuka on niin pitkä ettei edes kypärän lenkki mahdu sen alta. Loistavaa, lyhyesti sanottuna loistavaa.
"Aijaij, on niin kukkasta että!"
Miksi? Lyhyesti: alku oli hyvä ja kiinnostava, mutta loppu lopahti. Tiedän kyllä, että kyseinen elokuva on genrestään poikkeava, eivätkä monet sitä edes sano sotaelokuvaksi. Omalle mielelleni se oli kuitenkin ehkä hieman väsyttävää seurattavaa loppua kohden, enkä loppujen lopuksi edes pitänyt elokuvan loppuratkaisusta, koska se oli niin kaiken poissulkeva.
Myönnettäköön, että elokuvan ansioita ovat tietenkin se kuuluisa lentokonekohtaus Wagnerin soidessa taustalla, elokuvan idean kiinnostavuus sekä se, että viimeinkin pystyn muistamaan seuraavana aamuna hahmojen nimet ja päällimmäiset luonteenpiirteet. Hyvä minä. Kuitenkin elokuvan loppupuoli kävi sen verran tylsäksi, etteivät edes Harrison Fordit sitä pelasta.
Harrastakaamme nyt kuitenkin hieman deduktiivista päättelyä, eli siirtykäämme yksityisestä asiasta yleiseen. Nyt nimittäin mieleni tekee esitellä ja arvostella top 5 parhaat sotaelokuvat! Aloitetaan listan pohjalta, vaikkei se todellakaan mitään pohjasakkaa olekaan.
5. Päivä ilman sotaa
Tämä on kyllä yksi niistä harvoista sotaelokuvista, jotka osoittavat ihmisen rauhanomaisena ja ennen kaikkea ystävällisenä ja humaanisena olentona: vastapuolella on aivan samanlaisia ihmisiä perheineen niin kuin mekin. Tämäkin raina kuuluu niihin elokuviin, jotka on katsottava vuosittain, yllättäen aina joulun alla, sillä niihin tapahtumiin elokuvan tarinakin sijoittuu.
Jokaisen katsomiskerran jälkeen itselleni on jäänyt hyvät fiilikset ja herännyt toivo siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä toiselle, ja ehkä jonain päivänä kaikki maapallon ihmiset vain lopettaisivat sotimisen ja yhdistyisivät sopuisaksi maailmankansaksi. Ikävä kyllä on sitten palattava todellisuuteen, ja meikäläinen tuomitsee koko elokuvan liian optimistiseksi ja pasifistiseksi. Ehkäpä siksi tämä sotaelokuva ei pääse listaykköseksi.
4. Full Metal Jacket
"GET THE FUCK DOWN OF MY OBSTACLE!"
Ironisuudessaan "täysi metallitakki" on loistava elokuva. Se vääristelee, stereotypisoi, värittelee ja kärjistää ihmisiä ja tilanteita, ja luo niistä paikoin tyrskyttävän hauskoja. Huumorin käntöpuolena toimii sitten tietenkin elokuvan synkeä puoli, joka huumorin tavoin ei ole väkisin väännettyä vaan luontevaa ja ennenkaikkea toimivaa: elokuva kulkee jouhevasti, mikään kohtaus ei tylsistytä ja hahmot jäävät mieleen.
Eniten luonnollisesti draamasta ja huumorista pitävänä ihmisenä innostuin elokuvan alkupuolesta ja sotilaiden koulutusvaiheesta. Veljeni oli myös maininnut, että elokuvassa on täysin minun henkinen hahmo. Ei kestänyt kauaakaan kun tunnistin tämän: lihava virnistelijä, joka ei läpäise edes kuntotestiä kiitettävästi (ei siis mitenkään tarkoittaen, että olisin itse lihava. Pois se minusta). Sitten tilanne muuttuu: virnistelijästä tulee vakava ja viileä sotilas, joka hautoo kostoa vääryyksistä, joita on joutunut kestämään. Jouduin todistamaan elokuvaa katsoessa omankin mieleni hulluuden.
Minä: Noni! Nyt kyllä ampuisin ton komentajan, saatana!
*PANG*
Minä: Oho, noni. Mutta nyt kyllä... Nyt kyllä tappasin ittenikin, kun niin peruuttamaton juttu kuitenkin...
*PANG*
Minä: Jahas.
Veli: Sanoinhan, että toi on ihan sinä.
3. Kirjeitä Iwo Jimalta
Käydäänpä sitten Japanin ihmeellisen saarivaltionkin puolella. Perjaatteessa tämä elokuva voisi olla Full Metal Jacketkin paikalla, mutta olkoon. Laitetaan Iwo Jima kolmoseksi vaikka sitten vain Ken Watanaben takia.
Iwo Jima ei sinällään eroa perus sotaelokuvista. Perus räimintää, draamaa, kiinnostavia hahmoja ja tilanteita löytyy hienoista efekteistä puhumattakaan. Minun on siis todella vaikea sanoa, minkä takia juuri Iwo Jima on sattunut elokuvana minua koskettamaan. Onko kyse kenties japanilaisten eriskummallisesta taistelumoraalista ja -säännöistä? Inhimillisistä hahmoista, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat japanilaisesta auktoriteetti- ja kollektivimikulttuurista? Paha sanoa. Kuitenkin Kirjeitä Iwo Jimalta jaksaa kerta kerralla koskettaa ja kiinnostaa, vaikkei se sinällään tuo mitään uutta sotaelokuvagenreen.
2. Das Boot
Klaustrofoobikkolle ei voi suositella tätä elokuvaa, puhumattakaan siitä, joka on saanut traumat Titanicista. Das Boot on loistava kuvaus miehistöstä, joka janoaa taistelua, mutta tosipaikan tullen haluaa vain pitää henkiriepunsa, ja osoittaa sen kautta suunnatonta elämänhalua, kekseliäisyyttä ja sisua. Saksalaisesta alkuperästä on annettava plussaa, puhumattakaan ajatuksesta, että nyt ollaan "vihollisten" puolella, ja tarkastellaan toista maailmansotaa heidän näkökulmastaan.
Hahmot ovat kiinnostavia ja sympaattisia, vitsit naurattavat (vaikka saksalaisia ovatkin) ja musiikit ovat kauniita ja tarttuvia: kukapa ei voisi vastustaa Tipperery-songia!
Itse on mainittava Das Bootista vielä tunnelma, joka on pitkin elokuvaa loistava. Vaikka alku hieman tökkiikin ja on unettava, se toimii hienona vastapainona elokuvan toiminnalle. Muistan kun katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa. Ensin tuskastelin ääneen: "miksei ne jo taistele! Tulisi jo vihollisia ja tappelua ja räiskintää!" Sitten kun viimein taistelukohtaus tuli, toivoin sen vain loppuvan. Piinaava tunnelma, hiljaisuus, tutkan karmiva piipitys ja lopulta hirmuinen ajatus miehistön hukkumisesta pienessä sukellusveneessä saivat sen aikaan.
Ja ennen kaikkea, elokuva loppuu mitä parhaiten, ja pistää miettimään.
1. Tuntematon sotilas (Edvin Laineen versio)
Tarvitseeko tätä kalssikkoa sen kummemmin avata? Tämä elokuva vain yksinkertaisesti kuuluu niihin, jotka vain on nähtävä kerran vuodessa itsenäisyyspäivänä koko perheen kanssa. Siksi Tuntemattomaan liittyy paljon hyviä muistoja, sekä elokuvan, että kirjan kautta.
En voi sanoa kuin, että kympin arvoinen suoritus ohjaajalta, näytteijöiltä, erikositehosteiden tekijöiltä ja tarinan uskollisuudelta, sillä koko elokuva on kokonaisuudessaan niin hieno, hauska ja kekseliäs, ettei mitään rajaa. Ainoana miinuksena voi mainita hahmojen vanhan iän elokuvassa, mutta se on pieni murhe, sillä en yksinkertaisesti vain voi ajatella Tuntemattoman hahmoja muunkaanlaisina kuin Laineen elokuvassa. Vanhala hihittelee paitaansa, Riitaoja nyrpistelee ja itkee, Lehto puolestaan on yrmeä jörö, jonka leuka on niin pitkä ettei edes kypärän lenkki mahdu sen alta. Loistavaa, lyhyesti sanottuna loistavaa.
"Aijaij, on niin kukkasta että!"
17. lokakuuta 2010
Animesarja-arvosteluita pt. 1: Peukaloisen Retket
Tiedän, ettei tämä osio niinkään kuulu elokuvapuolelle, mutta olen yksinkertaisesti niin täpinöissäni, etten voi olla kirjoittamatta. Annettakoon se kuitenkin anteeksi, onhan animaatiosarjat kuitenkin hyvin lähellä elokuvia tai ainakin filmiteollisuutta.
Viime viikolla alkoi 80-luvun animepiirretty Peukaloisen retket (Nirusu no yuugi na tabi) pyöriä uudelleen Ylellä. Ironisesti olin juuri eilen saanut katsottua kaikki videokaseteille nauhoitetut jaksot, kun sain tietää, että nyt tämä iki-ihana klassikko pyörii taas 52 viikon ajan televisiossa. Hieman kismitti, mutta toisaalta riemastuin: nyt saisin katsottua sarjan ne jaksot, joita en ollut aikaisemmin nähnyt tai olin jo unohtanut.
Peukaloisen retket oli tärkeä osa omaa lapsuuttani vaikken vielä 80-luvulla syntynytkään. Isosiskoni kautta sain kuitenkin töllöteltäväksi vanhoja nauhotettuja jaksoja, ja siitähän se fanitus sitten lähti. Rakastuin oitis sarjan hahmoihin, musiikkiin ja tarinan mukaansatempaavuuteen ja sopivaan jännittävyyteen. Vielä nyttemminkin täytyy vain ihailla sarjan, ja miksei alkuperäisen kirjankin teematiikkaa ja kasvutarinaa: vähemmästäkin herkistyy.
Meillä oli luonnollisesti tosiaan tuo Selma Lagerlöfin kirjakin hyllyssä, sekä kasoittain tähän animeen pohjautuvaa sarjakuvaa, joiden kautta sitten sai vähän paikkailla ja täydennellä tätä eeppistä Ruotsin matkaa hanhien kanssa. Olin hirmu pitkän ajan innostunut Peukaloisen retkistä, niin innostunut, etten tiettynä aikana juuri muuta piirtänytkään kuin villihanhia!
Myönnettäköön, että suhteeni sarjaan on vähintäänkin kuin tytön suhde ensi-ihastukseensa. Yksinkertaisesti minulla ei ole tästä sarjasta mitään pahaa sanottavaa, sillä kaikki pelaa loistavasti yhteen. Ihan harmittaa, kun nykyään lastenohjelmat ja -elokuvat ovat lähinnä pelkkää mäiskettä ja tiivistä leikkausta, ja pahoin pelkään, etteivät Peukaloisen kaltaiset sarjat enää viihdytä lapsia niin paljon kuin 20 vuotta aikaisemmin.
Nyt kun katsoin sarjan uudelleen läpi, naureskelin paikoin sen jutuille ja löysin siihen uusia ulottuvuuksia, en voinut taas olla innostumatta sarjan hahmoista. Fiksu Nils, höppänä hamsteri, rohkea Martti, äksy Guster, laiska Lasse ja niin edelleen. Nyt eteenkin mieleeni kihosi Gorgo-kotkan tarina, joka tällä katselukerralla kosketti todella. Sain kyseisestä avuttomasta ja ehkä vähän synkeästäkin hahmosta inspiraatiota piirtämiseen.
Selailin nettiä myöhemmin läpi, ja ai helkkari, Villihanhi-reissut saa nykyään jo DVD:lle! Nyt tekee todella mieli ostaa nuo kaksi DVD-boxia, joissa on kaikki Peukaloisen jaksot tällä nostalgisella 80-luvun dubbauksella. Pitänee toivoa niitä vaikka joululahjaksi.
Pitäisiköhän itsekin heittäytyä ilkeäksi vintiöksi kuin Nils, ja toivoa, että kotihaltia muuttaisi minut peukalon mittaiseksi. Pääsisi itsekin matkustamaan edullisesti läpi Ruotsin ;)
Viime viikolla alkoi 80-luvun animepiirretty Peukaloisen retket (Nirusu no yuugi na tabi) pyöriä uudelleen Ylellä. Ironisesti olin juuri eilen saanut katsottua kaikki videokaseteille nauhoitetut jaksot, kun sain tietää, että nyt tämä iki-ihana klassikko pyörii taas 52 viikon ajan televisiossa. Hieman kismitti, mutta toisaalta riemastuin: nyt saisin katsottua sarjan ne jaksot, joita en ollut aikaisemmin nähnyt tai olin jo unohtanut.
Peukaloisen retket oli tärkeä osa omaa lapsuuttani vaikken vielä 80-luvulla syntynytkään. Isosiskoni kautta sain kuitenkin töllöteltäväksi vanhoja nauhotettuja jaksoja, ja siitähän se fanitus sitten lähti. Rakastuin oitis sarjan hahmoihin, musiikkiin ja tarinan mukaansatempaavuuteen ja sopivaan jännittävyyteen. Vielä nyttemminkin täytyy vain ihailla sarjan, ja miksei alkuperäisen kirjankin teematiikkaa ja kasvutarinaa: vähemmästäkin herkistyy.
Meillä oli luonnollisesti tosiaan tuo Selma Lagerlöfin kirjakin hyllyssä, sekä kasoittain tähän animeen pohjautuvaa sarjakuvaa, joiden kautta sitten sai vähän paikkailla ja täydennellä tätä eeppistä Ruotsin matkaa hanhien kanssa. Olin hirmu pitkän ajan innostunut Peukaloisen retkistä, niin innostunut, etten tiettynä aikana juuri muuta piirtänytkään kuin villihanhia!
Myönnettäköön, että suhteeni sarjaan on vähintäänkin kuin tytön suhde ensi-ihastukseensa. Yksinkertaisesti minulla ei ole tästä sarjasta mitään pahaa sanottavaa, sillä kaikki pelaa loistavasti yhteen. Ihan harmittaa, kun nykyään lastenohjelmat ja -elokuvat ovat lähinnä pelkkää mäiskettä ja tiivistä leikkausta, ja pahoin pelkään, etteivät Peukaloisen kaltaiset sarjat enää viihdytä lapsia niin paljon kuin 20 vuotta aikaisemmin.
Nyt kun katsoin sarjan uudelleen läpi, naureskelin paikoin sen jutuille ja löysin siihen uusia ulottuvuuksia, en voinut taas olla innostumatta sarjan hahmoista. Fiksu Nils, höppänä hamsteri, rohkea Martti, äksy Guster, laiska Lasse ja niin edelleen. Nyt eteenkin mieleeni kihosi Gorgo-kotkan tarina, joka tällä katselukerralla kosketti todella. Sain kyseisestä avuttomasta ja ehkä vähän synkeästäkin hahmosta inspiraatiota piirtämiseen.
Selailin nettiä myöhemmin läpi, ja ai helkkari, Villihanhi-reissut saa nykyään jo DVD:lle! Nyt tekee todella mieli ostaa nuo kaksi DVD-boxia, joissa on kaikki Peukaloisen jaksot tällä nostalgisella 80-luvun dubbauksella. Pitänee toivoa niitä vaikka joululahjaksi.
Pitäisiköhän itsekin heittäytyä ilkeäksi vintiöksi kuin Nils, ja toivoa, että kotihaltia muuttaisi minut peukalon mittaiseksi. Pääsisi itsekin matkustamaan edullisesti läpi Ruotsin ;)
15. lokakuuta 2010
Pehmojen poukkoilua
Viimeisen parin-kolmen viikon aikana olen ehtinyt katsoa monta minulle ennestään tuntematonta elokuvaa. Niiden genret ovat ehtineet poukkoilla laidasta laitaan aina romantiikka-draamasta (Ylpeys & Ennakkoluulo) huumoriin (Naken). Nyt on syysloma, enkä ole tähän mennessä ehtinyt katsoa vielä ainuttakaan uutta elokuvaa. Hävettääkö? Hieman. Onneksi nyt viikonloppuna on kohtalaista elokuvatarjontaa televisiossa.
Hieman ennen syysloman alkua kävin sitten katsomassa tämän erittäin odotetun ja kehutun elokuvan hyvän toverini Neon kanssa. Pääsimme elokuviin ilmaislipuilla, köyhän opiskelijan budjetti kun tuppaamaan olemaan muutoin aika nihkeä. Elokuvahan siis oli Toy Story 3.
Mikä voisi olla ihastuttavampaa kuin tavata liki 10 vuoden tauon jälkeen nämä tutut rakastettavat hahmot uusissa metkuissa? No tietenkin se, että seikkailu on onnistunut ja saa mukavan päätöksen. Sen nimittäin Toy Story 3 todella toi, ja olin todella helpottunut poistuessani salista. Elokuva yksinkertaisesti vastasi, ellei jopa ylittänyt odotuksiani.
Myönnettäköön: en ole mikään suuren suuri Toy Story -fani. Kakkososa on videolla hyllyssä, ykkösen olen nähnyt ehkä kaksi kertaa kokonaan. En siis voi sanoa olevani mikään Lelu Tarina -elitisti, jonka mielipide on ehdottoman oikea ja aukoton. Tämä on vain mielipiteeni.
3D:stä en ole niinkään välittänyt siitä saakka, kun koko juttu keksittiin ottaa elokuvateattereiden tarjontaan, joten jätän sen arvostelemisen väliin tällä kertaa. Kuitenkin yleisesti Toy Story 3:ssa oli paljon annettavaa jo audio-visuaalisesti. Musiikit olivat ihanan nostalgisia ja loivat hyvän aasinsillan kakkosen ja kolmosen välille. Hahmot olivat yksityiskohtaisia ja kauniisti mallinnettuja, unohtamatta kuitenkaan Toy Storyn uniikkia tyyliä. Kohtaukset olivat kaikenkaikkiaan upeita, antoisia ja elokuvan leikkaustakin ystyi hyvin vanhempikin silmä seuraamaan (ei siis ollut mitään kohellusta, mitä lastenelokuvat nyttemmin ovat).
Hahmoista ei voi sanoa juuri mitään muuta kuin hyvää. Jokaisella on oma paikkansa tarinassa ja hahmot reagoivat asioihin juuri kuin kuuluukin. Woody epäilee, Buzz suhtautuu kaikkeen optimistisen arvokkaasti, Jessy innokkaasti ja niin edelleen. Ääninäyttely toimii hienosti suomeksi, plussat siis siitä. Mitään uutta ja hohdokasta hahmojen luonteeseen ei kuitenkaan lisätä, lukuunottamatta tietenkin paria tiettyä kohtausta ja hahmojen välistä kipinää (ks. linkki videoon, spoileri!).
http://www.youtube.com/watch?v=qyXQo98Qlz0
Elokuva on sopivan pituinen, etenee jouhevasti ja tarjoaa sekä vanhoille faneille, että tämän ajan pikkulapsille ulottuvuuksia ja loistavaa viihdettä. Jos jokin lastenelokuva vuodelta 2010 ansaitsee viisi tähteä, se on ehdottomasti Toy Story 3. Sen parissa herkistyy sekä aikuinen, että lapsi. Että helkkari, ottakaa lapsenne mukaan ja menkää katsomaan koko perheen voimin oikeasti loistavaa elokuvaa!
Hieman ennen syysloman alkua kävin sitten katsomassa tämän erittäin odotetun ja kehutun elokuvan hyvän toverini Neon kanssa. Pääsimme elokuviin ilmaislipuilla, köyhän opiskelijan budjetti kun tuppaamaan olemaan muutoin aika nihkeä. Elokuvahan siis oli Toy Story 3.
Mikä voisi olla ihastuttavampaa kuin tavata liki 10 vuoden tauon jälkeen nämä tutut rakastettavat hahmot uusissa metkuissa? No tietenkin se, että seikkailu on onnistunut ja saa mukavan päätöksen. Sen nimittäin Toy Story 3 todella toi, ja olin todella helpottunut poistuessani salista. Elokuva yksinkertaisesti vastasi, ellei jopa ylittänyt odotuksiani.
Myönnettäköön: en ole mikään suuren suuri Toy Story -fani. Kakkososa on videolla hyllyssä, ykkösen olen nähnyt ehkä kaksi kertaa kokonaan. En siis voi sanoa olevani mikään Lelu Tarina -elitisti, jonka mielipide on ehdottoman oikea ja aukoton. Tämä on vain mielipiteeni.
3D:stä en ole niinkään välittänyt siitä saakka, kun koko juttu keksittiin ottaa elokuvateattereiden tarjontaan, joten jätän sen arvostelemisen väliin tällä kertaa. Kuitenkin yleisesti Toy Story 3:ssa oli paljon annettavaa jo audio-visuaalisesti. Musiikit olivat ihanan nostalgisia ja loivat hyvän aasinsillan kakkosen ja kolmosen välille. Hahmot olivat yksityiskohtaisia ja kauniisti mallinnettuja, unohtamatta kuitenkaan Toy Storyn uniikkia tyyliä. Kohtaukset olivat kaikenkaikkiaan upeita, antoisia ja elokuvan leikkaustakin ystyi hyvin vanhempikin silmä seuraamaan (ei siis ollut mitään kohellusta, mitä lastenelokuvat nyttemmin ovat).
Hahmoista ei voi sanoa juuri mitään muuta kuin hyvää. Jokaisella on oma paikkansa tarinassa ja hahmot reagoivat asioihin juuri kuin kuuluukin. Woody epäilee, Buzz suhtautuu kaikkeen optimistisen arvokkaasti, Jessy innokkaasti ja niin edelleen. Ääninäyttely toimii hienosti suomeksi, plussat siis siitä. Mitään uutta ja hohdokasta hahmojen luonteeseen ei kuitenkaan lisätä, lukuunottamatta tietenkin paria tiettyä kohtausta ja hahmojen välistä kipinää (ks. linkki videoon, spoileri!).
http://www.youtube.com/watch?v=qyXQo98Qlz0
Elokuva on sopivan pituinen, etenee jouhevasti ja tarjoaa sekä vanhoille faneille, että tämän ajan pikkulapsille ulottuvuuksia ja loistavaa viihdettä. Jos jokin lastenelokuva vuodelta 2010 ansaitsee viisi tähteä, se on ehdottomasti Toy Story 3. Sen parissa herkistyy sekä aikuinen, että lapsi. Että helkkari, ottakaa lapsenne mukaan ja menkää katsomaan koko perheen voimin oikeasti loistavaa elokuvaa!
11. lokakuuta 2010
Prologi
Elokuvissa on yksinkertaisesti kaikki ne hyvät kulttuuriset puolet, joista pidän. Ne ovat viihdyttäviä visuaalisesti, antavat parhaimmillaan jotain uutta ajateltavaa, rentouttavat, viihdyttävät ja antavat kuvaa tekijästään sekä sen aikaisesta maailmastaan.
Olen vasta muutaman vuoden aikana innostunut ostamaan ja katselemaan elokuvia ihan olan takaa. Lapsesta saakka olen toki viihtynyt teeveen ääressä, mutta vasta hiljattaen olen kiinnostunut elokuvista noin kulttuurisesti.
Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että haluan tietää elokuvista mahdollisimman paljon, oppia, analysoida ja vertailla niitä keskenään. Olen kiinnostunut paitsi hyvän elokuvakokemuksen löytämisestä, myöskin niiden kriittisen tarkastelun sekä teknisten ominaisuuksien arvostelusta. Myös elokuva-ala noin ammattina vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja minulla onkin tapana vapaa-aikanani muun muassa kuvailla materiaalia videokameralla, editoida, leikata, käsikirjoittaa omia filmejä (ja miksei muokata vähän toistenkin) ja piirtää elokuviin liittyviä asioita.
Mutta siis...
Olen jo pitemmän aikaa haaveillut elokuvablogin pitämisestä. Nyt viimein, kun aikaa ja motivaatiota on, voin aloittaa tekemään haluamani blogin.
Tarkoituksenani on arvostella uusia katsomiani leffoja, valoittaa ja ylistää niitä elokuvia, joista kovasti pidän sekä vesittää niitä, joista en liiemmin välitä. Lisäksi puheenaihe voi pyörähtää itse elokuvien tai videoiden arvosteluista niiden sisältöön, tekemiseen, teematiikkaan tai maailmankuvaan. Varmasti myös näyttelijöitä, ohjaajia, genrejä ja elokuvailmiöitä olen tulossa ruotimaan läpi.
Kirjoitan pikimmiten heti ihka ensimmäisen pikku arvosteluni elokuvista, joita olen tässä viime viikkona katsonut. Päivityksiä tulee sitä mukaa, kun kirjoittajaa itseään eli minua huvittaa 8))
Olen vasta muutaman vuoden aikana innostunut ostamaan ja katselemaan elokuvia ihan olan takaa. Lapsesta saakka olen toki viihtynyt teeveen ääressä, mutta vasta hiljattaen olen kiinnostunut elokuvista noin kulttuurisesti.
Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että haluan tietää elokuvista mahdollisimman paljon, oppia, analysoida ja vertailla niitä keskenään. Olen kiinnostunut paitsi hyvän elokuvakokemuksen löytämisestä, myöskin niiden kriittisen tarkastelun sekä teknisten ominaisuuksien arvostelusta. Myös elokuva-ala noin ammattina vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja minulla onkin tapana vapaa-aikanani muun muassa kuvailla materiaalia videokameralla, editoida, leikata, käsikirjoittaa omia filmejä (ja miksei muokata vähän toistenkin) ja piirtää elokuviin liittyviä asioita.
Mutta siis...
Olen jo pitemmän aikaa haaveillut elokuvablogin pitämisestä. Nyt viimein, kun aikaa ja motivaatiota on, voin aloittaa tekemään haluamani blogin.
Tarkoituksenani on arvostella uusia katsomiani leffoja, valoittaa ja ylistää niitä elokuvia, joista kovasti pidän sekä vesittää niitä, joista en liiemmin välitä. Lisäksi puheenaihe voi pyörähtää itse elokuvien tai videoiden arvosteluista niiden sisältöön, tekemiseen, teematiikkaan tai maailmankuvaan. Varmasti myös näyttelijöitä, ohjaajia, genrejä ja elokuvailmiöitä olen tulossa ruotimaan läpi.
Kirjoitan pikimmiten heti ihka ensimmäisen pikku arvosteluni elokuvista, joita olen tässä viime viikkona katsonut. Päivityksiä tulee sitä mukaa, kun kirjoittajaa itseään eli minua huvittaa 8))
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)