Top-5 lempielokuvat

Käytän Facebookissa Flixter-nimistä sovellusta, missä käytännössä pääset arvostelemaan tähdittäin elokuvia, vertailemaan elokuvatottumuksia kavereiden kanssa, vastailla elokuva-aiheisiin kysymyksiin sekä listata lempielokuvia. Oma karkea lempielokuvani top-30 näyttää tältä:

#1.

Star Wars: Episode I - The Phantom Menace

#2.

The Matrix

#3.

A.I. -Artificial Intelligence

#4.

Watchmen

#5.

Fight Club

#6.

Gone With the Wind

#7.

V for Vendetta

#8.

The End of Evangelion

#9.

Memoirs of a Geisha

#10.

Spirited Awa

#11.

Star Trek

#12.

Tuntematon sotilas

#13.

Lady and the Tramp

#14.

The Lion Kin

#15.

Babe

#16.

Spider-Man

#17.

Pulp Fiction

#18.

Big Fish

#19.

Blade Runner

#20.

Kill Bill: vol. 1

#21.

The Naked Gun - From the Files of Police Squad

#22.

Bambi

#23.

2001: A Space Odyssey

#24.

Inception

#25.

The Butterfly Effect

#26.

Das Boot

#27.

Evangelion: 2.0 You Can [Not] Advance

#28.

A Beautiful Mind

#29.

Scott Pilgrim vs. the World

#30.

300

Koska kuitenkin kaikista noista loistavista elokuvista kertominen kestäisi vähintään ensijuhannukseen asti, kerron vain ensimmäisestä viidestä, joita jo en ole blogissani käsitellyt. Emmehän sentään halua toistaa itseämme.

Sain ensikosketukseni Star Warssiin joskus ykkös tai kakkosluokalla, kun eskari-ikäinen veljeni mainitsi minulle Star Warssista. Hän palpatti kaksipäisistä miekoista, rotkoon putoamisista, jediritareista ja Darth Vaderista, enkä ymmärtänyt hänestä hölkäsenpöläystä. Elettiin vuotta 1999, jolloin Pimeä Uhka tuli elokuvateattereihin. Sen myötä tulivat Star Wars -legot, -figuurit, -tietokonepelit ja monet muut, joihin toisaalta sekä minulla, että veljelläni oli kovin etäinen kosketus. Saatiin sentään muropaketista Darth Maul ja Qui Gon Jinn, ja nekin melkein heitettiin roskiin.

Jedi Knight 2: Jedi Outcast on ehkä parhaimpia, mutta toisaalta myös angstisimpia Star Wars-pelejä ikinä. Ja tietenkin nostalgisin niistä kaikista. Tätäkään peliä en ole vetänyt kertaakaan läpi. En edes koodeilla.

Aikaa meni, ja veljeni Star Wars-into kehittyi pikku hiljaa naiivista kiinnostuksesta fanitukseen. Yllättäen hän pelasi jo useita Star Wars -aiheisia pelejä kaverinsa Jusan luona (Jedi Knight, Star Fighter, Obi-wan), ja katsoi läpi kaikki elokuvat. Hän kertoi niistä minulle. Salaa aloin itsekin kiinnostua veljeni tarinoista, mutta jätin sen kuitenkin pitkäksi aikaa omaan tietooni. Kun kuitenkin avaruusoopperan mutkikas juoni paljastui minulle yhä enemmän ja enemmän, aloin palaa halusta nähdä kyseiset elokuvat. Ensimmäinen kokonaan nähty Star Warssini olikin juuri Episode I: Phantom Menace.

Vaikka rainan ensikatselu menikin minulta juonellisesti kokonaan ohi, ihastuin elokuvaan välittömästi. Se oli uskomattoman hienon näköinen, musiikillisesti suoranainen mestariteos, juoneltaan toiminnallinen ja hahmot olivat hauskoja, mielenkiintoisia ja helposti lähestyttäviä (sekä söpöjä: miettikää nyt nuorta Obi-wania ja pikku-Anakinia). En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt vastaavaa visuaalista ilotulitusta. Yhä edelleen episode ykkönen on suosikkini, ei ainoastaan nostalgisuutensa vuoksi, vaan yksinkertaisesti sen oivallisuudesta kokonaisuutena. Kuten olen aina sanonut: tässä episodissa on parhaimmat hahmot, parhaimmat musiikit ja parhaimmat tappelut. Ei sille mitään mahda.

Oma intoni sai todellisen alkupotkun juuri tämän elokuvan ansiosta. Katsastin läpi kaikki muutkin elokuvat, liki kronologisessa järjestyksessä, ja pidin käytännössä niistä kaikista. Anakinin ja Padmen rakkaustarina, Obi-wanin älykkyys ja vahvuus sekä suhde opettajaansa ja oppipoikaansa, Mace Windun ja Yodan eeppisyys sekä myöhemmin Luken, Leian ja Hanin ilmestyminen tarinaan oli lyödä minulta jalat alta. Kun upeisiin hahmoihin lisättiin vielä kiintoisa, koukeroinen juoni, yllättävine paljastuksineen, olin sanalla sanoen myyty.

Vaikka Star Wars alkaakin olla jo menneen vuosikymmenen tavaraa, rakastan saagaa yhä edelleen, ja pidän intoni siihen yllä säännöllisesti. Pelaan SW-pelejä, luen muun muassa Jedioppilas-kirjoja sekä kuvitettuja Star Wars-oppaita, katson fanivideoita ja niin pois päin. Yksi upea, liki kolmituntinen SW-dokumentti, Empire of Dreams, on pätkä, jonka katson aina ollessani kipeänä. Eikä koskaan pidä unohtaa lainata silloin tällöin jotain eeppistä joistakin noista elokuvista. You must do what you feel is right, of course.
Ja ai niin, vaikka en pidäkään itseäni minään Star Wars -elitistinä (en esim ajattele viimeisen kolmen elokuvan olleen totaalinen floppi tai erikoistehoste-versioiden olevan täyttä kuraa), niin Clone Wars -sarja on paska. Halusin vain sanoa sen. Ja sen, että Duel of the Fates on ehkä paras soundtrack ikinä.

Lyhyesti sanottuna Star Warssilla on minulle uskomattoman paljon tunne-ja nostalgia-arvoa. Koko saaga on minulle hyvin rakas ja tärkeä, ja sen kanssa on vietetty paljon ihania hetkiä. Tulen tästä aiheesta varmasti puhumaan vielä tulevaisuudessa.

Kun olimme veljeni kanssa kahden kotona, meillä oli tapana katsoa ikäisiltämme kiellettyjä K15-elokuvia. Kerran sitten sain tahtoni läpi, ja katsoimme Matrixin. Se jäi kuitenkin vain alkumetreille, sillä veljeni ei yksinkertaisesti halunnut katsoa sitä pitemmälle. Ikää meillä oli ehkä vähän päältä kymmenen vuotta.
Meni sitten muutama vuosi. Isäpuolemme ehdotti Matrixin katsomista porukalla. Äitimme, joka ei juurikaan scifistä välittänyt (tai välitä edelleenkään), vetäytyi muualle, kun taas me muut kokoonnuimme yhdessä olohuoneeseen. Leffa pyörähti käyntiin ja jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Mielettömät toimintakohtaukset, melankoliset hahmot, harmaa-vihreä värimaailma sekä dystopinen maailmankuva pysäyttivät minut kerta heitolla. Tarinan moniuloitteisuus, tietynlainen arvaamattomuus ja surkeus sekä filosofisuus oli jotakin sellaista, mihin en ollut aiemmin törmännyt. Ylipäätään elokuva aiheutti minussa aluksi suurta tuskastumista: "Ei oikea maailma voi olla tuollainen. Onko tuo muka vapautta?" Se herätti kysymyksiä myös oman olemassaoloni suhteen. Kuka olen ja missä olen? Mihin uskon: aisteihini vai mieleeni? Onko tämä totta? Mikä on totta? Olin jonkin aikaa melko hämmentynyt näistä kaikista kysymyksistä, ja on totta, etten ole saanut näihin täydentävää vastausta vieläkään. Ehkä sen toisaalta kuuluukin olla niin: elämässä kuuluu olla mystisyyttä.

Matrixin kyberpunk-tekniikka on mykistävää ja inspiroivaa.

Ykkönen on Matrix-trilogian parhautta. Se on täydellinen avausjakso virtuaalitodellisuuden, meitä orjuuttavien koneiden sekä virusten maailmaan, höystettynä salaperäisyydellä ja raskaalla filosofialla. Kakkonen jää kakkoseksi: se on toki hyvä, hauska ja ovela, mutta ehkä vähän liian toiminnallinen. Kakkosesta on kuitenkin pakko nostaa esiin Neon ja satojen Agent Smithien välinen kamppailu sekä mystinen Arkkitehti. Kolmonen on puolestaan muhkea päätös trilogialle, visuaalisesti huikea ja kaikenkaikkiaan naseva pakkaus, mutta se ei kuitenkaan pääse ykkösen tasolle. Musiikeista suuret propsit Don Davisille. Clubbed to Death on Duel of the Fatesin jälkeen parasta soundtrackia.

Suosittelen Matrixia mielelläni kaikille. Se sopii miehille toiminnallisuutensa ansiosta, mutta koskettaa myös naisia draaman ja filosofian kautta. On siis todellinen harmi, kun Matrixiin törmätessäni kuulen ympäriltäni väsyneitä huokauksia: "se on ihan tajuttoman tylsä elokuva! Mä en tajua siitä mitään!" Minusta on käsittämätöntä, että joku voi sanoa Matrixista niin, sillä minusta elokuva on täysin suoraviivainen ja ymmärrettävissä. Ehkäpä teille filosofiseen puheeseen tottumattomille, pitäisi näyttää tämä video, jossa japanilainen nainen selittää yksinkertaisesti, mistä ensimmäinen Matrix-elokuva oikein kertoo.

Niin... Tämä klassinen kysymys: sininen vai punainen pilleri? Noh, vaikka olenkin noin persoonana totuutta ja rehellisyyttä kunnioittava ihminen (ehkä hieman liiaksikin), valitsisin punaisen pillerin. Miksikö? Koska yksinkertaisesti tiedottomana on helpompi elää, sillä "tieto lisää tuskaa". Ylipäänsä en välitä siitä, mitä minusta puhutaan selkäni takana, niin pitkään, kun olen siitä tietämätön. Minulle on tärkeintä, että saisin vain elää omaa itsekästä ja hedonistista elämääni ajattelematta maailman oikeaa luonnetta. Sama koskisi esimerkiksi kysymystä, että haluaisinko minulle kerrottavan, jos sairastaisin vakavaa, kuolemaan johtavaa sairausta. Tai jos saisin Big Fish -elokuvasta tuttuun tyyliin tietää, kuinka kuolen. En haluaisi tietää kumpaakaan, sillä se tieto ajaisi minut hulluksi, sillä en voisi olla ajattelematta sitä. Niin kauan kun elää lapsellisissa pilvilinnoissa, naiivin tietämättömänä kylmästä maailmasta, olisin onnellinen. Siis, punainen pilleri, tänne. Haluan maistaa mehukkaan pihvini suussani ja uskoa sen olevan oikea.

Olen parhaillani väsäämässä Matrixista fanarttia. Aiheena on kuva, jossa Neo pysäyttää Agent Smithin ampumat luodit.

Neo: What are you trying to tell me, that I can dodge bullets? 
Morpheus: No, Neo. I'm trying to tell you that when you're ready, you won't have to.

 

A.I. -tekoäly kiinnosti minua jo kauan ennen kuin sain elokuvan viimein katsottua. Yksinkertaisesti sen kannet houkuttelivat minua katsomaan sen, kun bongasin DVD:n joskus aikoja sitten Makuunin hyllyltä.

Muutama vuosi sitten kävimme kyseisen rainan lopulta vuokraamassa ja katsoimme sen yhdessä veljeni ja hänen silloisen tyttöystävänsä kanssa. Rainan päätteeksi itkin niin paljon, etten koskaan muista kokeneeni vastaavaa elokuvien vaikutuksesta. Se ei kuitenkaan ollut parkumista tai edes nikotusta, vaan hiljaista tuijotusta kuvaruutuun samalla kun huomaan paitani kostuvan omista kyynelistäni. Liikutuin elokuvasta niin paljon, että olin koko loppuillan vaisu ja omissa maailmoissani. Iltasuihkussa ajattelin, että olen siunattu siitä, että olen kuolevainen.


Kuten kaikissa lempparielokuvissani, A.I:ssa on upeat musiikit (kiitos jälleen, John Williams), harmoninen visuaalinen kokonaisuus sekä sentimentaaliset hahmot. Draama on totaalisen sydäntäsärkevää ja kerrankin Hollywoodin mies-nainen -asetelmasta poikkeava. Kuten kunnon draamassa kuuluukin, tämä rakkaus ei saa ansaitsemaansa päätöstä, tarinassa ongelmia tulvii toistensa perään ja kaikkea vauhdittaa pienen robottipojan naiivi unelma. A.I. onkin niin ikään modernisoitu Pinokkio: tarina, jossa ihmisen luoma kaunis nukke ei ole tyytyväinen siihen mitä on, ja hakee tarvitsemaansa rakkautta saavuttamattoman unelman kautta: muuntua oikeaksi ihmiseksi.

Robotin ja ihmisen välinen (ihmis)suhde on mietityttänyt minua jo varhaisista Star Wars -ajoista saakka. Kun soppaan lisättiin Isaac Asimovia sekä erinäisiä scifi-teoksia, muun muassa I'Robot sekä myöhemmin A.I, olen tosissani miettinyt, että onko ihmisenkaltaisilla roboteilla, androideilla, tulevaisuus maailmassamme. Jos on, saako niille luoda tunteita, kuten kykyä rakastaa? Mikä erottaisi seksirobotin ja ihmissuhderobotin? Kuuluisiko tälläisillä tunteita kokevilla roboteilla olla oikeuksia turvanaan? Saisivatko ne mennä naimisiin ihmisten kanssa? Voisiko niiden kanssa hankkia lapsia? Täten voidaan päästä kysymykseen, voiko robotti olla perheen pää? Saako se käydä töissä tai äänestää? Ja entä sitten kun aika jättää robotin omistajalta? Viedäänkö se tuhottavaksi? Vai tehdäänkö roboteistakin ikääntyviä? Kysymykset seuraavat toisaan.

Siirrytään sitten taas eteenpäin, eli V for Vendettaan. Tässä kohtaa toistamme taas saman mitä edellisissäkin elokuvissa: upea tarina, upea visuaalinen toteutus, upeat hahmot. Tässä kohdin täytyy nostaa hattua Natalie Portmanille sekä Hugo Weavingille. Yllätys yllätys, molemmat esiintyvät jo ylläolevissa lempparielokuvissani. Yhteensattumaa? Hieman epäilen. Molemmat ovat nimittäin uskomattoman hyviä näyttelijöitä.

En ole kummemmin kuullut sarjakuvanörttien haukkuvan V for Vendettaa, sillä sehän tosiaan pohjautuu samannimiseen sarjakuvaan. En ole itse albumia lukenut, mutta olen kuullut sen olevan hyvä ja ajatuksia herättävä, aivan niin kuin elokuvakin. Tarinan miljöö onkin mielenkiintoinen, hieman 1984-tyylinen "isoveli valvoo"-diktatuuri -asetelma. Ylipäänsä kaikenlaiset vaihtoehtotodellisuudet ovat minusta todella kiehtovia noin tarinallisesti, ottaen esimerkkinä vaikka Watchmenin.

Elokuvassa on paljon viittauksia 30-luvun fasismiin ja natsismiin, syrjintään ja puhdistuksiin. Raina ottaa kantaa paitsi näihin asioihin, myös täydellisen valtion kysymykseen sekä väkivallan oikeutukseen. Voiko olla mahdollista käyttää väkivaltaa myös hyvään? Onko olemassa taistelua tai sotaa, joka päättää kaiken väkivallan? Maskin takana olevan V:n mielestä on, ja hänen sanojensakin mukaan väkivaltaa voi käyttää myös hyvään. Vaikka ajatus kuulostaa mielettömältä ja vähän hullultakin, hahmo on vetosi minuun välittömästi sympaattisuudellaan ja älykkyydellään. Hän uskoo ideologiaansa niin vahvasti, että elää siitä ja on sitä. Hän on täten kuolematon. Isäni piti tätä hahmon fanitusta jälleen väkivalta-friikin ihannoimisena ja haukkui minut väkivalta-addiktiksi. Olin tyrmistynyt. Jos V on hänen mielestään väkivaltainen hullu, millaisena hän näkee tämän juonitteluiden, tuskan ja sodan täyttävän yhteiskunnan? Köh, mitä toisaalta tulee väkivaltaan, niin myönnettäköön: minä nautin elokuvien väkivaltakohtauksista, jos ne ovat tyylikkäitä. Esimerkkinä Verikostossa oleva V:n viimeinen tappelu. Se on kaunis.

Elokuva on monella tapaa koskettava. Se kertoo rakkaudesta toiseen ihmiseen, kiellettyihin tai unohdettuihin asioihin, vapauteen, totuuteen sekä suuriin aatteisiin.Liekö ihme, että se on yksi lempparielokuvani, sillä se käsittelee arvoja ja asioita, joita arvostan.

Vihdoinkin tämä massiivinen postaus kuitenkin lähenee loppuaan, sillä on viimeisen elokuvan käsittelyn vuoro. Kyseessä on kaikkien aikojen kalssikko, nimittäin Tuulen Viemää. Jännä sikäli, että tämä kliseiden alkulähde ja kaikkien romanttisten elokuvien äiti on päätynyt lempparielokuvieni top viitoseen, sillä kaikki edelliset ovat olleet enemmän tai vähemmän scifi-toimintaa ja luonteeltaan melko synkkiä. Kun kuitenkin asiaa pohtii, jokaisessa yllä olevassa elokuvassa on se rakkaustarina: Star Warssissa romansseja löytyy useampiakin, toinen toistaan traagisempia. Matrixissa on taas Neo ja Trinity, A.I:ssa Davidin ja tämän "äidin" suhde. Verikostossa löytyy paitsi Eveyn ja V:n suhde, myös rakkaus ideologiaan, johonkin aineettomaan. Draama ja romanssi kuuluu hyvään elokuvaan ja tässä eepoksessa sitä riittää!

"You get your strength from this red earth of Tara. You're part of it, and it's part of you."

Tutustuin Tuulen Viemään alunperin kirjan kautta. Elokuvan sain joululahjaksi DVD:lle, kun olin lukenut kirjan about puoleen väliin. Muistan kuinka koulun lukupäivänä minulta kysyttiin, että mikä tuo tiiliskivi oikein on. "Mistä se kertoo?" "Rakkaudesta, joka sijoittuu 1800-luvun Amerikan sisällissodan aikaan", vastasin ilmeettömänä. Kaveri jäi seisomaan paikoilleen. "Aha." Taisin siis kuulostaa tylsältä.

Monien mielestä elokuvakin on tylsä. Se kestää melkein neljä tuntia, ja siinä on vain muutama toiminnallinen kohtaus, huipennuksista tai katharsiksesta puhumattakaan. Vaikka dialogi on elokuvassa nasevaa ja hahmojen väliset suhteet mielenkiintoisia, ne liikkuvat eteenpäin melko hitaasti. Ei siis sikäli ole ihme, että oikeastaan kaikki miehet, jotka tunnen, manaavat elokuvan tylsimmäksi ikinä. Jännä kuitenkin, että kaikki elokuvan nähneet naiset taas ylistävät sen maasta taivaisiin ja huokailevat sen seurassa rakastuneina. Tässä suhteessa tulee sellainen fiilis, että miehet ja naiset ovat tosiaan ihan eri lajia keskenään.

Haluan tämän mekon.

Itse kirjan lukeneena pidän kovasti Tuulen Viemän maailmasta. Se on kuin kadotettu satumaailma noin ulkonäöltään: täynnä upeita pukuja, arvokkaannäköisiä juhlia, tansseja ja tietynlaista kainoutta ja neitseellisyyttä. Se on maailma, jossa todella haluaisin joskus käydä, sen pinnallisuudesta ja juonittelusta huolimatta. Miljöö on siis jokaisen vannehame-röyhelö-pitsi-kermakakku-unelma -mekkoihin pukeutuvista naisista ja pukuihin sonnustautuvista herrasmiehistä pitävän romantikon unelma, mutta myös hahmot, alkaen itsepäisestä Scarlettista lurjusmaiseen Rhettiin ja sydämelliseen Melaniehen, ovat upeita.

Itse samastun jonkin verran Scarlettiin, joka toimii itsepäisesti, rakastaa intohimoisesti ja ajattelee itsekkäästi. Näen toverissani Soo-chissa Melanien hellyyttä, pyyteetöntä rakkautta ja ymmärtäväisyyttä, sekä kavereissani Tupessa ja Lazzussa Rhettin kärkevyyttä, kaunopuheista sanailua, väittelyn/konfliktin halua sekä romanttisuutta. Mammyn hahmossa on jotain samankaltaista kun äitini äidissä, en tosin tiedä onko kyse tämän ulkonäöstä vai taas hahmon itsepäisyydessä. Omassa elämässäni ei tosin näy Ashley Wilkesiä, mutta ehkä hyvä niin, sillä mokoma herra on aika nössö.

Tuulen Viemää on ollut minulle tärkeä rakentamaan suhdetta äitiini. Kuten pari kertaa olen maininnut, suhteemme oli melko kireä ala-ylä -asteen vaihteessa, ja ylipäätään yhteisiä positiivisia kokemuksia meillä oli silloin melko vähän. Perjantai on Pahin -elokuva sai minut lähtentymään äitiini jonkin verran, mutta Tuulen Viemää on silti ollut tärkeämpi. Alunperin se oli äiti, joka pyysi minua lukemaan kirjan, kuten hän oli aikoinaan tehnyt oman äitinsä pyynnöstä, osti minulle elokuvan, jonka katsoimme yhdessä, nautiskellen leffaherkuista, mutta myös toistemme seurasta. Olenkin pyytänyt äitiäni viimeaikoina katsomaan kanssani Tuulen Viemän uudelleen, sillä pidin yhteisestä elokuvahetkestämme niin paljon, vaikka siitä onkin jo monta vuotta aikaa. Hän onkin koko perheessäni ainoa, joka pitää elokuvan maailmasta ja hahmoista yhtä paljon kuin minä itse. Se on tietyllä tavalla hauskaa, kun kellään muulla ei ole pääsyä siihen maailmaan, jonka vain minä ja äitini jaamme yhdessä.

Tuulen Viemään liittyy vielä yksi kokemus. Näin nimittäin yläasteella unta siitä, että Rhett suuteli minua. Uni oli sikäli outo, koska minua ei oltu tuolloin vielä koskaan suudeltu, ei ainakaan siten, kuten se unessa tapahtui. Muistan kuinka uneen liittyi tyypillinen jännittyneisyyden ja rakkauden sumentavan huuman tunne, kun uneni Rhett kääntyi puoleeni, kaappasi minut suureen syliinsä ja taivutti kaulaani taaksepäin, tismalleen kuten elokuvassakin. Hän suuteli minua pitkään kuumasti ja intohimoisesti, aivan niin kuin elokuvan kohtauksessakin. Sitten uni päättyi kuin veitsellä leikaten. Olinkin erittäin hämmentynyt, mutta toisaalta myös mieltynyt unesta, kun heräsin siitä. En ole nimittäin koskaan sen jälkeen kokenut mitään vastaavanlaista intiimiäkohtausta unessani, en ainakaan niin todentuntuisesti. Minä siis todella tunsin ne huulet (pehmeät, paksut, viiksiä ylähuulessa, jotka pistelivät omiani)! Se oli todella kummallista.

Mikä yhdistää lempparielokuviani? 1) tyylikäs toteutus, visuaalisuus 2) monipuoliset, uskottavat hahmot 3) toiminta ja draama 4) syvällisempi sanoma tai ideologia: ajatusten herääminen 5) omasta mielestäni erinomainen juoni. Mitä itse tykkäät kyseisistä elokuvista? Kommentit ovat tervetulleita.

Ps. Star Warssista ja Matrixista riittäisi selitettävää vielä paljon, eteenkin making-of -puolelta. Ehkä teen joskus vielä postaukset kyseisten elokuvien dokumenteista.