Huumaavaa (joulua)

Sain siskopuoliltani vihdoinkin lainaksi Requiem for a Dreamin (suom. Unelmien sielunmessu), jonka katsastin eilisiltana toverini Lazzun kanssa jäätelön ja pullan kera. Pääajatukseni oli, että jes, viimeinkin pääsen tämänkin klassikon katsomaan ja naureskelemaan sen jo kliseeksi nousseelle tunnuskappaleelle. Ajattelin, että luvassa olisi rento ja mukava elokuvailta, jonka jälkeen voisi hyvillä mielin mennä nukkumaan. Tietenkin olin väärässä.

Yllätyin tosissani Sielunmessun teknisestä oveluudesta. Leikkaukset ja kuvaus olivat hirvittävän mielenkiintoisia ja toimivia, ja pidin siitä tavattoman paljon. Taiteellisesti kuvaus on monipuolista ja antoisaa: jokaisessa otoksessa tuntuu olevan jokin muukin tarkoitus kuin vain kohtauksen saaminen filmille. Siitä on tehty taidetta. Sama koskee myös elokuvan leikkausta, jonka rytmi ja kerronta poikkeaa kaikesta siitä, mitä olen aikaisemmin nähnyt. Darren Aronofsky toimii ohjaajana kaiken takana, eikä ihme, että elokuva on teknisesti loistava: herran käsialaa ovat nimittäin muun muassa myös Black Swan,Wrestler ja The Fountain.

Noin teknisesti elokuva on siis todella hienoa katsottavaa, eivätkä ne näyttelijätkään suoriudu roolistaan sen pöllömmin. Jared Leto hoitaa hommansa mallikkaasti epätoivoisena narkkarinuorena ja Ellen Burstyn tämän yksinäisenä äitinä, joka vähä vähältä vaipuu samaan jamaan kuin poikansakin. Burstyn huomioitiin roolistaan ansaitusti Oscar-ehdokkuudellakin.

Sanoin kuitenkin olleeni väärässä mukavasta elokuvaillasta. Se ei kuitenkaan johdu elokuvan teknisestä puolesta, vaan nimenomaan sen tarinasta. Kaikki lähteekin liikkeelle kohtalaisen harmittomasti: narkomaani-poju kerää rahaa kasaan rikollisin keinoin ja vetäisee oheessa vähän hassista kovempaakin kamaa, samalla kun tämän äiti painiskelee paino-ongelmiensa kanssa ja lähtee hakemaan lääkäriltä painonpudotus pillereitä. Kun kuitenkin lumipallo lähtee vyörymään alas jyrkännettä, sen vauhtia ja massan kasvua ei voi estää. Poika sotkeutuu suurempiin huumekuvioihin ja elämästä tulee pian taistelua rahaa ja huumeiden vieroitusoireita vastaan. Ammuskelusta, pakoonjuoksemisesta, prostituutiosta ja pettymyksistä tulee arkipäivää.

Kuvassa vain esimakua Sielunmessun inhorealismista. Nami.

Lopulta tarina oli niin karseissa puitteissa, että Lazzun teki pahaa katsoa elokuvaa ja käänsi useammin kuin kerran katseensa pois kuvaputkesta. Tokaisin hänelle, että oletpas sinä herkkä, mutta tosiasiassa olin itsekin melkoisen puistatuksen partaalla. Elokuvan loputtua molemmille jäikin aivan karsea, tyhjä ja masentunut fiilis, joka omalla kohdalla jatkui vielä hyvän tovin pitkin iltaa. On totta, että onnelliset loput ovat tylsiä, ja henkilökohtaisesti pidänkin enemmän surullisista lopetuksista, mutta rajansa kaikella. Requiem for a Dream päättyi nimittäin niin kalsealla tavalla, ettei sitä voi pitää mitenkään onnellisena tai edes avoimena lopetuksena. Senhän me nimittäin tiedämme, etteivät huumeidenkäyttäjät lopeta koskaan.

Noin yleisesti huumeista puhuttaessa olen ollut melko neutraalilla kannalla. Minulla ei ole lähipiirissä kokemuksia huumeista, joten siten en neuroottisesti pelkää niitä. Toisaalta en pidä niitä kovinkaan hyvänä tai kauniina asiana, sillä ne eivät loppujenlopuksi tuota juuri muuta kuin harmia yksilöille ja menoja yhteiskunnalle.
Toki vastustan kaikkia kovia huumeita, kuten heroiinia ja kokaiinia, mutta toisaalta pidän Suomen huumelakia melko tiukkana esimerkiksi kannabiksen suhteen. En sano, että rehu pitäisi laillistaa, mutta ajatellen esimerkiksi tupakan tai alkoholin haittoja, kannabiksen haitat ovat niiden oheella lähes olemattomat. Vuoden 2008 brittiläisessä huumetutkimuksessakin alkoholi oli sijalla kaksi, tupakka viisi, kun kannabis oli vastaavassa listassa vasta sijalla neljätoista. Ylipäätään huumeista puhuminen ei pitäisi olla tabu. Itse muistan kouluajoiltani vain kaksi-kolme -huumevalistusta, ja nekin olivat pitkälti toistensa kopiointia. Eikö juuri puhuminen, tietoisuuden lisääminen ja ihan oikea, käytännöllinen tieto olisi paras ase huumeita vastaan?

Muistan joskus yläasteella meille näytettiin melko pysäyttävä dokumentti amerikkalaisen suurkaupungin (olisikohan peräti ollut New Yorkin) narkkareista. Suurinosa heistä oli liki harmittomia, tosin säälittäviä ja käytännössä täysin rahattomia ihmisraunioita. Eräs tyttö oli huumehoureissaan kirjaimellisesti kaivanut aukon käsivarteensa ja näky paketoidusta, runnellusta kädestä on syöpynyt ikuisesti mieleeni. Dokumentin kuvausten päätyttyä vain yksi narkomaaneista oli yhä elossa. Dokumentti oli valaiseva, mutta sen oheella meille olisi pitänyt näyttää myös Requiem for a Dream. Sellainen järkytyspläjäys kyllä pitäisi nuoren kuin nuoren erossa huumeista.

Asiasta seuraavaan, elokuvia on tullut katseltua melko paljon kuluneen parin viikon aikana. Altistuin muun muassa Salaisuuksien Kammiolle, Underworld 2:lle, Sherlock Holmesille ja Topi & Tessu -animaatiolle. Sherlockista tulikin mieleeni, täytyy jossain välissä kirjoittaa elokuvasta arvostelu, esimerkiksi sen jälkeen kun olen nähnyt rainan ensi vuonna ilmestyvän kakkososan. Muistuttakaa minua, mikäli sellaista ei ala kuulua.

Loppuviikko meneekin sitten joululahjojen paketoinnissa ja Star Warssia ihQttaessa. Ostinkin viimeviikolla the Force Unleashed 2:n, ja odotan täpinöissäni sen pelaamista. Se tosin lykkääntyy kevääseen, sillä peli ei pyöri nykyisellä läppärilläni. Täytyy siis ostaa uusi. Pian. Koska seuraava postaus menee kuitenkin todennäköisesti uuteen vuoteen, toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa joulua ja mitä railakkainta uutta vuotta :) Kiitokset kuluneesta vuodesta!

Ps. Niitä itseeni liittyviä kysymyksiä saa edelleen lähettää. Toivon niitä joululahjaksi.