Nolottaa, mutta nolottakoon

Movie Monday haasteli useampi kuukausi takaperin kertomaan elokuvasta, josta pitäminen nolottaa. Kyse on kansankielellä kysymys siis guilty-pleasure -elokuvasta. Myös toverini Lazzu pyysi minua tälläisestä rainasta kertomaan. Challenge accepted! Nolottaa, mutta nolottakoon nyt sitten!

Yllättävää kyllä, tälläisiä hyviä, mutta nolottavia elokuvia ei itselläni ole kovinkaan montaa. Koska lähes kaikki kaverini omaavat hyvin samanlaisen leffamaun, kun minä itse, ei tarvitse hävetä pitävänsä jostakin tietystä elokuvasta, niiden hahmoista tai yleisesti jostakin genrestä. Häpeilemättä rakastan sci-fiä ja kunnon draamaa, henkisesti murtuneita hahmoja ja upeita erikoistehosteita. Näiden asioiden myöntäminen ei hävetä eikä nolota.

Sitten, kuten kaikissa kaavoissa ja säännöissä, on tietenkin näitä kiusallisia poikkeuksia.

Kaarnis haukkui Armageddonia tehostemässäilyksi, liian michael baymäiseksi mätöksi, jossa Liv Tayler toimii vain kauniina koristeena, ja missä ei ollut mitään syvällistä otetta. Hän ei tosin nähnyt elokuvaa kokonaan, näki siitä vain sen dramatisoidun ja räjähdysten täytteisten alkupuolen, mutta sanat ovat silti sanoja, eivätkä mielipiteetkään täysin tuulesta temmattuja. Voisin sanoa, että kyllä, olet ihan oikeassa, ei tässä elokuvassa ole mitään syvällistä ja koskettavaa, mutta valehtelisin silloin itselleni. Olen itkenyt Armageddonin tarinan parissa kahdesti, ja tulen varmasti liikuttumaan vastedeskin. Vaikka siinä olisikin michael baymäistä mättöä.

Veljeni ex:ä ei voinut sietää Austin Powerssia, sen alatyylistä läppää ja vastenmielistä päähenkilöä. Tähänkin voisi sanoa, että kyllä, olet aivan oikeassa, onhan herra Powers aika ällöttävä ja koko elokuvasarjan vitsit itseääntoistavia ja huonoja. Mutta taas kerran syöttäisin itselleni pajunköyttä, sillä naperosta saakka olen nauttinut täysin rinnoin (hehehehe!) sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, nauranut itseni tärviölle ja sitten heittänyt repliikki-lainauksia pitkin päivää. Sarja on ollut lemppari crazy-comedioitani ilmestymisestään saakka, ja lisäksi tuonut minulle ja veljelleni hienoja yhteisiä elokuvakokemuksia. Nolottaa myöntää, mutta pidän tästä agentti-parodiasta aivan hävettävän paljon.

Monet kaverini, elokuva-arvostelijat ja muut kadun tallaajat ovat haukkuneet myös Halle Berryn esittämän Catwomanin maan tasalle. Itse katsastin elokuvan ensikertaa muistaakseni 15-vuotissyntymäpäivilläni, ja sen toimintakohtaukset, tarina sekä tietenkin näpäkkä ja energinen Berry, saivat kyllä itseni haaveilemaan supervoimista, aggressiivisesta mutta tyydyttävästä elämäntyylistä sekä tietenkin kuumista miehistä. Berryn Kissanainen on mielestäni todella upea, persoonallinen ja toimiva pakkaus, josta tihkuu juuri sopivasti seksiä, mutta myös älykkyyttä. Ja kerrankin on musta(hko) nainen isossa roolissa, joka on yleisesti mielletty valkoiseksi!

Puolustelu jatkuu, siirtyessämme Perjantai on Pahin -leffaan, josta useampi merkintä takaperin. Tämä elokuva kun sattui olemaan yksi ratkaiseva tekijä minun ja äitini kireiden välien setvittelyssä. Lisää siitä voi lukea tästä.

Sitten on vielä Titanic, elokuva, joka tuntuu olevan yleisesti hyvin vihattu kaveripiirissäni. En voi mitenkään puolustella sitä, miten tämä kliseisistä kliseisin rakkaustarina jaksaa kerta toisensa jälkeen koskettaa ja saamaan melkein aina kyynelten partaalle. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanoja eikä tekosyitä. Titanic nyt vain sattuu olemaan pirun hyvä draama. Piste.

Näiden enemmän tai vähemmän häpeällisten elokuvien jatkoksi on ilmestynyt myös uusi mielihyvä-hirvitys, nimittäin Bridget Jones's Diary (Bridget Jones: Elämäni sinkkuna), joka yllättäen perustuu samannimiseen kirjaan (joka on näin sivumennen sanoen aivan hulvattoman hauska ja kokonaisuudessaan miellyttävä lukukokemus).

Löysin Bridgetin päivyrin halvalla Gamestopista, joten ajattelin poimia sen mukaani. Pieni häpeänpoikanen kuitenkin pilkahti mielessäni, ja kyselin hieman johdattelevaan sävyyn mukanani olleelta Kaarnikselta, että mitä hän on mieltä kyseisestä elokuvasta. Yllätyksekseni hän sanoi myöntävänsä sen guilty-pleasureksi, ja rohkaisikin minua ostamaan Jonesin. Seuraavana päivänä sitten istahdimme tämän hömppä-komedian ääneen, päästelimme eläimellisiä vinkunaääniä, tunsimme Bridgetin hahmoa kohtaan syvää myötähäpeää ja paikoin nauroimme itsemme hengästykseen saakka.

Vaikken juuri ikinä välitä romanttisista komedioista, jostakin syystä juuri Bridget Jonesin päiväkirja kuitenkin toimii. Ehkä se johtuu päähenkilöstä itsestään, johon on monella tapaa helppo samastua. Ehkä elokuvan koukku onkin näyttelijöissä? Draamassa ehkä? Kiusallisessa huumorissa? Vaikea sanoa. Se on kuitenkin jollakin tapaa erilainen kuin klassiset romanttiset komediat, vaikkakin lopussa sorrutaan taas onnellisiin loppuihin ja kaiken sopivaan suudelmaan. Ehkäpä se vain kuuluu kaikkiin romanttisiin hömppiin.

En tiedä hävettääkö vai naurattaako minua enemmän myöntää, että muistutan monella tapaa Bridgettiä. Kukapa ei toisaalta muistuttaisi? Meistä kaikista löytyy varmasti pieni ja epävarma olento, sellainen joka tahtoo vain kääriytyä paksujen peittojen alle, itkeä ihmissuhteitaan ja saamattomuuttaan ja joko syödä tai juoda itsensä tärviölle. Näiden yleisluontoisten piirteiden lisäksi Bridgetin impulsiivisuus, yllykeherkkyys sekä tietynlainen tahdittomuus ja suurisuisuus muistuttaa minua itsestäni. Harmikseni en tosin ole vielä löytänyt ketään, joka moisten piirteiden kautta välittäisi minusta, ainakaan romanttisella tavalla. Se on tavallaan sääli, sillä se herättää kysymyksen siitä, saako nainen olla oma hölmö, epäsosiaalinen, likainen ja tahditon itsensä tullakseen rakastetuksi. Sellainen niin kuin minä.

Ei siinä, että etsisin romansseja: ne ovat mutkikkaita, liian riskialttiita ja lisäksi kalliita ylläpitää. Onhan niissä toisaalta puolensakin: lämpöä, läheisyyttä ja suloisia hetkiä vierekkäin hyvän elokuvan tai tietokonepelin parissa. Samaa voi kuitenkin saada hyvän kaverinkin kyljessä, joten miksi vaivautua sydänsurujen riskiin?

Ehkäpä minut on vain tuomittu ikisinkuksi. Tai ei tuomittu, vaan tietyllä tapaa oikeutettu. Saanpahan ainakin katsoa juuri sellaisia elokuvia kuin haluan, yksin mutta tyytyväisenä, mässäten kanasalaattia pelkäämättä sen jakamista. Nolottaa, mutta nolottakoon. Sellaista se elämä vain on.

Jos persoonani olisi elokuva

Kesän alkupuolella onnistuin katsomaan kaverillani Kaarniksella The Fifth Elementin. Olin rainan joskus vuosi sitten katsonut telkkarista ja jollain hyvin hämärällä tavalla tykästynyt siihen. En kuitenkaan muistaut elokuvan alusta tai lopusta juuri mitään, enkä ainakaan sitä, kuinka paljon se loppujen lopuksi hymyilytti ja sain jopa tipankin linssiin. Olin unohtanut, miten paljon pidin koko elokuvasta.

Elokuvan asetelma lähtee liikkeelle ajatuksesta, että mystinen, suuri pimeä voima on tulossa ja pyyhkäisemässä alleen kaiken elävän. Katastrofin voi estää neljän tutun elementin (vesi, tuli, maa, ilma) sekä mystisen viidennen elementin yhdistelmä. Pulmana on se, missä kyseiset elementtikivet sekä "viides elementti" oikein ovat.

Koko elokuva on kokonaisuutena värikäs, tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava kokemus. Hulvatonta huumoria, ihanan karikatyyrisiä hahmoja ja koomisia tilanteita on luvassa ja paljon, mutta jatkuvasti taustalla hämyää myös syvällisiä teemoja, kuten yleinen elämän ja kuoleman tasapaino, sen oikeutus sekä tietenkin rakkaus.

Katsoimme Fifth Elementin tosiaan Kaarniksen kanssa melko lailla hetken mielenjohteesta. Sanoin tälle kuitenkin, että elokuva on hyvä ja hauska, joskin aluksi vähän levoton ja etäinen. Kaarnis kuitenkin tykästyi elokuvaan melko lailla heti, ja totesi useaan kertaan "miks tää on niin upee elokuva".

Jossain vaiheessa hän sitten totesi naurahtaen: "tää leffa on ihan niin kuin sinä". "Häh, miten niin?" virnuilin takaisin. "Emmä tiiä, mutta jos sun persoona ois joku leffa, niin se ois ehdottomasti tämä!" Aluksi olin tietenkin kovin mielissäni, sillä elokuva oli kaikenkaikkiaan hauska ja viihdyttävä, suloinen ja paikoin syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan, mitä Kaarnis loppujen lopuksi tarkoitti kommentillaan tai oikeastaan, millaisena hän näkee minut. Millainen ihminen oikein olen?

1. Visuaalinen

Fifth Element on aikaansa nähden hyvin visuaalinen tapaus. Puvustus on yksi elokuvan mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, samaten miljöö, joka vaihtelee aina avaruusasemista oopperasaliin ja sieltä ruuhkaiseen kaupunkiin. Räväkkyydestä huolimatta kaikkea yhdistää jokin nimeltämainitsematon elementti, joka pitää kokonaisuuden yhtenäisenä.

Sama koskee minuakin. Näen maailman hyvin visuaalisena, ja olen ulkonäöltänikin (jos vain niin haluan) mielenkiintoinen tapaus. Persoonanakin olen värikäs ja räiskyvä, ja tietenkin taiteellinen.

2. Humoristinen

Jos jotakin Fifth Element on, niin humoristinen. Hauska, hulvaton, räiskyvä, huvittava, koominen ja sekopäinen. Dialogi on nasevaa ja sujuvaa, vitsit moniuloitteisia ja vaihtelevia ja kohtaukset kohtalaisen tiiviitä, mutta toimivia ja rytmikkäitä. Itseeni ainakin puree elokuvan huumori, kaikessa ronskiudessaan ja paikoittaisessa absurdisuudessaan.

Entäs minä sitten?
Vielä vuosi tai pari sitten en osannut ajatella itseäni humoristina. Minulle oltiin aina sanottu, että olen vakava, tylsä ja pikkuvanha, mutta viime vuoden aikana, olen löytänyt itsestäni paljon humoristin piirteitä: huomaan itseni usein kertomasta vitsejä, sutkauttamasta jotakin enemmän tai vähemmän älykästä sekä saamaan yhden jos toisenkin ihmisen hymyilemään. Se on kaikenkaikkiaan upea tunne.

3. Futuristinen

Fifth Element sijoittuu tulevaisuuteen. Onko se sitten lähellä vai kaukana, sitä en osaa sanoa (tai muista). Scifiä elokuva pohjimmiltaan on, vaikkakin rainassa on paljon myös fantasian ja mystiikan piirteitä.

Itse en sentään ole futuristinen, mutta scifi-nörtti kuitenkin. Rakastan kaikkeen aikaan ja avaruuteen liittyvää, aina universumin tajuttomista ulottuvuuksista meidän planeettaamme ja tähtitaivaaseen. Tulevaisuus, sen tiede ja tekniikka, ovat yksiä suurimpia kiinnostuksenkohteitani. Robotiikka, eteenkin sen psykologinen ja filosofinen puoli, on minulle tavattoman kiehtovaa.

4. Toiminnallinen
Fifth Elementtiä voisi kuvailla scifistiseksi toiminta-komediaksi. Vaikka elokuva ei totisesti mitään aivotonta mättöä olekaan, melkein jokaisessa kohtauksessa nähdään enemmän tai vähemmän toimintaa, joko hahmojen välisenä väittelynä, paikasta toiseen juoksemisena tai tulitaisteluna.

Itse en totisesti ole fyysisesti toiminnallinen tai liikkuvainen ihminen. Itseasiassa inhoan melkein kaikkia liikunnan muotoja, enkä oikein jaksa ymmärtää sen psykologista tarkoitusta. Siitä huolimatta minua voisi kuvailla jokseenkin vilkkaaksi ihmiseksi. Minulla on usein paljon tekemistä erilaisten taiteellisten projektien parissa ja lähden mielelläni viettämään ulos aikaa kavereiden kanssa. Mielikuvitukseni on vilkas, samaten suuni. Paikoin saatan vaikuttaa jopa levottomalta.

5. Syvällinen

Vaikka Fifth Element on yleisesti hulvaton ja humoristinen tapaus, siinä on loppujen lopuksi tärkeitä, syvällisiä elementtejä, kuten elämän tarkoitusta ja oikeutusta, sotaa, väkivaltaa, elämää ja kuolemaa. Rakkaus on myös elokuvan keskeisiä teemoja.

Vaikka otankin elämän nykyään kohtalaisen kevyesti ja humoristiselta kantilta, minussa on ja tulee aina olemaan syvällinenkin puoli. Pidän pitkistä, kahdenkeskisistä keskusteluista, jotka koskevat välillä vakaviakin asioita. Pidän paljon filosofiasta, asioiden pohdiskelusta ja analysoimisesta. Menneisyyteni huomioon ottaen, saatan vaipua paikoin hyvinkin melankolisiinkin ajatuksiin, ja asiat kuten masennus, yksinäisyys ja kuolema, ovat minulle aina vakavasti otettavia, raskaita asioita.

Näin itseanalyyseistä voidaan päättää tämänkertainen postaus seuraavaan väitökseen:
Bruce Willis on sisäinen mieheni.

Ystävänpäivän ärsytys

Inhoan ystävänpäivää. Miksikö? Puhtaasti siksi, koska olen rakkaudessa totaalisesti epäonnistunut katkeroitunut ämmä, joka ei ole elämässään törmännyt muihin kuin yksipuolisiin rakkauksiin, rukkasiin ja yhdenyön suhteisiin. Ei siis ole ihme, että tälläiset minunkaltaiseni surulliset tapaukset inhoavat ikuisen rakkauden ja ystävyyden vuosipäivää, joka ei ole edes töistä tai koulusta vapaana.

Samasta syystä inhoan myös romanttisia elokuvia. Tarkoitan nyt sellaisia illan raton brane-off romanssi-hömppiä, joiden tarkoitus on lähinnä viihdyttää yksinäisiä sinkkunaisia. Ja menestyä taloudellisesti. Useimmiten pidänkin romanttisia komedioita typeränä ajanhukkana. On kuitenkin muutama flikki, jotka ovat skeptisen mieleni luomasta alkuasetelmasta huolimatta saaneet hyväksyntäni. Ainakin melkein.

13 ja risat (13 going on 30)

Elokuvan alkuasetelma on yllättävän yksinkertainen, mutta ihan toimiva. 13-vuotias tyttö muuntautuu kolmikymppiseksi itsekseen ja huomaa seisovansa keskellä aikuisten maailmaa, joka ei ole niin helppo ja yksinkertainen kuin päällepäin luulisi. Kun lapsuuden toverit sekä uudet ihmiset sekoittavatpäätä sekä romanttisessa että inhottavassa mielessä, päähenkilö käy taistelua pääosin itsensä löytämisen kanssa. Kelpo pätkä, ei suinkaan liian imelä tapaus.

Valentines Day

 Kappas, Jennifer Garner tässäkin elokuvassa! Ja oho, kymmenen muutakin isomman luokan tähteä, alkaen Ashton Kutcherista Julie Robertsiin. Valentines Dayta kuitenkin kuljettaa eteenpäin muukin kuin kassamagneettitähdet, vaan yksinkertaisesti liikoja yrittämätön, simppeli ja suloisen makea juoni.

Kyseessä on 14. päivä helmikuuta, ystävänpäivä, jonka tapahtumia seurataan useamman hahmon eri näkökulmista. Kullakin on omat suunnitelmansa, ihmissuhteensa, pulmansa ja ongelmansa ystävänpäivän suhteen. Elokuvan edetessä tilanteet ja ihmissuhteet kehittyvät, eri tarinoiden ihmiset nivoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa ja alkavat ennen pitkää kiinnostamaan sekä paikoin jopa lämmittämään sydäntä. Vaikka raina kulkeekin pitkälti melko kepeissä tunnelmissa, myös hieman synkempiinkin aiheisiin päästään syventymään. Olin hirmu iloinen, ettei koko elokuvan aikana langettu typeriin kliseisiin tai edes ennalta-arvattavuuksiin kuin vain parissa tarinassa. Annettakoon se anteeksi, sillä kokonaisuudessaan Valentines Day toimii hyvin. Ainakin paremmin kuin vastaava New Years Eve.

Bridget Jones - elämäni sinkkuna

En tiedä mikä tässä elokuvassa on niin hauskaa ja viihdyttävää, mutta tällä hetkellä pidän Bridget Jonesia ehkä parhaimpana hömppä-rainana tällä hetkellä. Elokuvan katsomisesta on tosin jo sen verran aikaa, että saatan muuttaa mielipiteeni, mutta mennään nyt näillä eväillä.

Kyseessä on siis kolmikymppisen brittinaisen elämästä kertova romanttinen komedia, joka enemmän kuin mitään muuta haluaisi miehen elämäänsä, sillä kaikkea muuta tuntuukin jo löytyvän. Naiseuden ydin, eli päiväkirjaan tuhrustaminen, vaa'an ja diettien kanssa temppuilu, herkkujen mässyttäminen keskellä yötä sekä erilliset ulkonäköpaineet ja mutkikkaat ihmissuhteet ovat elokuvan aa ja oo, humoristisessa mielessä tietenkin. Tarinan hahmot ovat ihastuttavan vihastuttavia ja tarina katastrofaalisten yhteensattumusten ja suloisten romanttisten hetkien summa. Ei valittamista.

Luin pari vuotta takaperin Bridget Jonesin päiväkirjan, johon elokuva perustuu, ja koin sen itse hyvin toimivaksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi. Bridgetin hahmo sai kirjassa ainakin huomattavasti enemmän ulottuvuuksia ja särmää, eikä ollut aivan yhtä hömelö kuin elokuvassa, mikä oli sinällään miellyttävä yllätys. Toisaalta, elokuvaversiot ovat aina kirjaversioita erilaisempia, usein huonompiakin. Bridget Jones -elämäni sinkkuna ei kuitenkaan epäonnistunut täysin, sillä kirjasta huokunut hullunkurinen lämpö välittyi myös elokuvan kautta.

Tämän vuoden ystävänpäivä ei toisaalta mennyt yhdenkään hömppä-elokuvan parissa. Odotin nimittäin viettäväni tätä yksinäisten nörttien inhoamaa päivää videopelien parissa, sillä Bioware julkaisi faniensa iloksi Mass Effect 3:n demon. Vaan no, tietenkään täällä takapajulassa eläviä immeisiä ei ole muistettu, eteenkään PC-pelaajia. Olen tässä meinaan odotellut kyseistä demoa tulevaksi yli viisi tuntia, ja vieläkään ei kuulu. Mikä kamalinta, kaverini pelasi ME3:n demon juuri läpi Xboksillaan.

Karseaa ystävänpäivää kaikille, ja ime kelliäsi Bioware!

Blogini tulee jäätymään maaliskuun alussa, kun uusin Mass Effect saapuu kauppojen hyllyille, ja rupean pelaamaan sitä. Ei, tässä ei ole yhtään kysymys mistään elämän puutteesta. Pois minusta moiset väitteet! :oo

I ❤ Star Wars

Kuten viimepostauksessa jo uhkailinkin, haluan kertoa suhteestani tai oikeastaan rakkaudestani Star Warssiin. Viime aikoina saagan aiheuttama katkeransuloinen nostalgia onkin noussut pintaan muun muassa Phantom Menacen making of -dokkarin sekä Empire of Dreamssin kautta. Viikonloppuna pelasimme myös lyhyesti Jedi Knight 2: Jedi Outcastia, mikä toki toi myös paljon muistoja mieleen. Kaverini Oddjobin kanssa puhuimme myös Obi-wan Xbox-pelistä, ja netissä selailin muun muassa Force Unleashed 2:n walkthrouta.

Force Unleashed kakkonen on todella tyylikäs ja tunteikas peli

Jännä sikäli että lapsuudessani käytännössä kukaan ei puhunut tai ylipäätään tiennyt Star Warssista. Äiti ei koskaan ollut scifi-ihmisiä eikä isä kummemmin kulttuuri-ihmisiä, joten tietoa ei vanhempien kautta herunut. 13 vuotta vanhempaa siskoa ei juuri tähtien sodat kiinnostaneet. Samaan aikaan kun itse vielä leikin poneilla ja katselin Disney-piirrettyjä, esimerkiksi toverini Korrupti ja Neo olivat jo aivan Star Warssin maailmoissa. On siis ehkä eriskummallista, että Star wars on näytellyt nuoruudessani niin ison roolin, vaikka se tulikin kuvioihin vasta ollessani about kahdeksan vuotias.

Toinen jännä puoli fanituksessani on, ettei se saanut kaikupohjaa ikätovereissani. Koulussa kukaan ei piitannut Star Warssista, vaan fanitukset pyörivät lähinnä Taru Sormusten Herrasta -elokuvien ja kirjan, Harry Potterin, W.I.T.C.H. -sarjakuvan ja Roswell-TV-sarjan parissa. Oikeastaan koulusta vain serkkuni fanitti Star Warssia, mutta senkin hän piti visusti omana tietonaan. Olin koulussa siis käytännössä yksin rakkauteni kanssa, kuten myöhemmin yläasteella animen parissa. Silti pidin yllä intohimoani Star Wars -maailmaan, enkä antanut periksi, kun ihmiset haukkuivat ja mollasivat sitä. En todellakaan tiedä miksi, sillä niin monissa muissa asioissa ja mielipiteissä annoin helposti periksi. Star Warssista en kuitenkaan lupunut.

Paitsi toinen sellainen.

Olin naperona tavattoman ihastunut Qui Gon Jiniin. Jokin hänessä vain sai sydämeni väpättämään innosta ja kiljahdin aina ilosta, kun näin hänet television ruudulla tai kirjan sivuilla. Kun sitten jedi-mestarin lopullinen kohtalo oli mikä oli, veljeni loi mielikseni taustatarinan hänen kuolemansa peitoksi. "Se vain esittää, että se on kuollu, koska se halusi muuttaa ja lähteä eläkkeelle." Pidin alusta saakka myös Anakinin hahmosta. Hän oli ykkös episodissa tavattoman suloinen pallopää, ja kakkososassa mielestäni törkeän komea. Kolmosen tultua fanitukseni kuitenkin päättyi, sillä nuorella Skywalkerilla alkoi nousta kusi päähän. Oikeastaan samoihin aikoihin fanitus siirtyi Ewan McGregorin kautta (nimenomaan nuoreen) Obi-waniin.

"I don't sense anything."

Näin ohimennen on pakko sanoa, että noh, vaikken olekaan fan-ficin, eteenkään eroottisen sellaisen ystävä, niin Obi-wanin ja Qui Gonin paritus on ehkä parasta ikinä. Oikeastaan toinen vastaava homo-paritus on Fight Clubin Tyler x Jack. En tiedä mikä siinä on. Ehkä se on se mestari-oppipoika -asetelma, kuuliaisuus ja kokemus -vastapari, höystettynä kuitenkin Qui Gonin huolettomuudella ja tietynlaisella välinpitämättömyydellä ja taas päinvastaisen Obi-wanin velvollisuudentuntoisuutena... En tiedä. Se on vain niin söpö paritus. Ja mitä olen lukenut esimerkiksi Jedioppilaita, niin en vain voi olla huomaamatta pientä eroottista säpinää näiden kahden hahmon välillä. Sanokaa sitten vaikka pervoksi.

Pienempi kuin kolome.

Nyttemmin kuitenkin sydämeni tykyttää eniten Han Sololle. En vain voi vastustaa hänen koppavaa asennettaan ja terävää kieltään. Olen ehkä myös ihmistyypiltäni sellainen, joka syttyy tälläisistä kovasanaisista lurjuksista.

Rakkautta löytyy siis ennen kaikkea hahmoihin, mutta myös miljööseen itseensä. Kirjoista lukemani jedien arkielämä, koulutus, hierarkia ja arvojärjestelmä, ovat ajatuksena tavattoman kiehtovia ja mielenkiintoisia (muistuttaa paljon japanilaista yhteiskuntaa). Myös sitheissä oli minusta alusta saakka jotain todella kiehtovaa, sillä ne olivat niin traagisia, dramaattisia ja kuitenkin niin inhimillisiä tapauksia. Haaveilin usein olevani jedi, eläväni jeditemppelissä, rakentavani oman valosapelini ja saavani padawan-ystäviä joiden kanssa jutella, heittää läppää sekä harjoitella yhdessä miekkailua ja Voiman käyttöä.

Mahtaileva Ohi-van

Yksi hulvattomimmista Star Wars -muistoista on minun ja veljeni keksimät Star Wars -hahmot, joita leikimme yllättävän paljon keskenämme useamman vuoden ajan. Ikää meillä oli tuolloin ehkä jotain 7-12 -vuoden väliltä. Jeditemppelissä opiskelevat padawan-veljekset Sin ja San, ovat luonteeltaan kovin erilaiset, mutta heidän keskinäinen suhteensa vankka ja päämäärä sama: tulla jonain päivänä jedimestariksi. Leikki kohdistui Star Wars -aikajanalla ajalle ennen kloonisotia, kun Obi-wankin oli vielä Jeditemppelissä opiskelemassa eikä ollut vielä Qui Gonin oppipoika. Lisäsimmekin veljeni kanssa tarinaan hauskan lisän, että loimme Obi-wanista omille veljeshahmoillemme "pahiksen". Leikissämme Obi-wan esiintyykin kerskailevana snobina, joka tekee mielellään kiusaa veljiksille.

San ja Sin kaupungilla

Sanin sisin olemus

Oma hahmoni San oli pörrötukkainen, mahtaileva isoveli, jolla oli paha tapa kiihtyä nopeasti ja saada hulluja päähänpistoja. Hän oli erityisen taitava Voiman käytössä. Tämän veli Sin puolestaan oli rauhallinen ja käytännönläheinen, veljeksistä se jarruttelevampi osapuoli. Hän puolestaan oli veljeksistä parempi miekkailija. Kun tälläiset kaksi hahmoa yhdistetään, ei ole ihme, että leikkimme olivat hyvin toimintapainoitteisia ja todella hauskoja. Itse ainakin nautiskelin niistä täysin rinnoin. Itseasiassa Sin & San -leikkimme eteni niin pitkälle, että teimme hahmojen toilailuista kaksi animoitua videotakin! Alla päivitetty kuva Sanista (yllä olevat kuvat on toisesta tekemästämme animaatiosta vuodelta nakki ja keppi).

Klikkaa kuvaa, niin se mystisesti suurenee.

Kyllä kunnon Ian McDiarmid hakkaa meikatun naisen

Netissä pyöriessäni jouduin tosin kohtaamaan myös rasittavia scifi-nörttejä. Viikonloppuna olin kirjoittamassa erittäin laajaa Star Wars -making of -postausta (tosin blogger ei tallentanut sitä ja teksti katosi bittiavaruuteen, että johan on saatana), ja hain siihen luonnollisesti myös tietoa internetistä. Törmäsinkin omasta mielestäni pöyristyttäviin väitteisiin muun muassa siitä, kuinka George Lucas ei muka osaa ohjata saatikka tehdä hyviä elokuvia. Kun lueskelin muun muassa vanhoihin trilogioihin tehtyjä muutoksia, jotka ovat nähtävissä Star Wars: Special Editionissa, törmäsin ties kuinka moniin valituksiin. Hyvä on, ymmärrän, että jotkin ylimääräiset kameran ohi kävelevät dinosauruksen näköiset öttiäiset ärsyttävät sekä ajatus siitä, ettei Han ampunutkaan ensin, mutta kamoon! Nämä kaikki asiat ovat Lucasin hyväksymiä, osana hänen alkuperäistä visiotaan. Mitä väärää siinä on, että pahvi-ihmiset vaihdetaan dikitaalisesti oikeannäköisiin ihmisiin, ja että kuvanlaatua on paranneltu ja leikkausta vaihdettu toimivammaksi. Minä ainakin katson mielummin visuaalisesti tyylikästä elokuvaa kuin pökkelöä paskaa.

Kun Jabba oli vielä ihminen.

Hyvä on, jotkin muutokset, kuten Hayden Christensenin laittaminen Jedin Paluun loppuun oli tosi kummallinen veto Lucasilta, mutta en toisaalta jäänyt asiaa märehtimään. Pian on kaupoihin tulossa kaikki Star Warssit yhdessä paketissa, ja taas on luvassa lisää erikoistehosteita ja parempaa krafiikkaa. Toisaalta luvassa on myös lisää muutoksia. Esimerkiksi Star Wars ykkösen Yoda on vihdoin muunnettu tietokonegrafiikalla paremman näköiseksi, mutta toisaalta esimerkiksi Jedin Paluussa Darth Vader huutaa "ei" heittäessään Sidiouksen alas kuiluun. On huhuttu, että Hayden Christensenin pärstä on leimattu myös Vaderin kypäränpoisto-kohtaukseen. Tokihan minustakin tuntuu, että nyt närpitään jotain sellaista, jonka pitäisi olla jo valmiina, mutta antaa olla. Kyseessä on Lucasin visio ja rakkaus tehdä Star Warssista täydellinen, ja minusta sitä tulee kunnioittaa. Perusjuoni ei kuitenkaan katoa mihinkään, ja se on tärkeintä.

Lyhyesti sanottuna en tiedä miksi niin kuollakseni rakastan tätä saagaa. Se ei enää kummemmin elä aikamme siivellä saati ole teknisesti uskomattoman ihmeellinen. Jokin kuitenkin saa minut nauramaan, itkemään, vihastumaan ja ihastumaan sen parissa. Oli sitten kyseessä Star Warssin ikimuistoiset hahmot, uskomattoman kauniit musiikit tai pitkälle suunniteltu miljöö, olen varma, että tämä elokuva-sarja on ja pysyy suosikkinani täältä ikuisuuteen, tai oikeammin, täältä toiseen galaksiin.

Lemppari quotejani Star Warssista:

I don't sense anything. 
There's always a bigger fish.
Focus determines your reality. (episode I)
It will be a hard life, but you will find who you are (tone poem, episode I: extrat)
- Qui Gon Jinn

I'm a person and my name is Anakin! (episode I)
No, I am your father. -- Join me and together we can rule the galaxy as a father and son! (episode V)
Just once... Let me... Look on you with my own eyes. (episode VI)
- Anakin Skywalker/Darth Vader

Hello there! (episode III ja VI)
That's your uncle talking. (episode IV)
In my experience, there's no such thing as luck. (episode IV)
That's no moon. It's a space station! (episode IV)
- Ben/Obi-wan Kenobi



Shut me down! Machines making machines. Hmm. How perverse. (episode II)
We seem to be made to suffer. It's our lot in life. (episode IV)
R2! This is all your fault! (episode I-VI)
- C-3PO


Wipe them out. All of them. (episode I) 
The Force is strong with you. (episode III) 
Now, young Skywalker: you will die. (episode VI)
-Darth Sidious




Great, kid! Don't get cocky! (episode IV)
You could use a good kiss! (episode V)
I'm a nice man. (episode V)
- Han Solo

Do or do not. There is no try. (episode V)
- Yoda

You can't stop change any more than you can stop the suns from setting.
Don't look back. (episode I)
- Shmi Skywalker

 Don't look back before you go.

Eyes forward. Choises to make. Dreames to realize.

Don't look back before you go.

Know the truth. Learn to let go.

Don't look back before you go.

Before you leave me.

❤

 I FUCKING LOVE STAR WARS!!