25. huhtikuuta 2011

Ihmisen pahuus

Olen viime aikoina katsonut useammankin elokuvan, eteenkin nyt pääsiäislomalla, joista olisi mukava kertoa juuri tämän pahuus-teeman kautta, kuten otsikosta näkeekin. Käsiteltävät elokuvat ovat ruotsalainen elokuva Pahuus (Ondskan), suomalainen angsti-mättö Koti-ikävä, juuri nyt elokuvissa pyörivä Vuosi Elämästä sekä Saw-saagan kolme ensimmäistä osaa.

Olin tavattoman ikävystynyt, joten kipitin hyvälle toverilleni katsastamaan pari elokuvaa. Ensimmäisenä oli juuri vuorossa tämä Ondskan, mikä yllätti minut erittäin positiivisesti, luultavasti juuri toimivan ja suorastaan täydellisesti päättyvän tarinansa ansiosta.

Tilanne on seuraava. 16-vuotias poijan nuljake (vaikka näyttelijä näyttää vähintään kaksikymppiseltä) ei menesty koulussa, vaan tappelee ja häiriköi jatkuvasti kotiseudullaan, joten vanhemmat päättävät lähettää hänet yksityiskouluun. Uudessa koulussa poika joutuu kuitenkin nopeasti siellä vallitsevan hierarkian, kurin ja sääntöjen silmätikuksi, jota ylläpitää koulun "oppilaskunta". Tarina käsittelee fyysistä ja henkistä välivaltaa, kuinka vaikeaa siihen on puuttua ja miten vaikeaa sitä vastaan on taistella.

Tarina kulkee jouhevasti kohtauksesta eteenpäin, näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä eikä kokonaisuus kärsi juuri mistään. Huumoria löytyy (kaverini kanssa naureskeltiin tarinan homo-eroottiselle tunnelmalle), mutta synkkyys on jatkuvasti läsnä myös elokuvan onnellisimmissa kohtauksissa. Päähenkilön tarina lähteekin käyntiin paskaisena ja elokuvan loppupuolella hän on niin surkeassa jamassa, että ihan kauhulla odottaa lopetusta: hän on menettänyt ainoan ystävänsä, tyttönsä ja koko tulevaisuutensa. Kuitenkin elokuva saa huikean käänteen ja huipentuu täydelliseen katharsikseen, minkä kautta elokuvan katsomisesta jäi kaikesta kurjuudestaan huolimatta helvetin hyvä fiilis. Viisi tähteä. Tack och hejdå.

Katsottiin sitten heti perään suomalainen Koti-ikävä-draama, joka tuli hiljattaen myös televisiosta. Tästä elokuvasta ei suinkaan jäänyt yhtä hyvä fiilis kuin Ondskanista, mutta sillä oli tietyt hetkensä.

Kuten ruotsalaisessa elokuvassa, Koti-ikävässäkin päähenkilönä on nuori Sami-poika, joka viedään väkisin perheensä luota uuteen ympäristöön. Hän joutuu kohtaamaan paitsi psykiatrisen laitoksen asukit ja hoitajat, myös ennen kaikkea itsensä, menneisyytensä ja ongelmansa.

Jos pahuus oli Ondskanissa suoria tekoja, kuten nyrkkitappeluita, simputtamista, paskan kaatamista niskaan ja niin pois päin, Koti-ikävässä pahuus on piilossa, ihmisessä itsessään. Monet elokuvan tapahtumista ovatkin suomalaiselle kulttuurille turhankin tuttuja: mielenterveyden häiriöitä, päihteiden väärinkäyttöä, asioiden pitämistä omana tietonaan, hiljaisuutta. Kaikki kasaantuneina aiheuttavat enemmän tai vähemmän peruuttamattomia ja ikäviä asioita, pahuutta. Koti-ikävässä juuri yksi tietty, erittäin häiritsevä kohtaus, on kaiken tämän huipentuma. Ne, jotka ovat elokuvan nähneet tietävät mitä tarkoitan, ja ne, jotka eivät ole sitä nähneet, ymmärtävät varmasti heti kun näkevät sen. Häiritsevää pahuutta.

Kun häiritsevästä puhutaan, on vaikeaa sivuuttaa Sawin suorastaan sairasta tarinaa. Tämä saaga jos mikä, kertookin ihmisen pahuudesta, siitä, kuinka salaisuudet, asioiden pimittäminen, fyysinen/henkinen pahoinvointi ja vaikeiden asioiden kasaantuminen ihmismieleen aiheuttavat lopulta suunnatonta pahuutta, joka suuntautuu nimenomaan väkivaltana toisia ihmisiä kohtaan.
Elokuvat ovatkin minusta tähän mennessä ajateltuna gorehtavaa psykologista-trilleriä kuin kauhua, sillä enemmän kuin mitään, ne käsittelevät ihmisten reaktioita suurten valintojen (elämä tai kuolema) edessä. Vastaavaa kauhu-skenaariota edustaa esimerkiksi Cube.

Sawin kolme ensimmäistä osaa ovat minusta tässä kohdin varsin loistavia elokuvia, oli sitten kyse kauhusta tai trilleristä. Vaikka jokaisessa rainassa väkivaltaa ei kaihdeta, elokuvien juonet ja jokaisen uhrin tarinat ovat sanalla sanoen mielenkiintoisia. Miksi hahmot ovat Jigsawin kidutettavana, miten he aikovat selvitä tilanteestaan? Saweissa kuitenkin parasta on lopetus. Jokaisen elokuvan lopetus onkin ollut joka kerta suorastaan huima, yllättävä ja mielenkiintoinen, mikä sai ainakin minut pyörälle päästäni noin elokuvallisena kerrontakeinona. Lisäksi on korostettava sitä, että elokuvat linkittyvät todella toimivasti toisiinsa, ja lisäävät näin sarjan mielenkiintoa kokonaisuutena.

Mitä Jigsawin pahuuteen tulee, elokuvissa on nähty vastaavia hulluja aikaisemminkin. Hahmo tahtoo kostaa ihmisille näiden tekemät vääryydet tai opettaa heille elämänsä arvon väkivallan kautta. Noin äkkinäisesti mieleen tulee esimerkiksi Sevenin murhaaja, joka raa'oilla teoillaan korostaa rakastamiaan arvoja, sekä Fight Clubin Tyler Durden, joka täydellisen pohjalla olemisen kautta haluaa vapauttaa ja auttaa ihmiset ulos kapitalistisen maailman kynsistä. Vaikka harvemmin tämän kaltaisia hahmoja kohtaan ei tunne sympatiaa, itse jotenkin pidän sairaan-neron hahmosta, joka väkivaltaisilla teoillaan haluaa luoda jotain hyvää (mistä tulee
mieleen V for Vendetta). En tiedä, mutta minua tälläiset "sairaat-nerot" ovat kiehtoneet kaikista pahiksista aina eniten, mitä kautta minulle tuli mieleen Hannibalin hahmo Uhrilampaista (ei huono elokuva sekään [kuva alla]).

Pahuuden kosketus voi olla jollain kierolla tavalla kiihottava.

Vietin lauantaina äitini kanssa aikaa Helsingissä, ja päätimme mennä shoppailemisen ja syömisen jälkeen elokuviin. Äiti ehdotti minulle Iltapäivää Toscanassa sekä tätä britti-elokuvaa Päivä Elämästä. Valitsin intuition pohjalta jälkimmäisen, ja olen iloinen että tein sen. Vaikka slice-off-life -tyyliset elokuvat eivät kuulu elokuviin, joita yleensä katson (viimeisin vastaava taisi olla Sideways, jonka katsoin vuosi takaperin) tämä oli todella koskettava ja kaikin puolin hieno elokuvalöytö.

Tarina on yksinkertainen, kaunistelemattomalla tavalla koskettava ja mielenkiintoinen. Se kertoo lyhyesti sanottuna pariskunnasta, jotka vuoden aikana elämät normaalia elämäänsä, samalla kohdaten ja auttaen ihmisiä heidän omissa angsteissaan. Ihanteellinen pariskunta on elokuvassa särkymätön loppuun saakka, toisin kuin eräs tarinan naiivisella tavalla humoristinen sivuhenkilö, joka hajoaa pikku hiljaa omaan teeskentelyynsä. Hahmo toi muuten näin sivumennellä sanoen mieleeni erään koulutoverini (noin ulkonäöltään), mutta elokuvan edetessä huomasin hänessä liian paljon piirteitä, jotka muistuttivat minua itseäni: hajamielinen, tahditon, yksinäinen. Ehkäpä siksi koin hahmon kohtalon melko surullisena ja lähdin elokuvateatterista melko kaihomielisenä.

Mutta... Kuinka näin katkeran-suloisessa tarinassa voi olla pahuutta? Noh, jos kiusallisen tarkkoja ollaan, elokuvasta pitäisikin suorastaan etsimällä etsiä pahuutta. Ehkäpä voisikin puhua juuri sen puutteesta. Vaikka usein pidänkin rujojen, raakojen ja väkivaltaisten tarinoiden intensiivisyydestä ja sairaasta kauneudesta, Vuosi Elämästä muistuttaa, että elokuva voi olla hyvä ilman pahuuttakin.

17. huhtikuuta 2011

Jos sanat löytyisi

Ja vaikka kuinka joskus sattuu,
jos uskot niin tää muuttuu.
Öinen haaveesi

toteutuu.

- Tuhkimo

Palasin eilen kahdelta yöltä baarista ja kuuntelin kännykän kautta musiikkia. Vaikken olekaan mikään musiikin suurkuluttaja, en voi kieltää pitäväni musiikista, sen tuomasta voimasta ja rauhasta. Itsekseen ollessa, eteenkin palatessa jostakin eteenkin yöllä, musiikki on minulle seuralainen ja turvan antaja. Siinä sitten istuessani junassa ja kuunnellessani rupesin miettimään, mikä on se kaikkein paras laulu elokuvien maailmassa (ja nyt puhun siis nimenomaan laulusta, en tunnus/tausta-biisistä.)

Monille tulee luonnollisesti mieleen erinäiset musikaalit. Vaikka pidänkin paljon Sound of Musicista ja Catsista (ah, Memories), niin jostakin syystä ne eivät ole jääneet minulle päähän siten kuten hyvä/kaunis/mieleenpainuva/paras elokuva-laulun kuuluisi. Minulle kohosivatkin ensimmäisinä mieleen musikaalista seuraavien, eli Disney-elokuvien ja muiden animaatioiden kappaleet, löytyyhän sieltä muun muassa Elton Johnia (Leijonakuningas), Phil Collinssia (Tarzan), Hans Zimmeriä (Spirit) ja Randy Newmania (Toy Story). Vaikka yleisesti kaikki Disney-biisit ovatkin todella suloisia ja kauniita, jostain syystä nimenomaan Leijonakuningas kakkosen biisit ovat jääneet minulle parhaiten mieleen, ja ovat minulle tärkeitä eteenkin nostalgisessa mielessä.

Yhtenä parhaimmista elokuva-kappaleista voisinkin turvallisesti nimetä Leijonakuningas 2:n Sä oot ain (tai mikä ihme nyt onkaan suomenkieliseltä nimeltään). Se on kaunis, tarttuva kappale, joka kertoo minusta hyvin paitsi Leijonakuninkaan tarinaa myös antaa samastumispohjaa muille samanlaisille platonisille rakkaussuhteille. Kuitenkin uusi suosikkini samaisesta leffasta on Kovun Karkoitus-kappale, jota kuuntelin hiljattaen kännykästä. Kohdassa, jossa lauletaan karvoistaan pääse ei, laumaan siis hän pääse ei kuulin sanan "laumaan", "maailmaan". Tämä pysäytti minut totaalisesti ja sai minut yllättävän liikuttuneeksi, ajatellessani ehkä omaa sulkeutunutta suhtautumistani maailmaan ja sen ihmisiin, mutta nimenomaan miettiessä miten paljon lapsia ja vauvoja kuolee ennen aikojaan esimerkiksi synnytykseen, tauteihin ym.

Disney on kuitenkin ehkä turhan varma valinta, joten mietitäänpä. Das Boot -elokuvassa hoilotetaan iloisesti It's a long way to Tipperery, minkä voisi kenties nostaa yhdeksi ainakin hauskimmista lauluista vakavassa elokuvassa. Toinen vastaava on Full Metal Jacketin Mickey Mouse -rallatus. Periaatteessa en voi myöskään kieltää etteikö My Heart Will Go On olisi kaunis kappale, mutta en menisi sitä kuitenkaan parhaimmaksi lauluksi sanomaan, en sentään halua kuulua massaan.

Kun kuitenkin kuuntelin Babe-possu -elokuvan soundtrackia sain erittäin varman vastauksen tähän polttavaan kysymykseen. James Cromwell laulaa elokuvassa sairaalle Babe-possulle laulun, jonka kautta tämä hiljainen farmari osoittaa kiintymystään uskollista porsastaan kohtaan, mutta myös yrittää piristää masentunutta possukkaa. Kohtaus oli lapsena yksi suosikeistani, eteenkin kun farmari Hogget rupeaa tanssimaan ja hyppimään laulaessaan.
Kappale on kaiken kaikkiaan kaunis ja pystyy kuvaamaan sekä platonista että (sanottakoon) erottista rakkautta. Jos itselläni olisi joku oma kultamurunen, joko sitten mies, lapsi tai erittäin rakas ystävä, tämä laulu olisi omiaan kertomaan sitä, mitä ei sanoin pysty kuvailemaan. Vaikka minun on sanottu olevan melko verbaalinen ihminen, myös minulle, kuten monelle muullekin, tulee hetkiä jolloin tunteita ei pysty kuvailemaan tai kertomaan. Tuolloin onkin hyvä taipua lyyrisyyteen ja symboliikkaan, kuten tässä.

If I had words to make a day for you:
I'd sing you a morning

golden and new.

I would make this day last for all time
.
Give you a night

deep in moon shine.

-Babe-possu / Westlife


14. huhtikuuta 2011

Animesarja-arvosteluita pt 2: Neon Genesis Evangelion

Koska viime postauksessa uhkasin puhua Rebuild of Evangelionista, tehdään tästä tekstistä suurin sanavyöry tähän mennessä, ja käsitellään koko anime-sarja, johon elokuva pohjautuu. Luvassa on nyt siis jättisuuri postaus animesta, mangasta ja elokuvista sekä tämän blogin pitäjän (siis minun) menneisyydestä ja tunneryöpyistä, joten jos mikään näistä ei kiinnosta, suosittelen skippaamaan.

Neon Genesis Evangelion TV-sarja ja manga
Neon Genesis Evangelion anime ja manga pyörähtivät käyntiin jo kauan aikaa sitten, vuonna 1995. Sarjan visuaalisesta toteutuksesta vastasi pitkälti Yoshiyuki Sadamoto (piirtää mangaa) ja ohjauksesta mielenterveyshäiriöistä kärsivä Hideaki Anno, mikä näkyy myös hänen ohjaustyössään.

Anime päättyi vuosi sen ilmestymisestä, mutta aiheutti monien fanien parissa närkästystä viimeisten jaksojen halvan toteutuksen vuoksi (Gainaxilta oikeasti loppuivat rahat kesken). Mangan ilmestyminen jatkuu yhä, vaikka sarja ei ole pitkä, oletettavasti 13 pokkaria. Kuka tietää miksi Sadamoto on niin hidas, ja sarjan edetessä myös laiskistuva piirtäjä. Sub TV:llä sarjaa on esitetty pari kertaa, mutta itse en Evangelioniin tutustunut tätä kautta.

Tutustuessani NGE:hen olin siirtymässä ala-asteelta yläasteelle. Olin koulukiusattu ja täten syrjäänvetäytyvä, ujo ja pelokas ihmisten kanssa. Oli luonnollista, että törmättyäni NGE:n kaltaiseen ilmiöön uppouduin siihen kokonaan, sillä olin harjoittanut eskapismia aikaisemmin jo kirjojen ja omien tarinoiden kautta.

Ei kestänyt kauaa, kun elämässäni ei juuri muuta sisältöä ollutkaan NGE:n lisäksi, enkä voinut olla puhumatta mistään muusta. Olin sanalla sanottuna melko fanaattinen fani, sillä ei ollut käytännössä mitään, mitä en olisi kyseisestä sarjasta tiennyt. Vaikka olinkin täysin yksin Evangelionin maailmassa, olin tyytyväinen. Manga tai anime ei torjunut tai hylännyt, vaan avautui ja antoi minun hypätä sen synkkään maailmaan. Vasta hiljattaen olenkin ymmärtänyt NGE:n merkityksen omalle kasvulleni. Sen kautta ajatusmaailmani laajeni, kypsyin sen parissa nuoreksi naiseksi, sain samastumispohjaa sen hahmoista ja niin edelleen. Monille se tärkeä asia nuoruudessa on ollut esimerkiksi musiikki, mutta minulle se on ollut NGE.

Nyt kuitenkin subjektiivisista kokemuksista itse sarjaan ja sitä kautta elokuvien arvostelemiseen. Aloitetaan lyhyenä tiivistyksenä tarinan juonesta:
Vuonna 2015 hajanaista maailmaa uhkaavat jättimäiset tuhokoneet, Enkelit. Enkeleiden tuhoaminen on vyörytetty Nerv-organisaation harteille sekä sen rakennuttamille Evangelion-koneille, joita voivat ohjata vain 14-vuotiaat pilotit. Tarina kertoo toiminnallisen, dramaattisen ja synkeän tarinan EVA-piloteista, näiden elämäntilanteesta ja ongelmista. Evangelion on kaiken kaikkiaan päähenkilön Shinjin kasvutarina (kuvassa oik. keskellä), ja tarina päättyykin sikäli onnellisesti sanoihin: "vihaan itseäni, mutta voin alkaa pitää itsestäni. Minulla on oikeus elää tässä maailmassa!" Hyvä Shinji, ei siinä mennytkään kuin koko sarja tajutaksesi sen :)

Noh, kuulostaa siis melko simppeliltä perus-animelta? Sitähän se aluksi onkin, ja ensimmäiset 14 jaksoa ovatkin melko tyypillistä shounen/mecha-mättöä joka ei valtavirrasta eroa. Kun kuitenkin tarina kulkee eteenpäin, se synkkenee ja muuttuu huomattavasti symbolisemmaksi, epäselvemmäksi ja dramaattisemmaksi. Sarja viliseekin kristillisiä symboleja, kohtauksia joita ei voi paljaalla silmällä nähdä sekä otteita filosofiasta ja psykologiasta. Juoni muuttuu koukeroisemmaksi ja uhkaavammaksi, ja sarjan viimeiset jaksot ovatkin monelle rankkaa tavaraa. Puhutaankin evangelionmaisuudesta eli totaalisesta psyko -mind-fuckista, josta toinen fanipuoli tykkää (minä itse) ja toinen puoli ei jaksa ymmärtää. Sarja onkin jakanut mielipiteitä heti synnystään saakka.

Sarja on aika peruspituinen, 26 jaksoa. Teknisesti se ei ole mitään laadukkainta mahdollista, ottaen huomioon senkin, että se on yli viisitoista vuotta vanha. Verrattuna esimerkiksi samaan aikaan ilmestyneeseen Sailor Moonin kolmanteen kauteen, tekninen toteutus olisi voinut olla huolellisempaa. Itseäni eteenkin ärsyttää miten piirostyyli muuttuu melkein joka jakson jälkeen. Löytyy erittäin yksityiskohtaisia jaksoja, mutta toisaalta myös karkeasti piirettyjä kulmio-päitä, mutta toisaalta myös suorastaan imeliä ja suurisilmäisiä pallopäitä. Sarja kokee lopussa myös taantumuksen, jolloin tarina porskuttaa eteenpäin lähinnä still-kuvilla. Mutta sehän on sitä evangelionmaisuutta, joka voidaan antaa anteeksi (tai ainakin minä voin).

Plussana voidaan sanoa sarja yleisenä ilmiönä: NGE loi uudenlaisen uran ja tyylilajin animessa, ja sitä pidetäänkin suurena klassikkona ja animeteollisuuden kulmakivenä. Hahmot ovat inhimillisiä ongelmineen: jokainen on sekaisin enemmän tai vähemmän, päähenkilö on suoranainen raukka, sarjan tytöt itsestään epävarmoja frigidejä tahi tyrkkyjä ja niin edes päin. NGE:n musiikki on myös kaunista kuunneltavaa, ja sitä on paljon. Miinusta löytyy mielipiteiden mukaan, itse näen niitä vain visuaalisessa toteutuksessa sekä suomijulkaisun tasossa.

Suomessa DVD:lle ovat ilmestyneet ensimmäiset 6 DVD:tä, joiden suomennos on, ikävä kyllä, sanalla sanottuna kökkö. Vaikka en kummemmin luekaan japania, kykenen huomaamaan pienet asia-ja kirjoitusvirheet. Kaiken lisäksi suomennos on huolimatonta, jolloin herää kysymys oliko suomentaja töissään väsynyt vai kännissä. Liian monessa kohtaa tömätään ties mihin >>½>§!1`'' -merkkeihin kesken lauseiden, ja hahmojen nimet on kirjoitettu myös väärin: Ikari esiintyy Okarina ja Akaina, Ayanami Ayunamina, ja niin edespäin. Tarkkuutta kiitos, animea kuitenkin ostetaan Suomessa melko paljon.

Suomentaja kirjoittaa "neiti Misaton" väärin.

Death & Rebirth sekä End of Evangelion
Fanien tyytymättömyys nousi ja Annolle läheteltiin uhkauskirjeitä Evangelionin lopun floppaamisesta. Yhtiö päättikin tehdä lohdutukseksi pari elokuvaa ja tienata samalla vähän tuohta. Syntyi Death & Rebirth, joka käytännössä lyhentää sarjan reiluun tuntiin parannetulla kuvamateriaalilla sekä parilla uudella kohtauksella. Myös Anno itse ei ollut tyytyväinen sarjan lopetukseen, ja päätti tekaista sarjan alkuperäiseksi lopuksi tarkoitetun version elokuvana (tämä versio päätyi myös mangaan). Se kannatti tehdä.


End of Evangelion korvaa siis itse TV-sarjan viimeiset kaksi jaksoa. Viimeinen Enkeli on lyöty, mutta Nerv joutuu ottamaan vastaan tällä kertaa ihmisten itsensä hyökkäys. Koko tapahtumaketjun lopputulos on massiivinen, mutta yksinkertainen: maailmanloppu. TV-sarjan koukerot huipentuvat näyttävään ja kauneimpaan maailmanloppuun ikinä: maapallo täyttyy hajoavista sieluista, valoista, Enkeleiden harakireista, verestä ja päähenkilöiden päänsisäisistä ajatuksista kuolemasta, turhuudesta, unista ja unelmista. Lopetus on hyytävä, mutta täydellinen juurisellaisenaan. Viimeinen sana onkin: "Kimochi warui." Kuvottavaa.

Elokuva on mykistävä, suorastaan mind-blowing monessa mielessä. Se on visuaalisesti kaunis, dramaturgisesti riipaiseva ja sarjan päätöksenä huikea. On kyse katsojasta itsestä miten käsittää itse elovan juonen: monet eivät sitä ymmärrä, mutta eivät anna sen häiritä itseään. Toisia taas värikäs symboliikka ja japanilainen martyyrimäinen mind-fuck vain ärsyttää. Itse kuitenkin pidän elokuvista, jotka ovat pitkälti itse tulkittavissa.


Rebuild of Evangelion
Rebuildit syntyivät jälleen Annon ajatuksesta, että hänen sarjassaan on vieläkin jotain parannettavaa: tehdään NGE:stä nyt niin näyttävä että otakut saavat orgasmin visuaalisesta näyttävyydestä (ja tahkotaan rahaa siinä sivussa). Olit sitten animen ystävä tai vihollinen, et voi olla kieltämättä sitä tosiasiaa, että Rebuild of Evangelion on helvetin hyvännäköinen.


Katsoin ensimmäisen Rebuildin eli Rebuild of Evangelion 1.0: You are [not] alonen Rakkautta & Anarkiaa -festareilla vuonna 2008. Vaikka ykkösosa käytännössä toistaa TV-sarjan ensimmäiset viisi jaksoa liki kuva kuvalta, se on todella upeaa katsottavaa. Itselleni se oli elokuvakokemuksena juuri sen takia uskomaton, ja sarjan vanhat vitsit ja käänteet hätkähdyttivät täysin uudella tavalla. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta RoE 1 ei yllätä, mitä voidaan pitää sekä hyvänä että huonona asiana. Plussana elokuvassa visuaalisuuden lisäksi ovat tietenkin musiikit, sekä uudenlainen lähestymistapa Shinjin ja Rein suhteeseen. Vaikka Rebuildit ovatkin pitkälti toimintapainoitteisia, draamaa ei unohdeta.

Rebuild of Evangelion 2.0: You can [not] advance tuli pari vuotta R&A-festareille, minkä menin katsomaan tällä kertaa aika isossa porukassa. Se oli visuaalisesti jopa edeltäjäänsä mykistävämpi, ja koki juonellisesti suuria muutoksia. Roe 2 kattaakin sarjassa jaksot 6-20, joten on luonnollista että elokuvaan oli pakko supistaa vain se kaikkein oleellisin, sekä muokata tiettyjä
kohtauksia sopivampaan tyyliin.

Kauhistuksena monille faneille tuli Asukan sukunimen muuttaminen sekä kokonaisen uuden EVA-pilotin ilmestyminen sarjaan. Myönnän, että tämä järkytti minuakin, eteenkin uusi hahmo. Vannoutuneena fanina pelkäsin kokonaisuuden hajoamista johonkin epä-ngemäiseen fanserviceen. Kun kuitenkin pääsin elokuvaa katsomaan ja sain ensikosketuksen hahmoon, kiinnostuin siitä melko nopeasti. Hahmon, nimeltään Mari, suhtautuminen EVAn-pilotointiin poikkeaa muiden hahmojen asenteista siten, että hän on EVAn ratissa pelkästään sen ohjaamisen ilosta. Täten hän varmaan edustaa monia Evangelion-faneja, jotka tekisivät mitä tahansa että pääsisivät ohjaamaan jättimäistä ihmisrobottia. Vaikka tällä uudella hahmolla ei olekaan paljoa virkaa elokuvassa, uskon, että hän tulee vielä täyttämään fanien odotukset. Ainakin hahmona hän vaikuttaa todella kiinnostavalta, joten ainakin itse odotan jatkoa sekä hyvässä että pahassa.

Evangelion on minulle monessa suhteessa tärkeä ja rakas asia/ilmiö/sarja. Se on muuttanut minua monella tapaa ihmisenä, koskettanut minua tarinallaan ja hahmoillaan. En voi kuvitella itseäni ilman NGE:tä, niin yksinkertaista se on. Nyt saatankin kuulostaa aivan toivottoman toivottomalta otakulta, joka kuitenkin kiellän olevani. Olen elokuva-ihminen, siinä missä toiset ovat musiikki-, taide- tai valokuvaus-ihmisiä. Pidän animesta, mutta se ei hallitse elämääni enää samalla tavalla kuin ennen. En kuitenkaan voi kieltää NGE:n suurta vaikutusta elämääni. Se vaikutti minuun nyt, ja vaikuttaa yhä.

13. huhtikuuta 2011

Omenasiideri, eikun--

Viime aikoina on tullut katsottua animea, mm. Hellsing Ultimaten ensimmäiset kolme DVD:tä sekä R&A -festareilla ollut Rebuild of Evangelion 2.0: You can [not] advance (tästä elokuvasta lisää seuraavassa postauksessa). Nyt tekeekin mieli paneutua yhteen lemppari anime-leffoistani eli Appleseediin sekä sen seuraajaan Ex Machinaan.

Appleseed perustuu samannimiseen 80-luvun mangaan ja tv-animeen, jonka loi Masamune Shirow. Pääosin tarina kertoo Deunan Knutesta ja tämän kyborgi-rakastajasta Briareoksesta, jotka erikoispoliisissa suojelevat Olympos-kaupunkia erinäisiltä ongelmilta. Appleseed-elokuva alkaa mangan alkulähteiltä, eli Deunanin joutumisesta utopiaa tavoittelevaan Olympokseen, jonka väestö koostuu puoliksi ihmisen kaltaisista roboteista, bioroideista.

Tarina lähtee käyntiin uhkana, että bioroidien elämää säätelevää lähdettä yritetään tuhota. Deunanin ja muiden erikoisjoukkojen määränä on löytää "appleseed", bioroidien lisääntymisen avain ja täten pitää yllä Olympuksen herkkää tasapainoa.

Monia raivostuttaa elokuvassa 3D-tyylinen animaatio, joka on tyyliltään kiiltävää ja pehmeää kuin videopeleissä. Myönnetään, tyyliin tottuminen vie aikansa, mutta sen jälkeen elokuva on siistiä katseltavaa. Elokuvan avauskohtaus on lievästi sanottuna upea hidastuksineen ja armottomine räiskinnöineen. Toiminta-tunnelma pysyy yllä pitkin elokuvan sopivin välein, mutta myöskään draamaa ei olla unohdettu.. Jollakin tapaa myös anime-tyyli sopii täydellisesti mäiskinnän ja Deunanin emotionaalisen nyyhkinnän sekaan.

Miinuksia kuitenkin myös löytyy. 3D-grafiikan lisäksi ihmis-animaatiot ovat paikoin kökköjä. elokuva ilmestyi 2004, joten grafiikkaan olisi voinut huomattavasti panostaa, kun samana vuonna ilmestyi esimerkiksi myös 80-luvulta tulleen Ghost in the Shellin kakkososa. Lisäksi elokuvan juoni on paikoin hieman pakotettu, eteenkin draaman osalta. En rupea tässä kohden spoilaamaan juonta sen enempää, mutta Deunanin menneisyys ja Briareoksen haavoittuminen olivat juuri tälläisiä väenväkisin tungettuja nyyhky-kohtauksia, joita näkee turhan usein animeissa.

Appleseed ei ole kuitenkaan huono. Vaikka leffan viimeinen toimintakohtaus vaatisikin enemmän potkua, elokuvan kokonais-tunnelma pysyy tasaisen hyvänä. Kaiken kaikkiaan myös Deunanin vahva hahmo ja Briareoksen suojeleva ja vankka olemus ovat ehdottomat plussat, ainakin omasta mielestäni.
Deunan kokee muodonmuutoksen: nätistä kaunottareksi.

Appleseed: Ex Machina on edeltäjään suoraviivaisempi ja hemmetin paljon komeamman näköinen. Elokuva lähtee käyntiin taas toimintakohtauksella, jotka ovat molempien elokuvien yksiä parhaimpia hetkiä. Aseet paukkuu, hylsyt lentää ja rakastavaiset ampuvat vieri vieren tehden mahdottomia akrobaattisia liikkeitä. Realistista? Ei, mutta sopivan mässäilevää toimintaa animetyyliin.

Juoni on ykkösosaa selkeämpi, mutta sitä myöten suorastaan ennalta-arvattava. Tällä saralla Ec Machina onkin edeltäjänsä vastakohta, joka oli juoneltaan tökkivämpi, paikoin jopa hidaskulkuinen. Ex Machinassa juoni kulkee vauhdilla eteenpäin ja elokuva onkin ohi yllättävän nopeasti. Riippuu katsojasta onko tämä hyvä asia, sillä reiluun tuntiin mahtuu kuitenkin paljon sisältöä, lähinnä tietenkin räiskintäkohtauksia, mutta myös draamaa.

Juuri draama-puoli on Ex Machinan valtti. Perusjuonen lisäksi tarinaan ilmestyy kolmas päähenkilö, Briareoksesta tehty klooni, joka luonnollisesti alkaa vetää Deunania puoleensa. Kolmiodraaman ainekset ovat purkissa, ja toimii härskillä tavalla loistavasti: Deunan toisaalta haluaa pysyä uskollisena kumppanilleen Briareokselle, muttei voi olla ihailematta tämän kloonissa olevia piirteitä, joita Briareoksessa ei enää ole.

Sanotaan etteivät kakkososat pääse koskaan ykkösosan tasolle. Tässä Ex Machina tekee poikkeuksen, sillä minusta se on toiminnallisesti, visuaalisesti ja draamallisesti toimivampi kokonaisuus kuin ykkönen. Nämä ehdottoman tärkeät ulottuvuudet paikkaavat itse juonen suoraviivaisuutta.

Appleseed: Ex Machinaan liittyy mukava leffakokemus, joka vie meidät pari vuotta takaperin, kun katsoin veljeni, kaverini Neon ja Korruptin sekä Neon isoveljen kanssa Ex Machinaa. Oli leffaevästä, rentoa meininkiä ja läpänheittoa. Itse elokuvan katsominen olikin sanalla sanoen äänekästä, sillä kukaan ei voinut istua hiljaa aloillaan. Itsekin olen elokuvien katselijana toisinaan riesa, sillä minulla on tapana kommentoida elokuvaa jatkuvasti (eteenkin jos se on minulle tuttu).


"Miten tolla voi olla suonia metallissa?" (kaverini Briareoksen agressiokohtauksesta)
"Hei, NIGHT OF THE LIVING DEAD!" (kaverini veli ihmismassan sekavuudesta)

Eteenkin Deunanin ja Briareoksen romanttinen suhde herätti meissä kaikissa kysymyksiä:

minä: "Miten noi jaksaa olla yhdessä? Tai siis, eihän ne voi edes suudella kun toi on pelkkää metallia! Entä miten ne tekee... Miten ne tekee sen?"
Neo: "Ehkä se onkin ainut osa jota ei amputoitu!"
Neon veli: "Tai sitten sillä on electronic-cucumber!"

Olipahan siinä sitten nauramista, mutta itse olin siinä vaiheessa hieman kiusaantunut, sillä olin lievästi sanottuna ihastunut Briareoksen hahmoon. No, mutta hei, ketä nyt ei innostaisi vahva ja lojaali suojelija! Hän saisikin ottaa minut suurien metallisten käsivarsiensa suojaan koska tahansa. ♥ Ehkäpä juuri Briareos herättikin robotti-intohimoni.
Boyfriend of steel -->

Muuten, jos joku älykäs huomasi, muutin hieman blogin ulkoasua. Harmittaa, kun suurella vaivalla tekemäni taustakuva ei näy kokonaan, mutta olkoon. Kuva on tässä kokonaisuudessaan:

Hauskaa muuten, että olen saanut nopeasti uusia lukijoita! Lämpimästi tervetuloa, ja kertokaa toki eteenpäin blogistani, jos tämä vaikuttaa lukemisen arvoiselta :)

3. huhtikuuta 2011

Uni

Näin viime yönä todella massiivisen unen scifi-tyylisestä tarinasta, ja myöhemmin yrityksestäni tehdä siitä elokuvaa. En tiedä mistä uni oli alunperin peräisin, sillä en ole viimeaikoina katsonut juuri mitään elokuvia, puhumattakaan scifistä. Mitä nyt pari viikkoa takaperin katselin Constantinea kaverin kanssa, ja nyt viikonloppuna jonkin "humoristisen" sotaelokuvan ja Jumperin. Lisäksi olen katsonut aivan liikaa Clannadia.

Uni alkoi yksinkertaisena uhkana, että päähenkilö (siis minä) on hallitsijansa keskeneräinen luomus, joka saa viimeisen "päivityksensä" vuoden vaihtuessa. Tämä merkitsi itselleni sitä, että pääkoppani avattaisiin ja aivoihini kajottaisiin. Muuttuisin aivan toiseksi persoonaksi ja nykyinen minuuteni ja tietoisuuteni kuolisi. Kuoleminen luonnollisesti pelotti, mutten voinut kuin alistua hallitsijani tahtoon. Ainoa keino paeta tilannetta, oli yksinkertaisesti hävitä näkyvistä.

En tiedä missä vaiheessa unta olen siirtynyt kokonaan toiseen universumiin pakoon kohtaloani. Tuolla toverustun täkäläiseen ihmisolentoon, joka kertoo maailmansa tukalista oloista. Hän kertoo kuinka vieraan universumin hallitsija, itse asiassa juuri minun isäntäni, aikoo aloittaa sodan heitä vastaan etsiessään jotain itselleen tärkeätä asiaa. Tietenkin tuo tärkeä asia on minä itse, ja joudun kokemaan syviä tunnontuskia oman itsekkyyteni takia.

Unen lopussa käydään tietenkin taistelu. Ensin alkaa pommitus, joka osoittautuu luultua pienemmäksi, mutta ihmisten paniikki ja yleinen ahdistuneisuus luovat pienestäkin uhkasta tavattoman suuren. Seikkailen toverini kanssa paikasta toiseen, suojelen häntä hajoavien rakennusten palasilta ja vihollisen vakoojien katseelta. Lopulta joudumme pattitilanteeseen, jossa hallitsijani käy läpi jokaisen meikäläisen, pysähtyy tietenkin minun kohdallani ja kysyy "olemmeko tavanneet aikaisemmin?" Paljastun, ja alkaa tajuton lopputaistelu, joka päättyy voittoomme. Saan pitää minuuteni ja toverini vapautensa.

Itse tarina-unen jälkeen, olen itse itseni, ja toteuttamassa kyseistä unta elokuvana koulun elokuvakurssia varten. Huomaan, että visioni on mahdoton toteutettavaksi, mutta yritän silti epätoivoisesti hoitaa asian loppuun saakka. Näyttelijät ja muut kanssatyöskentelijät turhautuvat minuun, ja koko unessa on harmistunut tunnelma.

Kun heräsin, olin tosi iloinen että nykyinen projektini on huomattavasti yksinkertaisempi: kääpiösiilini arkipäivä.