Eroottinen juhannus

Juhannus lähti reippaasti käyntiin Neon luona Solariksen parissa. Leffa oli sikäli hieman pettymys, muttei kuitenkaan mikään huono pätkä. Myöhemmin illalla seuraamme liittyi myös Oddjob, jonka kanssa katsoimme Rebuild of Evangelion 1.0:n ja Elephant Manin. Heitimme läppää, söimme Neon tekemiä herkullisia mokkapaloja, räpätimme lisää ja söimme karkkia ja sipsiä. Alkoholia virtasi tuskin ollenkaan, mikä on sinällään hyvä: hauskaa kun voi viettää ilmankin "viisasten juomaa".

Loppuilta menikin sitten kaiken muun kuin viisaan ja kehittävän parissa. Olimme Neon kanssa spotanneet Nyt-liitteestä suomalaisen 70-luvun pehmoporno-leffan Sensuelan, joka tietenkin piti katsoa. Kello lähenteli jo puolta yötä, ja muutenkin hysteerinen meininki pääsi vain pahenemaan tämän elokuva-hirvityksen parissa. Täytyy sanoa, etten ole koskaan nähnyt mitään niin huonoa ja viihdyttävää samaan aikaan.

Pehmo-pornoa ja porojen kiveksiä. Kuka tästä ei syttyisi?

Huonoa siksi, koska no, kuka viitsii edes yrittää tehdä pornoon juonta? Mikä oli päälledubbauksen laatu? Paska. Entäpä ne kiljuvat porot ja sudet? Ihmisen säälittävää rääyntää. Entäpä se, kun kova lappalais-jätkä puree niiltä kivekset irti? Entäpä kun sama häiskä puree sulhaseltasi kivekset irti? Aivan, sitähän minäkin. Elokuva on niin paljon täynnä tahatonta komiikkaa ja surkuhupaisuutta, että se samaan aikaan itkettää ja naurattaa. Ei siinä mitään, ainakin meidän porukka sai tavattoman hyvät naurut elokuvan puolitoistatuntisen keston aikana.

Nyt-liite kuvasi kyseistä rainaa kohtalaisen hyvin ja oli antanut sille ansaitsemansa luokituksen, yhden tähden. Se kuitenkin tarjoaa huumoripuolella huomattavasti enemmän, minkä takia elitisti.fi on arvostellut Sensuelan kohtalaisen hyväksi leffaksi. Ainakin toivon, että perustelut tulevat siltä puolelta.

Hysteerinen ja kaksimielinen ilmapiiri kruunautui vielä elokuvan jälkeen tulleeseen juontoon: "Jos kantti kestää, juhannusta kannattaa jatkaa kakkosen parissa."

Ja kuka olikaan se neropatti, joka ehdotti katsoa vielä italialaisen pornon Erotiikan avain (it. la Chiave)? En tiedä, mutta taas kehittävien aiheiden ja hyvien naurujen parissa jatkettiin. Vaikka elokuva olikin edellistä suomi-remellystä totisemmin ja paremmin tehty, se oli tietyllä tavalla myös edellistään häiritsevämpi: itselleni syöpyi mieleen vain Robbie Williamssilta (ks. kuva oik.) näyttävä pedro, joka pomppii hirnuen stondiksessa kohti pyllistävää naikkosta. Hidastettuna. Hauskempaa ja härskimpää kohtausta en ollut nähnyt sitten Brünon, jossa kikkeli puhuu lähikuvassa.

Yöunien jälkeen tsekkailtiin Tarantinon Deathproof (sikäli ihan onnistunut pätkä), ja nyt olisi Uhrilampaitten vuoro (jees, mättöä ja Anthony Hopkins). Näin George Clooneyn pyllyyn ja fasisti-lauantaihin on hyvä lopettaa. Humoristista ja eroottista juhannusta kaikille!

Pysykää yhdessä (niin päällemme voidaan kaataa bensiiniä sitä tuhlaamatta)

Isäpuoleni veljen perhe oli meillä kyläilemässä tässä pari viikkoa takaperin. Perheessä on kaksi alle kouluikäistä poikaa, joiden kanssa tykkään leikkiä ja jutustella mukavia, lasten ystävä kun olen. Katsottiin sitten yhdessä Disneyn vuosituhannen vaihteessa väsäämä elokuva, Dinosaurus.

Dinosaurus ei jostain syystä ole niitä Disneyn tunnetuimpia teoksia, mikä on erittäin sääli, kun ottaa huomioon miten loistava elokuva se on. Juonellisesti tarina on toimiva ja vivahteikas, melkolailla perus-disneytä, mutta teematiikaltaan se on loistava. Idealismi, yhteishenki ja heikoimpien puolustaminen ovat tärkeitä elokuvan elementtejä, mutta myös joukosta erottautuminen, erilaisuus ja kriittinen suhtautuminen asioihin kuuluvat myös tarinaan vahvasti. Itse ainakin massasta erottautuvana ihmisenä pidän hyvin tärkeänä tuota erilaisuus teemaa. Kuinka löytää oma paikkansa maailmasta, joka suosii vain massaa, kun kuitenkin itse pitää siihen sulautumista vastenmielisenä?

Visuaalisesti elokuva on ensiluokkaista. Vaikka raina onkin jo yli kymmenen vuotta vanha, se on uskomattoman tyylikkään ja luontevan näköinen. Elokuvassa on yhdistetty erittäin onnistuneesti tietokonekrafiikkaa sekä oikeaa kuvattua taustaa, mikä toimii todella hyvin, eikä vastoin odotuksia esimerkiksi hypi silmille tai näytä epäluonnolliselta. Myös musiikillisesti elokuva on todella upea. Itse olen ainakin sanalla sanoen rakastunut sen soundtrackiin.

Itse elokuva on siis sanalla sanoen loistava, likipä viiden tähden arvoinen kokoperheen elokuva. Lisäksi se tuo minulle mukavia muistoja lapsuudestani, sillä dinosaurukset olivat suurena osana minun ja veljeni elämää. Luimme paljon dinosaurus-aiheisia tietokirjoja ja katsoimme niistä myös paljon dokumentteja. Yhteiset kokemukset, leikit ja asiat saavat minut aina hymyilemään. Pidän Dinosaurusta siis monestakin syystä yhtenä lemppari Disney-elokuvanani.


Samaisella viikolla, toki silloin kun pienten lasten silmä vältti, katsoimme myös pienellä porukalla Fight Clubin. Alunperin tutustuin tähän klassikkoon pyhäinpäivänä pari vuotta sitten ollessani toverillani Neolla. Ensimmäisen katselukerran jälkeen en osannut arvostaa elokuvaa juuri ollenkaan, sillä koin, että olin jo nähnyt tarpeeksi samanlaisia mielenterveydestä ja väkivallasta kertovia elokuvia. Toisen kerran muutin kuitenkin mielipiteeni kokonaan: "tämä on mestariteos." Yksinkertaisesti kaikki käy yksyhteen, musiikki, visuaalisuus, tarina ja hahmot. Huono ei ole myöskään originaali tarina, joka on siis Chuck Palahniukin samanniminen romaani.

Kahden hahmon vastakkainasettelu, erilaiset näkökulmat ja asenne elämään, ovat aina missä tahansa taiteessa mielenkiintoista katsottavaa. Kun vastakkain ovat työnarkomaanin materialismi ja anarkistin anti-materialismi, hienot hahmojen väliset dialogit ovat selvät. Kun soppaan lisätään vielä kolmiodraamaa ja isojen miesten väkivaltaleikkejä, on varmaa että maito kaatuu lattialle. Se kuitenkin kaatuu erittäin tyylikkäästi, asettuupa vielä kultaiseen leikkaukseen, kuitenkin tylermaisen kierolla tavalla.


Juuri Tyler Durden hahmona on erittäin kiinnostava tapaus. Ajatus pohjalle menemisestä, ja siten saavutettavasta täydellisestä vapaudesta on kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen. Monin tavoin olenkin Tylerin kanssa samaa mieltä esimerkiksi nyky-yhteiskunnan materialismista ja niin pois päin, mutta tavat, joilla Tyler ajaa asiaansa on toinen juttu. Esimerkiksi, kohtaus, jossa Tyler opettaa elokuvan päähenkilöä tiedostamaan kuolevaisuutensa ja kurkottamaan pohjalle, on raaka, mutta kierolla tavalla kaunis.

Rupesinkin elokuvan jälkeen yhdistelemään Fight Clubin ja Dinosauruksen päähenkilöiden tavoitteita ja huomasin niissä yllättävän paljon yhtäläisyyksiä eroavaisuuksienkin oheella. Aladar-dinosaurus (lajiltaan iquanodon) puolustaa heikkoja, mutta haluaa pitää yllä yhtäläisyyttä. Samalla hän kuitenkin haluaa kritisoida vääryyttä ja tehdä asioille jotakin. Omalla tavallaan Tyler Durden tekee samoin: hän puolustaa väliinputoaja-kansaa, koettaa hakea muutosta asioihin väkivaltaisten tekojen ja masokismin kautta. Taas voimme nähdä, että samoihin tavoitteisiin on monta tietä. On ihmisestä kiinni, miten ne saavutetaan.

Ps. Olen parhaillani väsäämässä Fight Club -tribuuttia. Se ilmestyy lähiaikoina Youtube-accountilleni, mutta linkkaan sen luultavasti myös tänne.
Ps2. Videoihin liittyen, lisäilin blogini yläosaan palkkeja, joista pääsee yksittäisille sivuille lukemaan jäsennellymmin ja yksinkertaisemmin esimerkiksi videoeditoinnistani tai elokuvista, jotka haluaisin nähdä.
Ps3. Tervetuloa uusi, kahdekas lukija! :)

Itken

Klikkasin itseni hiljattaen suomalaisten elokuvabloggaajien sivuston, Movie Mondayn, lukijaksi, joka pääasiassa haastaa bloggaajia joka maanantai kirjoittelemaan elokuva-aiheisen teeman mukaan. Nyt viime maanantaina pääasiallisena aiheena oli "mikä elokuva on itkettänyt sinua eniten". Koska aihe on ollut tähän asti paitsi helpoin vastata, ja myös tunnepuolella mielenkiintoisin, kirjoitan nyt kolmesta elokuvasta, jotka ovat itkettäneet minua kaikista eniten tähän mennessä. Ennen kun kuitenkaan lähden kirjoittamaan niistä, kerron yleisesti elokuvissa-itkemis -historiaani.

Olen nappulasta saakka ollut herkkä ja helposti innostuva persoona. Elokuvien kohdalla olen eläytynyt nopeasti hahmojen koettelemuksiin, nauranut, vihannut ja itkenyt heidän mukanaan. Noin yleisesti minun voi sanovan olevan melko sentimentaalinen katsoja, vaikka usein en anna sen näkyä päällepäin. Usein peitänkin todelliset tunteeni jatkuvalla höpöttelyllä.

Lapsuudessa muistan itkeneeni ainakin Disney-piirretyille, niin ilosta kuin surustakin. Star Warssin ääressä on tullut tillitettyä useammankin kerran ja eteenkin draaman puolella (Titanic, Big Fish) on koettu paljon itkettäviä hetkiä. Vielä useammin kohdalleni osuu tälläisiä klassisia läheltäpiti tilanteita, joissa suru on jo puserossa, mutta kyyneleet eivät suostu valumaan. Vielä. Viimeisin tälläinen kokemus oli katsoessani Never Let me Gota.

Mikä sitten itkettää? Useimmissa tapauksissa rakkaus, joka ei pääse toteutumaan, kiusallinen elokuvan päätös tai yksinkertaisesti puhdistava katharsis. Rakkaus, elämä ja kuolema itkettävät.


Yksi noloimmista, mutta ikimuistoisimmista itkukohtauksista minulle tuli vuonna 2003, kun olin äitini kanssa katsomassa Perjantai on Pahin -leffaa. Perheessämme elettiin tuolloin melko hektistä aikaa: vanhempani olivat hiljattaen eronneet sekä muun muassa koulukiusaus sai minut etääntymään perheestäni. Tuolloin välini äitiini olivat siis luonnollisesti melko jännittyneet. Päätimme sitten eräs viikonloppu mennä porukalla elokuviin. Koska minua ei kummemmin kiinnostanut Looney Tunes -elokuva, päätimme äidin kanssa käydä katsomassa Perjantai on Pahin. Se todellakin kannatti, monessakin mielessä.

Vaikka vanhemmiten pitää tämän kaltaisia perhekomedioita/-draamoja vähän humpuukina, minä todella tykästyin tähän elokuvaan sekä sen perusideaan. Ajatus kehojen vaihtumisesta kiinnostaa minua itseasiassa edelleenkin, ja ihmettelen ettei siitä ole tehty sen enempää elokuvia. Vaikka Lindsey Lohan ja muut yksittäiset ärsytykset tahi kliseet latistavatkin leffan tunnelmaa, se on yleisilmeeltään hauska ja katkeransuloinen. 11-vuotiaana en kuitenkaan välittänyt näyttelijäntyöstä tai mistään muustakaan pikkuseikoista, kunhan keskityin elokuvaan ja nautin siitä.

Elokuva päättyy onnellisesti: äiti ja tytär sopivat erimielisyytensä ja alkavat viimein ymmärtää toisiaan. Tämä sai minut liikuttumaan suuresti, sillä kaiken takana halusin oman äitini vain ymmärtävän ja tukevan minua. Myös äitini liikuttui elokuvaa katsoessaan kyyneliin, hänellä oli kai taustalla samanlaisia ajatuksia. Elokuvan sanoma, ja sitä kautta syntynyt minun ja äitini välinen yhteisymmärrys, sai välimme tietyllä tavalla paikattua. Se paikka on yhä edelleen olemassa, jokseenkin turhana nyttemmin (sillä välini äitiini ovat nyt erinomaiset), mutta kuitenkin tärkeänä muistona. Ja myös nolona, sillä kuka nyt itkee mokomassa elokuvassa! :DD

Kuten jo aiemmin mainitsin Star Wars on pistänyt minut itkeä pillittämään monet kerrat, nimenomaan nuo uudemmat elokuvat. Aluksi itkin pitkään Episode 1:n jedi-mestari Qui-Gon Jinniä, joka kuoli äkki-arvaamatta Darth Maulin käsiin. Pitkään veljeni lohduttelikin minua tästä menetyksestä ja sanoi: "se meni vain lomalle". Ajattelin, että Qui-Gonin jälkeen en enää itkisi Star Warsseissa, vaan toisin kävi.

Kävin katsomassa, ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa, Star Wars Episode 3: Revenge of the Sithin elokuvateattereissa. Kokemus oli kaikenkaikkiaan siisti, nähdä klassiset alkutekstit kulkevan kuvaruudun poikki, ja varautua sitten mielettömiin alun avaruustaisteluihin sekä Anakinin ja Obi-wanin kiivaaseen ja kiusoittelevaan dialogiin. Sen enempää elokuvan syvempään analysointiin pureutumatta, pidin sen katsomisesta, vaikka siinä ei ollutkaan samaa hohtoa kuin vanhoissa episodeissa.

Itkin Sithin Koston aikana kolmesti surusta ja kerran ilosta. Ensimmäisen kerran itkin Keisarin pistäessä täytäntöön koodin 66, toisen kerran kun Anakin kävi seivästämässä pikku-jedejä ja kolmannen kerran kun Obi-wan huutaa Anakinille lopputaisteluiden jälkeen: You were the chosen one! It was said that you would destroy the Sith, not join them! You were to bring balance to the force, not leave it in darkness! -- You were my brother, Anakin. I loved you.
Onneksi pääsin itkemään myös ilosta elokuvan lopussa, kun Obi-wan saa tietää miten voi ottaa yhteyttä vanhaan mestariinsa Qui-Goniin.

Nyt sitten viimeiseen kyynelkanavien ärsytys -ihanuus-hirvitykseen, nimittäin Spielbergin A.I. -tekoälyyn. Tässä modernissa Pinokkio-tarinassa on vain yksinkertaisesti kaikki, mille ihminen voi itkeä: yksipuolinen rakkaus, mahdoton unelma, toteutumaton toive, yksinjääminen sekä hylkäys. Mitä sydäntäsärkevä draama voisi muka enää tarvita? Ai, niin, kuolemaa, ja sitäkin löytyy tästä mestariteoksesta, sekä biokemiallista että henkistä.

Kun katsoin A.I:n ensimmäistä kertaa, olin koko elokuvan ajan itkun partaalla. Tarina on niin raaka, niin hyytävä ja niin surullinen, etten voinut kuin olla jatkuvassa tunteiden pyörityksessä. Vaikka Perjantai on Pahin -elokuvan kaltaista samastumista ei ollut, elokuva vetosi minuun syvästi teemallisella tasolla. Kun vielä kaikenlisäksi kuolematon robotti toivoo muuttuvansa ihmiseksi, tavalliseksi kuolevaiseksi, ajatus oman elämäni rajallisuudesta sai minut hyvin mietteliääksi. Hetkeksi aikaa sainkin tietynlaisen rauhan, meiningillä: "on hyvä, että kuolen joskus. Tuskin jaksaisin elää 300 vuotta, kun kaikki läheiseni ovat jo kuolleet".

Mietteliäisyys kesti pitkään, mutta myöskin elokuvan lopussa saamani hervoton itkukohtaus. En huutanut tai nyykyttänyt, istuin vain hiljaa ja annoin kyynelten valua. Itkin kymmenen minuuttia sohvalla, mennessäni suihkuun, suihkussa ja vielä kymmenen minuuttia suihkun jälkeen. Sitten suru muuttui täksi jo aiemmin mainitsemakseni mietteliäisyydeksi.

Myönnän, että aikojen saatossa olen kehittänyt itselleni tietynlaisen kuoren. En mielelläni itke toisten nähden, en ilosta enkä surusta, en todellisille tapahtumille, enkä elokuville. Joskus harvoin kuitenkin sattuu tälläisiä tapauksia, jolloin on vain pakko antaa kaiken tulla. Mielestäni silloin, kun itkee jollekin elokuvalle, itkee myös osalle omaa elämäänsä. Siksi on tärkeää itkeä niin paljon ja kovaa, kuin vain haluttaa. Se auttaa nimittäin selviytymään.

Synkistelyä Burtonin tyyliin

Ollaan rehellisiä: en ole koskaan kummemmin välittänyt Tim Burtonista nimenä. Suurimmilta osin siksi, koska kaikki ympärilläni tuntuvat aina huudahtelevan ja kiljuvan innoissaan tämän elokuvista, nostattamassa sen taivaisiin kehuillaan, ennen kuin se on edes tullut nähtäväksi elokuvateattereihin: "Se uusi Alice in Wonderland on Burtonin ohjaama! Sen on pakko olla hyvä!" Toisekseen ehkä siksi, etten yleensä kiinnitä huomiota elokuvien ohjaajiin tai muihin tekijöihin, vaan sen sisältöön.

<-- herra itse hipster-laseineen

Ehkä Burton on juuri tämän hehkutuksen takia hieman ärsyttänyt minua, mutta toisaalta noussut korviini myös nimenä. Kun sitten kiinnittää huomiota nimeen, huomio keskittyy elokuvaa katsoessa myös kyseisen ohjaajan tyyliin. Ja Burtonin tyylin huomaavat kaikki. Monesti ajattelenkin: "Ahaa, vai Burtonin leffa. Taas nähdään siis tummia pilviä ja käpristyneitä puita, synkistelyä, joka on varmasti emojen mieleen. Ja tietenkin Johnny Depp." Kieltämättä nämä yksittäiset asiat toistuvatkin Burtonin leffoissa. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön.

Mikä on tämän postauksen pointti? Pidin viikko takaperin parin hyvän kaverini kanssa leffailtaa ja katsoimme muun muassa Sweeny Toddin, Burtonin väsäämän musikaalin. Tämä sai minut kirjoittamaan lyhyesti muutamasta Burtonin ohjaamasta elokuvasta. Kai minun on myönnettävä, että Burton on hyvä ohjaaja, sillä häneltä kuitenkin löytyy monia niin loistavia elokuvia.

Kaikki tuntevat Edward Scissorhands-klassikon. Tämä on yksi Burtonin vanhimpia, mutta kuitenkin tyyliltään juuri sitä puhdasta itseään: tarina on täynnä draamaa ja emootiota, miljöö joko mustanpuhuva ja synkkä tai teennäisen steriili. Musiikit koskettavat, näyttelijät puolestaan osaavat hommansa paremmin kuin hyvin. Myös yksittäiset kohtaukset (vrt. lumiveistos-kohtaus) on jäänyt pysyvästi monien mieleen, ja pakko myöntää, että Saksikäden lumenveistely-kohtaus on yksinkertaisuudessaan todella kaunis.

Annoin kuitenkin tämän elokuvakokemuksen odottaa monta vuotta, ennen kuin kaverini liki pakotti katsomaan sen viimejuhannuksena. Lähdin katselukokemukseen mukaan melko skeptisesti: taas nähdään sitä burtonimaista emoilua ja nähdään taas yksi elokuva, jota kaikki hehkuttavat, ja joka ei minua itseäni kosketa. Kuitenkaan en voinut olla heltymättä Saksikäden tarinaan, eteenkin kun Johnny Depp osasi näytellä osaansa niin uskomattoman suloisesti. Toisaalta pahaa ei tehnyt katsella myöskään Winona Ryderia.

Huonoja Tim Burton -leffoja eivät ole myöskään Mars Attacks!, joka ei päällisin puolin ole burtonmaisen synkkä, mutta yhtä villi ja sekopäinen kyllä. Nightmare Before Christmasin tietävät kaikki, ja jopa yltiömäisestä hehkutuksesta ja gootti-maineesta huolimatta se on todella suloinen ja liikuttava elokuva, tietyllä aavemaisella höysteellä.

Aavemaisen suloinen onkin Roald Dahlin (btw, erinomainen kirjailija) lastensatuun perustuva Jaakko ja Jättipersikka (eng. James and Giant Peach). Meille luettiin Dahlin kirjoja ääneen, kun olimme nappuloita, ja myös elokuva tuli katsottua pariin kertaan, kun sen sai kätevästi lainattua kirjastosta. Rehellisesti täytyy sanoa, että vaikka kirja ja elokuva onkin suunnattu lapsille, ainakin rainassa oli jotain, mikä piti niskakarvani pystyssä koko katselun ajan. Pikkuveljeni ei edes uskaltanut katsoa muutamaa kohtausta, sen verran jännittävä oli esimerkiksi alkupuolen hai-kohtaus, luuranko-merirosvo -sähläys sekä loppupuolen sarvikuonopilvi.

Aavemaisen suloinen. Aavemainen, koska nukke-animaatio, valon ja varjon herkkä tanssi, musiikit, paikoin synkähkö teematiikka ja todella jännittävä tarinankerronta saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Suloinen siksi, sillä nukkemaisuudessa on jotain lapsekkaan ihastuttavaa, ja ylipäätään naivistinen ajatus pienestä ihmisestä ötököiden kanssa reissaamassa Atlantin yli, on kerrassaan viehättävä. Kaikenlisäksi hahmot ovat sanalla sanoen valloittavia, joista jokainen löytää helposti suosikkinsa. Itse pidin fiksusta Heinäsirkasta jo kirjassa, mutta lempeä ja äidillinen Leppäkerttu on myös ollut mieleeni. Avuton ja sekoileva Kastemato on kyllä myös jollain tavalla vedonnut minuun.

"Tavatessasi rakastettusi, aika kulkeekin pirun nopeasti," tuumaa Edward Bloom.

Seuraavaksi haluan ottaa esiin Big Fishin, yhden lemppari draamoistani ja samalla ehdottoman suosikkini myös Burtonin tuotannosta. Meni useita vuosia ennen kuin tajusin tämän elokuvan olevan Burtonin ohjaama, ja kun sain sen tietää, kielsin sen aluksi tyystin. "Eeeei tää voi olla Burtonin! Burtonhan tekee vaan emo-nukke-animaatioita ja Johnny Depp -leffoja!" Tässä kohden jouduin myöntämään, että häiskä tuppaa tekemään erittäin hyviä elokuvia, eteenkin toimivaa draamaa ja dialogia.

Big Fish on paitsi mainio ja koskettava elokuva juoneltaan, myös visuaalisesti hyvin rikas. Kaikkea löytyy hidastuksista nopeutuksiin, klassisiin kauhukartanoihin ja narsissi-peltoihin. Taiteellisesti Big Fish on täynnä kultaisia leikkauksia, suoria ja kauniita linjoja, pehmeitä ympyröitä ja rikottuja kokonaisuuksia, kaikki kuitenkin silmää miellyttävässä harmoniassa. Dialogi on uskomattoman napakkaa ja monesti hauskaa, jota pitkälti tukevat erinomaisesti valitut näyttelijät. Nämä osaavat hommansa pirun hyvin, ja isot kunnianosoitukset menevätkin kohdallani Ewan McGregorille, joka on pitkään ollut lemppari miesnäyttelijäni. Isoja nimiä, kuten Johnny Deppiä tai Helena Bonham Carteria ei tarvita, jotta elokuva olisi näyttelijäkaartiltaan toimiva. Lisäksi, in my honest opinion, McGregor on tavismaisuudessaan Deppiä huomattavasti komeampi. Ottaisinkin Ewanin mielelläni miehekseni, samoin kuin hänen Big Fishissa näyttelemänsä Edward Bloomin. Kuka nyt ei ihastuisi hurmuriin, joka osaa olla romanttinen sekä kertoa uskomattomia tarinoita loppumattomalla verbaalisella lahjakkuudellaan?


Edward Bloom on korviaan myöten ihastunut rakastettuunsa. Itse en ole ihastunut Burtonin Alice in Wonderlandiin tai Charlie & Chocolate Factoryyn, joista kaikki ovat, ihme ja kumma, pitäneet. Jali ja Suklaatehdas oli minusta teknisesti karseannäköinen, eikä ollut lainkaan samanlainen tribuutti alkuperäisteokselleen niin kuin Jaakko ja Jättipersikka. Alice in Wonderland kärsi samantyylisestä teknisestä kökköydestä, sekä myös antautumisesta ns. helpoille näyttelijä-valinnoille, kuten Suklaatehtaassakin. Ei siinä, etteivätkö olisi hyviä valintoja, mutta hieman käytettyjä kuitenkin.

Kaikkia ei voi miellyttää, se on selvää. Itseäni Burtonin kohdalla ei miellytä juuri nuo edellä mainitut seikat, eteenkin kun nykypäivänä kadut pursuilevat lähes tuntemattomia, mutta todella lahjakkaita näyttelijöitä. Omasta mielestäni tietokone-animaatiota ei kannata, edes osittain, käyttää, ellei se ole teknisesti oikeasti kannattavaa ja viusaalisesti häikäisevää. Hyvän elokuvan voi saada ilmankin erikoisefektejä ja hyvinkin pienellä budjetilla, minkä alkupuolen burtonit osoittavatkin. Kolmannekseen turhanpäiväinen emo-gootteilu ei minuun iske.

"Hei Burton! Koska pääsen taas kekkaloimaan johonki sun leffaan?" "Pian ystäväni, pian."

Myönnettäköön, että lisää Burtoneita on nähtävä, en kuitenkaan Burtonin takia, vaan puhtaasti elokuvallisesta mielenkiinnosta. Kaverini on kehunut paljon Beetlejuicea, ja scifin ystävänä Apinoiden Planeetta on must-see. Dark Knightin innoittamana olisi hauskaa katsoa myös Batman Returns. Sen kummempaa enää leffoja luettelematta, taidan hiipiä unien syövereihin. Miten se saa mieleeni jollain kierolla tavalla burtonmaisen aavemaisuuden ja teennäisen sulokkuuden?

Ps. Korjailin muuten yleisesti hieman epäkunnossa olevia linkkejä ja kuvia, lisäsin postauksiin tageja ja korjasin kirjoitusvirheitä.

Ps2. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita, oli kyse sitten blogin ulkonäöstä tai sisällöstä. Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Onko jotain parannettavaa? Vai haluatko haastaa minut elokuva-aiheiseen postaukseen? Sana ja aihe vapaa, kunhan saat jotain sanottua.

Töihin elokuva-alalle?

Luen parhaillani isosiskoltani yo-lahjaksi saamaa kirjaa. Kyseessä on kahden nuoren toimittajan tekemä opas, nimeltään Nuoren toimittajan eloonjäämisopas. Se kertoo varsin kattavasti journalistin työstä, kuinka toimittajapiireihin pääsee sisään, millaiset koulutusmahdollisuudet alalla on ja niin pois päin.

Olen lukenut kirjasta vasta neljäsosan, kun alan jo epäillä kykyjäni journalismin parissa. Alalle koulutetaan liikaa porukkaa, työnsaanti on vaikeaa, työt stressaavia ja sinun on oltava törkeän hyvä kirjoittaja menestyäksesi. Näiden tosiasioiden valossa moraalini on siis murentunut, ja nyt eteenkin tulevaisuus ja jatkokoulutus mietityttää, enemmän kuin koskaan.

Koska olen taiteellinen ihminen, pidin aluksi taidetta potentiaalisena uravaihtoehtona. Kun kuitenkin kävimme vakavan keskustelun isäni kanssa taidealasta työnä, tulin siihen tulokseen, ettei kannata edes yrittää: sillä työllä hädintuskin elätät edes itsesi. Aloin pohtia seuraavana journalistin uraa, sillä kirjoittaminen oli minulle toinen asia mistä kovasti pidän. Nyt kun tämäkin työ vaikuttaa kuitenkin melko hankalalta saada, rupesin miettimään, voiko elokuvien parissa tehdä töitä.

Listaa riittää sillä saralla. Voit olla elokuvaohjaaja, -kuvaaja, -käsikirjoittaja, -tuottaja tai vaikka osana puvusteiden tai lavasteiden tekemistä. Löytyy lippukassan pitäjää, popkornin myyjää, yksityisyrittäjän uraa vaikka DVD:en maahantuonnin osalta, kääntäjää/tekstittäjää, elokuva-arvostelijaa ja niin edelleen. Kun syssyyn lisätään vielä radio- ja TV -työ, lista paisuu valtaviin mittoihin.

Olisi siistiä ohjata elokuvia tai käsikirjoittaa niitä. Suomessa niillä tosin vain muutama ihminen elättää itseään, ja taas on ongelmana koulutukseen pääseminen. Hanttihommia, kuten tiskin takana istumista ja rahastamista löytyy, mutta tuskin sitä haluaa loppuelämäänsä tehdä. Oma kielitaitoni ei riitä kääntäjäksi, radiotyöhön ääneni tuskin on kovin persoonallinen ja TV-työssä on pitkälti samat ongelmat kuin elokuvienkin tekemisessä: liikaa koulutettua porukkaa, liian vähän töitä. Nyt listalle jäävät siis yrittäjän ura sekä elokuva-arvostelija.

"Mä voin niin kuvitella sut seuraavana Tapani Maskulana," kiusoitteli eräs kaverini minua lempeästi. Olin tästä samaan aikaan otettu että leikkimielisen ärsyyntynyt. Itse kun satun pitämään Maskulaa tajuttoman ärsyttävänä, elitistisenä elokuva-arvostelijana. Tästä minulle kuitenkin heräsikin ajatus: kuinka siistiä olisikaan arvostella elokuvia työkseen sekä mahdollisesti kirjoittaa asiantuntevaa info- tai henkilökuva-tekstiä elokuvista, ohjaajista, näyttelijöistä ja niin edelleen. Se olisi melko lailla unelma-jobini. Kun myös luin yllä mainitsemastani käsikirjasta ns. asiantuntija-toimittajista, huomasin, että niille on itseasiassa aika paljonkin kysyntää (lähinnä kuitenkin tiede- ja talous-puolella). Kirjassa oli Kalle Kinnusen vinkit elokuvatoimittajaksi haluavalle:

- kriikikko voi toimia isenäisesti , mutta erikoistoimittajaksi tähtäävän on tärkeä päästä piireihin.
- kirjoita nettiin.

Toinen osa on tehty (luet sitä juuri), enää siis tulisi hankkia verkostoitumista esimerkiksi netin tai vaikkapa festareiden kautta elokuva-alan kihoihin Suomessa ja muualla maailmassa. Plussana tässä työssä olisi juuri erikoistumisen tuoma tietous sekä todellinen intohimo omaan harrastukseen. Miinuksena kuitenkin palkkaus (kulttuurialalla kun nyt rahaa ei paljoa heru) sekä mahdollisesti taas pyrkijöiden suuri määrä. Itseäni kuitenkin auttavat nuori ikäni (vielä ehtii oppia uutta), tästä johtuen tekniikkatietouteni sekä edes keskinkertaiset kirjoittajakykyni. Niin, ei sitä tiedä.

Joskus koulussa sanottiin, että vanhempien yrittäjyys rohkaisee usein lapsiakin ryhtymään yrittäjäksi. Isäni on ollut automaatioalalla yksityisyrittäjänä liki 20 vuotta, joten on ihan luonnollista, että pidän yrittäjyyttä melko luontevana ja toimivana. Tosissaan en ole kuitenkaan ajatellut yrittäjäksi ryhtymistä kuin vain ajatustasolla.

Taas on kuitenkin sellainen fiilis, että esimerkiksi jonkin pienen leffakaupan ylläpitäjänä voisi olla ihan nastaa olla. Toisin maahan vähän harvinaisempia elokuvia, animaatioita ja animea, sekä myisin tietenkin myös tuttuja ja turvallisia elokuvia esimerkiksi kätevissä paketeissa. Kutkuttava ajatus, vaikkakin haastava, kun ottaa huomioon, että yrittäjän täytyy handlata myös talous-ja byrokratiahommat. Ideahan leffapuodista ei ole sinällään uusi, ei Suomessa (Pieni leffakauppa) eikä muuallakaan maailmassa (Fnack), mutta eivätkös nämäkin markkinat tarvitse kilpailuttajia? Tulevaisuus kuitenkin vasta näyttää, vievätkö tietoni ja taitoni eteenpäin. Motivaatiosta se nimittäin ei ole kiinni.

Elokuvakokemus ulkomailta: check

En ole koskaan käynyt ulkomailla elokuvissa. Nyt on tämäkin kokemus saatu Pariisissa, jossa olen viettänyt aikaa nyt viisi päivää hyvän toverini Neon kanssa. Tällä hetkellä istun Luxembourgin puiston viereisessä nettikahvilassa raakakirjoittamassa tätä tekstiä (hassua kun ei ole ääkkösia ([koto-Suomessa muokkasin äät ja ööt siis kohdilleen] ).

Mutta nyt prassailusta asiaan eli elokuvaan tai oikeammin elokuvakokemukseen. Käytiin tosiaan heti ensimmäisenä lomapäivänä täkäläisessä Le Grand Rex -elokuvateatterissa katsomassa Fast and Furious 5. Kuten monet muutkin isommat eurooppalaiset maat, elokuva oli dubattu ja herätti täten suurta huvia minun ja Neon kesken. Huvia, tai oikeammin suurta hämmennystä, tuotti myös itse elokuvateatteri: sisääntuloaula oli kuin mikäkin palatsi punaisine mattoineen ja ovien vartioineen, mutta itse sali oli suorastaan säälittävä*. Paikkalippuja ei ollut ja penkkirivit olivat toisiinsa nähden samalla korkeudella, ei siis porrastettu. Jännää oli myös se, että "katselunautinto" alkoi elokuva-trailereina seka erittäin hämmentävinä tv-mainoksina (ks. Oranginan mainos).

Machoilua, bromancea ja Vin Dieselin kaljamasu.

Itse Fast & Furious 5:sta on sanottava, että perus toiminta-mättöä. Vaikka elokuva oli dubattu ranskaksi eikä siinä ollut edes tekstityksiä, ymmärsin juonen kielimuurista huolimatta erittäin hyvin: rahaa, naisia ja autoja, kunniaa ja kostoa. Siinä elokuvan pääteemat tiivistäen. Tämä innoitti minua sitten niin sanotusti käsikirjoittamaan oman toiminta-elokuvan päähenkilöineen kaikkineen. Tässä siis oma loistava nykyajan toiminta-elokuvani, johon on tiivistetty kaikki tämän (kaupallisen) genren pääpiirteet.

Elokuvan nimi: mikä tahansa autoihin tai aseisiin liittyvä sana/lause/äännähdys. Numerot lisäävät retrohtavaa ja viileää meininkiä.
Pääjuoni: pääpahiksen tuhoisa terrori-isku koetetaan estää tai tämä ryöstetään. Tuolloin taustalla on vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Tai rahanhimo.
Kohtaukset (tässä järjestyksessä): alkuräimintä, väh. 2 takaa-ajo -/auto-kohtausta, fanservice-kohtaus (kylpy, vaatteidenvaihto tm. eroottinen tilanne, johtaa jossain vaiheessa seksikohtaukseen), loppuräimintä + kaksintaistelu.
Henkilöhahmot:
Päähenkilö: iso, kova ja hyvin treenattu urostelija. Näyttelee esim. Vin Diesel, Tom Cruise, Bruce Willis, Collin Farrel. Naistenmies, joka osaa käyttää vihreettömästi autoja ja isoja aseita. Kylmä ja kova äijä.
Päähenkilön kaveri: pitkälti samanlainen kuin päähenkilö, mutta ainoa syy, miksei hän ole elokuvan tähti on se, että hahmolla on enemmän tervettä omatuntoa ja moraalia. Lojaali ja rehti kaveri. Voi olla myös päähenkilön palvelija.
Pääpahis: rikas ja usein ruma/lihava äijä (poikkeustapauksissa överiäs hottis), yli neljänkymmenen. Ei omaa mitään moraalia, tappaa kylmästi vaikka omaa porukkaa. Elokuvan lopussa tälle hahmolle ei kuulu vuodattaa yhtään sympatiaa.
Pääpahiksen apuri: poikkeuksetta hyvännäköinen, voi olla myös nainen. Kylmäverisyydestä riippuen voi kääntyä hyvisten puolelle.
Muut hahmot: vähintään yksi kovisnainen, joka on samalla hottis (näyttelee Michelle Rodriguez). Mukana kuuluu olla mahdollisesti nörtti/tietoteknikko/operator tai tummaihoinen naurattaja-hahmo.

Eikä mitään vattuilua ole tässä. Eihän?
Ei siinä tosiaan mitään, toiminta-elokuvat voivat olla sellaisinaan hyvinkin viihdyttäviä, enkä kiistä, että jotkin action-elokuvat ovat oikeasti vauhdikkaita ja omalla tavallaan koukuttavia ja kiinnostavia (esim. SWAT). Kun kuitenkin voin pitää itseäni hieman älykkäämpien ja "vaikeampien" elokuvien ystävänä, toiminta-mätöt ovat minulle puhdasta brain-off tavaraa, joita voi katsoa ison porukan kanssa kliseille nauraen. Tosissaan niitä en ota, ja toivon ettei kukaan muukaan.

Ranskasta tuli ostettua enimmäkseen animea, mm. molemmat Rebuildit sekä eräs erittäin kauniisti animoitu anime-elokuva 5cm per Second. Ylioppilaslahjaksi sain Neolta kolme elokuvaa, Elephant man, Solaris ja Lahjomattomat: kaikki elokuvia joita en ole koskaan nähnyt. Lisäksi sain isosiskoltani jo pari postausta takaperin luettelemani DVD:t. Nyt olen sitten niin sanotusti pulassa DVD-hyllyni kanssa: kaikki tila on uhkaavasti täytetty. Tämä taitaa olla näitä keräilijöiden kirouksia. Kirous on myös sinällään kysymys; milloin ja missä porukassa katson nämä reilut 30 DVD:tä.

* ilmeisesti kyseisessä elokuvateatterissa kuitenkin on yksi jumalattoman isokin sali (ks. kuva). Ei vain käynyt tuuria, että olisi siihen päässyt. Jos vain oltaisiin päästy katsomaan sitä X-Men: Firstclassia... Se vasta olisikin ollut hupaisa dubattuna!