Tämä ei ole elokuva lapsuuden ihmetyksestä

Heräsin perjantaiaamuna sykähdyttävään ajatukseen: tänään näen Rise of the Guardianssin. Koulussa mainitsin kaikille, jotka vain suostuivat kuuntelemaan, että tänään näen Rise of the Guardianssin. Koulun myyjäisissäkin päässäni pyöri lähinnä vain yksi ja ainut ajatus: tänään näen Rise of the Guardianssin.

Lievästi sanottuna siis odotin elokuvalta paljon, eikä toisin voinut väittää myöskään Kaarniksenkaan kohdalla. Olin kuullut Viidestä Legendasta pelkkää hyvää internetin syövereissä, muun muassa loistavan videobloggaajan Jeremy Jahnssin puolelta. Lastenelokuvia tulee ja menee valkokankailla paljon, mutta juuri tämän elokuvan kohdalla odotin jotakin erilaista, jotakin, joka erottuu edes hieman puuduttavasta massasta.
Ja kyllähän se erottui.

Elokuvan juoni on yksinkertaisuudessaan hämmentävän toimiva. Pelon ja painajaisten hallitsija Pitch uhkaa maailman lasten hauskanpidon, ihmetyksen, unelmien ja toiveiden täyttämää elämää, ja kokoon pistetään legendaariset lasten myyttien ja tarinoiden hahmot suojelemaan näitä. Joukkoon napataan mukaan vielä viides uusi tuttavuus, Jack Frost (Pakkasukko), joka tosin on itse sitä mieltä ettei hänestä ole lasten Suojelijaksi. Ryhmän sisäisistä konflikteista huolimatta taisteluun on silti lähdettävä, sillä Pitchin ote lasten viattomuuden ympärillä lujenee jatkuvasti.

Yksinkertaisen juonen hyvänä puolena on se, että sen ympärille on helppo rakentaa toimivia kerroksia, jotka luovat moniuloitteisuutta ja syvyyttä paitsi itse tarinaan, myös hahmoihin itseensä. Rise of the Guardianssin vahvuutena onkin juuri sen viisikko, ja heistä eteenkin elokuvan protagonistiksi noussut Jack Frost. Ihan nyt vain päästääkseni ulos höyryjä, ja samalla osoittaakseni, että kyseessä tosiaan on kiinnostavia ja moniuloitteisia hahmoja, kirjoitellaanpa jokaisesta Legendasta yksitellen jotakin. Jos tekee mieli välttyä fanityttöilyltä, kannattaa skipata tämä osio, ja siirtyä siihen syvällisempään analyysiin.

Aloitetaan kuitenkin nyt siitä päästä, joka ei iskenyt niin hyvin kuin olin toivonut, eli Pääsiäispupusta (Easterbunny, Bunnymund).

Eipä siinä, Hugh Jackmanin ääninäyttelemä pupu on hauska ja karismaattinen hahmo, jolle leffateatterin yleisö (huom. lähes kokonaan aikuisista koostuva) nauroi monet kerrat. Kovan kuoren alta löytyy luonnollisesti myös jänöille tyypillistä arkajalkuutta sekä tietenkin se lempeäkin puoli. Ei siis sinällään valittamista.

Jokin tietty läpiväkyvyys Bunnymundissa kuitenkin oli. Tämän tehtävänä oli paitsi luoda komiikkaa, myös kyseenalaistaa Jack ja luoda ryhmän hahmojen välille negatiivista jännitettä. Juuri muuta funktiota hahmolla ei tuntunut sitten olevankaan. Tämä tuntui minusta hieman liian päälleliimatulta ja karikatyyriseltä. Liian kirjoitetulta, jos niin voi sanoa. Annettakoon se kuitenkin anteeksi, sillä kyseessä on kuitenkin puolitoistatuntinen lastenelokuva, josta on karsittava tärkeitäkin asioita pois. Ehkäpä Bunnymundista pitäisi tehdä oma spin-off -leffansa?

Asiasta toiseen, Legendojen näennäinen johtaja, North (suom. Pohjola), oli tavattoman ihastuttava kokonaisuus. Tyypillisen kokakola-pukin raameja venyttäen, Pukki puhuukin vahvalla venäläisellä aksentilla, omaa useita tatuointeja sekä yleisesti ruiskin olemuksen. Tämäkin hahmo on kirjoitettu elokuvaan komiikkaa luomaan, mutta Bunnymundiin verrattuna tämä ei näy niin pahasti läpi. Lisäksi Pukissa on mentori-tyylistä rauhallisuutta, lempeyttä ja päättäväisyyttä, joka tasoittaa tämän hömelöitä hetkiä.

Pukista osittain nousikin mieleeni isäpuoleni, joka ensinäkemältä vaikuttaa hurjalta pitkätukkaiselta motoristilta, joka mättää kaljaa ja makkaraa, tuijottelee urheiluruutua ja nauraa kovaan ääneen. Vaikka kieltämättä hänessä onkin nämä karikatyyriset puoletkin, hän on tavattoman lempeä, hauska ja ystävällinen. Ei siis niinkään ihme, että sain Northista häneen liittyviä fiiliksiä, jotka olivat kaikki nimenomaan positiivisia. Luultavasti Northin hahmon päätarkoitus onkin luoda elokuvaan tietynlaista isällisyyttä ja humoristista pehmeyttä, johon liittää oma isänsä/isäpuolensa/ukkinsa/setänsä. Jos asia on näin, siinä on onnistuttu hyvin.

Kohtauksissa joissa Nukkumatti (eng. Sandman) on läsnä, saa kenen tahansa katsojan päästämään suustaan naurun ja ihastuksen sekaisen aww-äännähdyksen. Hahmo onkin aivan tavattoman suloinen, kekseliäästi visualisoitu ja esitelty. Hahmossa on myös tämän koomisuuden ja lempeyden tasaamiseksi aivan tavattomasti fyysistä voimaa, mikä ainakin yllätti minut erittäin positiivisesti. Tuntuu siltä, että jos jotakin käy köpelösti Nukkumatille, niin sitten kukaan ei ole turvassa.

Onhan sitä naiskauneuttakin saatu mukaan poppooseen, onneksi ei kuitenkaan isoilla tisseillä, pitkillä silmäripsillä ja korkokengillä, vaan aivan joillakin muilla keinoilla.

Pidinkin aivan hävettävän paljon Hammaskeijusta (eng. Tooth/fairy), aluksi ihan noin vain ihanana visuaalisena ilmestyksenä (tai siis kamoon, katsokaa nyt tuota pukua ja hahmosuunnittelua!), sittemmin pirtsakkana, vallattomana ja suloisena persoonana. Vaikka Tooth edustaakin elokuvan lempeää, herkkää ja feminiinistä puolta, hänellä on myös viiltävän älyn ja kiihkeän taisteluhalun elementit, joista olen aina pitänyt naispuolisissa hahmoissa. Elokuvan loppunäpäytys olikin Toothin hahmon kirjoittajilta hauska ja kekseliäs lisä.

Vaikka Toothia ei ole konkreettisesti kirjoitettu täyttämään elokuvan huumoripuolta, omalla kohdallani nauroin eniten juuri hahmon lapsenomaiselle innokkuudelle ja paikoittaiselle maanisuudelle. Hänen ja Jackin vuorovaikutus oli suloista seurattavaa ("Tooth, sormet pois suusta!"). Ja näin sivuhuomautuksena, baby-Toothit ovat ehkä söpöintä, mitä elokuvamaailmassa on tänä vuonna luotu.

No niin, sitten on vielä tämä todella tylsä, turha, tasapaksu ja lattea hahmo.

Eli siis Jack Frost, Pakkasukko.

En kiellä. Kiinnostuin RotG:sta puhtaasti tämän hahmon ansiosta, ja kyllä, aluksi juurikin vain hänen ulkonäkönsä takia. Mikä minusta oli elokuvan alussa aivan tavattoman ihanaa, suorastaan katkeransuloista ja nostalgista, oli juurikin rainan ihan ensimmäinen kohtaus, joka alkaa Jack Frostin syntymästä. Paitsi, että kyseessä oli paitsi Frostin ja elokuvan alku, se alkoi samalla kuvalla kuin, missä olin RotG:iin/Jack Frostiin ensimmäisen kerran törmännyt. Se oli myös oman hypetykseni alku.

Kun siis näin elokuvan ensimmäisen kohtauksen, ja tämän:

Olin vähällä kiljua, ja reaktioni olikin valehtelematta juurikin nämä:

Se siitä henkilökohtaisesta fanityttöilystä, vaikka voisinkin jatkaa esimerkiksi siitä, miten tarkkaan, huolella ja rakkaudella Jackin kasvot on animoitu, ja miten paljon hän saa pelkästään kasvoilleen screentimea, unfff

Hahmon ympärille levittynyt fandom onkin ehkä sekopäisintä, mihin olen ikinä törmännyt. Tämän kohdalla onkin helppoa sanoa, että Jack Frost on luotu elokuvaan vain pikkutyttöjen märäksi päiväuneksi, ei niinkään syvälliseksi päähenkilöksi, johon olisi luontevaa samastua. Jos tämä sanottaisiin jossakin ääneen, potkaisisin pöydän nurin: en suinkaan siitä, että henkilökohtaisesti pidän Frostin hahmosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että se ei olisi totta.

Jack Frostissa on nimittäin yllättävän paljon syvyyttä. Hän on sattuneista syistä hyvin yksinäinen, taistelee oman väkisinväännetyn identiteettinsä kanssa ja on näin lievästi sanottuna hukassa itsensä kanssa. Jo näissä puitteissa monikin varhaisnuori pystyy samastumaan hahmoon, sillä kukapa meistä ei tuntisi olevansa vieras itsensä ja identiteettinsä kanssa murrosiän tiimellyksessä. Frost pohtii, ratkaisee ja ylittää ongelmansa, kehittyy puolentoistatunnin aikana kiitettävän paljon hahmona, ja ylipäänsä vetää hyvin puoleensa samastuttavassa mielessä, viemättä kuitenkaan huomiota elokuvan muilta hahmoilta. Löytyyhän Jackista myöskin se pimeäpuolikin, jota elokuvan pahis Pitch, käyttääkin ovelasti hyväkseen. Näin sivumennen sanoen, Pitch tuntuukin olevan Jack Frostin negatiivinen puolisko, kolikon kääntöpuoli, mikä luo häneen pahiksena mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lastenelokuvamaailmasta Pitch onkin todella kiinnostava, monisyinen pahis, jota loppujen lopuksi alkaakin käydä sääliksi. Tähänkin voitaisiin upota pitemmäksikin aikaa, mutta en tahdo spoilia kaikkea tässä.

Jotta edellä olevasta massiivisesta hahmopostauksesta päästäisiin nopeasti asiaan, käydään elokuvan hyvät puolet näin kätevästi listaten.

1) upea audio/visuaalinen kokonaisuus
Vain sokea väittäisi Rise of the Guardianssin näyttävän kehnolta, tai olevan jotain karkeaa keskitasoa. 3D:nä elokuva oli todella mehevää seurattavaa, aina pelkistä miljöökuvauksista reelläajo-kohtauksiin ja sieltä tappeluihin. Elokuvaan on pistetty todella paljon rahaa erikoistehosteisiin ja sen kyllä huomaa! Huonoksi ei jää myöskään elokuvan soundtrack, johon suosittelen tutustumaan.
Leikkaus on palkoin todella tiuhaa, ja hitaana ihmisenä menin parissa kohtauksessa hieman sekaisin, että missä mennään, mutta menköön nyt tämän kerran: eihän se kokonaisuutta haitannut.

2) toimiva juoni, toimivat hahmot
Hahmot ovat vallattomia, suloisia, hauskoja ja monisyisiä, kuten edellä tuli niin ikään osoitettua, ei vain päähenkilöiden vaan myös sivuhahmojen suhteen.

Juonikin etenee RotG:ssa sopivalla tahilla, antaen kullekin hahmolle tasapuolisesti oman aikansa ja merkityksensä, jääden tärkeissä kohdissa aloilleen ja kaasuttaen nopeammin laimeammissa kohtauksissa. Vaikka Jack Frostin saakin elokuvassa eniten huomiota osakseen, muut eivät jää tämän varjoon. Tässä tuleekin moninpaikoin mieleen kesän Avengers-hitti, jonka ohjaaja onnistui kuvaamaan useaa hahmoa tasapuolisesti juuri oikealla temmolla. Moni onkin kuvannut Rise of the Guardianssia lasten Avengeriksi.

Monenlaista menoa, meininkiä ja toimintaa elokuvasta löytyy, mutta se ei suinkaan mässäile sillä. Mitään tyypillistä sarjakuvatyylistä väkivaltaa ei elokuvassa nähdä ollenkaan, ja rainan suurin fyysinen kamppailu käydäänkin elokuvan puolivälissä, eikä suinkaan lopussa, sillä kaikkihan me tiedämme, ettei fyysinen voima ole kaikki kaikessa.

Ihanaa RotG:ssa on myös se, ettei sitä ole väkisin tarkoitettu hauskaksi. Elokuvassa on toki paljon hauskoja, hahmojen karikatyyrisyydellä leikitteleviä kohtauksia, mutta se ei niin sanotusti yritä olla hauska. Rainassa on myös paljon vakavia piirteitä, ja mitä syvemmälle elokuvan teematiikkaan mennään, sitä enemmän huomataan, miten syvällinen ja koskettava elokuva loppujen lopuksi on.

3) teematiikka
Kuten kaikki lastenelokuvat, myös RotG:ssa on omat imelät elementtinsä. On yhteen hiileen puhaltamisen analogiaa, toveruuden ja luottamuksen korostamista ja niin edelleen. Sitä tavallista lastenelokuvien teematiikkaa.

Kaarnis sanoi kuitenkin aika ovelasti elokuvan päätyttyä. Hän myönsi juuri elokuvan olleen paikoin juuri tälläinen klassisen imelä ja teennäinen, mutta toisaalta herättäneen hänessä todella paljon nostalgisia tunteita ja muistoja: talvisia lumileikkejä, joulun odotusta, hammaskeijun vieraluita ja pääsiäismunien maalausta. Olemme molemmat kaksikymppisiä, joten lapsuudesta on molempien kohdalla jo jonkin verran aikaa, mutta silti RotG herätteli juuri tälläisiä katkeransuloisia muistoja meistä molemmista. Kaarnis myönsikin olleensa pariin otteeseen liikutuksen partaalla, itse tunnustin kokeneeni syvää painetta rintalastassa.

Jack Frostin kohdalla elokuvan teematiikkaan liittyy itsensä löytäminen ja hyväksyminen. Tarinan lasten kohdalla teematiikkaan voidaan liittää yleinen lapsuuden viattomuuden ja vallattomuuden ilo sekä siitä täysin rinnoin nauttiminen. Elokuvassa ei ole kuitenkaan kyse vain lapsuudesta ja sen jännittävyydestä, henkisestä kasvamisesta ja sisäisen voiman löytämisestä. Kyse on uskomisesta. Ei kuitenkaan taruihin, legendoihin, lapsuuden ainutkertaisuuteen ja ihmetykseen. Kyse on omaan itseensä uskomisesta.

Juuri tämä sanoma on Rise of the Guardianssissa kaunista ja omaperäistä. Sellaista, jota harvemmin lastenelokuvissa näkee.

Lyhyesti sanottuna olin siis aivan tavattoman tyytyväinen elokuvaan, en vain kokonaisuudessaan vaan myös sen pieniä yksityiskohtia myöten. Sanoinkin heti teatterista poistuessamme, että "jep, hommaan kyllä DVDlle". Myöhemmin illallamyös päätin, että minun on tehtävä elokuvalle myös jokin tribuuttivideo (ehdotuksia kappaleelle saa jo nyt antaa).
Uskomattoman ihana pätkä, jota en voi muuta kuin suositella sekä lapsille että aikuisille. Vaikkei RotG korkeita odotuksiani ylittänytkään, se vastasi niitä kuitenkin todella hyvin.
Oi kyllä, neljä tähteä.

Lähdimme sitten Kaarniksen kanssa meikäläisen kämpille punkkaamaan. Jännä kyllä, juna jolla olimme lähdössä seisoi ensin nelisen minuuttia aloillaan, kunnes meille ilmoitettiin, että "poistukaa junasta, kuski on jäänyt Lahteen, joten tämä juna ei lähde minnekään." Siinä sitten taivallettiin takaisin junalaitureille harvinaisen paljon liukastellen, mutta myös nauraen: tämä on Jack Frostin tekosia!
Jo Keskustaan mennessänikin junaliikenne takkuili, ja suurin osa junista oli peruutettu huonon sään vuoksi. Sain menomatkalla seistä puolisen tuntia pakkasessa ennen kuin pääsin jatkamaan matkaa.

Pakkasukko perkele.

Otimme sitten nopeamman junan kotiin, joka oli ääriään myöten täynnä suivaantuneita suomalaisia. Tilaa oli niin vähän, ettei siellä edes kääntymään mahtunut. Erittäin kiukustunut mies kiljaisikin väkijoukon keskeltä osuvasti, että "puhelin kyllä söi, mutta ei täällä mahdu edes perkele vastaamaan!" Kyllä siinä oli taas hymy herkässä.

Jäimme junasta yhtä pysäkkiä aikaisemmin, ja kävelimme loppumatkan. Pakkasta oli muutama aste ja satoi lunta. Auraamattomista kohdista lumi ylsi melkein polviin asti. Kaarnista alkoi tässä vaiheessa jo hieman harmittaa, valitti kylmyyttä ja kävelemisen raskautta, mutta itseäni nauratti tilanteen ironisuus. Olin kyllä yleisestikin hyvällä tuulella, sillä hyvät elokuvat tekevät hyväntuuliseksi. Sain pitkästä aikaa taas jälleen kokea tämän elokuvamaisen fiiliksen, josta puhuin jo aiemminkin: tunteesta, että oma elämä on omanlaistaan elokuvaa, ja kaikki mitä teet, kuulet, tunnet ja ajattelet, on osana sitä. Kaikki tuntuu uudenlaiselta, ihan kuin kokisit kaiken ensimmäistä kertaa. Se on hieno tunne.

Nyt meikäläinen kuitenkin poistuu koneen äärestä, sillä olen menossa katsomaan tämän samaisen rainan nyt uudelleen veljeni kanssa! Ah, sitä kiljumisen ja huitomisen määrää, odottakaahan vain!

Viileää ja hauskaa joulun odotusta kaikille!