Kuolema ja rakkaus

"Tekis mieli mennä kattomaan toi Never let me go."

"Jos mulla ois rahaa, niin voisin tulla kaveriksi. Tai no, enköhän mä jotain löydä."
"Hei, kiva, mennäänkö nyt?"
"Mennään vaan."

Näin äkkiä lähdin siis kaverini Oddjobin kanssa katsomaan tuon Ole luonani aina-elokuvan. Meinattiin myöhästyä näytöksestä, joten oltiin viimeiset paikalle tulleet. Mutta ei siinä mitään, elokuva nähtiin ja se oli sen arvoista, vaikka kiire olikin. Sikäli vain oli mielenkiinen näytös, että leffa katkesi noin viideksi minuutiksi kokonaan: pimeni siis ihan täydellisesti (teknisiä vikoja?). Lisäksi oli hauskaa huomata kaverini ilme kun ilmoitin, että kyseessä on romanttinen draama.

Tarina perustuu samannimiseen kirjaan, ja olikin fanien joukossa todella odotettu elokuva. En tiedä itse kirjan lukeneiden mielipidettä elokuvasta, mutta omasta mielestäni se oli ihan kelpo draama. Ei kyllä mikään loistava, mutta katsomisen arvoinen kuitenkin. Lyhyesti sanottuna kaikki toimii, aina näyttelijöistä kuvaukseen ja siitä itse tarinaan ja juonen kuljetukseen.

Juonesta puheenollen, elokuvan trailerista ei saa siitä sitten mitään tolkkua. Kun ensimmäisen kerran näin elokuvan trailerin, eniten jäi mietityttämään juuri se, mistä tarina ylipäätään kertoo. Ehkä juuri tämä tietämättömyys ja siitä lähtöisin tuleva koukku sai minut kiinnostumaan elokuvasta ja lopulta katsomaan sen. Ehkä myös yksinkertaisesti romantiikan/draamannälkäni saivat minut leffateattereihin. Palaten siis juoneen, ymmärrän hyvin minkä takia trailerissa sitä ei pahemmin paljastettu. Juttu on nimittäin hyvin yksinkertainen, toisaalta karu ja väistämätön. Yllättäen tämä pieni seikka on myös tärkein elokuvan draaman rakentaja. Kuoleman läheisyys ja väistämättömyys, sen hyväksyminen ja elämän eläminen täysillä ovatkin elokuvan pääteemoja, rakkauden oheella tietenkin. Ihan vain pienenä spoilauksena, juoni muistuttaa hieman The Islandia, tosin ilman sitä räiskimistä.

Lapsinäyttelijät tekevät uskomattoman hyvää työtä, kiitos britti-laadun.

Mikä osittain minua suuresti kiehtoi elokuvassa, oli juuri kuoleman jatkuva läheisyys. Olen itse pelännyt kuolemaa pikkulapsesta saakka, enkä ole vieläkään kyennyt ymmärtämään, saati hyväksymään, että jonain päivänä tämä kaikki tulee päättymään. Kun tarinan hahmot kuitenkin kohtaavat tuomionsa suhteellisen rauhallisesti jo lapsina, herää ajattelemaan, että onko omassa pelossa mitään järkeä. En sentään ole läheskään samassa jamassa kuin elokuvan hahmot.

Ylipäänsä kuoleman hyväksyminen tapahtuu ihmisillä niin monin eri tavoin. Toiset eivät ole sitä kummemmin ajatelleet, toiset ajattelevat asiaa luonnollisena ympyrän sulkeutumisena tai turvautuvat esimerkiksi uskontoon. Tämä on minusta tavallaan hyvin kiehtovaa, mutta samalla saa tuntemaan itseni kovin avuttomaksi. Tuntuu kuin olisin ainut maailmassa tämän syvän pelkoni tai pikemminkin pakokauhuni kanssa. Pitkään olenkin toivonut eläväni ikuisesti. Lisäksi olen kauan pitänyt mielessäni lausumaa "olen onnellisimmillani silloin, kun en huomaa eläväni" eli toisin sanoen huomaa, että olen kuolevainen ja kaikki tulee vielä päättymään.

Toinen elokuvan teemoista, rakkaus, on mietityttänyt minua myös viimeaikoina. Sekin on abstrakti asia, johon ihmiset suhtautuvat vaihtelevin reaktioin ja uskomuksin. Omalla kohdallani olen ollut pitkään skeptinen tai suorastaan välttelevä sen suhteen, mutta hiljattaen olen alkanut suhtautua siihen jollakin tavapaa hieman eri tavalla (vaikea sanoa miten). Asiaan ovat luultavasti vaikuttaneet hyvän toverini ja ihastukseni kanssa vietetty aika ja erinäiset vaikeudet, jotka siihen liittyvät. Monet asiat repivät minua kahtaalleen, eikä sitä tiedä mitä oikein tekisi. Tulisiko ajatella omia halujaan, toista osapuolta, tulevaisuutta vai mahdollisuuksia?

Täten ehkä tunsin etäisesti samastumani tarinan päähenkilöön Kathyyn. Hän on ulkopuolelta rauhallinen, mutta hänen sisällään kuohuu jatkuvasti. Hän rakastaa syvästi ihmistä, jota ei saisi rakastaa, mutta toisaalta ei mahda tunteilleen mitään. Kun sitten viimein onnen luulisi koittavan, eteen tulevatkin elämän ankarat ja joustamattomat rajat. Onko järkeä olla rakastamansa ihmisen kanssa, jos kaikki tulee muutenkin katoamaan hyvin pian?

Elokuvan viimeiset minuutit saivat jo kovan palan kurkkuuni. Jos draamaa ja viulun vingutusta oltaisiin venytetty vielä lisää, olisin varmasti ruvennut itkemään. Lähdin teatterista tyytyväisenä, mutta päässäni kaikui pitkään elokuvan viimeiset lauseet.

"We all complete. Maybe none of us really understand what we've lived through, or feel we've had enough time."
- Kathy H. / Never let me go

Ps. Katsoin vkonloppuna Stuart Littlen. Se toi paljon hyviä ja nostalgisia muistoja mieleen.