20. syyskuuta 2012

Nolottaa, mutta nolottakoon

Movie Monday haasteli useampi kuukausi takaperin kertomaan elokuvasta, josta pitäminen nolottaa. Kyse on kansankielellä kysymys siis guilty-pleasure -elokuvasta. Myös toverini Lazzu pyysi minua tälläisestä rainasta kertomaan. Challenge accepted! Nolottaa, mutta nolottakoon nyt sitten!

Yllättävää kyllä, tälläisiä hyviä, mutta nolottavia elokuvia ei itselläni ole kovinkaan montaa. Koska lähes kaikki kaverini omaavat hyvin samanlaisen leffamaun, kun minä itse, ei tarvitse hävetä pitävänsä jostakin tietystä elokuvasta, niiden hahmoista tai yleisesti jostakin genrestä. Häpeilemättä rakastan sci-fiä ja kunnon draamaa, henkisesti murtuneita hahmoja ja upeita erikoistehosteita. Näiden asioiden myöntäminen ei hävetä eikä nolota.

Sitten, kuten kaikissa kaavoissa ja säännöissä, on tietenkin näitä kiusallisia poikkeuksia.


Kaarnis haukkui Armageddonia tehostemässäilyksi, liian michael baymäiseksi mätöksi, jossa Liv Tayler toimii vain kauniina koristeena, ja missä ei ollut mitään syvällistä otetta. Hän ei tosin nähnyt elokuvaa kokonaan, näki siitä vain sen dramatisoidun ja räjähdysten täytteisten alkupuolen, mutta sanat ovat silti sanoja, eivätkä mielipiteetkään täysin tuulesta temmattuja. Voisin sanoa, että kyllä, olet ihan oikeassa, ei tässä elokuvassa ole mitään syvällistä ja koskettavaa, mutta valehtelisin silloin itselleni. Olen itkenyt Armageddonin tarinan parissa kahdesti, ja tulen varmasti liikuttumaan vastedeskin. Vaikka siinä olisikin michael baymäistä mättöä.

Veljeni ex:ä ei voinut sietää Austin Powerssia, sen alatyylistä läppää ja vastenmielistä päähenkilöä. Tähänkin voisi sanoa, että kyllä, olet aivan oikeassa, onhan herra Powers aika ällöttävä ja koko elokuvasarjan vitsit itseääntoistavia ja huonoja. Mutta taas kerran syöttäisin itselleni pajunköyttä, sillä naperosta saakka olen nauttinut täysin rinnoin (hehehehe!) sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, nauranut itseni tärviölle ja sitten heittänyt repliikki-lainauksia pitkin päivää. Sarja on ollut lemppari crazy-comedioitani ilmestymisestään saakka, ja lisäksi tuonut minulle ja veljelleni hienoja yhteisiä elokuvakokemuksia. Nolottaa myöntää, mutta pidän tästä agentti-parodiasta aivan hävettävän paljon.

Monet kaverini, elokuva-arvostelijat ja muut kadun tallaajat ovat haukkuneet myös Halle Berryn esittämän Catwomanin maan tasalle. Itse katsastin elokuvan ensikertaa muistaakseni 15-vuotissyntymäpäivilläni, ja sen toimintakohtaukset, tarina sekä tietenkin näpäkkä ja energinen Berry, saivat kyllä itseni haaveilemaan supervoimista, aggressiivisesta mutta tyydyttävästä elämäntyylistä sekä tietenkin kuumista miehistä. Berryn Kissanainen on mielestäni todella upea, persoonallinen ja toimiva pakkaus, josta tihkuu juuri sopivasti seksiä, mutta myös älykkyyttä. Ja kerrankin on musta(hko) nainen isossa roolissa, joka on yleisesti mielletty valkoiseksi!

Puolustelu jatkuu, siirtyessämme Perjantai on Pahin -leffaan, josta useampi merkintä takaperin. Tämä elokuva kun sattui olemaan yksi ratkaiseva tekijä minun ja äitini kireiden välien setvittelyssä. Lisää siitä voi lukea tästä.

Sitten on vielä Titanic, elokuva, joka tuntuu olevan yleisesti hyvin vihattu kaveripiirissäni. En voi mitenkään puolustella sitä, miten tämä kliseisistä kliseisin rakkaustarina jaksaa kerta toisensa jälkeen koskettaa ja saamaan melkein aina kyynelten partaalle. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanoja eikä tekosyitä. Titanic nyt vain sattuu olemaan pirun hyvä draama. Piste.

Näiden enemmän tai vähemmän häpeällisten elokuvien jatkoksi on ilmestynyt myös uusi mielihyvä-hirvitys, nimittäin Bridget Jones's Diary (Bridget Jones: Elämäni sinkkuna), joka yllättäen perustuu samannimiseen kirjaan (joka on näin sivumennen sanoen aivan hulvattoman hauska ja kokonaisuudessaan miellyttävä lukukokemus).

Löysin Bridgetin päivyrin halvalla Gamestopista, joten ajattelin poimia sen mukaani. Pieni häpeänpoikanen kuitenkin pilkahti mielessäni, ja kyselin hieman johdattelevaan sävyyn mukanani olleelta Kaarnikselta, että mitä hän on mieltä kyseisestä elokuvasta. Yllätyksekseni hän sanoi myöntävänsä sen guilty-pleasureksi, ja rohkaisikin minua ostamaan Jonesin. Seuraavana päivänä sitten istahdimme tämän hömppä-komedian ääneen, päästelimme eläimellisiä vinkunaääniä, tunsimme Bridgetin hahmoa kohtaan syvää myötähäpeää ja paikoin nauroimme itsemme hengästykseen saakka.

Vaikken juuri ikinä välitä romanttisista komedioista, jostakin syystä juuri Bridget Jonesin päiväkirja kuitenkin toimii. Ehkä se johtuu päähenkilöstä itsestään, johon on monella tapaa helppo samastua. Ehkä elokuvan koukku onkin näyttelijöissä? Draamassa ehkä? Kiusallisessa huumorissa? Vaikea sanoa. Se on kuitenkin jollakin tapaa erilainen kuin klassiset romanttiset komediat, vaikkakin lopussa sorrutaan taas onnellisiin loppuihin ja kaiken sopivaan suudelmaan. Ehkäpä se vain kuuluu kaikkiin romanttisiin hömppiin.


En tiedä hävettääkö vai naurattaako minua enemmän myöntää, että muistutan monella tapaa Bridgettiä. Kukapa ei toisaalta muistuttaisi? Meistä kaikista löytyy varmasti pieni ja epävarma olento, sellainen joka tahtoo vain kääriytyä paksujen peittojen alle, itkeä ihmissuhteitaan ja saamattomuuttaan ja joko syödä tai juoda itsensä tärviölle. Näiden yleisluontoisten piirteiden lisäksi Bridgetin impulsiivisuus, yllykeherkkyys sekä tietynlainen tahdittomuus ja suurisuisuus muistuttaa minua itsestäni. Harmikseni en tosin ole vielä löytänyt ketään, joka moisten piirteiden kautta välittäisi minusta, ainakaan romanttisella tavalla. Se on tavallaan sääli, sillä se herättää kysymyksen siitä, saako nainen olla oma hölmö, epäsosiaalinen, likainen ja tahditon itsensä tullakseen rakastetuksi. Sellainen niin kuin minä.

Ei siinä, että etsisin romansseja: ne ovat mutkikkaita, liian riskialttiita ja lisäksi kalliita ylläpitää. Onhan niissä toisaalta puolensakin: lämpöä, läheisyyttä ja suloisia hetkiä vierekkäin hyvän elokuvan tai tietokonepelin parissa. Samaa voi kuitenkin saada hyvän kaverinkin kyljessä, joten miksi vaivautua sydänsurujen riskiin?

Ehkäpä minut on vain tuomittu ikisinkuksi. Tai ei tuomittu, vaan tietyllä tapaa oikeutettu. Saanpahan ainakin katsoa juuri sellaisia elokuvia kuin haluan, yksin mutta tyytyväisenä, mässäten kanasalaattia pelkäämättä sen jakamista. Nolottaa, mutta nolottakoon. Sellaista se elämä vain on.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!