"Kuolema on sairaus ja siihen on parannuskeino"

Katsottiin tänään Kaarniksen kanssa The Fountain. Olin suunnitellut katsovani kyseisen rainan jo viikon verran, kun satuin löytämään siitä hienonnäköisiä giffejä internetin syövereissä. Muistan katsoneeni Fountainin ainakin kerran. Ja itkeneeni.

Tällä kertaa en itkenyt, vaikkakin koko elokuvan ajan rinnassa oli tälläinen klassinen, pakahtunut ja raskas tunne. Tunne, jota voisi kutsua suruksi. Koska sitä The Fountain juuri on. Surullinen.

Niille, jotka eivät tiedä, The Fountain kertoo yksinkertaisuudessaan miehestä, joka epätoivoisesti yrittää löytää parannuskeinoa rakkaan vaimonsa syöpään. Elokuvassa kulkee simultaanisesti kolme erilaista tarinaa, kaikki enemmän tai vähemmän elämään, kuolemaan ja rakkauteen liittyviä. Lopuksi kaikki nämä kolme hahmoa, tarinaa ja taustaa kytkeytyvät toisiinsa, ja luovat täten useita katselukertoja kestävän, mielenkiintoisen ja sydäntäsärkevän kokonaisuuden. Teemoihin voidaan heittää elämä-kuolema -asetelman ja niiden hyväksymisen lisäksi myös huolenpidon, rakkauden ja obsession häilyvä raja.

The Fountain on ulkonäöltään tyrmäävän upeaa katsottavaa. Värit, valaistus, lavastukset ja puvustus on todellista herkkua silmälle. Kohtaukset vaihtuvat tavattoman sulavasti ja toimivasti, välillä hyvinkin ovelasti. Leikkaus on huippuluokkaa, nerokasta ja rytmikästä. Musiikki toimii myös erittäin hyvin (kiitos, Clint Mansell). Visuaalisesta kokonaisuudesta tuleekin mieleen The Fountainin ohjaajan Darren Aronofskyn muut tekeleet, kuten leikkauksellisesti erinomainen Requiem for a Dream ja tiivis Black Swan. Mielenkiinnolla odotankin ohjaajan tulevaa elokuvaa Noahia, jonka pitäisi olla ulkona vuonna 2014.

The Fountainin ylistäminen ei pysähdy vain elokuvan audio/visuaaliseen hienouteen vaan myös sen näyttelijöihin. Vain harvasen kerta sitä törmää elokuviin, joissa näyttelijä osaa oikeasti itkeä niin sydäntäraastavasti, että voisit alkaa itsekin parkua mukana. Tähän suoritukseen on päässyt Hugh Jackman, jota en ole kummemmin näyttelijänä arvostanut. Hän kun tuppaa mielestäni tekemään melko samanlaisia rooleja, joissa ei ole juuri pahaa poikaa/miestä kummempaa sisältöä. The Fountainissa hän tekee kuitenkin aivan tajuttoman upean roolisuorituksen, ehdottomasti parhaimman, jonka olen häneltä tähän mennessä nähnyt. Kovan kuoren, päättäväisyyden ja paikoittaisen kylmyyden alla on moniuloitteinen, epätoivoinen ja murtunut mies, joka vain haluaa rakkaansa parasta.

Huono ei ole myöskään Rachel Weisz, jonka luonnonkauniista kasvoista kuvastuu yhdellä vilauksella kymmeniä erilaisia tunteita.

Kuolema ja kuoleminen on aina ollut minulle erityisen kova pala. Olin kymmenvuotias, kun näin mummoni tekevän kirjaimellisesti kuolemaa sairaalavuoteella, puolisentuntia ennen kuin hän jätti tämän maailman taakseen kokonaan. Olen nähnyt kuinka neljän lapsen ja hyvien ystävieni isä sairasti syöpää melkein kolme vuotta, ennen kuin sairaus vei lopulta hänestä voiton. Olen nähnyt Altzheimerin-taudin raskaat vaiheet isäpuoleni isän kohdalla. Kaiken huipuksi, olen syntynyt päivälleen seitsemän vuotta kuolleen isoveljeni jälkeen. Minun syntymäpäiväni on hänen kuolemansa vuosipäivä.

Nyt muutama viikko takaperin yllättäen heikkoon kuntoon mennyt kummisetäni kuoli. Tilanne oli, ja on edelleen absurdi. Kummisetäni oli tosiaan mennyt huonolle hapelle ilmeisesti flunssan takia, ja joutunut sitten pyörähtämään sairaalassa. Hän oli kuitenkin positiivisilla mielillä, kirjoitteli tuttavilleen sähköposteja ja kertoi olevansa luottavainen ja hyvillä mielillä parantumisensa suhteen. Tätä kesti parisen viikkoa, ja vielä kuolinaamunaankin hän vielä lähetteli tekstiviestejä tädilleni. Sitten, noustessaan varovaisesi ylös sairaalavuoteelta ja kokeillessaan jäseniään, hoitaja näki hänen katseensa jäätyvän ja sitten kaatuvan jäykkänä takaisin vuoteelle. Sanoman mukaan hän oli kuollut ennen kuin hänen päänsä osui tyynylle. Kuolinsyytä ei tiedetä vieläkään tarkasti, mutta lääkärit epäilevät sydänkohtausta.

Setäni hautajaiset ovat kahden viikon päästä. Kiellän yhä koko tapahtuman, sillä en jaksa uskoa, että kummisetäni, joka oli aina se terve ja huolehtivainen hahmo, se joka ei koskaan valittanut tai sairastunut, on nyt poissa. En jaksa uskoa, etten enää koskaan kuule hänen ääntään, ystävällisiä kysymyksiään, naurua, hymyä. Setäni ei ollut vielä edes vanha... Ja sitten tapahtuu jotain tälläista. Aivan yllättäen, ihan nurkan takaa.
Se on vain niin tavattoman väärin.

Vihaan kuolemaa. Inhoan sen käsitettä ja ajatusta. Pelkään sitä. En voi ymmärtää, miten joku voisi pitää kuolemaa hyvänä tai lempeänä asiana. Kuolema on aina ruma.

The Fountainin mukaisesti ajattelenkin, että kuolema on vain sairaus, ja siihen on olemassa parannuskeino. Sitä ei vain ole vielä löydetty. Haluaisin löytää sen. Haluaisin pelastaa itseni ja rakkaimmat ihmiseni tältä karsealta taudilta, joka ei tuo mukanaan mitään hyvää, pelkkää kipua ja yksinäisyyttä, pimeyttä ja tuskaa. Kutsukaa minua itsekkääksi, sanokaa sairaaksi ja nimittäkää minua hulluksi. En kiellä näiden asioiden olemassaoloa. Mutta kiellän itseäni hyväksymästä kuolemaa, ottaamaan sen osaksi elämääni tyynesti. Aion lähteä täältä siten miten tulikin: potkien ja huutaen.

Noh.
Jotta tämänkertainen postaus ei jäisi pelkäksi angstaukseksi, tahdon ilmoittaa, että Rakkautta & Anarkiaa -festarit starttaavat ensiviikolla. Nopeasti ohjelmaa selatessani silmään osui muutama aasialaiselokuva, sekä jälleen yksi koulukiusaamisesta kertova raina.

Kiinnostaako jotakuta lähteä ensiviikonloppuna elokuviin? Liput on ainakin halpoja ;)

Ensiviikonloppuna olisi myös luvassa uusimman Madagascarin katsastaminen, perinteisesti suomi dubilla, kahden hyvän toverin kanssa. Ehkäpä siitä lisää ensikerralla!