Itse samastun angstiin

Varmasti jokainen on tuntenut samastumista fiktiivisiin hahmoihin elämänsä aikana. Omalla kohdallani niitä ei yllättäen ole kovinkaan montaa, vaikkakin ihailen monia elokuvahahmoja, ja toisinaan löydän paljonkin samankaltaisia piirteitä näissä hahmoissa. Vain kuitenkin hyvin harvat ovat jääneet päälle, eli suurinosa on vain jäänyt sellaiseksi huvittuneeksi, "no jopas, onpas tuo hahmo samanlainen kuin minä", sen kummemmin tilannetta analysoimatta.

Viimeisin samastuttava hahmo omalla kohdallani oli Melancholian Justine. Olemme molemmat melankolisia/masentuneita, ja meissä on pieniä autismin tai aspergerin piirteitä. Hän on pessimisti, naiivi ja paikoin todella hankala ihminen. Aivan kuten minäkin. Oikeastaan ainut ero minun ja tämän hahmon välillä on suhteutumisemme elämään. Itselläni on tavattoman kova elämänhalu, en halua kuolla vaikka mikä olisi. Arvostan myös elämää, eteenkin ns. "elotonta luontoa" eli puita, kiviä, taivasta, se miten ne ovat liki aina harmoniassa keskenään. Toki myös Justine oli mieltynyt luontoon, eläimiin sekä lapsiin, mutta loppujen lopksi hän piti elämää vähäpätöisenä, pelkkänä pilkahduksena valtavassa universumissa. Osittain tämä on totta, mutta en kuitenkaan suhtautuisi maailmanloppuun yhtä tyynesti ja nihilistisesti kuten Justine.

Elokuvamaailmassa on loppujen lopuksi kuitenkin vain kaksi hahmoa, joihin samastun tai samastuin erittäin voimakkaasti. Molemmilla on oikeastaan alkuperäinen referenssinsä jossain muualla kuin elokuvissa, tässä kohdin sarjakuvissa. Toinen hahmo on Watchmenin Dr. Manhattan ja toinen mangasta/animesta Neon Genesis Evangelion. Otetaan ensin puheeksi jo hieman toissijaiseksi samastumisen kohtaaksi jäänyt Dr. Manhattan.

"I'm tired of Earth, these people. I'm tired of being caught in the tangel of their lives."

Kun näin Watchmenin kirjeystävälläni joskus vuonna 2009, en voinut psyykkisesti mitenkään loistavasti. Oliko siis ihmekään, että koin heti vetoa Dr. Manhattanin kaltaiseen kylmän rationaaliseen, pessimistiseen ja hieman nihilistiseen hahmoon. Paitsi, että hahmo erosi fyysisesti (minun mielestäni edukseen) muista tarinan hahmoista yli-inhimillisellä värillään ja lihaksillaan, puhumattakaan melankolisesta äänestä, tämän ajatusmaailma iski minuun heti. Olin tuolloin enemmän tai vähemmän misantroopikko, inhosin ihmisiä eliöinä sekä kammoksuin kaikenlaisia inhimillisiä tunteita, kuten vaikka pelkoa, surua tai rakkautta. Kuten Dr. Manhattan, en näyttänyt, mitä oikeasti tunsin.
"In my opinion, the existence of life is a highly overrated phenomenon."

"I said: LEAVE ME ALONE!"

Halusin olla yksin, koska en kyennyt ymmärtämään toisia. Tunsin olevani täysin irrallaan muista ihmisistä, niin ikään kuin vierasta lajia. Surin sitä, että olin kuolevainen, enkä omannut samanlaisia yli-inhimillisä voimia kuten Dr. Manhattan. En voinut paeta Marssiin ihmisten alkaessa hyppiä silmille. Mitä siis tein? Pakenin itse itseeni, ja koetin saada etäisyyttä toisiin ajattelemalla suurissa mittakaavoissa. Tätä kautta ihastuin avaruuden mystisyyteen.

Laurie: Everyone will die!
Dr. Manhattan: And the universe will not even notice.

Dr. Manhattanin hahmon tarina on surullinen ja mutkikas, ja koin paljon myötätuntoa tätä kohtaan. Vaikka Watchmen oli minusta ihan passeli elokuva noin kokonaisuutenakin, ihastuin koko elokuvaan pitkälti tämän yhden hahmon ansiosta. Sen kautta pystyin käsittelemään omia tunteitani, nimeämään niitä ja täten myös ymmärtää itseäni. Näin myöhemmin ajateltuna myönnän, että olin tuohon aikaan melko masentava tapaus, mutta luulen, että tuo vaihe olisi kestänyt pitempään, jos en olisi Dr. Manhattanin kautta pystynyt tuntemuksiani käsittelemään.

"They claim their labors are to build a heaven, yet their heaven is populated by horrors. Perhaps the world is not made. Perhaps nothing is made. A clock without a craftsman. It's too late. Always has been, always will be. Too late."

Nyttemmin pidän hahmosta puhtaasti karaktäärinä, sekä sen takia, että näen hänessä palasen vanhaa itseäni, josta olen pitkälti päässyt eroon. Enää en siis kummemmin hahmoon samastu, vaikka tässä on kuitenkin edelleenkin piirteitä, jotka minussa silloin tällöin heräävät eloon.

Seuraavaksi käsittelyyn tulee sitten Shinji Ikari anime-/mangasarjasta Neon Genesis Evangelion. Jännä kyllä, Shinjiä pidetään yhtenä koko animemaailman ärsyttävimmistä päähenkilöistä. Hän itkee, on melkoinen pelkuri, inisee ja vastustelee joka nurkassa, eikä sanalla sanoen osaa olla miehekäs mies. Miksi sitten kaikista mahdollisista ikävistä puolista kuitenkin pidän tätä hahmoa yhtenä elämäni rakkaimmista fiktiivisistä hahmoista?

On vaikea sanoa miksi, mutta heti sarjan alkuasetelmasta lähtien ihastuin Shinjiin välittömästi. Hahmon tietynlainen herkkyys, epä-päähenkilömäisyys sekä inhimillinen pelokkuus ja epävarmuus varmaan ajoivat tässä osaansa, mutta taustalla oli varmasti myös ihan fyysisiä asioita. Muistan nimittäin, kuinka Shinjin äänen kuullessani Megumi Ogatan näyttelemänä, sydämeni oli heti täysin myyty. Ei kestänyt kauaa, kun olin fanaattisen ihastunut hahmoon, ja jokainen huoneeni nurkka kirjaimellisesti täyttyi Shinjin kuvista. Äitini sanoi, että se oli aikoinaan jopa pelottavaa, eikä voinut nukkua huoneessani, kun niin moni sieluton silmäpari tuijotti häntä. Itse pidin asiaa ihan normaalina, enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Haluisin kai vain osoittaa maailmalle, että minulla oli jokin, jonka vuoksi elää.

Tutustuessani NGE:hen olin juuri päässyt yläasteelle. Olin varautunut, arka, ujo ihmisten kanssa, ja uusi ympäristö pelotti minua. Kun sitten yläasteella vielä jouduin uudelleen koulukiusaamisen uhriksi, oli varmaan ymmärrettävää, että uppuduin kokonaan Evangelionin sekä eteenkin Shinji Ikarin maailmaan ja ajatuksiin.

Aikoinaan analysoinkin aniki:n keskustelufoorumeilla Shinji-samastumista/-ihastumistani. Ajattelin, että koska näin hahmossa niin paljon itseäni, ihastuin oikeastaan itse itseeni, enkä niinkään Shinjiin. Kaipa sekin on mahdollista, eteenkin jos on sellaista ihmistyyppiä, joka tuntee vetoa samanlaisiin ihmisiin kuin itsekin on.

Pitkin sarjaa minusta tuntuikin, että Shinjin hahmo oli kasvanut suoraan minusta itsestäni. Kaikki mitä hahmo teki tai sanoi, tuntui tulevan kuin minun suustani. Hän asennoituu huonosti maailmanpelastustehtäväänsä, itkee sitä kuinka hän tuntee olevansa esineellistetty, hyödyllinen vain EVA-pilottina, ei omana itsenään. Monesti minullakin on tälläinen olo: olen hyödyllinen vain kun tuotan hyvää työtulosta ja maksan veroni, en omana itsenäni. Shinji tekee kuten käsketään, ei kuten hän haluaa. Sama päti, ja pätee yhä edelleenkin minuun, sillä haluan olla niin kovasti mieliksi ihmisille. Hahmo inhoaa itseään ja tuntee että olemassaolollaan vain satuttaa toisia. Täten hän kääntyykin helposti itseensä eikä halua saada uusia tovereita. Aikoinaan olin itsekin samanlainen, ja yhä edelleen uusien tuttavuuksien edessä minua pelottaa, että satutan toisia. Tälläistä ihmissuhteiden ongelmaa kutsutaan myös siilin dilemmaksi. Mitä paremmin tunnet jonkun, sitä enemmän se myös sattuu.

"Mitä lähemmäksi pääsemme toisiamme, sitä enemmän satutamme toisiamme."
 

Alkuperäisessä sarjassa Shinji saa itseluottamuksen rippeet koottua, mutta End of Evangelionissa sekä mangassa, Shinijn ongelmat eivät saa ratkaisua, ja loppua kohden hahmo onkin psyykkisen romahduksen partaalla. Uusissa Rebuild-elokuvissa Shinjin psyykkiseen puoleen ei ole kummemmin panostettu, mutta korostaa silti ajatusta, ettei poika ole tyytyväinen siihen mitä on, ja siihen mitä toisten vuoksi joutuu tekemään.

Shinjin ongelmat kuvasivat omia ongelmiani: itseinho, tunne siitä, että kaikki vihaavat sinua, hyödyttömyyden ja nurkkaan ajetuksi tulemisen -tunne... Sekä Shinji, että minä painimme samojen pulmien parissa. Sarjan lopussa Shinji tosin löytää ratkaisun huonoon itsetuntoonsa: "Vihaan itseäni, mutta voisin rakastaa itseäni.--Minulla on oikeus elää tässä maailmassa!" Ikävä kyllä, en itse päässyt samaan lopputulokseen.

Luulisi että tälläinen angstiin ja näin kovasti sisäänpäin kääntyneeseen hahmoon samastuminen tekisi myös omalle psyykkeelleni pahaa. No, en voi kieltää ettenkö olisi ollut melko pahastikin masentunut yläasteaikoinani, mutta ilman Shinjiä ja NGE:tä olisin ollut luultavasti vieläkin avuttomampi. Sitä paitsi kuuluisa Shinjin repliikki "ei saa paeta", kaikuu päässäni yhä edelleenkin. Vaikka edessä olisi millaisia esteitä, vastoinkäymisiä, kipua tai ongelmia, en aio paeta sitä, vaan kohdata ne, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Siitä elämässä on kuitenkin kysymys: vastoinkäymisten, masennuksen, ongelmien ja itsensä voittamisesta. Tosin näiden esteiden voittaminen on hyvin vaikeaa yksin, kuten Shinjikin ymmärsi

Pyydän. Tartu käteeni. Itke kanssani, murehdi kanssani, mutta nouse myös ylös kanssani, niin voimme taas yhdessä jatkaa elämää, jakaa sen ilot ja surut.

Elämäni elokuvana

Varmaan jokainen on joskus törmännyt kysymykseen "millainen sinun elämäsi olisi elokuvana, ja kuka näyttelisi sinua siinä?" Nyt tämän massiivisen postauksen ideana onkin vastata tuohon kysymykseen. Pahoittelen sitä, etteivät "ulkopuoliset" saa tästä tekstistä mitään irti, mutta koettakaa asennoitua :DD

Itseasiassa olen aina pitänyt tuota klassista kysymystä vähän hassuna. Ensinnäkin sitä miettii, että pitäisikö valita itsensä ikäinen näyttelijä, vai pitääkö sen olla jokin kuuluisa Hollywood-tähti. Sitten mietin, että täytyykö näyttelijän osata puhua suomea. Ajatus ylipäätään siitä, että joku toinen esittäisi minua itsestäni kertovassa elokuvassa, on jotenkin outo. Kysymys on monella tapaa ongelmallinen, jos sitä ajattelee rationaalisesti ja ankaran teknisesti.

Jos ihan oikeasti tekisin elokuvan itsestäni, se kuvattaisiin Suomessa suomalaisilla näyttelijöillä. Ohjaisin ja käsikirjoittaisin sen itse, ja pyrkisin vaikuttamaan paljon myös kuvaukseen ja leikkaukseen. Musiikkia elokuvassa ei olisi paljon, vaan äänimaailma koostuisi arkisista äänistä: lakanoiden ja vaatteiden kahinasta, tuulen suhinasta, veden lotinasta, liikenteen äänistä. Tyypillistä suomalaista karkeutta siis. Koettaisin kuitenkin erottautua muusta suomalaisesta filmiteollisuudesta slow-motionin runsaalla käytöllä sekä muilla visuaalisilla tehosteilla. Varmasti käyttäisin myös tietokonekrafiikkaa, esimerkiksi puiden lehtien tai hiusten dramaattiseen leijumiseen. Haluaisin luoda visuaalisesti kauniin kokonaisuuden, sillä näen maailman todella virikkeellisenä ja visuaalisesti kiehtovana paikkana.

Viis kuitenkin realismista. Palataan aiheeseen ja sen perimmäiseen tarkoitukseen. Kuka siis näyttelisi ketäkin itsestäni kertovassa elokuvassa, kuka kuuluisista ohjaajista ja säveltäjistä pääsisi siihen osaksi, ja mistä koko raina ylipäätään kertoisi? Tehdäänpä "lyhyt" yhteenveto.

Elokuvan nimi: Outlines of caring (suom. Välittämisen ääriviivat)
Tyyli: psykologinen draama 
Ohjaaja: Steven Spielberg tai Zack Snyder
Musiikki: John Williams tai Joe Hishaishi

Koska kyseessa on nuoren aikuisen elämästä kertova draama, on nimenkin sovittava siihen jotenkin. Koska nimessä on kyseessä "ääriviivat", elokuva varmaankin antaa käsitystä välittämisen/rakkauden sekä hyvistä että huonoista puolista. Äärimmäisyyksiä, kipukohtia ja itsensä testaamista on siis luvassa.

Ohjaajasta olen kahden vaiheella. Spielberg tekee yleisesti koskettavia elokuvia, mutta Snyder voisi sopia elokuvan tyyliin paremmin, eteenkin jos luvassa olisi erikoistehosteita, joita Snyder käyttää elokuvissaan huolettomasti. Tiettyä rajojen kokeilua siis?

Musiikista puolestaan saisi vastata Williams, sillä olen aina pitänyt hänen musiikistaan oikeastaan kaikissa elokuvista, joihin hän on musiikit tehnyt. Hänellä on oma, tarttuva tyylinsä ja hän todella osaa tehdä mieleenpainuvia tunnareita. Jos kuitenkin budjetti tulee vastaan, saa Japanin maan herra Hishaishi tehdä osansa, sillä hän tekee tavattoman kaunista ja herkkää musiikkia myöskin, sekin erittäin tarttuvaa.

Musiikin puolelta elokuvassa voisi toki esiintyä myös yksittäisiä irtokappaleita, mutta pääpaino olisi kuitenkin säveltäjän omalla musiikilla. Jos puolestaan olisi pakko valita vain yhden bändin/artistin tai elokuvan levy/soundtrack, valitsisin epäröimättä Neon Genesis Evangelion -animen soundtrackit. Niiden musiikki on vain yksinkertaisesti niin melankolisen lumoavaa ja samaan aikaan jotain todella karmivaa.

Nyt sitten siihen kutkuttavimpaan osaan eli castingiin!

Päähenkilö eli minä itse
Näyttelijä: Kirsten Dunst
Hahmon yleinen ulkonäkö: vaaleat lyhyet hiukset, pukeutuminen hame-paita -tyyliä. Ei paljoa meikkiä.
Hahmokuvaelma: Tavanomainen mukavaksi ja helläksi kuvailtu nuori nainen, joka opiskelee graafikoksi. Melankoliaan ja pessimismiin taipuva hahmo, joka etsii elämänsä tarkoitusta eteenkin toisista ihmisistä.


Kas kummaa, juuri päähenkilön valinta tuotti minulle paljon päänvaivaa. Ei siksi, etten olisi keksinyt näyttelijää, vaan siksi, että minulla on niin huono itsetunto, että kokisin jonkin näyttelijän itseni esittämisen arvoiseksi. Ajattelin samaiseen rooliin myös Kate Winslettiä, joka kuitenkin jäi Dunstin varjoon, vaikka hieno näyttelijä tämä onkin. Dunst kuitenkin voitti utuisen katseensa ja naapurintyttömäisyytensä ansioista, sekä erinomaisesta näyttelijäsuorituksesta Melancholiassa. Itse kun tuppaan olemaan hieman samankaltainen hahmo kuin kyseisen elokuvan Justine.

Koska perhe on äärimmäisen tärkeä itselleni, esittelen seuraavaksi näyttelijät, jotka vastaavat perheenjäsenteni esittämisestä. Sikäli yhdenkään näyttelijän valitseminen ei ollut vaikeaa, mitä nyt koetin valita sellaisia hahmoja, jotka vastaavat alkuperäisiään sekä ulkonäöltään, mutta eteenkin persoonaltaan/näyttelytyyliltään.

Veli, Pampa
Näyttelijä: Jim Carrey
Hahmon yleinen ulkonäkö: vaaleat, yli olkapäille ylettyvät pitkät hiukset, vaatetuksena mustaa paitaa ja armeijan housuja. Rento, hieman heavy-tyylinen pukeutuminen.
Hahmokuvaelma: Huumorintajuinen ja pisteliäs mies, jolla on kuitenkin välitön ja syvä sisarussuhde päähenkilöön. Näennäisesti tämän "isoveli", sillä tuppaa holhoamaan tätä jatkuvasti. Opiskelee historiaa yliopistossa. Harrastaa amatööri-bändissä soittamista ja tanssia.

Isosisko, Hemiola
Näyttelijä: Natalie Portman 
Hahmon yleinen ulkonäkö: punaiset rakennevaurioiset hiukset, käyttääkin siksi paljon huivia. Vaatetus tummanpuhuvaa, hieman goottityylistä, mutta rentoa. Tykkää kuitenkin tälläytyä juhliin käyttäen paljon meikkiä ja goottimaisia yksityiskohtia.
Hahmokuvaelma: Lämminhenkinen, ystävällinen, mutta kuitenkin toisinaan humoristisen pisteliäs isosiskohahmo. Tekee tutkimustyötä tieteen parissa, ja asuu täten ulkomailla.

Isä
Näyttelijä: Christopher Guest
Hahmon yleinen ulkonäkö: kaljuuntuva, pyöreä mies, jonka pukeutumistyyliin kuuluu käytännössä kokonaan toimistomainen kauluspaita-suorat housut -tyyli.
Hahmokuvaelma: lempeä isähahmo, erittäin suojelevainen päähenkilöä kohtaan. Taipumusta toisinaan turhan kriittiseen ajatteluun ja nihilismiin. Yleisesti hillitty, lähipiirissä jatkuvasti vitsaileva ja ällyyttelevä. Eronnut päähenkilön äidistä, asuu kihlattunsa kanssa, jota esittää Carrie Fisher.

Äiti
Näyttelijä: Jamie Lee Curtis
Hahmon yleinen ulkonäkö: lyhyet värikkäät, usein punertavat hiukset, pukeutuminen rentoa mutta persoonallista.

Hahmokuvaelma: Topakka tehopakkaus, jolla on auktoriteettiä paikassa kuin paikassa. Hymyileväinen ja huumorintajuinen äitihahmo, joka käy toisinaan vähän liiankin huolehtivaiseksi. Lastentarhanopettaja. Uusissa naimisissa päähenkilön isäpuolen kanssa, jota näyttelee Liam Neeson.

Seuraavaksi sitten kavereitten osio. Tässä kohden näyttelijät on valittu pitkälti ulkonäkönsä kautta, ja kuten huomata saattaa, niissä ei ole juuri minkäänlaista logiikkaa esimerkiksi iän suhteen. Kaikkien kun pitäisi esittää nuoria-aikusia, mutta näyttelijäkaartissa on kuitenkin sellaisia yli neli-viisikymppisiä ihmisiä (kuten yllä vrt. Jim Carrey). Tämän takia pidän koko "elämäsi elokuvana"-kysymystä/asettelua niin hullunkurisena.

Neo
Näyttelijä: Ellen Page
Hahmon yleinen ulkonäkö: punaiset lyhyet hiukset, mahdollisesti irokeesi. Arpi toisessa kulmakarvassa sekä syvä viiltojälki käsivarressa. Pukeutuu poikatyttömäisesti, lähinnä mustiin t-paitoihin ja farkkuihin. Ei mielellään näyttele ihoaan toisille, siksi verhoutuu vaatteisiin.
Hahmokuvaelma: Dramaattisen menneisyyden ja epätasapainoisen nykyisyyden omaava nuori nainen, joka on kaikenkaikkiaan kuitenkin lämmin, älykäs ja huumorintajuinen hahmo. Erittäin tärkeä ystävä päähenkilölle. Tapasivat aikoinaan kuvataidekoulussa Korruptin kautta. Taiteellinen, musiikki yksi elämän tärkeimmistä asioista. Perhe myös kaikki kaikessa.

Koppupti
Näyttelijä: Jennifer Garner
Hahmon yleinen ulkonäkö: ruskeat puolipitkät hiukset ja tummat silmät, ei lakkaa koskaan hymyilemästä. Persoonallinen, mutta rento pukeutumistyyli, esim. humoristinen paita, haaremihousut.
Hahmokuvaelma: Neon lapsuudenystävä ja päähenkilön kaveripiiristä se kaikkein äänekkäin ja mieleenpainuvin. Tapasivat ala-asteella kuvataidekoulussa. Hahmo heittää paljon läppää, mutta osaa toisaalta olla myös vakava tarpeen tullen. Painiskelee suhdesotkujensa kanssa.

Oddjob
Näyttelijä: Jared Leto
Hahmon yleinen ulkonäkö: platinablondi, paksusankaiset, vahvat (hipster)silmälasit. Pukeutuminen rock-/50-luku-henkistä.
Hahmokuvaelma: Neon hyvä ystävä. Päähenkilöllä ja Oddjobilla aikoinaan kolhuinen alkutaival, mutta sittemmin heistä kehkeytyi hyvät toverit. (Yli)huolehtiva, lempeä ja ystävällinen hahmo, joka on toisaalta joitakin asioita kohtaan kyyninen ja epäileväinen. Bi. Musiikkinörtti.

Lazzu
Näyttelijä: Samuel L. Jackson
Hahmon yleinen ulkonäkö: valkoihoinen (sori SLJackson, mutta joudut kirurgin pöydälle, jos aiot tätä hahmoa näytellä). Kikkarat tummat hiukset, joita pitää lyhyinä, silmälasit, parta. Pukeutuu perus paita-housutyyliin, joskin huvittelee silloin tällöin pukeutumalla silinteriin ja pukuun.
Hahmokuvaelma: Päähenkilö tapasi Lazzun kuvataidekoulussa. Neon veljen parhaimpia ystäviä. Päähenkilön vanha ihastus, nyttemmin tärkeä toveri, vaikkakin hahmojen kiihkeä menneisyys aiheuttaakin välillä kiusallisia tilanteita. Opiskelee kääntäjäksi yliopistossa. Humoristinen, ensivaikutelmalta hyvin rehellinen ja älykäs kaveri, jolla on kuitenkin omat pulmansa.

Soo-chi
Näyttelijä: Scarlett Johansson
Hahmon yleinen ulkonäkö: vaaleat hiukset, siniset silmät. Enkelimäinen hahmo, joka pukeutuu valkeaan, harmaaseen ja siniseen. Ei juuri käytä hameita/mekkoja, sillä arkailee näyttää ihoaan.
Hahmokuvaelma: Hyvin ystävällinen, huomaavainen ja lempeä ystävähahmo, joka on toisaalta toisinaan turhan vaatimaton. Perfektionistin vikaa. Konservatiivinen kasvatus, uskovainen. Tapasi päähenkilön lukiossa. Opiskelee lääketieteellisessä.

Mily
Näyttelijä: Kate Hudson
Hahmon yleinen ulkonäkö: kiharat vaaleat hiukset, pitää huolta ulkonäöstään, pukeutuu tyttömäisesti harvemmin kuitenkaan hameisiin. Söötti laukku on must ja ilman meikkiä ei lähdetä minnekään.
Hahmokuvaelma: vaikka tämä hahmo ja päähenkilö eroavatkin toisistaan täysin elämäntyyleiltään ja luonteiltaan, heidän huumorintajunsa natsaa täydellisesti. Eloisa, suorapuheinen ja näpsäkkä nuori nainen, joka ei voi elää ilman bilettämistä, ystäviään ja tietenkin miehiä. Tyypillinen chick-flick -hahmo, reipas, höpöttävä ja hieman hölmö. Päähenkilön lukioaikainen kaveri. Työelämässä.


Tietenkin tarinassa olisi myös päähenkilölle vastanäyttelijä, siis se unelmien poikamies, jota ei tietenkään saada niin helposti kuin haluaisi. Tähän rooliin valitsen, hmm... Aijaij, kun on vaikea päätö-- Ewan McGregorin. Ja ei, minulla ei ole mitään koiraa haudattuna tässä. En missään tapauksessa. Ihan höpöjä tuollainen ajattelu.

Näiden hahmojen lisäksi näyttelijäkaartissa olisi muun muassa Kristen Steward, Liam Aiken parina muuna kaverinani sekä joitakin ei-niin-tunnettuja-näyttelijöitä esittämässä vähän pienempiä, mutta kuitenkin olennaisia rooleja. Mutta kuka näyttelisi lemmikkisiiliäni Nemoa? Siinä vasta kysymys.

Piip.

Schwarzenegger siilipuvussa?

Kaiken kaikkiaan hahmoja esiintyisi elokuvassa paljon, ja lähes kaikkiin koetettaisiin tuoda moniuloitteisuutta, eikä korostaa vain päähenkilön omia pulmia. Kertojan äänellä, flash-backeillä, muisteloilla, päänsisäisillä monologeilla ja muilla kerronnallisilla kikoilla koetettaisiin päästä päähenkilön kautta myös sivuhenkilöiden ongelmien maailmaan, ja täten korostaa ajatusta siitä, että jokaisella on omat pulmansa, joita vastaan taistella. Tässä kohden taas elokuvan teema, välittäminen, nousee esiin.

Koska rakastan useampia tarinakerroksia, tarinan avonaisuutta tai tietynlaista epäjärjestelmällisyyttä tai poukkoilevuutta, haluaisin sitäkin esiintyvän elokuvassa. Ja jotta olisimme Hollywoodin piireissä, täytyy tietenkin toistaa hieman kliseitäkin, esimerkiksi kävelemistä angstisena sateessa, pakoon juoksemista rakkaalta ihmiseltä tai vaikkapa peiliin dramaattisena tuijottelua.

Missä kulkee välittämisen ja rakkauden ääriviivat? Milloin omistautuminen muuttuu pakkomielteeksi, milloin liika huolehtivaisuus neuroottisuudeksi? Näitä asioita elokuva pohtisi, draaman ja psykologisen kerronnan puitteissa. Lähtisitkö tälläistä rainaa katsomaan? Näyttelijöiden tai juonen perusteella? Musiikin tai ohjaajan? Tai entäpä vain pelkän julisteen (ks. alla)? Vai onko asia niin, ettei toisen ihmisen elämä vain jaksa kiinnostaa ulkopuolista? Minusta asia ei ole niin, sillä jokainen elokuvahan kertoo aina jonkun elämästä, enemmän tai vähemmän.

Minä tein, kiitos photarin.

Rakkautta ja anarkiaa

Taas on kulutettu rahaa niin jumalattomasti elokuviin, kun vasta pari postausta sitten lupasin seurata budjettiani tällä ilmeellä:

Vaan käteenhän sekin on mennyt. Kävin torstaina taas leffabuffetissa veljeni kanssa katsomassa Cowboys & Aliensin ja alennuin ostamaan samalla reissulla vielä kaksi DVD:tä, Bruce - Taivaanlahjan ja American Pien, jotka katsottiin tuossa viikonloppuna. Lauantaina ja maantantaina oli R&A-festareiden vuoro, johon upposi leffalipun lisäksi myös luonnollisesti leffaeväät sekä yleinen hihhulointi keskustassa. Pitäisi kai sanoa, että ei näin, mutta hemmetti, olen nauttinut joka hetkestä!

Puran ensin mielipiteeni lehmipojista ja alieneista. Ensiksi täytyy sanoa, että miljöö on mielenkiintoinen ja Harrison Ford on karun cowboy-herran roolissaan loistava. Sitten on myönnettävä, että elokuva oli viihdyttävä toiminnallisella tasolla. Loput meneekin sitten komedialliselle puolelle, aina Daniel Graigin näyttelemisestä niitten alieneitten ulkonäköön, ne näyttivät minusta nimittäin ihan kilpikonnilta, groteskeilta Turtleseilta. Ymmärrän niitä, jotka pitävät elokuvaa ihan turhana paskana, mutta itse pidin elokuvasta juuri sen viihdyttävyyden ja tahattoman humoristisuuden takia.

Mitä opimme elokuvasta? Sen, että Harrison Ford ei suostu syömään omenaa kuorineen, sen, että Daniel Graigin haavat parantuvat itsestään, ja että hän käy vain miehisissä suihkuissa. Miehinen suihku = katon läpi tippuvaa sadevettä, jossa pestään vain saamasi alienin viiltämä eeppinen leikkaushaava. Lisäksi opimme Hollywoodin kahden itsepäisen kivikasvomiehen välisen dialogin hienouden, joka meni about tähän suuntaan:

Ford: "She's dead."
Graig: "No... No, I..."
Ford: "Jake, she's gone."
Graig: "SHE'S NOT GONE!"
Ford: "Jake, she's gone."
Graig: "SHE'S NOT GONE!"
Ford: "Jake, she's gone."
Graig: "SHE'S NOT GONE!"

Kas noin, ikuisena looppina.

Televisiosta on viimeaikoina tullut törkeästi Bruce Willis -elokuvia, ja jännä kyllä, tykästyin nyt sitten herran näyttelijäntyöhön. Huonoa ei voi sanoa myöskään itse elokuvista, jotka sain katsottua: Hostage oli erittäin positiivinen yllätys, Fifth Element puolestaan ihan viihdyttävää scifi-toimintaa ja Armageddon erittäin jännittävä, koskettava ja kiinnostava elokuva. Meinasin jopa ruveta itkemään kyseisen rainan lopussa. Tunteita ja tuoksuja on siis koettu, mutta myös sitä konekivääreiden sointia.

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla todellakin nähdään juuri sitä itseään. Käytiin siis katsomassa veljeni kanssa tuo Robot (alkup. Endhiran). Sanalla sanoen elokuva oli erittäin kiinnostava noin kulttuurisesti. Se oli ensimmäinen koskaan näkemäni Bollywood-elokuva, joten ei ihme, että aluksi ihmettelin lukuisia laulu/tanssi-kohtauksia (ensimmäisen kohdalla olin ihan wtf), erilaista leikkaustyyliä sekä teemojen korostamista. Esimerkiksi alastomuutta pidettiin elokuvassa huomattavasti häpeällisempänä kuin länsimaisissa elokuvissa.

Myös teatterikokemus oli erilainen kuin yleensä. Näytös oli loppuunmyyty ja täynnä hindiä puhuvia katsojia. Elokuvan alussa yleisö olikin sanalla sanoen kovaääninen, eli vislasivat ja huusivat niin, että korvia tosissaan särki. Onneksi porukka kuitenkin rauhoittui alkuhuuman jälkeen. Taas kuitenkin nähtiin nämä kulttuurierot. Suomessa on tapana istua hiljaa ja mässätä popkornia, kun taas Intiassa ihmiset osoittavat suosiotaan omalla äänellään. Veljeni sanoikin elokuvan väliaikana, että vieressä istunut intialais-mies oli katsonut hänen karkkimässäilyään pahalla silmällä.

Harmikseni koko kolmituntinen elokuva ei sisältänyt pelkkää eeppistä mätkintää, vaan elokuva käsitteli pääasiassa puhasta draamaa. Robotti opettelee elämään ihmisten elämää, kokee vastoinkäymisiä ja saa kokea sekä yhteiskunna hyväksyntää että torjuntaa. Asetelma kuitenkin muuttuu, kun robottiin asennetaan inhimilliset tunteet. Mikä on siis tarinan opetus? Robotit eivät saa tuntea.

Mikään maailmoja mullistava elokuva ei ollut, mutta se oli viihdyttävä. Tosin kolme tuntia alkoi jo kovasti puuduttamaan persauksia väliajasta huolimatta. Ylipäätään rainassa oli mielestäni yllättävän paljon turhaa sälää, ja hahmojen karikatyyrisyys ja ylinäyttely kävi paikoin hermoille. Kokonaisuutena elokuvassa on kuitenkin paljon potentiaalia syvälliseksi ja ehkä vähän synkäksikin elokuvaksi. Kuka tietää, jos tästä tehdään vielä joskus Hollywood-versio. Sitä siis kauhulla odotellen.

 

Maanantaina kävin töiden jälkeen katsomassa vielä toisen R&A-leffan hyvän toverini Neon kanssa. Kyseessä oli tanskalaisleffa The Woman Who Dreamed of a Man, joka kertoo valokuvaajanaisesta, joka työmatkallaan alkaa ihan yllättäen tuntemaan vetoa vieraaseen mieheen, joka muistuttaa kovasti hänen toistuvasti näkemänsä painajaisen miestä. Vetovoima purkautuu yliseksuaalisuutena, ja yllättäen naisella ja miehellä on seksiin perustuva suhde, jolla ei luonnollisesti ole kaunista loppua.

Tämä elokuva ei ollut myöskään mestariteos, mutta ei mitään ajanhukkaakaan. Seksikohtaukset olivat oikeasti ihan hyvää katsottavaa, eteenkin se ensimmäinen suudelma sai meikäläisen sukat pyörimään jaloissa. Vaikka päähahmot eivät olekaan mitään Hollywoodin kiiltokuva-päähenkilöitä, ne toimivat ihan hyvin juuri karkeudessaan ja luonnollisuudessaan. Ylipäätään, jos hahmot olisivat olleet kauniita, elokuvahan olisi ollut pehmopornoa eikä psykologinen draama. On heitetty myös analyysiä, että naispäähenkilössä, nimeltään K, olisi jotain kafkamaisia piirteitä. Tietynlaista kafkamaisuutta elokuvassa ehkä on: alkuasetelma on ankea ja muuttuu hiljalleen yhä ankeammaksi. Asioille ei löydy selitystä, sillä monesti, eteenkin ihmissuhteissa, loogista selitystä ei yksinkertaisesti ole.

Luulin, että olisin samastunut päähenkilöön, sillä olen fyysisen läheisyyden suhteen hyvin eskapistinen henkilö: tahdon upottautua mielihyvään ja vain unohtaa kaiken. Onnekseni en kuitenkaan hahmoon samastunut. Muutama yksittäinen kohtaus kuitenkin sai minut tuntemaan oloni erittäin epämukavaksi, esimerkiksi kohtaus, jossa nainen tunnustaa rakastuneensa mieheen, jota tuskin tuntee, ja pyytää tätä toistuvasti jäämään luokseen. Kyllä siinä nousi niskakarvat pystyyn.

Lähden huomenna töiden puolesta Ruotsin laivalle. Olen tosiaan ollut nelisen viikkoa Nuorisoseuroilla töissä harjoittelijana, ja tehnyt muun muassa assarihommia sekä graafisia tehtäviä. Työt ovat maistuneet ja ilmapiiri on ollut työpaikka tosi mukava, kannustava ja positiivinen. Olen oppinut paljon uutta ja saanut esimakua työstä, jota minua kiinnostaisi tehdä tulevaisuudessakin. Ponttini tässä hehkuttamisessa on siis se, että Teatterilaivalla pääsen paitsi kököttämään infopisteellä ja nauttimaan teatteriesityksistä, myös video-ja valokuvaamaan. Mikäli saan tarpeeksi matskua, aion tehdä mainosvideon tästä teatterifestivaalista ja laittaa sen jakoon tänne. Olkaahan siis teatterin ystävät silmät tarkkana!

Varoitus: tämä on uusi lempielokuvasi

 

Bryan Lee O'Malleyn kuusiosainen sarjakuva Scott Pilgrim tuskin sanoo tavalliselle pulliaiselle mitään. Älä huoli, ei nimi sanonut minullekaan mitään vielä pari kuukautta sitten. Sitten menin ja näin veljeni kavereitten lani-iltana kyseiseen sarjikseen perustuvan elokuvan. Alkoi sitten yllättäen sarjakuvakin kiinnostamaan. Tästä on jo aikaa, muistaakseni tämä tapahtui kesäkuussa.

Elokuvan, kuten myös sarjakuvan tarina, on melko simppeli: tavallinen nörtihtävä poika nimeltään Scott Pilgrim, ihastuu siistiin teknotukkatyttöön Ramonaan. Lempi leiskahtaa, mutta tietenkin matkassa on mutka: voidakseen seurustella Ramonan kanssa, Scottin täytyy taistella ja voittaa kaikki Ramonan "seitsemän ilkeää exää". Menneisyyden kipupisteitä, draamaa, huumoria ja sarjakuvamaisia efektejä on siis tiedossa.

Nörtti saa hottiksen, jos osaa tapella.

Veljeni on lukenut Pilgrim-sarjan netistä ja myöhemmin valitellut minulle sarjakuvan ja elokuvan erilaisuudesta. Leffassa juonet ja mutkikkaat sivujuonet pistetään suoriksi, ja monet hahmolliset ulottuvuudet jäävät laihoiksi. Omasta mielestäni elokuva ei kuitenkaan kärsi siitä, vaan pieni mystiikka ja tarinan aukkoisuus on oikeastaan ihan hyvä juttu. Realismia tarinassa ei ole muutenkaan juuri nimeksikään, joten miksi turhaan yrittää vääntää sitä siihen.

Hahmot ovat kaikenkaikkiaan valloittavia ja sympaattisia. Lutuinen Michael Ceras esittää loistavasti hieman itsestään epävarmaa, mutta kuitenkin päättäväistä nuorta miestä. Viileä, mutta persoonallinen Ramona, hissukasta rokkariksi kehittyvä kiinalaistyttö Knives Chau, Scottin bändikaverit sekä tämän juoruava homokämppis ovat kaiken kaikkiaan hauskaa katseltavaa. Hahmojen välinen vuoropuhelu, läpänheitto ja sarkastiset kommentit toisilleen ovatkin elokuvan parasta antia.

Parasta antia siis visuaalisuuden jälkeen. Olen tavattoman perso visuaalisille efekteille: kaikki hidastuksista leijuviin hiuksiin, ja siitä mustavalkoisuuteen tai freimien värikylläisyyteen on meikäläiselle varsinaista silmänkarkkia. Tässä kohdin Scott Pilgrim vs. the World ei petä. Elokuva mässäilee sarjakuvamaisilla efekteillä, kuten äänitehosteilla, teksteillä (ks. ylläoleva kuva), hahmojen ilmeikkyydellä ja dramaattisuudella sekä myös elokuvan kuvakoon muuttumisella. Koska Pilgrim-sarjasta tehtiin myös melko suosittu arcade-peli, leffassa on myös videopelimäisiä tehosteita, jotka ovat osuvia ja hauskoja. Tälläisenä nörtti näkisi elämänsä. Trust me, I know, I'm a nerd.

Tietenkään en osannut pelata tätä. Olen niin huono nappuloiden hakkaamisessa.

Lyhyesti sanottuna en keksi mitään pahaa sanottavaa tästä rainasta. En todellakaan ollut varautunut siihen, kun istuuduin alas sohvalle ja rupesin katsomaan tätä elokuvaa. Tälläiset kokemukset saavatkin meikäläisen suorastaan hämmennyksiin. Toki sitä kohtaa silloin tällöin elokuvia joista pitää, ja jotka haluaa ostaa DVDlle, mutta se, että kohtaa elokuvan, joka lähes täydellisesti täyttää kaikki hyvän elokuvan vaatimukset eikä siitä löydä mitään pahaa sanottavaa, on häiritsevää. Kuka oikein lukee ajatuksiani?!

Ikään kuin en olisi jo tarpeeksi hämmentynyt tai turhaantunut, Scott Pilgrimiä ei ihan noin vain saa DVDlle. Vaikka filmi pyörikin jonkin aikaa leffateattereissa vuosi sitten (en edes muistanut koko asiaa, ennen kuin tutkin sen), DVD-julkaisuja ei näy sitten missään. Pitääkö tässä sitten käydä Ruotsin maalla, että pääsisi tästä elokuvasta useammankin kerran nauttimaan? Sieltä ainakin sai suhteellisen halvalla Pilgrim-sarjakuvia.

Trailerikin on hauska.

Mainittakoon yksi huono puoli: minua ei varoitettu tämän elokuvan loistavuudesta. Nyt se mokoma sitten komeilee lempparielokuvissani, eikä tunnu lähtevän sieltä vielä hyviin aikoihin. Veljeni puhuu myös toisesta huonosta puolesta, nimittäin Scott Pilgrim -masennuksesta: Ramona Flowers kun tuppaa olemaan fiktiivinen hahmo, jota et tule koskaan saamaan. Kyllähän siitä kuka tahansa nörtti itkisi :)

Ps. Uusi väsäämäni animevideo on lisätty sekä tänne "videoeditoinnit" osioon, että Youtubeen. Löytyy nimellä Valkoinenhai, jos kiinnostaa nörttäillä siinä suunnassa.

Vakavaa festaria luvassa, vai onko sittenkään?

Syksyn tietää tulleen kun R&A-festarit alkaa. Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestareiden lipunmyynti alkoi tosiaan tänään. Tsekkailin kuumeisesti töissä mitä elokuvaviikoilla oli tälläkertaa tarjottavana. Odotin kovasti uusimman Rebuild of Evangelionin tuloa, mutta ilmeisesti sitä saadaan odottaa ensi syksyyn, sillä animerainaa ei ohjelmistossa näkynyt. Sen sijaan törmäsin pariin muuhun kiinnostavaan elokuvaan...

Uusin Ghibli toki kiinnostaa, muttei mitenkään überpaljon. Sen verran kuitenkin, että siihen olisi hyvä tutustua, nämä animaatiot kun eivät koskaan vanhene. Karigurashi no Arrietty, eli suomennettuna Kätkijät, vaikuttaa ainakin visuaalisesti ihan makealta leffalta, juoneltaankin aika perusghibliltä, mikä ei tietenkään sinällään ole paha asia. R&A-festareiden sivuilla, sitä luonnehditaan seuraavasti:


"Nuori Arietta asustelee perheensä kanssa ”inhimalisten” lattialautojen alla. Tultuaan 14 vuoden ikään hän pääsee isänsä mukaan lainausmatkalle. Arietta kohtaa Shon, tavallisen kokoisen pojan. Kätkijöiden ensimmäisen säännön mukaan inhimalisille ei saisi ikinä näyttäytyä, mutta Arietta ei voi olla kuuntelematta sydämensä ääntä. Nuorten välille leimahtaa kiintymys, joka auttaa kumpaakin löytämään paremmin itsensä."

Jos aikaa löytyy, tämän voisi käydä tsekkaamassa. Tosin veikkaan, että raina tulee levitykseen myös normaalisti Finnkinon teattereihin ja varmasti myös DVD-levitykseen, joten en tiedä kannattaako tämä juuri R&A-festareilla katsoa, kun aikaa ja rahaa on niin rajoitetusti.


Vakavilla aineksilla mennään. Avajaiselokuva Iho jossa elän myytiin loppuun muutamissa minuuteissa, mikä harmittaa minua, sillä leffa vaikutti kaiken kaikkiaan hyvin kiinnostavalta. Kaikkea ei voi saada, ja onneksi synkeää ja kiintoisaa kulttuuria on luvassa lisääkin. Muun muassa eroottinen trilleri, The Woman Who Dreamed of a Man, vaikuttaa meikäläiselle sopivalta elokuvalta, jonka voisi käydä katsomassa yksin tai kaverin kanssa. Eteenkin pätkä kuvauksessa "--kohtaamiset muuttuvat suhteeksi, joka perustuu seksille, äkilliselle halulle – ja molempien puutteesta syntyvän aukon pakonomaiselle täyttämiselle." Jotenkin puhuttelee meikäläistä, sillä olen juuri sellainen ihminen, joka haluaa täyttää tyjyydentunteensa hukuttautumalla rakkauteen tai fyysiseen mielihyvään.

Toisaalta myös Tomboy, nimensä mukaisesti poikatytöstä kertova elokuva, kiinnostaa. Vaikka olenkin sinut sukupuoleni kanssa, toisaalta herää kysymys, olisiko sittenkin parempi elää poikana. Koska identiteetti, sukupuolen määritteleminen ja seksuaalisuus puhuttavat nyky-Suomea, elokuva voisi olla todella kiinnostava kokemus. Myös murrosikäisen tytön elämästä kertova She Monkeys, vaikuttaa lupaavalta. Ruotsalaisleffaa on kuvattu näin:


"Teini-ikä on raadollista aikaa. Ystävyyssuhteet tulevat usein punnituiksi, ja heräävä seksuaalisuus käynnistää tunteita, joiden käsittely voi olla hyvinkin piinallista ja hämmentävää. Harva elokuva on kyennyt kuvaamaan tuota aikaa yhtä viiltävän kirkkaasti kuin Lisa Aschanin upeasti kuvattu, trillerimäinen She Monkeys.

Elokuvan päähenkilö on vikellystä (ratsastusakrobatiaa) harrastava Emma, joka ystävystyy joukkuetoverinsa, kauniin Cassandran kanssa. Kokeneelta vaikuttava Cassandra auttaa Emmaa harjoituksissa ja opettaa esimerkillään flirttailemaan poikien kanssa, mutta asetelma muuttuu pian, kun Emma saa itsevarmuutta. Myös lähestyvät joukkuekarsinnat alkavat luoda jännitettä tyttöjen välille, ja lisäpaineita aiheutuu, kun toisen kiintymys muuttuu ystävyyttä syvemmäksi.

Toisaalla Emman pikkusisko Sara oppii, että tyttöjen käytökselle on aivan erityisiä odotuksia. Itsenäisen tytön mielenliikkeet hämmentävät erityisesti yksinhuoltajaisää ja lastenvahtina toimivaa serkkupoikaa. Molempien siskosten tyynen pinnan alla kytee tummia tunteita, ja on selvää, että elokuva ei voi loppua kiiltokuvamaisiin tunnelmiin."

Olenko siis menossa festareille täysin vakavana kulttuurinörttinä? En hitossa. Yksi elokuva minun on nimittäin aivan pakko nähdä, ja sekin aivan täysin netissäpyörimisen seurauksena. Kyseessä on Bollywood-leffa Robot (ilmeisesti Intian elokuvateollisuuden kallein projekti tähän mennessä), joka on pääasiallisesti aivan tajuttoman hupaisannäköinen toimintapätkä, jota on koetettu höystää jollakin sellaisella, jota juoneksi kai kutsutaan. Leffaa on esitelty nettisivuilla näin:

"Tohtori Vaseegaran esittelee suuressa robotiikka-konferenssissa rakentamansa teknisesti erittäin kehittyneen Chitti-androidin. Tarkoituksena olisi tietenkin ottaa androidi osaksi maan asearsenaalia, mutta tilanne monimutkaistuu Chittin rakastuessa Vaseegaranin naisystävään Sanaan."

Oli tuossa juonta tai ei, se ei kiinnosta minua hittoakaan. Ainoa mikä minua kiinnostaa, on alla olevan videon näkeminen valkokankaalta popparit kädessä ja naurunkyynel silmäkulmassa.

Mikä voi olla siistimpää kuin yli-inhimilinen ihmisennäköinen robotti, joka näyttää Terminaattorin ja Agent Smithin sekoitukselta? Tietenkin tuhat sellaista, jotka muodostavat jättimäisen ihmiskobran, joka tuhoaa kokonaisen poliisiosaston hetkessä. Yksinkertaista.

Movie meme

Elokuva, jonka olet nähnyt useamman kuin 10 kertaa.

Elokuva, jonka olet nähnyt useamman kerran elokuvateattereissa.

Näyttelijä, jonka elokuvan menisit katsomaan, oli leffa kuinka sukka tahansa.

Näyttelijä, joka puolestaan ei saa sinua katsomaan elokuvaa.

Elokuva, jonka osaat alusta loppuun ulkoa.

Elokuva, jota mielelläsi lainaat.

Elokuva, jota aina suosittelet kaikille.

Elokuva, joka saa sinut aina nauramaan.

Elokuva, joka saa sinut aina itkemään.

Myötähäpeällisin elokuva.

Elokuva, joka saa sinut nostalgisoimaan.

Viimeisin elokuvateattereissa nähty elokuva.

Ensimmäinen elokuvissa nähty raina.

Suosikki genresi elokuvissa.

Elokuva, jonka katsomista kadut.
Enpä ole sellaiseen vielä törmännyt. Itse koen, että "ei mitään hyvää ilman jotain huonoakin."



Pelottavin/ahdistavin näkemäsi elokuva.

Elokuvahahmo, johon samastut.

Shinji Ikari. Samastuttavista elokuvahahmoista on tulossa varmasti postaus jossain välissä.

Omistamiesi DVD:n lukumäärä.

Viimeisin ostamasi elokuva.

Viimeisin näkemäsi elokuva.

Viisi elokuvaa, joista et ikinä luopuisi.