Ja sitten ihmetellään kun leffoja ladataan laittomasti netistä

En tiedä teistä muista elokuvien harrastajista, mutta omasta mielestäni leffafriikkeily on välillä todellisen työn ja tuskan takana. Puhun nyt nimenomaan siitä, kuinka rasittavaa ja vaikeaa on löytää hiemankin harvinaisempia tai vanhempia elokuvia kohtuuhintaan, miten ärsyttävää on odottaa jotakin tiettyä elokuvaa puoli vuotta ennen kuin se rantautuu Suomeen, ja miten turhauttavaa on maksaa tuhottomia summia parin tunnin elokuvakokemuksesta.

Suurimmaksi osaksi vikana on se, että asumme Euroopan, ei, koko maailman takapajulassa. Kaikki tulee tänne myöhässä: muoti, musiikki, kirjallisuus ja luonnollisesti myös elokuvat. Tätä kautta me leffafriikit joudumme siis kärsimään mitä moninaisimmin tavoin.

Ensinnäkin on juuri tuo tosiasia, että monet elokuvat tulevat tänne viikkoja tai jopa kuukausia myöhässä. Tämä on tajuttoman turhauttavaa eteenkin silloin, kun kyseessä on jokin paljolti odotettu, maailmalla yleisesti hypetetty elokuva. Pahinta on se, jos olet odottanut sitä jo useamman vuoden! No, koeta nyt sitten pysyä poissa internetistä, ulkomaalaisten kavereiden hehkutuksesta ja tietenkin juonipaljastuksista se kuusi kuukautta ennen kuin se pitkään odottamasi elokuva viimein raahautuu Suomenkin teattereihin.

Toinen asia mikä rasittaa, on Suomeen rantautuvien elokuvien yksipuolisuus. Lähes kaikki suurissa elokuvateattereissa näytettävät elokuvat ovat amerikkalaisia Hollywood-mättöjä, joissa harvemmin on mitään tavallista kummallisempaa sisältöä. Lastenelokuvat noudattavat harmillisen usein samaa kaavaa, koska ne on kaikki tuotu samoilta tuotantoyhtiöiltä. Bollywoodia en ole nähnyt Suomessa kuin yhden ainoan kerran, senkin Rakkautta ja Anarkiaa –festivaaleilla. Missä on pohjoismaalainen elokuvakulttuuri? Missä ovat ranskalaiset, saksalaiset, puolalaiset ja venäläiset elokuvat? Entäpä kauko-idän kulttuuri, jolle on jo anime/manga-puolelta aivan tajuttomasti kysyntää?

Näistä murheenkryyneistä onkin hyvä siirtyä seuraavaan, nimittäin Finnkinoon, tuohon suomalaisen elokuvateollisuuden suureen Saatanaan. Monopoli on aina pahasta, onhan se nähty jo VR:n kohdalla. Monopoli, eli taloudellinen yksinvaltius ilman kilpailua, tarkoittaa sitä, että yhtiö saa tehdä tuomalleen tavaralle mitä huvittaa ja myydä sitä mihin hintaan vain haluaa, sillä muuta ei ole, eikä tule. Ota tai jätä. Finnkinon kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että elokuvat ovat törkykalliita. Vielä parikymmentävuotta sitten elokuvateattereihin meno nelihenkisen perheen kanssa ei ollut tavattoman kallista. Nyt vastaava lysti maksaa melkein 60 euroa. Ennen leffaliput maksoivat muutaman kymmenen markan, euroissa sellaiset 5-6 rahaa. Nyt lippujen hinnat ovat kaksinkertaistuneet, ja tämä johtuu puhtaasti siitä, että pienet elokuvateatterit on suljettu ja Finnkino on ottanut vallan. Vie siis lapsesi ja vaimosi syömään Raxiin koko päiväksi, sillä se on huomattavasti halvempaa kuin parintunnin leffakeikka.

Nostalgiateatterit, leffafestivaalit ja teemalliset elokuvaistunnot tai faninäytökset ovat vain yksi tapa tienata rahaa, ei muuta. Erikoisuudet ovat kummallinen poikkeama, ei iloinen piriste arkeen. Elokuvien vuokrauskulttuuri on köyhtynyt ja vähentynyt, muuttunut kalliimmaksi ja epäkäytännölliseksi. DVD:t ovat kallistuneet ja harvinaisuudet on tilattava Atlantin takaa.
Vähemmästäkin alkaa itkettää.

Kaiken tämän jälkeen viranomaiset jaksavat siltikin ihmetellä, miksi meillä ladataan netistä laittomasti niin paljon elokuvia (ja miksei myös musiikkiakin). Itse kuluttajana haluan vain sanoa, ettei meille ole annettu juurikaan muita vaihtoehtoja. Tiedän toki, missä menee raja kärsivällisyyden ja kohtuuden kanssa. Se menee nimittäin juuri tässä.