Huh huh. Enpä ole hyvään aikaan poistunut leffateatterista kirjaimellisesti hengästyneenä. Sunnuntaina oli tosiaan syynäyksen alla uusin Batman-leffa, The Dark Knight Rises. Mukana oli toverini Kaarnis, joka oli samaisen leffan käynyt katsomassa perjantain ensi-illassa. Tiivistän kaiken näihin sanoihin, jotka lausuin teatterista lähtiessä: "ou mai gaad. Huh huh. Sepäs. Sepäs oli hyvä."
Christopher Nolan tekee jälleen uskomattoman siistiä, koukuttavaa, eheää ja tyylikästä jälkeä Batman-trilogian päätösosassa. Elokuvassa on kaikkea, mitä kunnon supersankarielokuvassa kuuluukin olla: visuaalista näyttävyyttä, jännitettä, draamaa sekä tietenkin toimintaa. Toimintaa on kuitenkin suhteellisen vähän (toisaalta enemmän kuin Dark Knightissa) eikä sillä mässäillä tuhottomasti, mistä olin luonnollisesti tavattoman kiitollinen. Yleisesti ottaen Yön Ritarin Paluun mukaansatempaava jännitys koostuu aivan jostakin muusta kuin aseiden paukkeesta ja prätkällä huristelusta. Aivan. Se nerokkaan psykologinen rikos/arvoitus-tyylinen puoli.
Tarina jatkuu siitä, mihin Dark Knight jäi, tosin kahdeksan vuotta trilogian kakkososasta eteenpäin. Gotham City elää rauhallisimpia vuosiansa aikoihin, ja kaikki vaikuttaa tyyneltä ja tasapainoiselta. Batman on kadonnut maan alle, samoin rapakunnossa oleva Bruce Wayne. Kun kuitenkin kaupungin alla piilevä rikollisjärjestö, johtajanaan pelottavan voimakas ja henkisesti kylmä Bane, pistää monivaiheisen suunnitelmansa käytäntöön, Bruce Waynen täytyy vielä kerran vetäistä nahkaviitta ylleen ja näyttää pahiksille mistä tuulee. Vaan kaikki meneekin aivan päin helvettiä.
Ja kun sanon päin helvettiä, todella tarkoitan sitä. Itse ainakin ajattelin, että miten helvetissä Batman tuosta selviää. Miten Gotham selviää? Miten mikään selviää? Toivottomuus tuntuu aina vain voimakkaammalta, kun sinne lisää himpun verran toivoa. Toivoa, joka sekään ei kanna loppuun asti.
Dark Knight Rises käsitteleekin todella toimivasti useita raskaita ja ihmisille tärkeitä teemoja, aina juuri pelon, toivottomuuden ja toivon voimasta ja tasapainosta, uuteen alkuun ja nousuun. Kyseessä on kuitenkin Yön Ritarin paluu. Paluu, nousu ja tuho.
Monisyinen ja useita tarinoita simultaanisesti kuljettava juoni nappaa mukaansa heti alusta lähtien. Olin tästä juuri hieman huolissani, sillä Dark Knight kärsi paikoin vedottomasta etenemisestä ja paikoittaisesta puuduttavuudesta. Vaikka trilogian päätösraina kestääkin käytännössä kolme tuntia, olin koko elokuvan ajan täysin silmät ja korvat höröllä. Tylsyys ei iskenyt, ei vedottomuus eikä tahdittomuus. Juoni etenee juuri sopivalla tahdilla, oikeassa kohdissa ja oikeaan aikaan.
Vaikka luonnollisesti Wayne/Batman on kaiken keskiössä, elokuvassa ei unohdeta muitakaan hahmoja. Iloisena yllätyksenä itselleni tuli Anne Hathawayn esittämä Catwoman, joka oli samaan aikaan sekä kuuma kisumisu että viiltävän älykäs ja häikäilemätön. Itse pidän yleisesti ihan tavattoman paljon Kissanaisen hahmosta, ja aluksi sisäinen skeptikkoni tuomitsikin Hathawayn. Vaan heti, kun nainen astui ruudulle ja nappasi hahmon otteeseensa sellaisella tyylikkyydellä ja viehättävyydellä, en voinut muuta kuin nauttia.
Yleisesti näyttelemisen taso on korkealla, ja löytyyhän sieltä niitä vanhoja tuttujakin, aina Morgan Freemanista Liam Neesoniin. Hans Zimmerin musiikki yhdistää kokonaisuuden taidokkaasti ja saa sydämen väpättämään innostuksesta ja jännityksestä. Elokuvan soundtrack onkin todella upeaa kuunneltavaa.
Pieniä epäjohdonmukaisuuksia lukuunottamatta Dark Knight Rises on suorastaan henkeäsalpaava kokemus sarjakuvanörteille ja miksei muillekin, jotka ovat hieman synkeämmän supersankaritarinan ystäviä. Ennen kaikkea Lepakkomies-trilogian päätösosa on juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla: eeppinen, synkeä ja rajojansa testaava. Suosittelen lämpimästi. Nyt sitten omiin höpinöihin...
Tälläiset moraalisesti räikeät elokuvat herättävät ajattelemaan myös omaa moraalikäsitystään. Kuinka pitkälle olet valmis menemään pelastaaksesi toisen? Kuinka pitkälle ystävällisyytesi, uhrautuvaisuutesi ja rohkeutesi lopulta yltää? Minne ylipäätään annat sen yltää? Juuri Kaarniksen kanssa tuli puhuttua meidän molempien moraalikäsityksistä jo ennen Batmanin katsomista. Silloin osoitin hänelle todelliset kasvoni.
Vaikka olenkin ulkoapäin katsoen todella lämminhenkinen, lempeä ja ystävällinen ihminen, olen loppujen lopuksi hyvin kylmä ja musta-valkoinen vieraiden ihmisten suhteen. Jos napin painalluksen päässä riippuisi vaikkapa veljeni henki, ja toisessa kymmenen tuhannen itselleni tuntemattoman ihmisten henkirievut, valitsisin hetkeäkään epäröimättä pelastettavaksi veljeni. Totuus on, etten yksinkertaisesti välitä, mitä ihmisille, asioille tai ilmiöille, jotka eivät vaikuta omaan elämääni, tapahtuu.
Tämä koskee ihan arkielämääkin. Ohitan kylmästi vaihtorahaa pyytävät ohikulkijat, tietä hitaasti ylittävät mummot, lastenrattaidensa kanssa tempoilevat yksinhuoltajat sekä uutiset lähi-idän kriiseistä, ilmastonmuutoksista ja hasardeista luonnonilmiöistä. Ne eivät yksinkertaisesti liikuta minua. Kun sen sijaan on kyse perheestä tai ystävistä, olen tavattoman omistushaluinen, suojeleva ja heitä puolustaessa lähes hyökkäävän aggressiivinen. Yleisesti ottaen olen tyyni, rauhaa rakastava ihminen, mutta jos hitto vie tulet ja hypit kaverini nenille, niin olen ilmiliekeissä sekunneissa. Raivoni on tuolloin niin pelottava, että se kauhistuttaa jopa itseänikin. Siksi pysyn mieluiten riitatilanteista loitolla, sillä totta puhuen pelkään satuttavan toisia, jos suutun oikein kunnolla.
Oh! So this is why apologizing is so hard!
On siis selvää, että minulle läheiset ihmiset ovat minulle tavattoman tärkeitä. Mitäs sitten, kun kyseessä on Sofien valinnan tyylinen mahdoton valinta, esimerkiksi isän ja äidin välillä: kumpi kuolee, kumpi elää? Itse menin suoranasesti lukkoon, kun Kaarnis pyysi minua ajattelemaan tilanteen, jossa minun pitäisi valita veljeni ja oman henkeni väliltä. Tehden selväksi: en järjellä ajatellen juuri arvosta elämääni tai ruumistani. Olen vain pieni osa pikkuruista vesipisaraa loputtoman universumin valtavissa aalloissa. Silti vastasin, että pelastaisin itseni.
Tämä ei kuitenkaan tee minusta egoistista. Ei ainakaan omasta mielestäni. Tälläinen julma valinta tekisi minusta nimittäin heikon ja epäonnistuneen, sillä ainoa syy oman henkeni säästämiseksi olisi tämä minun lähes eläimellisen primitiivinen, voimakas ja täysin irrationaalinen kuolemanpelko. Se kauhistuttaa minua.
Dark Knight Risessa olikin aivan uskomattoman hyvä quote, liittyen hieman asiaan. Jos et pelkää kuolemaa, sinulla ei ole sitä suurinta, voimakkainta ja kaikista motivoivimpaa yllykettä tehdä ja toimia: kuolemanpelkoa. En siis todellakaan tiedä, pitäisikö minun kaikesta huolimatta olla kiitollinen tästä ainoasta pelostani, vaikka sen seuraukset voisivatkin olla ääritilanteissa tuhoisat ja erittäin itsekkäät. Lainauksessa on kuitenkin perää: kun tiedostaa oman elämänsä rajallisuuden, pelkää sen päättymistä, alkaa yllättäen tjalkoihin tulla voimaa, tekoihin tarkoitusta. Ehkäpä juuri sen takia elän elämääni suurella, voimakkaalla liekillä, mitään säästämättä. Sillä jonain päivänä se ei ole enää mahdollista.
Otetaan kuitenkin loppuun pieni kevennys.
Näin meinaan Dark Knight Rises -leffaa katsoessani Supermanin tarinan uudelleenfilmatisoinnin trailerin. Vaikuttaa lupaavalta, eteenkin kun ohjaajana on visuaalisesti huikeista kyvyistään tunnettu Zack Snyder, josta pidän myös ohjaajana todella paljon. Lisäsin tämän must-see listaan. Katsotaan siis, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Vaan mikä hitto tuo LotR-biisin käyttö oli olevinaan :DD
Sadas postaus ja kolmas blogivuosi. Tuhannet kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat blogiani seuranneet ja jotka ovat edes muutaman kommentin minulle jättäneet! Ne ovat todella piristäneet päivääni :) Tämän kunniaksi kyllästytän teidät puolikuolleiksi tällä superpitkällä postauksella, joka hädintuskin liittyy elokuviin.
Se joka on viimeaikoina vähääkään jutellut kanssani, ei varmasti ole säästynyt kahdelta sanalta: Mass ja Effect. Kyse on siis vuonna 2007 ilmestyneestä scifiroolipelistä, jonka päätösosa ilmestyi kauppojen hyllyille tänä keväänä.
Itse pääsin sarjaan tutustumaan vasta tämän vuoden alussa, kun veljeni puoliksi pakottaen sai minut ostamaan sarjan ensimmäisen ja toisen osan tietokoneelle (alennuksessa kun olivat). Siinäpähän sitten pelailin aikani, ja jumalauta, siitä saakka en ole juuri muusta puhunutkaan. Vaikka tämä tuntuukin olevan harmillista monelle kanssaolijalleni, en kadu hetkeäkään tätä fanittamisen ja ylitsepursuavan ilon määrää. Tunnen oloni hyväksi Mass Effectin parissa, ja se on sääli, mikäli muut eivät voi sitä ymmärtää ja hyväksyä.
Koska tämä on kuitenkin elokuva- eikä peliblogi, ajattelin heittää pienet analyysit ja toivomukset Mass Effect -sarjaan liittyvästä elokuvasta. Kuten jo aikaisemmin sanoin, pelistä ollaan tekemässä elokuvaa lähivuosina, joka saa meikäläisen toisaalta kiinnostuksesta ja jännityksestä kuplille, mutta myös epäröimään: peleihin perustuvat elokuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet floppeja.
Jo pari vuotta sitten Legenday Pictures sanoi hommanneensa oikeudet Mass Effect -elokuvaan ja tekeväsä yhteistyötä alkuperäisen pelin luojien Casey Hudsonin (pääkirjoittaja/ohjaaja), ja hiljan on tullut esille muun muassa screenplayn tekijä Mark Protosevich, joka oli väsäämässä I am Legendya ja Thoria.
Peleistä tietämättömille, pitänee summata yhteen ensimmäisen pelin juoni, mistä todennäköisesti tuleva elokuvakin kertoo. Koetan tehdä tästä nyt mahdollisimman kiinnostavan kuuloisen, kuitenkaan spoilailematta enempää itse tarinaa ja sen kiinnostavia käännöksiä ja mutkia.
Eletään vuotta 2183. Ihmiskunta on muutama vuosikymmen aikaisemmin päässyt osaksi galaktista yhteisöä, sen politiikkaa, teknologiaa ja historiaa. Kaikki olennot, ihmiset, asarit, turianit ja kroganit, elävät näennäisesti sovussa keskenään.
Normandy, ihmiskunnan edustus-ja sotilasviraston Systems Alliancen prototyyppi-alus, ja sen upouusi miehistö, lähtee sen ensimmäiselle tehtävälle kohti Eden Primen siirtokuntaa: noutamaan sieltä salaperäisen ja ikivanhan lähettimen. Kaikesta vastaa nuori komentaja Shepard, kykenevä ja karismaattinen sotilas, joka on nopeasti osoittanut kykynsä osaavana sotilaana.
Heti alusta lähtien Eden Primen tehtävässä on kuitenkin jotain mätää. Gethit, eräänlainen tiedostava robottirotu, on pistänyt siirtokunnan mullinmallin ja tuhonnut kaiken edessään olevan. Kuten Shepard tiimeineen, nekin tuntuvat etsivän samaa Lähetintä. Gethien komentajaksi paljastuu Saren, kunnioitettu galaktisen neuvoston jäsen ja spectre (=eräänlainen diplomaattis-sotilaallinen henkilö, joka voi mennä ja tulla galaksissa miten huvittaa välittämättä säännöistä), joka pitää halluussaan myös mystisen näköistä jättimäistä taistelualusta, jolla tuntuu olevan mielenhallintaan/muokkaukseen/pesemiseen liittyviä kykyjä.
Shepard nappaa Eden Primelta mukaansa sotilas Ashley Williamssin, sekä Lähettimen hänen päähänsä piirtämän epäselvän, mutta sitäkin karseamman kuvan tuhoutuvista kaupungeista ja olennoista. Jotain suurta ja pelottavaa on tekeillä, ja Shepard tajuaa tarvitsevansa kaiken avun selvitäkseen Sarenin metkuista. Galaktisen yhteisön keskeisimmät henkilöt nimeävätkin Shepardin spectreksi, ja pyytävät häntä selvittämään ja estämään Sarenin suunnitelmat. Normandyn tiimiin liittyy lisäksi aggressiivinen palkkasoturi Wrex, quarian-teknikko Tali'Zorah Nar Rayya, luutnantti Kaidan Alenko, arkeologi Liara T'Soni sekä levoton ex-poliisi Garrus Vakarian. Alkaa kilpajuoksu Sarenia ja tämän gethejä vastaan, jonka varassa on lopulta koko galaksin ja sen sivilisaatioiden tulevaisuus. 50 000 vuoden takainen tragedia on alkava jälleen...
Osapuilleen noin. Toimintaa on siis ehdottomasti luvassa, mutta tietenkään ei pidä unohtaa draamaa sekä näiden moninaisten hahmojen omia ongelmia, menneisyyttä ja vendettaa.
Vilkaisehan tätä allaolevaa fanitraileria, niin ehkä tuon kuvauksen lisäksi ymmärrät, mistä olen puhumassa. Jos loppujen lopuksi valmis elokuva olisi edes puoliksi yhtä eeppinen kuin tämä alla oleva traileri, niin jumankikkeli, meikäläinen kusisi hunajaa.
"You exist because we allow it, and you will end because we demand it."
Mass Effect elokuvan tekemisessä on kuitenkin tajuttomasti pieniä ongelmia, joihin ei ole vielä herunut vastauksia. Ensimmäinen ongelma on jo koko ensimmäisen pelin laajuus. Pelaaja saa pelatessaan edetä juonellisesti pomppivassa järjestyksessä, kuluttaa useita pelitunteja pieniin lisätehtäviin ja ratkaista apua tarvitsevien hahmojen sekä Normandyn oman miehistön ongelmia. Kun yli 30 tunnin peli tiivistetään kahden tunnin elokuvaan, voi olla varma, että sieltä puuttuu materiaalia. Paljon.
Toinen ongelma koskee ensimmäisessä pelissä tehtäviä suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat ratkaisevasti juoneen. Yksi päätös koskee muun muassa valintaa kahden Normandyn miehistön jäsenen välillä: kumpi kuolee ja kumpi pelastetaan. Päätökseksi voidaan myös laskea myös sekin kysymys, että kenet Shepard romansoi elokuvassa. Itse pelissä on mahdollisuus valita kolmen hahmon välillä. Kun kuitenkin elokuvaversion Shepard tulee olemaan mies, uskoisin, että rakkaudenkohde tulee olemaan nainen, sillä Hollywood taitaa olla vielä liian konservatiivinen homoilun suhteen.
Kysymyksiä on paljon aina juonen yksittäisistä käänteistä, hahmoista ja valinnoista aina tekniseen toteutukseen. Kuten kaikkia, myös minua kiinnostaa tietää, kuka ketäkin hahmoa näyttelee, kuka luo elokuvaan musiikit ja kuka sen loppujen lopuksi ohjaa. Antakaahan minun heittää alle unelmakokoonpano selityksineen.
Ohjaaja: ihan kuka tahansa kykenevä ohjaaja, joka kuitenkin rakastaa videopelejä ja Mass Effectiä.
Kuvaus: se joka kuvasi Star Trekin (2009). En saa kuollaksenikaan mieleen, kuka se oli.
Musiikki:Clint Mansell (Black Swan, The Fountain) sävelsi musiikit Mass Effect 3:een, joka toimi paremmin hyvin, ME3:n soundtrack on ehdottomasti trilogian parhaimpia ja saa minut aina lähes kyyneliin. Herran kuuluisi siis kaikella logiikalla tehdä myös elokuviin musiikit. Erikoistehosteet: kuka tahansa, jolla on asiasta kokemusta ja osaa tehdä sen tyylillä. James Cameron? Ei sentään. Suurinosa elokuvasta kuitenkin toteutetaan tietokoneella (rakennukset, alukset, taistelut, alienit), joten tietoa ja taitoa tarvitaan.
Ja sitte siihen kutkuttavampaan osioon, eli näyttelijöihin. Sivuan tähän väliin samalla itse pelin hahmoja, jotta Mäsäri-maailmasta tietämättömät saisivat lisäpotkua innostumaan kyseisistä hahmoista (jotka ovat aivan tajuttoman monisyisiä ja loistavia).
Komentaja Shepard
Peleissä oman Shepardin taustan, sotilasuran ja ulkonäön voi tietenkin määrittää itse, puhumatta sitten persoonasta. Defaultti Shepard (joka myös elokuvaan tyrkätään) on kuitenkin yleisesti ottaen ulkonäöltään karkean komea, lujatahtoinen sotilas, jolla on korkea moraali ja sekä suuri halu auttaa toisia.
Jostain lähteestä kuulin, että Shepardin rooliin oltiin harkittu muun muassa Chris Hemsworthia (Thor), josta ajattelin heti, että ehei. Jotkin olivat ehdotelleet myös Edward Nortonia (Fight Club), Henry Cavillia (Immortals), Colin Farrelia (SWAT) ja Gerard Butleria (300), mutta jokin heissäkään (vaikka hyviä näyttelijöitä ovatkin) ei vain iskenyt minuun. Shepardin osuus ei ole helppo, enkä ole itsekään varma kenet tähän rooliin pitäisi istuttaa. Matthew Fox (Lost) kuulostaisi tällä hetkellä ehkä parhaimmalta vaihtoehdolta. Ehkä.
Ashley Williams
Tämä voimakastahtoinen, omaa tietään kulkeva kaunis ja hurja sotilas poimittiin Normandylle mukaan Eden Primelta, jonka koko joukkue tuhoutui gethien saarrossa. Kauneus on toisaalta katsojan silmissä: Ashley ei nimittäin pelkää sanoa mielipiteitään/ajatuksiaan suoraan, ja näin tuppaakin välillä kiroilemaan ja sanomaan sopimattomia. Hän ei myöskään ole vielä täysin tottunut aluksen ei-ihmisistä koostuvaan miehistöön. Hän kantaa myös isoisänsä jättämää stigmaa Ensimmäisen kontaktin sodasta (ensimmäinen alieneiden [turianeiden] kanssa käyty konflikti), joka leimaa hänen sukunsa antautujaksi ja luovuttajaksi. Ashleyn kuvan kuoren alta löytyy kuitenkin runoutta rakastava perheihminen, joka uskoo Jeesukseen.
Joku oli miettinyt Ashleyn näyttelijäksi Ashley Greeneä (Twilight), mutta minusta hän on hieman liian nuori ja siro kyseiseen rooliin. Kuten sadassa muussakin toimintaelokuvassa, varma ja hyvä valinta olisi Michelle Rodriguez (Fast&Furious). Ei siinä, hän on juuri sopivan kovanaamainen mutta kaunis Ashleylle, mutta fyysisesti hieman liian pienikokoinen? Toisaalta Avengerissa oleva Colbie Smulders ei olisi myöskään pahempi valinta, vai olisko hän liian pehmeä näinkin voimakkaalle hahmolle? Paha sanoa.
Kaidan Alenko
Alkuun sanoen, rakastan Kaidanin hahmoa ihan tajuttomasti, ja olisi
upeaa jos edes puolet tämän hahmon hienoudesta saataisiin
valkokankaallekin... Uh ah, asiaan.
Luutnantti Kaidan Alenko on luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt, rauhallinen ja kaikinpuolin suvaitsevainen ihminen. Hän on taitava mekaanikko ja lojaali sotilas, jonka lisäksi hän omaa lapsuudessa saadun biotic-kyvyn, eräänlaisen psyykkisen taidon liikuttaa, työntää ja tuhota asioita mielen voimalla. Kaidan kuitenkin haluaa pitää matalaa profiilia biotic-kyvyistään, sillä pelkää niiden kautta tulevansa kammotuksi ja syrjityksi (joita ihmis-bioticit kieltämättä ovat heidän harvinaisuutensa ja eriskummallisuutensa takia). Biotic-voimat ovat synnynnäisiä avaruusrotu-asareilla, ja ihmisille ne ovat erään onnettomuuden tuloksena siirtyneet element zero -altistuksen kautta.
Kaidanin tyynen pinnan alla kytee kuitenkin rankkoja muistoja Alliancen järjestämästä biotic-leiristä, jolle hän osallistui teini-iässä. Erinäisten konfliktien ja pidätellyn raivon päätöksen tuloksena Kaidan tappoi vahingossa leirin kovanaamaisimman opettajan, puolustaessaan tärkeää ystäväänsä. Siitä lähtien hän sulkeutui täysin oman kuorensa alle. Täten hän on erityisen varovainen persoona, eteenkin mitä tulee hänen biotic-kykyihinsä.
Monet ovat foorumeilla toivoneet Eric Banaa (Hulk) Kaidanin rooliin, mistä olin melkolailla tyrmistynyt. Ei, Kaidan ei ansaitse näyttelijäkseen tälläistä tasapaksua ihmistä. Joku oli jossain ehdotellut toisaalta Sam Witweriä (Being Human), mistä itse toki aluksi innostuin (hänen faninsa kun olen), mutta Witwer taitaa olla hieman liian karkea pehmeän araksi Kaidaniksi. Monet ovat myös kuumotelleet Mark Ruffaloa (Avengers) Kaidanin rooliin, mutta hän puolestaan taitaa olla 30-vuotiaaksi Kaidaniksi vähän liian vanha? Itse törmäsin Desprate Housewivesien kautta Jesse Metcalfeen, joka esittää sarjan hottis puutarhuria. Ensiksi ajattelin että "hotdamn", ulkonäköä ainakin riittää, vaan löytyykö karaktääriä? Ja löytyyhän sitä, ainakin mitä muutamia haastatteluita selailin.
Urdnot Wrex
Taas yksi hahmo, joka vei sydämeni ensimmäisessä Mass Effectissä välittömästi...
Krogan palkkasotilas Wrex on pitkän ja väkivaltaisen uransa aikana tehnyt ja kokenut lähes kaiken. Petturuutta, selkäänpuukotusta, huonoja perhesuhteita, vihaa ja teurastusta. Tästä huolimatta tämä taisteluita rakastava krogan ei porhalla taistelutilanteissa sekopäisenä kuumakallena, vaan toimii kokemuksen ja sen tuoman viisauden kautta. Hänen voisi sanoa olevan tietyntyyppinen kylmän realistinen, mutta kuitenkin karkean lempeä kummisetä Shepardille. Kaidanin tapaan myös Wrex omaa biotic-kykyjä, mutta ei ole kärsinyt niistä samalla tavalla kuin luutnantti.
Wrex pitää tärkeänä lajinsa historiaa ja kulttuuria, ja haluaisi löytää parannuskeinon jo tuhansia vuosia jatkuneeseen genophageen, biologisen aseen karseaan sairauteen, joka estää kroganeita lisääntymästä. Biologinen ase otettiin käyttöön Krogan kapinassa, joka esti luonteeltaan verenhimoisen ja aggressiivisen lajin leviämistä galaksissa. Tämän takia Wrex kantaa kaunaa turianeille, jotka ottivat aseen käyttöön sekä salarianeille, jotka kehittivät sen.
Steven Barr, joka ääninäytteli tätä krogan palkkasotilasta läpi Mass Effect -trilogian, kuuluisi ääninäytellä Wrexiä myös itse elokuvassa. Otus tehtäisiin kuitenkin kokonaan tietokonegrafiikalla (ellei joku ääliö saisi päähänsä vääntää häntä ihmiseksi), joten en näe mitään syytä miksei Barr voisi viedä upealla bassoäänellään hommaa kotiin. Mikäli Barr jostain syystä kuitenkin estyisi, pitäisi tilalle laittaa joku, jolla olisi yhtä eeppinen matala ja karkea ääni.
Garrus Vakarian Taas yksi hahmo, joka on yleisesti katsottu olevan yksi Mass Effect-sarjan rakastetuimpia hahmoja. Sääli vain, ettei elokuvan ensimmäisessä osassa Garruksen parhaimpia puolia saada vielä esiin, mutta elokuvassa hänen bad-assiytensä osoittaminen olisi loistavaa fanitarjontaa.
Garrus liittyy Normandyn miehistöön ja Shepardin joukkoihin, hänen epäonnistuttuaan Sarenia vastaan olevissa poliisitutkinnoissa. Tämä hieman perheensä ja lajinsa musta lammas, vannoo auttavansa Shepardia ja viemaan Sarenin oikeuden eteen. Juuri halu rankaista rikollisia sekä äärimmäinen velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat Garruksen tärkeimmät piirteet, jotka tekevät hänestä toisaalta todella uskollisen, mutta myös itsepäisen ja kiihkeän hahmon. Fanit kutsuvatkin häntä osuvasti space-Batmaniksi.
Brandon Keener ääninäyttelee Garrusta kaikissa Mass Effecteissä, ja hänen matalahko, nariseva ja venyttelevä äänensä onkin hahmon yksiä mieleenpainuvimpia ja ehdottomasti seksikkäimpiä puolia. Jos siis jumalauta Keener ei ääninäyttele Garrusta elokuvaversiossa, niin hitto, en silloin mene koko paskaa katsomaan. Niin leimattu Keenerin ääni on tähän hahmoon.
Liara T'Soni
Liara tarjoaa apuaan Shepardille tämän taistelussa Sarenia vastaan. Yli 100-vuotias, mutta lajikseen vielä hyvin nuori asari-neiti, on yli 50 000 vuotta vanhan mystisen Prothean-rodun asiantuntija, ja lisäksi Sarenin oikean käden Benetzian tytär. Tästä huolimatta hän kuitenkin vannoo uskollisuutta Shepardille, eikä saata ymmärtää, miten hänen lempeä ja viisas äitinsä saattoi liittyä Sarenin ja tämän gethien joukkoihin.
Luonteeltaan Liara on rauhallinen ja lempeä, mutta toisaalta ihmissuhteissa hyvin epävarma ja kömpelö. Benetzian tyttärenä hän saakin Shepardin miehistöltä epäileviä katseita, mikä saa hänet vetäytymään kuoreensa entistäkin enemmän. Lisäksi erinäiset väärinymmärrykset hänen lajistaan saavat hänet tuntemaan entistäkin epävarmemmaksi ihmisvoittoisessa aluksessa. Hän kuitenkin kunnioittaa ja ihailee Shepardia alusta alkaen, ja on itseasiassa kiinnostunut hänestä muunakin kuin pelkkänä tieteellisenä kokeena.
Luonnollisesti Liaran ääninäyttelijänä toimisi peleissäkin ollut Ali Hillis, joka voisi tarvittaessa antaa myös kasvonsa tälle sievälle asari-neidolle.
Tali'Zorah Nar Rayya
Tali on lajilleen quarianeille tyypillinen tekniikasta ja koneista kiinnostunut optimistisen tuntuinen nuorukainen, joka ei toisaalta pelkää liata käsiään ja heiluttaa haulikkoa. Luonteeltaan hän on yleisesti ottaen toiveikas, mutta rehellinen. Hän välittää lajinsa hyvinvoinnista paljon, mutta toisaalta kokee isänsä asettamansa paineet ja korkeat tavoitteet välillä liiankin raskaiksi.
Tali joutuu muiden quarianeiden tapaan pitämään jatkuvasti kokonaan ihonpeittävää sekä hengitysmaskia yllään. Kukaan ei tiedä miltä quarianit maskien takaa näyttävät, niin tavallisiksi nämä elämää ylläpitävät puvut/kypärät/suojat ovat tulleet. Pukujen käyttö johtuu puhtaasti siitä, että quarianeilla on luonnostaan hyvin heikko vastustuskyky. Kuume on heille käytännössä kuolemantuomio.
Gethit ovat alunperin juuri quarianeiden käsialaa. Kun kuitenkin robottirotu alkoi tiedostaa itsensä ja olemassaolonsa quarianeiden käskyjen alla, ne nousivat kapinaan ja anastivat luojiensa kotiplaneetan itselleen. Siitä lähtien wquarianit ovat joutuneet elämään avaruudessa, huonosta immuunijärjestelmästä kärsien. Tästä johtuen Tali paitsi haluaa kostaa Sarenille ja getheille kansansa kokemasta vääryydestä, myös tarjota Shepardille kaiken apunsa ja tietonsa esi-isiensä rakentamista roboteista.
Kuten neljän aikaisemmankin hahmon kohdalla, Talin ääninäyttelijä Ash Sroka saisi antaa myös elokuvalle oman panoksensa. Talin fyysisen hahmon saisi näytellä kuka tahansa, joka on tarpeeksi hoikka, mutta leveälanteinen saadakseen fanien hyväksynnän puolelleen. Lisäksi hänen tulisi luonnollisesti sietää koko vartaloa peittävää pukua ja kasvomaskia.
Jeff "Joker" Moreau
Käytännössä Alliancen lahjakkain mutta myös suulain pilotti Joker, on pistetty protottyyppialus Normandyn rattiin. Hänellä tuntuu olevan paljon mielipiteitä,väitöksiä ja tilannekoomisia vitsejä, joita hän ei pelkää laukoa ääneen. Hän toimii siis paitsi Normandyn ohjaamisesta, myös aluksen humoristisesta puolesta.
Jokerillakin on kuitenkin omat huolensa. Hän kärsii synnynnäisestä luunhauraustaudista, jonka ansiosta hän hädintuskin pystyy kävelemään murtamatta luitaan. Joker kuitenkin ottaa asian kevyesti: "en pysty kävelemään, mutta minut on luotu lentämään." Joker on lojaali kaveri, jolla on korkea työmoraali, eikä siis jättäisi Shepardia ryhmineen pulaan, vaikka tilanne vaikuttaisi lähes toivottomalta.
Jokerin rooliin ei tässä kohdin ole muita loogisia vaihtoehtoja kuin tälle naamansa ja äänensä antanut Seth Green, joka sopii rooliin täydellisesti, miettien myös hänen aikaisempaa kokemustaan koomisten hahmojen parissa (Austin Powers). Ikävä kyllä elokuvan tekijät ilmoittivat, ettei Green tule esittämään Jokeria Mass Effect-elokuvassa. Itse voisin kiljua tästä vääryydestä ja jos henkeä riittää, niin puuskahtaa vielä väliin: miksi.
Kapteeni Anderson
Shepardin mentorina ja lempeänä tukijana toimii pitkän ja kohtalaisen kuuluisankin sotilasuran vetänyt kapteeni David Anderson. Hän jos kuka luottaa Shepardin kykyihin johtajana, sotilaana ja oikeamielisenä ihmisenä, mutta ei unohda toisaalta myös tyynnytellä ja pidätellä nuorta komentajaa aloillaan. Anderson toimiikin (ainakin omalla kohdallani) vahvana isähahmona Shepardin hahmolle.
Keith David antoi Andersonille äänensä pelisarjassa, ja käytännössä hän toimisi myös elokuvassa hänen roolissaan. Toisaalta en panisi mitään sitä vastaan, että Laurence Fishburne (Matrix) heittäisi itsensä Andersonin rooliin, sillä hänestä todellakin löytyy hahmoon tarvittavaa karismaa, johtajuudentuntumaa mutta myös lempeyttä.
Pahikset tai muuten iljettävät hahmot
Saren Arteriusta, eli koko ensimmäisen pelin/elokuvan pääpahista, tulisi luonnollisesti ääninäytellä sama henkilö, joka oli alkuperäisessä pelissäkin. Itse hahmo luotaisiin luonnollisesti tietokonegrafiikalla, turian kun sattuu olemaan.
Muita pahis-tyylisiä, tai ainakin harvinaisen rasittavia tai Shepardia vastaan olevia hahmoja näyteltäisiin edellämainitun kaavan mukaan. Tälläisiin hahmoihin kuuluu muun muassa galaktisen yhteisön korkein poliittinen elin, Neuvosto, joka koostuu kolmesta galaksin yleisimmästä lajista: turianista, asarista ja salarianista. Neuvoston välittömässä läheisyydessä väijyy myös ihmispolitiikko Udina, jonka roolissa esimerkiksi Hugo Weaving voisi olla aivan loistava veto. Lisäksi Shepardin stressitason nostajiin kuuluu Conrad Verner, yli-innokas militantti-fani, sekä harvinaisen päällekäyvä ja itsepäinen reportteri Khalisah bint Sinan Al-Jilani (sanopa tuo nimi nopeasti).
Muita toiveita:
- mahdollisimman monet referenssit alkuperäiseen peliin, tai tarkemmin ottaen pelin tekniikkaan. Tämä lisäisi elokuvaan komiikkaa, jota fanit osaisivat arvostaa. Uusille katsojille voitaisiin heittää helpompaa läppää, jota esitellään pelissäkin. Näistä esimerkkeinä muun muassa:
- syventyminen hahmoihin, palapelimäiseen juoneen ja sen ratkaisemiseen, ei toimintaan nojautuminen
Koska ihmiskatsojat samastuvat ihmishahmoihin, Ashleyn ja Kaidanin tulisi saada kohtalaisen paljon ja tasapuolisesti screen-timea. Sattuneista syistä juuri Kaidanin hahmoon syventyminen olisi upeaa, sillä se tekee juonen eräästä isosta päätöksestä dramaattisemman. SPOILERI, ÄLÄ LUE JOS ET TAHDO PILATA ELOKUVAKOKEMUSTA TAI ET OLE PELANNUT PELEJÄ: tilanteiden pakosta Shepard joutuu tekemään valinnan Ashleyn ja Kaidanin hengen välillä: kumpi pelastaa, kumpi jättää taakse. Koska Shepard tulee elokuvassa olemaan mies, on luontevaa että pakollisen romanssin takia tämä valitsee Ashleyn pelastettavaksi. Täten Kaidanin hahmosta pitäisi tehdä Shepardille, ei, katsojille tärkeä ja samastuttava, jotta tarinan yksi dramattisimmista hetkistä toimisi parhaiten.
Normandyn alieneista Wrexin ja Liaran huolet tulisi pitää etusijalla, sillä ne vaikuttavat eniten juoneen sekä mahdollisiin jatko-osiin.
taistelukohtauksissa tulisi tuoda esiin hahmojen välistä dynamiikkaa ja näiden eri kykyjä. Jos siis hahmolla on biotic-kykyjä (Kaidan, Wrex, Liara), tulisi elokuvassa näkyä niiden käyttöä. Talin haulikkotaitoja olisi hauska nähdä myös
itse pelissä mukaan tehtävälle voi ottaa vain kaksi hahmoa (itsensä lisäksi), mutta elokuvassa kaikki päähahmot voisivat olla mukana ainakin yhdellä juoneen liittyvällä tehtävällä, todennäköisesti viimeisimmällä sellaisella
Valinnat:
Eeppistähän olisi, jos elokuvasta tehtäisiin kaksi eri versiota: maleShepard ja femaleShepard -versiot, joissa juoni kulkee samaa kaavaa, mutta tietyt tarinaan liittyvät valinnat ratkaistaisiin eri tavalla. MaleShepard voisi olla esimerkiksi ystävällinen, sovittelevampi ja rauhanomaisempi kun taas femShep enemmän toimintaan nojautuva sotilas. Lahjooko Shepard vartijan, vai ampuuko hän tämän seulaksi? Pelastaako hän kaikki tehtävän epäonnistumisen uhalla vai päinvastoi? Näin myös fanit saisivat jonkinsortin tyydytystä valintojen merkityksestä, joka on Mass Effect -sarjan yksi tärkeimpiä elementtejä.
Noniin. Olen ehkä vaahdonnut tarpeeksi Mass Effectistä (ainakin toistaiseksi), joten jätän teidät nyt hämmentymään keskenänne. Näin ohimennen, olen pahoillani blogin hitaasta päivitystahdista. Koetan vastedes kirjoitella enemmän. Aiheita saa myös vapaasti ehdotella!
Pahoittelen laiskaa päivitystahtiani. Kesä on kiireellistä aikaa, eteenkin jos sattuu olemaan supersankari. En tosin implikoi, että itse olisin.
Väsäsin tässä parin viikon sisään tuon yllä olevan supersankari mash-upin, josta puhuin muutama postaus takaperin. Siitä ei tullut ihan sitä, mitä olin alunperin suunnitellut, mutta kohtalaisen mukiinmenevä nyt kuitenkin. Katsokaa ja laittakaa kommenttia, jos siltä tuntuu.
Nyt loppukesästä-syksystä olen tekemässä taas yhtä elokuva mash-uppia, johon tuskin tulee mitään sen kummempaa teemaa: kunhan on näyttävinään hyvältä. Jos teille tulee siis mieleen ideoita koskettavista/hienoista/ikimuistoisista elokuvakohtauksista, jotka tapahtuvat sateessa tai sumussa, olisin kiitollinen.
Sitten asiaan.
Kävin torstaina katsastamassa kaverini Khein kanssa The Amazing Spider-manin. Näytös oli tosiaan ensi-ilta ja osittain omaksi harmikseni jo yhdentoista maissa aamupäivästä. En ollut nukkunut sitä edeltävänä yönä kuin muutaman tunnin, joten olin tajuttoman väsynyt, ja pelkäsin nukahtavani elokuvateattereihin. Onnekseni niin ei käynyt, vaan hämis piti hyvin otteessaan elokuvan alusta loppuun saakka.
Juoni kulkee hyvin samankaltaista kaavaa kuin muissakin supersankarielokuvissa. Ensin sitä ollaan surkeita ja voimattomia, kaikki tuntuu menevän päin helvettiä, eikä kukaan ymmärrä. Sitten sankari, tai tässä vaiheessa vielä tavallinen pulliainen, saa supervoimansa ja lähtee pelastamaan kaupunkia. Loppu hyvin, kaikki hyvin, sankari saa tyttönsä ja kaupungin luottamuksen.
Vanha kaava toimii Amazing Spider-manissa kohtalaisesti, mutta kuten arvata saattaa, se ei jätä yllätyksiä. Oikeastaan ainoat, mutta toisaalta hyvin voimakkaat ja kiinnostavat elementit, ovatkin juuri uuden Hämiksen ja Peter Parkerin hahmossa.
Kuten monen muunkin pettymykseksi, uudessa Hämiksessä nörtti-Peteriä ei esitä kaikkien rakastama Tobey Maguire, vaan kohtalaisen uusi naama, Andrew Garfield. Olinkin aluksi tavattoman hämmentynyt ja pettynyt näyttelijän vaihtamisesta tai alunperinkin Hämiselokuvien uusintaotoksesta: mitä vikaa vanhoissa oli?
Onneksi sain kuitenkin yllättyä kohtalaisen positiivisesti. Vaikka Garfield ei ulkonäöltään ole todellakaan siitä nörtimmästä päästä (mietinkin heti elokuvan avauskohtauksessa, että ei tuollainen söpöliini voi olla koulukiusattu ja sinkku), hänen hölmön suloinen hymynsä ja kokonaisuudessaan kohtalaisen uskottavat näyttelijäntaidot vetävät puoleensa. Peter Parkerin itsensä hahmoon on tuotu huomattavasti enemmän nuoren teinipojan huolettomuutta ja pientä kapinallisuuttakin, mikä näkyy paitsi hänen arkielämässään, myös lopulta Uncle Benin kuoleman käsittelyssä.
Kuten Sam Raiminkin 2000-luvun alun Spider-man elokuvassa, Peter Parker lähtee kostamaan, mutta Amazing Spider-manissa aihetta on käsitelty huomattavasti kokonaisvaltaisemmin. Ylipäätään koko tunnelma on elokuvassa hieman vanhoja Hämis-leffoja synkeämpi, aloittaen vaikka Spideyn uudesta ulkoasusta: asu ei kiiltele ja säihky kauniissa punaisen ja sinisen sävyissä, vaan ovat yllättävän maanläheiset. Myös Hämisksen silmät ovat nyt mustat eivätkä valkoiset.
Amazing Spider-man onnistuu monissa kohdin todella hyvin, eteenkin juuri Peterin hahmon rakentamisen suhteen. Teknisesti elokuva on tyylikästä katseltavaa, kuvaus on hienoa ja yllättävän rauhallista toimintaelokuvaksi ja musiikit täydentävät mukavasti kokonaisuutta. Hollywoodin siirappisuudelta ei kuitenkaan vältytä tässäkään teoksessa: pikkulapsi ei kuole, sankari saa naisensa ja hahmot kuolinpuheensa. Ja tietenkin loppuun oli pakko leimata vielä se opetus (vaikka ei siinä, mitään Martin Sheenilla on upea ääni, jota on kiva kuunnella).
Juustoinen lopetus, mutta olkoon, Amazing Spider-man oli kuitenkin viihdyttävää katseltavaa. Jos Hämismiehen temppuilut, muutama naurunhörähdys ja tyypillinen supersankaritarina kiinnostavat, tervemenoa leffateatteriin. Jos kuitenkin odotat jotain spektaakkelimaista, tai rupeat vertailemaan 2012-versiota vanhempaan hämikseen... En suosittele.
Mikäli toinen mielipide (kuitenkin liki sama kuin itselläni) kiinnostaa ja englanti sujuu, tsekkaapa tämä video. Jeremy Janssilla on ylipäätään hyvin asiallinen elokuvamaku ja hän on tehnyt monia hyviä video-arvosteluita useista elokuvista. Suosittelen katsastamaan.
