Epätoivoinen yritys esittää, että olen aktiivinen bloggaaja shhhhh

Ihan näin näennäisesti esittäen, että olen aktiivinen elokuvabloggaaja, tahtoisin ottaa esille Minority Reportin, jonka katsoin juuri TV:stä. Sci-fin suurena ystävänä olen jo pitemmän aikaa tahtonut nähdä kyseisen leffan sekä lukea Philip K. Dickin alkuperäisen kirjan.


Täytyy myöntää että monella tavalla mielenkiintoinen katselukokemus.

Elokuvan (tai alkuperäisen kirjan) juoni on helppo kärjistää yhteen lauseeseen: tulevaisuuden kyttä käräyttää itse itsensä murhasta jota ei ole vielä tehnyt, ja joutuu taistelemaan aikaa vastaan saadakseen selville murhan takana olevan juonen. Luojan kiitos, tarina on kuitenkin paljon tätä monisyisempi. Muutamia kysymyksiä ylösnostaen voitaisiin heittää seuraavia: onko kyse kuitenkaan juonesta? Onko kaiken takana vain heikko, murentuva ja kostonhimoinen ihmismieli? Ehkäpä kaiken takana onkin kohtalo? Tai toinen heikko, murentuva ja kostonhimoinen ihmismieli?

Raina on suhtkoht sopivan pituinen ja tajuaa hidastaa/nopeuttaa kerrontaansa oikeissa kohdissa ja oikealla tempolla. Yleisesti näyttelemisen taso on kiitettävää, joskaan en ole koskaan erityisemmin pitänyt Tom Cruisesta tai Colin Farrelista näyttelijöinä. Musiikit eivät juuri tee elokuvalle mitään, lähinnä vain antavat Star Wars -flashbackejä, sillä kukas muukaan kuin John Williams on näiden sävelten takana.

Yhtenä mielenkiintoisena elementtinä elokuvassa on sen visuaalinen puoli. Raina tehtiin 2000-luvun alussa, mutta se osaa edelleen näyttää tyylikkäältä, eikä suinkaan niin keinotekoiselta ja muoviselta kuin nykyajan elokuvat. Toki Minority Report on muovinen ja keinotekoinen, sellaistahan cyberpunkin ja sci-fin kuuluukin olla. Yhtenä jopa räikeänä elementtinä on elokuvan voimakas sinisävytteisyys, korkea kontrasti, värikylläisyys sekä kuvan kirkkausedekti ja rakeisuus. Aluksi tälläiset hyvinkin silmäänpistävät tehokeinot ärsyttävät silmiä, ja tottapuhuen mietin pitkään pitkin elokuvaa että pidinkö tästä efektistä vai en. Luultavasti en, jos epäilin sitä, ja välillä kiinnitin huomiota enemmän juuri elokuvan räikeään ulkonäköön kuin itse elokuvaan.

Niin paljon sinisiä sävyjä ja luminosity-efektiä

Nämä pikkujutut kuitenkin unohtaen on myönnettävä, että Minority Report oli kuitenkin juonellisesti taidokkaasti sovitettu tapaus. Mitään en rakasta elokuvissa niin paljon kuin katsojalle esiteltyjä palapelejä, niiden palasia ja niiden hienovaraista asettelua. Rakastan twistejä ja rakastan looppeja. Ja ennen kaikkea rakastan hyviä trillereitä, joissa esiintyy nämä elementit, ei tyrkyttämällä, vaan pala palalta, vähä vähältä.

Näin uudempia elokuvia miettiessä, Minority Report muistuttaa tyyliltään ehkä Looperia, joka on samalla tavalla hyvinkin groteski mutta hyvin monimutkainen elokuva, niin juonellisesti kuin visuaalisestikin. Jos siis sattuu tykkäämään hyvin rakennetusta scifi-trilleristä, niin kannattaa tutustua Minority Reporttiin, eteenkin jos Looper sattui kolahtamaan kalloon.

Näin loppuun on pakko esittää itse itselleni kysymys, joka oli Minority Reportin suurimpia käännekohtia ja ehdottomasti sydäntätykyttävimpiä kohtauksia: voisinko tappaa jonkun jota syvästi vihaisin, sinetöiden samalla oman kohtaloni? Kysymys vaikuttaa aluksi yksinkertaiselta, eteenkin yhtä kiihkeälle ja kostonhimoiselle ihmiselle kuin minä. Jos minut kuitenkin heitettäisiin Cruisen esittämän poliisin rooliin ja minulle esitettäisiin sama kysymys samassa tilanteessa, homma olisi mutkikkaampi.

Mitä sinä tekisit?