Päätös

Kaarnis ehdotti, että katsoisimme yhden hänen lempielokuvistaan, The Fall. Rainan nimen olin kuullut muutamaan otteeseen, mutten tiennyt elokuvan sisällöstä mitään muuta kuin sen, että sen kerrottiin näyttävän hyvältä. "Katotaan tää, tää on sellanen vähän outo, mut hyvä ja hauska kuitenkin."

Jumalauta, ei olisi pitänyt kuunnella.

Elokuva kertoo tarinan sairaalaan joutuneesta pikkutytöstä, joka putosi poimiessaan appelsiineja ja mursi vasemman kätensä. Tämä törmää sattumoisin nuoreen mieheen Royhin, joka kertoo tytölle pudonneensa sillalta. Mies alkaa kertoa tytölle värikästä ja tapahtumarikasta tarinaa kostosta ja rakkaudesta, pyytäen tytöltä vastapalvelukseksi jotakin: purkillisen morfiinia.

Tämän enempää spoilaamatta kyse on lyhyesti tarinasta, joka kertoo rakkaudesta, kostosta sekä kuolemasta, nimenomaan halusta kuolla ja inhosta elää. Näin voidaan puhua myös tietynlaisesta taistelusta omia mielihaluja, toisten mielihaluja sekä maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Olen järkyttävän herkkä elokuville, jotka käsittelevät kuolemaa, säröilevää mielenterveyttä sekä itsemurhaa. Kun tälläinen elokuva yhdistetään vielä visuaalisesti henkeäsalpaavaan kokonaisuuteen, järkyttävän hyvään musiikkiin ja ilmiömäiseen näyttelytyöhön, voidaan sanoa, että kyseessä on takuuvarmasti meikäläisen uusi lempielokuva.

En keksi The Fallista juuri mitään muuta ikävää sanottavaa kuin sen, että se oli ehkä muutaman minuutin liian pitkä. Kun kyseessä on kuitenkin näin totaalisen kaunis ja koskettava elokuva, en kuitenkaan pitäisi tätä suurena virheenä: joskus elokuvalle täytyy antaa aikaa ja mahdollisuus vetelehtiä, sillä pakko myöntää, kyllä näitä maisemia kelpaa toljotella pitempäänkin.

The Fall on yksinkertaisesti täydellinen kokonaisuus visuaalisena elokuvana. Se ei kiirehdi eikä hypi silmille, vaan antaa katsojalle tilaisuuden katsoa kuvaa kaikessa rauhassa. Laajat kuvakulmat, pitkät kamera-ajot ja upeat ympäristökuvaukset ovat henkeäsalpaavan upeita. Mielettömintä se, että kaikki on elokuvassa kuvattu oikeilla kuvauspaikoilla (yhteensä yhdeksän), eikä missään ole käytetty lainkaan tietokonegrafiikkaa. Myöskin kohtauksesta toiseen kulkevat vaihdokset ovat pariin kolmeen kertaan niin järkyttävän upeita ja mielenkiintoisia, että ne kummittelevat vielä hyvän aikaa elokuvan jälkeenkin.

Musiikkia käytetään sopivasti ja klassinen orkesterimusiikki sopii eeppisiin maisemiin ja suureleiseen tarinaan hyvin. Leikkaus toimii ja tarina etenee yleisesti sopivalla vauhdilla, keskittyen välillä päähenkilöihin nykyhetkessä ja välillä Royn kertomassa tarinassa. Hahmojen dialogi on nasevaa ja liikuttavaa, mutta ennenkaikkea aitoa. Myös näyttelytyö on raastavan kaunista katsottavaa, aina surusilmäisestä ja ihanasta Lee Pacesta syötävän söpöön ja suloiseen Catinca Untaruun, jonka täytyy olla yksiä parhaimpia lapsinäyttelijöitä mitä tiedän.

Voi että miten söötti olet :3

Sitten tunteisiin, sillä niitä on paljon. Ehdin itkeä elokuvan aikana kahdesti, ja olisin itkenyt huomattavasti enemmänkin jos Kaarnis ei olisi läsnäolollaan pitänyt minua kuosissa. Taisi hänkin tosin kyyneleitä nieleskellä ja myöhemmin kertoikin vollottaneensa itsensä tärviölle kun oli nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran vuosia sitten. Ymmärrän hyvin, sillä elokuva on surullisuudessaan, ehdottomuudessaan, koskettavuudessaan ja loppupuolen katharsiksessaan todella itkettävä.

Joten, pillitin elokuvan aikana ja hieman sen jälkeen, niin kun nyt hyvän ja koskettavan elokuvan jälkeen kuuluukin. Mutta sen jälkeen vajosin pieneen alakuloon vähäksi aikaa. Kaarniskin kyseli, että mitä hän voi tehdä piristääkseen minua. Totesin vain, että anna vain hetki aikaa, kyllä tämä tästä. Vajosin mietteisiini ja pohdiskelin, miksi ihmeessä nyt rupesin masistelemaan. Sitten ymmärsin.

Olen melkein puolet elämästäni tapellut masennuksen parissa, ja vaikka teoriassa terve nyt olenkin, joudun yhä edelleen elämään yltiömäisen ahdistuksen, paikoittaisen alakulon ja itse-epäilyksen sekä syvien luottamusongelmieni kanssa. Vaikka elämä onkin paikoin rankkaa, se ei ole enää ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ja ennen kaikkea, en halua enää kuolla.

Vielä sohvalla kyynelehtiessäni tajusinkin ajattelemaan, että niin, en tosiaankaan ole halunnut kuolla yli kahteen vuoteen. Ajatus oli todella hämmentävä, monessakin mielessä, ensinnäkin tämän tosiasian helpottavuuden ja sen jälkeen ylipäänsä itsemurhan konseptin takia: eihän se mitään ratkaise.

Masentuneen ihmisen mielestä kuitenkin ratkaisee eikä tässä Roy ole poikkeus. Katsoja voi huutaa, itkeä, maanitella ja vakuuttaa Royta yhä uudelleen ja uudelleen olematta tappamatta itseään. Tämä voi kuunnella, muttei ymmärtää. Vasta jokin, hyvin pienikin asia, ehkäpä pieni ihminen, voi muuttaa sanat ymmärrykseksi. Mutta senkin on Royn tehtävä omin avuin: muuttaa sanat ymmärrykseksi, löytää halu elää.

Masennuksessa vaikeinta on juuri tehdä tuo päätös. Tehdä päätös siitä, että nousee vielä kerran ylös vedestä, iskee hukuttajaansa nokkaan, nousee rannalle, syleilee siellä odottavaa ihmistä ja elää elämänsä siten kuin sen haluaa elää. Muutos lähtee itsestä. Muutos lähtee hyvin pienistä asioista. Siinä missä mies, nainen, ihminen voi haluta kuolla, niin tämä voi haluta myöskin elää.

Tämä muistuttaa minua Ilpo Tiihosen runosta, jonka äitini kirjoitti minulle 20-vuotissyntymäpäiväkorttini taakse. Liikutuin sen viimeisistä lauseista hyvin voimakkaasti, sillä mikään runo ei ole kuvannut senhetkistä elämäntilannettani paremmin.

"Ja sinä aivan yksinkertaisesti

tänäänkin hengität.

Jokin elää. Kuulet äänet, monet äänet

kuulet ainakin lähimmät.

Tarvitset lujan päätöksesi,

sen, minkä olet tehnytkin –

että täällä minä elän

enkä käänny takaisin."

The Fallissa itkettävin on juuri tuo kaiken kulminoiva päätös, sillä mikään ei ärsytä kyynelkanaviani niin paljon kuin tuskaisen hahmon lopulta kokema muutos ja helpotus omaan tuskaan. The Fall on näin todella kaunis kuvaus siitä, miten surumielinen, yksinäinen ja kuolemaa kaipaava ihminen voi löytää lohduttomuuden seasta myös jotakin hyvää, jotakin sievää ja vilpitöntä. Kuvaus siitä lujasta päätöksestä. Siksi The Fall iski minuun niin kovaa, eteenkin kun tajusin, että olen omassakin elämässäni kokenut tuon hetken. Ja omalla tapaa, sellaisen ajatuksen tajuaminen on todella helpottavaa, todella ratkaisevaa ja todella liikuttavaa.

Oman elämän katharsis.