"Llllllike a gloooove!"

Kirjoitan joskus myöhemmin lemppari komedianäyttelijöistäni, mutta nyt, kuten viimepostauksessa vähän uhkailinkin (ja kuten hra/rouva Anonyymi minua rohkaisikin kommenteissa), kirjoitan nyt herra Kuminaamasta eli Jim Carreysta. Ei käy kiistäminen, että herra on menestynyt ja kuuluisa näyttelijä. Kysymys kuuluukin, ansaitseeko tämä ikuisena virnuilijana tunnettu herra kyseisen huomion? Osaako moinen irvileuka näytellä? Onko hänellä ollenkaan hyvää makua roolihahmojensa suhteen?

On totta etteivät Jim Carreyn roolihahmot ole mitään Hollywoodin keulakuvia. Suurinosa niistä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän sekaisin tai hoidon tarpeessa, rikollisia, työnarkomaaneja tai muuten vain silmäänpistäviä tapauksia. On siis ymmärrettävää, että kyseiset räikeät hahmot ovat tulleet jäädäkseen Jim Carreyn imagoon. Mutta osaako Jim Carrey näytellä? Kuuluuko kuuluisuus hänelle? Minun mielestäni kyllä.

Oletteko nähneet Number 23? Se on erittäin kelpo elokuva, mutta arvatkaapas mitä? Jim Carrey esittää siinä pääosaa, ja on käytännössä koko elokuvan ajan vakavalla naamalla. Hän siis todellakin osaa tehdä muutakin kuin vääntää naamallaan eeppisiä ilmeitä. Entä kuinka moni muistaa Truman Shown tai Tahrattoman mielen? Aivan. Taas muutakin kuin irvistelyä. Jim Carreylla on lahjoja, sitä en epäile ollenkaan. Hänelle on vain alusta alkaen satuttu tarjoamaan koomisia sekä massasta eroavia roolihahmoja, joihin hän on tuonut täysin itsensä ja kykynsä, aina kasvojen ja ruumiin puhekieltä myöten, ei vaan dialogissa. Tässä kohdin siis ei ole syyttäminen Jim Carreytä, vaan tämän irvokkaita hahmoja tai oikeammin henkilöitä, jotka ovat hoitaneet castingin tai kirjoittaneet käsikirjoituksen. Carreylle pitäisi oikeammin antaa pelkkää kunnioitusta siitä, että hän on luonut näyttelijäntyöllään niin paljon mieleenpainuvia hahmoja, olivatpa ne sitten kuinka raivostuttavia tai ällöttäviä tahansa.

Hyvä on. Kantani tulkoon selväksi: pidän Jim Carreystä sekä hänen roolihahmoistaan. Likipitäen kaikki hänen elokuvansa ovat enemmän tai vähemmän suosikkejani tai vähintäänkin piristäneet päivääni ja jääneet elämään mukavina muistoina. Kerronpa lyhyesti muutamasta Jim Carrey -leffasta, jotka ovat erityisesti minua koskettaneet.

Eläintenystävä vauhdissa.

Ensimmäisenä pitää mainita Ace Ventura, ja nimenomaan elokuvien kakkososa. Vaikka kumpainenkaan leffa ei olekaan juonellisesti mitään mestariteoksia ja Acen hahmo on kerrassaan vastenmielinen tapaus, ei voi sanoa kuin, että nämä leffat ovat minulle eteenkin nostalgisella tasolla tärkeitä. Ala-asteella tuppasin katsella silloisen ainoan ystäväni Khein kanssa Luonto Kutsuu -rainaa useaankin otteeseen, ja kyseiseen kaveriini liittyykin vahvasti jokin jimcarreymäisyys. Vaikka elokuvien huumorikin alkaa olla tälle iälle jo melko alatyylistä, se jaksaa juuri noitten mukavien muistojen takia yhä naurattaa. Alla aina yhtä hauska diakuva-kohtaus (tosin törkeän huonolla laadulla, mutta olkoon).

Yksiin Jim Carrey-lemppareihini kuuluu Valehtelija, valehtelija, joka on tarinaltaan ja teematiikaltaan heti Ace Venturaa syvällisempi. Vaikka lopun opetus onkin melko väkinäinen ja itsestään selvä, kokonaisuus on hauska ja herttainen. Uusimmista rainoista Jim Carrey toimii loistavasti I Love you, Philip Morrisin huijari-päähenkilönä. Maininnan arvoinen on Carrey myös Me,Myself & Irene -leffan miehenä, jonka persoona on jakautunut kahteen täysin erilaiseen ihmistyyppiin. Vaikka en olekaan nähnyt The Maskia tai Batman Foreveria, olen kuullut, että herra Taikinanaama loistaa näissäkin elokuvissa.

Yksi ehdottomista suosikeistani on kuitenkin Bruce -taivaanlahja, joka on taas yksi aliarvostetuimmista ja inhotuimmista elokuvista kriitikoiden kesken. Muistaakseni Nyt-liite antoi elokuvalle vain yhden tähden viimeksi kun se tuli televisiosta. Tajutonta. Minusta elokuva on kaikenkaikkiaan ovela, törkeän hauska ja monella tavalla taas kerran opettavainen (joskin taas väkinäisyyden kautta). Sitä paitsi leffassa on Morgan Freeman! Kuinka Morgan Freeman -leffalle voi antaa vain yhden tähden?! Tai alla olevalle kohtaukselle, joka on yksi komedia-elokuvahistorian hauskimmista kohtauksista (enkä ole ainut joka on samaa mieltä)!

Kun ala-asteella tutustuin Khein kautta Jim Carreyn persoonallisten hahmojen elämään, olin ujo ja pidättäytynyt ihminen, joka pystyi vain unelmoimaan räväkkäästä esiintymisestä. Vasta lukiossa, tietynlaisen "voimaantumis-vaiheen" myötä, opin huomaamaan itsessäni myös humoristisia puolia. Nauratin uusia koulutovereitani välitunneilla, heitin piikikkäitä, härkejä ja ovelia kommentteja keskusteluiden välissä ja ilmeilin äänettömästi tunneilla. Aina kun joku hymyili, nauroi tai edes hymähti jutuilleni tunsin olevani voittaja. Tunsin, että minulla on jokin paikka kaveriporukassani: olin "se hauska kaveri". Se oli minulle täysin uutta, ja nautin edelleen tästä uudesta löytämästäni luonteenpiirteestä. Tykkään olla äänessä, naurattaa ja piristää kavereitani. Toisaalta saatan olla hieman kiusallinen tai tahditon tämän takia.

Joku sanoo minulle jotain ikävää. Teen vähintäänkin mielessäni näin.

Sitten kirjoitan siitä kaikille kavereilleni mesessä näin.

Koetan sanoa itselleni jatkuvasti näin.

Mene nukkumaan ja egopuuskan vallassa riisuudun näin.

Myöhemmin kaikki pyörii mielessä enkä saa unta, kas näin.

Juuri näiden piirteiden kautta näen Jim Carreyn hahmoissa nykyään osan itseäni. He ovat liioittelevia, aina äänessä olevia ja yhteiskunnan normeja rikkovia ihmisiä, joissa usein kuitenkin asuu pieni epävarmuus. Niinhän se aina on, että komediaa esittävät ihmiset ovat loppujen lopuksi epävarmoja itsestään, tai vielä pahempaa, naurattavat toisia, koska eivät enää itse osaa nauraa millekään. Ehkäpä siksi Jim Carreykin sairasti masennusta?

Man goes to doctor. Says he's depressed. -- Doctor says: "Treatment is simple. Great clown Pagliacci is in town tonight. Go and see him. That should pick you up." Man bursts into tears. Says: "But, doctor...I am Pagliacci." ~Watchmen 

Jim Carreyn dynaaminen näytteleminen iskee. Liioittelu, naaman ja äänen vääntely äärimmäisiin mittoihin, stereotypioilla leikkiminen sekä herran fyysinen liikkuminen vetoaa minuun. Hän on mukana näyttelemisessä täysillä, koko ruumiillaan ja kyvyillään.

Olen itse sitä mieltä, että meissä jokaisessa asuu pieni jim carrey, joka haluaa tulla huomatuksi. Jokainen meistä haluaa joskus olla yli-dramaattinen, regressoitua pikkulapsen tasolle, antautua voimakkaille tunteille ja vain huutaa, nauraa tai itkeä. Jokainen haluaa joskus olla huomion keskipisteenä, testata omia ja läheistensä rajoja ja elää hetkessä. Ehkäpä nämä Jim Carrey-vihaajat inhoavat myös omaa pientä jim carreytään sisällään, ja pelkäävät siten katsoa peiliin. Sääli heille. Minä ainakin tykkään silloin tällöin vain antaa jim carreyni viedä, välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä. Juuri silloin tunnen olevani täysin vapaa.