Nolottaa, mutta nolottakoon

Movie Monday haasteli useampi kuukausi takaperin kertomaan elokuvasta, josta pitäminen nolottaa. Kyse on kansankielellä kysymys siis guilty-pleasure -elokuvasta. Myös toverini Lazzu pyysi minua tälläisestä rainasta kertomaan. Challenge accepted! Nolottaa, mutta nolottakoon nyt sitten!

Yllättävää kyllä, tälläisiä hyviä, mutta nolottavia elokuvia ei itselläni ole kovinkaan montaa. Koska lähes kaikki kaverini omaavat hyvin samanlaisen leffamaun, kun minä itse, ei tarvitse hävetä pitävänsä jostakin tietystä elokuvasta, niiden hahmoista tai yleisesti jostakin genrestä. Häpeilemättä rakastan sci-fiä ja kunnon draamaa, henkisesti murtuneita hahmoja ja upeita erikoistehosteita. Näiden asioiden myöntäminen ei hävetä eikä nolota.

Sitten, kuten kaikissa kaavoissa ja säännöissä, on tietenkin näitä kiusallisia poikkeuksia.

Kaarnis haukkui Armageddonia tehostemässäilyksi, liian michael baymäiseksi mätöksi, jossa Liv Tayler toimii vain kauniina koristeena, ja missä ei ollut mitään syvällistä otetta. Hän ei tosin nähnyt elokuvaa kokonaan, näki siitä vain sen dramatisoidun ja räjähdysten täytteisten alkupuolen, mutta sanat ovat silti sanoja, eivätkä mielipiteetkään täysin tuulesta temmattuja. Voisin sanoa, että kyllä, olet ihan oikeassa, ei tässä elokuvassa ole mitään syvällistä ja koskettavaa, mutta valehtelisin silloin itselleni. Olen itkenyt Armageddonin tarinan parissa kahdesti, ja tulen varmasti liikuttumaan vastedeskin. Vaikka siinä olisikin michael baymäistä mättöä.

Veljeni ex:ä ei voinut sietää Austin Powerssia, sen alatyylistä läppää ja vastenmielistä päähenkilöä. Tähänkin voisi sanoa, että kyllä, olet aivan oikeassa, onhan herra Powers aika ällöttävä ja koko elokuvasarjan vitsit itseääntoistavia ja huonoja. Mutta taas kerran syöttäisin itselleni pajunköyttä, sillä naperosta saakka olen nauttinut täysin rinnoin (hehehehe!) sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, nauranut itseni tärviölle ja sitten heittänyt repliikki-lainauksia pitkin päivää. Sarja on ollut lemppari crazy-comedioitani ilmestymisestään saakka, ja lisäksi tuonut minulle ja veljelleni hienoja yhteisiä elokuvakokemuksia. Nolottaa myöntää, mutta pidän tästä agentti-parodiasta aivan hävettävän paljon.

Monet kaverini, elokuva-arvostelijat ja muut kadun tallaajat ovat haukkuneet myös Halle Berryn esittämän Catwomanin maan tasalle. Itse katsastin elokuvan ensikertaa muistaakseni 15-vuotissyntymäpäivilläni, ja sen toimintakohtaukset, tarina sekä tietenkin näpäkkä ja energinen Berry, saivat kyllä itseni haaveilemaan supervoimista, aggressiivisesta mutta tyydyttävästä elämäntyylistä sekä tietenkin kuumista miehistä. Berryn Kissanainen on mielestäni todella upea, persoonallinen ja toimiva pakkaus, josta tihkuu juuri sopivasti seksiä, mutta myös älykkyyttä. Ja kerrankin on musta(hko) nainen isossa roolissa, joka on yleisesti mielletty valkoiseksi!

Puolustelu jatkuu, siirtyessämme Perjantai on Pahin -leffaan, josta useampi merkintä takaperin. Tämä elokuva kun sattui olemaan yksi ratkaiseva tekijä minun ja äitini kireiden välien setvittelyssä. Lisää siitä voi lukea tästä.

Sitten on vielä Titanic, elokuva, joka tuntuu olevan yleisesti hyvin vihattu kaveripiirissäni. En voi mitenkään puolustella sitä, miten tämä kliseisistä kliseisin rakkaustarina jaksaa kerta toisensa jälkeen koskettaa ja saamaan melkein aina kyynelten partaalle. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanoja eikä tekosyitä. Titanic nyt vain sattuu olemaan pirun hyvä draama. Piste.

Näiden enemmän tai vähemmän häpeällisten elokuvien jatkoksi on ilmestynyt myös uusi mielihyvä-hirvitys, nimittäin Bridget Jones's Diary (Bridget Jones: Elämäni sinkkuna), joka yllättäen perustuu samannimiseen kirjaan (joka on näin sivumennen sanoen aivan hulvattoman hauska ja kokonaisuudessaan miellyttävä lukukokemus).

Löysin Bridgetin päivyrin halvalla Gamestopista, joten ajattelin poimia sen mukaani. Pieni häpeänpoikanen kuitenkin pilkahti mielessäni, ja kyselin hieman johdattelevaan sävyyn mukanani olleelta Kaarnikselta, että mitä hän on mieltä kyseisestä elokuvasta. Yllätyksekseni hän sanoi myöntävänsä sen guilty-pleasureksi, ja rohkaisikin minua ostamaan Jonesin. Seuraavana päivänä sitten istahdimme tämän hömppä-komedian ääneen, päästelimme eläimellisiä vinkunaääniä, tunsimme Bridgetin hahmoa kohtaan syvää myötähäpeää ja paikoin nauroimme itsemme hengästykseen saakka.

Vaikken juuri ikinä välitä romanttisista komedioista, jostakin syystä juuri Bridget Jonesin päiväkirja kuitenkin toimii. Ehkä se johtuu päähenkilöstä itsestään, johon on monella tapaa helppo samastua. Ehkä elokuvan koukku onkin näyttelijöissä? Draamassa ehkä? Kiusallisessa huumorissa? Vaikea sanoa. Se on kuitenkin jollakin tapaa erilainen kuin klassiset romanttiset komediat, vaikkakin lopussa sorrutaan taas onnellisiin loppuihin ja kaiken sopivaan suudelmaan. Ehkäpä se vain kuuluu kaikkiin romanttisiin hömppiin.

En tiedä hävettääkö vai naurattaako minua enemmän myöntää, että muistutan monella tapaa Bridgettiä. Kukapa ei toisaalta muistuttaisi? Meistä kaikista löytyy varmasti pieni ja epävarma olento, sellainen joka tahtoo vain kääriytyä paksujen peittojen alle, itkeä ihmissuhteitaan ja saamattomuuttaan ja joko syödä tai juoda itsensä tärviölle. Näiden yleisluontoisten piirteiden lisäksi Bridgetin impulsiivisuus, yllykeherkkyys sekä tietynlainen tahdittomuus ja suurisuisuus muistuttaa minua itsestäni. Harmikseni en tosin ole vielä löytänyt ketään, joka moisten piirteiden kautta välittäisi minusta, ainakaan romanttisella tavalla. Se on tavallaan sääli, sillä se herättää kysymyksen siitä, saako nainen olla oma hölmö, epäsosiaalinen, likainen ja tahditon itsensä tullakseen rakastetuksi. Sellainen niin kuin minä.

Ei siinä, että etsisin romansseja: ne ovat mutkikkaita, liian riskialttiita ja lisäksi kalliita ylläpitää. Onhan niissä toisaalta puolensakin: lämpöä, läheisyyttä ja suloisia hetkiä vierekkäin hyvän elokuvan tai tietokonepelin parissa. Samaa voi kuitenkin saada hyvän kaverinkin kyljessä, joten miksi vaivautua sydänsurujen riskiin?

Ehkäpä minut on vain tuomittu ikisinkuksi. Tai ei tuomittu, vaan tietyllä tapaa oikeutettu. Saanpahan ainakin katsoa juuri sellaisia elokuvia kuin haluan, yksin mutta tyytyväisenä, mässäten kanasalaattia pelkäämättä sen jakamista. Nolottaa, mutta nolottakoon. Sellaista se elämä vain on.

"Kuolema on sairaus ja siihen on parannuskeino"

Katsottiin tänään Kaarniksen kanssa The Fountain. Olin suunnitellut katsovani kyseisen rainan jo viikon verran, kun satuin löytämään siitä hienonnäköisiä giffejä internetin syövereissä. Muistan katsoneeni Fountainin ainakin kerran. Ja itkeneeni.

Tällä kertaa en itkenyt, vaikkakin koko elokuvan ajan rinnassa oli tälläinen klassinen, pakahtunut ja raskas tunne. Tunne, jota voisi kutsua suruksi. Koska sitä The Fountain juuri on. Surullinen.

Niille, jotka eivät tiedä, The Fountain kertoo yksinkertaisuudessaan miehestä, joka epätoivoisesti yrittää löytää parannuskeinoa rakkaan vaimonsa syöpään. Elokuvassa kulkee simultaanisesti kolme erilaista tarinaa, kaikki enemmän tai vähemmän elämään, kuolemaan ja rakkauteen liittyviä. Lopuksi kaikki nämä kolme hahmoa, tarinaa ja taustaa kytkeytyvät toisiinsa, ja luovat täten useita katselukertoja kestävän, mielenkiintoisen ja sydäntäsärkevän kokonaisuuden. Teemoihin voidaan heittää elämä-kuolema -asetelman ja niiden hyväksymisen lisäksi myös huolenpidon, rakkauden ja obsession häilyvä raja.

The Fountain on ulkonäöltään tyrmäävän upeaa katsottavaa. Värit, valaistus, lavastukset ja puvustus on todellista herkkua silmälle. Kohtaukset vaihtuvat tavattoman sulavasti ja toimivasti, välillä hyvinkin ovelasti. Leikkaus on huippuluokkaa, nerokasta ja rytmikästä. Musiikki toimii myös erittäin hyvin (kiitos, Clint Mansell). Visuaalisesta kokonaisuudesta tuleekin mieleen The Fountainin ohjaajan Darren Aronofskyn muut tekeleet, kuten leikkauksellisesti erinomainen Requiem for a Dream ja tiivis Black Swan. Mielenkiinnolla odotankin ohjaajan tulevaa elokuvaa Noahia, jonka pitäisi olla ulkona vuonna 2014.

The Fountainin ylistäminen ei pysähdy vain elokuvan audio/visuaaliseen hienouteen vaan myös sen näyttelijöihin. Vain harvasen kerta sitä törmää elokuviin, joissa näyttelijä osaa oikeasti itkeä niin sydäntäraastavasti, että voisit alkaa itsekin parkua mukana. Tähän suoritukseen on päässyt Hugh Jackman, jota en ole kummemmin näyttelijänä arvostanut. Hän kun tuppaa mielestäni tekemään melko samanlaisia rooleja, joissa ei ole juuri pahaa poikaa/miestä kummempaa sisältöä. The Fountainissa hän tekee kuitenkin aivan tajuttoman upean roolisuorituksen, ehdottomasti parhaimman, jonka olen häneltä tähän mennessä nähnyt. Kovan kuoren, päättäväisyyden ja paikoittaisen kylmyyden alla on moniuloitteinen, epätoivoinen ja murtunut mies, joka vain haluaa rakkaansa parasta.

Huono ei ole myöskään Rachel Weisz, jonka luonnonkauniista kasvoista kuvastuu yhdellä vilauksella kymmeniä erilaisia tunteita.

Kuolema ja kuoleminen on aina ollut minulle erityisen kova pala. Olin kymmenvuotias, kun näin mummoni tekevän kirjaimellisesti kuolemaa sairaalavuoteella, puolisentuntia ennen kuin hän jätti tämän maailman taakseen kokonaan. Olen nähnyt kuinka neljän lapsen ja hyvien ystävieni isä sairasti syöpää melkein kolme vuotta, ennen kuin sairaus vei lopulta hänestä voiton. Olen nähnyt Altzheimerin-taudin raskaat vaiheet isäpuoleni isän kohdalla. Kaiken huipuksi, olen syntynyt päivälleen seitsemän vuotta kuolleen isoveljeni jälkeen. Minun syntymäpäiväni on hänen kuolemansa vuosipäivä.

Nyt muutama viikko takaperin yllättäen heikkoon kuntoon mennyt kummisetäni kuoli. Tilanne oli, ja on edelleen absurdi. Kummisetäni oli tosiaan mennyt huonolle hapelle ilmeisesti flunssan takia, ja joutunut sitten pyörähtämään sairaalassa. Hän oli kuitenkin positiivisilla mielillä, kirjoitteli tuttavilleen sähköposteja ja kertoi olevansa luottavainen ja hyvillä mielillä parantumisensa suhteen. Tätä kesti parisen viikkoa, ja vielä kuolinaamunaankin hän vielä lähetteli tekstiviestejä tädilleni. Sitten, noustessaan varovaisesi ylös sairaalavuoteelta ja kokeillessaan jäseniään, hoitaja näki hänen katseensa jäätyvän ja sitten kaatuvan jäykkänä takaisin vuoteelle. Sanoman mukaan hän oli kuollut ennen kuin hänen päänsä osui tyynylle. Kuolinsyytä ei tiedetä vieläkään tarkasti, mutta lääkärit epäilevät sydänkohtausta.

Setäni hautajaiset ovat kahden viikon päästä. Kiellän yhä koko tapahtuman, sillä en jaksa uskoa, että kummisetäni, joka oli aina se terve ja huolehtivainen hahmo, se joka ei koskaan valittanut tai sairastunut, on nyt poissa. En jaksa uskoa, etten enää koskaan kuule hänen ääntään, ystävällisiä kysymyksiään, naurua, hymyä. Setäni ei ollut vielä edes vanha... Ja sitten tapahtuu jotain tälläista. Aivan yllättäen, ihan nurkan takaa.
Se on vain niin tavattoman väärin.

Vihaan kuolemaa. Inhoan sen käsitettä ja ajatusta. Pelkään sitä. En voi ymmärtää, miten joku voisi pitää kuolemaa hyvänä tai lempeänä asiana. Kuolema on aina ruma.

The Fountainin mukaisesti ajattelenkin, että kuolema on vain sairaus, ja siihen on olemassa parannuskeino. Sitä ei vain ole vielä löydetty. Haluaisin löytää sen. Haluaisin pelastaa itseni ja rakkaimmat ihmiseni tältä karsealta taudilta, joka ei tuo mukanaan mitään hyvää, pelkkää kipua ja yksinäisyyttä, pimeyttä ja tuskaa. Kutsukaa minua itsekkääksi, sanokaa sairaaksi ja nimittäkää minua hulluksi. En kiellä näiden asioiden olemassaoloa. Mutta kiellän itseäni hyväksymästä kuolemaa, ottaamaan sen osaksi elämääni tyynesti. Aion lähteä täältä siten miten tulikin: potkien ja huutaen.

Noh.
Jotta tämänkertainen postaus ei jäisi pelkäksi angstaukseksi, tahdon ilmoittaa, että Rakkautta & Anarkiaa -festarit starttaavat ensiviikolla. Nopeasti ohjelmaa selatessani silmään osui muutama aasialaiselokuva, sekä jälleen yksi koulukiusaamisesta kertova raina.

Kiinnostaako jotakuta lähteä ensiviikonloppuna elokuviin? Liput on ainakin halpoja ;)

Ensiviikonloppuna olisi myös luvassa uusimman Madagascarin katsastaminen, perinteisesti suomi dubilla, kahden hyvän toverin kanssa. Ehkäpä siitä lisää ensikerralla!

Krääsästä ja omistamisesta

Vastaanpa tässä rimaa hipoen Movie Mondayn pariin haasteeseen, joista ensimmäinen koski elokuviin liittyviä oheistuotteita ja krääsiä, toinen hienointa/oudointa/ruminta elokuvajulistetta.

Olin varhaisnuoruudessani todellinen krääsäkeräilijä. Rakastin kaikenlaisia pienesineitä ja koristeita, eteenkin eläin-ja meriaiheisia. Julisteet olivat kuitenkin se ihanin keräilykohde ja monta vuotta huoneeni seiniltä ei juuri tapettia näkynytkään. Olin siis melko huoleton rahankäyttäjä ja krääsän ostaja.

Nyttemmin olen huomattavasti vähentänyt koriste-esineiden ostamista sekä ylipäätään vähentänyt kulutusta, lähinnä taloudellisessa mielessä (yksinasuminen on kallista ja haluan tietää että tilillä on rahaa pahemman päivän varalle). En pidä itseäni pihinä ihmisenä, mutta monet kaverini ovat sanoneet minun olevan melko säästäväinen ja omaavan joskus kitupiikin piirteitä. Tiedä häntä, ainakin meidän perheen lapsista olen se kaikista "tuhlaavaisin".

Olen kuitenkin aivan tavattoman omistushaluinen. Haluan ehdottomasti nimenomaan ostaa ja omistaa DVDtä ja julisteita, järjestellä niitä hyllyyn, kosketella ja ihailla niitten kuoria fyysisesti. Veljeni kerran sanoi tähän, että eikö riitä, jos warettaisin elokuvan ja tulostaisin sille kuoret. Vastasin tähän, että ei tietenkään, vaikka se periaatteessa ajaisikin saman asian. Vaikea sanoa miksi. Ehkä se on jonkinsortin persoona-juttu, jokin joka liittyy omistamiseen, kontrolliin ja hallintaan. En nimittäin ole vain tavaroiden suhteen omistushaluinen, vaan myös kavereiden ja tunteiden: haluan pitää asiat itselläni, niitä pahemmin jakamatta.

Säästän teidät kuitenkin syvemmältä itsetutkiskelulta ja hyppään leffajulisteiden tarkasteluun. Oikeastaan kaikki omistamani elokuva-oheistuotteet liittyvät Star Warssiin. Tässäpä alla muutama juliste noin alkuun, jotka ovat huonettani aikojaan koristaneet:

Sain tämän puolitutulta koulukaveriltani ep. II ilmestymisen jälkeen. Ylipäänsä rakastan ihan tajuttomasti vanhanaikaisia, piirrettyjä elokuvajulisteita, joita näki paljon vielä 80-luvulle asti.

Tunnelmallisesti erittäin voimakas mutta yksinkertainen juliste. Löytyi aikoinaan serkkuni keittiön seinältä. Oman julisteen sain vanhalta koulukaverilta lahjaksi. Ikävä kyllä juliste repeytyi kotimatkalla tuulessa ja on siksi huonokuntoinen. Silti hämmentävän rakas.

Kaarnikselta saatu juliste 20-v. synttärilahjaksi. Koristaa tällä hetkellä olohuoneeni seinää. Taas ihanaa, käsinpiirrettyä jälkeä ja niin paljon ihanaa nostalgiaa.

Tästä julisteesta en liiemmin välittänyt ja annoinkin sen veljelleni.

Näiden Star Wars-julisteiden lisäksi minulta löytyy muutamia itseprintattuja kuvia Evan McGregorista, Lontoosta tuliaisiksi tuodun Star Wars -suklaan pahvikuoret, Han Solo -wobblehead, muropaketista saatuja Star Wars -muovifiguureita sekä kasapäin laminoituja elokuvalippuja.

Lisäksi seinältä löytyy tämä Evangelion juliste sekä isompi oviverho, josta en löytänyt kuvaa.

Yleisesti sommittelultaan yksinkertaiset ja suoraviivaiset elokuvajulisteet saavat minut puolelleen. Jotta juliste olisi kuitenkin hieno ja todella vetoava, siinä pitäisi olla jotakin tunnetta, jotakin draamaa ja dynamiikkaa. Tässä juuri ylläoleva End of Evangelion -juliste on hyvä esimerkki. Animen (ja miksei länsimaisenkin animaation) puolelta vastaavaa dramatiikkaa löytyy muutenkin yllättävän paljon.

Myös pelkkä musta tausta ja teksti voivat yhdessä olla aivan tavattoman vaikuttavia.

 

 

Yksivärisyys luo voimakkaan efektin myös. Juuri tämä keltainen on vaikeaa yhdistää sellaisenaan mihinkään muuhun kuin Kill Billiin ja Briden taisteluasuun.

Muuten! Tulipas tässä kesän ja alkusyksyn aikana väsättyä tälläinen elokuva-tribuutti, järjestyksessään neljäs sellainen. Teemaan halusin yhteiseksi tekijäksi paitsi konkreettisen sateen ja sinisyyden, myös tietynlaisen tunteiden sinisyyden ja melankolisuuden. Toivottavasti onnistuin siinä. Video alla, kommenttia voi jättää tänne blogiin tai suoraan Youtube-käyttikselleni.

Lopuksi...
Pahoittelen taas syvästi tavattoman hidasta postaustahtiani. Totta puhuen minulla ei ole ollut kummemmin aikaa keskittyä elokuviin, saatikka niistä kirjoittamiseen. Koulusta ylijäänyt aika on mennyt lähinnä kotitöiden, kavereiden tapaamisen sekä internetin ihmeiden parissa. Sekä tietenkin videopelien (uusi rakkauteni on fantasia-roolipeli Dragon Age).

Luultavasti nyt syssymmällä on kuitenkin luvassa enemmän kirjoiteltavaa, sillä olen koulussa yleensä tavattoman tylsistynyt ja alityöllistetty. Heittäkää toki vain toiveita, ehdotuksia ja inspiksiä, niin katsotaan mitä saan väsätyksi! Ehkäpä seuraava postaus voisi kertoa yleisesti peleihin liittyvistä elokuvista...