Painovoimapärinä

Superpäivänä löysin itseni katsomasta Gravitya. Vihdoinkin. Olin odottanut leffaa siitä saakka kun näin sen Pacific Rimin trailereissa, pohjimmiltaan siksi, että kaikenlaiset scifiin ja avaruuspornoon liittyvät elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Asetelma vaikutti mukavan avoimelta ja visuaalinen ilme komealta. Lisäksi kaikki amerikkalaiset kaverini, jotka olivat nähneet elokuvan jo muutamaa viikkoa ennen minua, olivat kehuneet rainan kuplille.

Eikun siis vaan parhaat paikat tottuneesti isoimmasta salista, ylimmältä riviltä ja täsmälleen keskeltä, popparit syliin ja kaveri kuumottamaan viereen.

Ja olihan se hyvä elokuvakokemus.

Sen kummemmin spoilaamatta, Gravity kertoo tarinan astronauteista, jotka tekevät tyypillistä NASAn (?) sateliitin korjauskeikkaa, kun paska osuu tuulettimeen. Tai oikeastaan avaruusromu. Rikkoutuneista sateliiteista noussut, kymmenien tuhansien kilometrien nopeudella kulkeva romu iskeytyy pahaa-aavistamattomien astronauttien korjaustöiden keskelle ja näin alkaa henkeäsalpaava selviytymismatka avaruusasemalle. Tilannetta ei juuri helpota kaikkien puheyhteyksien katkeaminen Maahan tai pääprotagonistin syvä inho ja pelko avaruuden kylmyydestä ja äärettömyydestä.

Otetaan puheeksi ensin se olennaisin, nimittäin elokuvan mielettömän huolella toteutettu audiovisuaalinen kokonaisuus. Gravity on kevyesti tämän vuoden taidokkainta visuaalista ilotulitusta, aina maapallon kauniin sinisestä pinnasta taidokkaasti mallinnettuihin avaruusasemiin sekä avaruuden mustuuteen. Missään elokuvassa et ole varmasti nähnyt näin paljon tähtiä yhdellä kertaa!

Ylipäänsä visuaaliset tehosteet ovat Gravityssä henkeäsalpaavan upeita, aina kameran kieppumisesta rauhallisiin lähikuviin ja jopa taiteellisesti tarkasti mietittyihin referensseihin. Leikkaus ei vilise silmissä, mutta sen sijaan kuvakulma pyörii ja kieppuu niin kuin painottomassa avaruudessa kuuluukin. Itse ainakin hieman avaruuden fysiikkaa tuntevana voin sanoa, että fysikaalisesti Gravityn avaruus, sen painottomuus, armottomuus, hapettomuus ja kylmyys, olivat todella uskottavia, ja on todella vaikeaa uskoa että elokuvaa oli ylipäänsä kuvattu vaijereissa tai vedessä. Myös ensimmäisenkuvakulman otokset ovat niin immersiivisiä, että katsoja todellakin voi upottautua mukaan tarinaan ja päähenkilön tuntemuksiin, jos ei nyt emotionaalisella niin ainakin erittäin toimivalla visuaalisella tasolla.

Koko elokuva on alusta loppuun miellyttävän sinisävyinen ja tyylikyydestään huolimatta kulunut ja rosoinen. Tekniikka näyttää vuosikymmeniä vanhalta, jota on käytetty ja kulutettu, ja joka on korjauksen tarpeessa.

Musiikki on Gravityssä toimivaa, joskin suureksi harmikseni ennakoi melko paljon tulevia kohtauksia. Joskus täysi hiljaisuus on paljon parempi kuin pauhaava orkesterimusiikki, oli kyseessä sitten rauhallinen avaruudessa kelluminen tai siellä villisti kieppuminen. Muutoin äänitehosteet toimivat Gravityssä miellyttävästi: tunnetusti avaruudessa vallitsee tyhjiö, joten siellä ääntä ei kuulu ja liike on ikuista. Tämä on huomioitu muun muassa siten että lähes kaikki elokuvan äänitehosteet, metallista lähtevä kolina, toisten ihmisten puhe, moottoreiden suhina ja tietenkin räjähdykset, kuuluvat katsojalle siten kuin pääprotagonistikin sen kuulisi avaruuspukunsa sisältä: kumeana, kai'unomaisena ja vaimeana.

Teknisesti Gravity on siis loistava tapaus, ehdottomasti Oscar-materiaalia. Suosittelen myös lämpimästi 3D:tä tämän elokuvan kanssa, sillä kyllä, se on ehdottomasti sen arvoista. Kuten kaikki Suomen kansalaiset, myös minä inhoan vielä lapsen kengissä olevaa 3D-lasitekniikkaa, mutta Gravityssä se toimii pirun hyvin, mikä on todella hämmentävää, sillä elokuvaa ei oltu alunperin edes kuvattu 3D-tekniikkaa ajatellen.

Juonikaan ei ole pöllömpi, ensinnäkin sen takia, että elokuvan traileri ei kerro elokuvasta aivan kaikkea. Tälläinen avoimuus ja arvoituksellisuus on aina mukavaa. Tieteiselokuvana Gravity on toimiva, mutta vielä paremmin se toimii katastrofi-tyylisenä kauhuelokuvana. Ja kauhuahan riittää, aina siitä avaruuden äärettömyyden ja vihamielisyyden pelosta ihan klaustrofobiaan, korkeiden paikkojen kammoon sekä tulen, veden ja kylmyyden ahdistavuuteen. Itse olin, näin kielikuvia käyttäen, täysin penkkiin liimautunut, joskin hermostuneena tai jännittyneenä istun kaikkea muuta kuin kiinni penkissä: hytkytin jalkaa, vaihdoin asentoa, räpläsin kynsinauhoja ja purin huulta. Pääsi meikäläiseltä suusta muutama kireä SSSSHHHHhhhhhhh-äänne suupielistä, koska elokuvan tunnelma piti niin törkeän hyvin otteessaan.

Avaruus on kauhistuttava ja petollinen paikka, eikä tämä elokuva todellakaan anna armoa sen suhteen. Jos sinulla sattuu olemaan pienintäkin avaruuden ja äärettömyyden pelkoa, niin tulet aivan varmasti rutistamaan kätesi nyrkkiin ja hampaat yhteen, sillä niin meikäläiselle ainakin kävi.

Mutta noh...
Haluan siltikin mennä joskus sinne avaruuteen.
ei siitä mihinkään pääse

Näin sivumennen sanoen, minulla on työn alla The Falliin liittyvä videotribuutti, hieman trailerinomainen. Julkaisen sen toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Noin muuten arki, toisin sanoen koulu, työharjoittelupaikan etsiminen ja erinäiset taideprojektit, pitää minut kiireisenä. Minulla on kuitenkin muutamia ideoita tulevia kirjoituksia ja arvosteluita (Cathing Fire pitäisi muun muassa nähdä) varten, joten sinnitelkää kanssani!

Valoa ja painovoimaa pimeneviin päiviin!