4. huhtikuuta 2013

Olen syntynyt uudelleen

Nyt jotenkin tuntuu siltä, että kevät on tulossa.
Lumet vuoroin pakastuu, vuoroin sulaa, ja odotukset paisuvat paisumistaan uusinta Star Trekkiä ja muita meheviä rainoja, muun muassa Man of Steeliä odotellessa. DVD-hyllyssä muhii juuri-ilmestynyt Rise of the Guardians. Menoa on ollut paljon, myös elokuvien osalta, mutta en ole kiireiltäni sitten ehtinyt mitään kirjoitella. Korjaan siis asian.

Kaarniksen kanssa on tullut taas katseltua paljon leffoja. Viimeviikolla tutustuttiin Old Boyhin, korealaiseen trilleri-klassikkoon, joka viimehetken juonenkäänteellään vei lopulta jalat alta. Ennen baari-rillutteluja pakotin porukan katsastamaan Star Wreckin ja viikonloppuna silmäiltiin läpi lisäksi Maailmojen sota. Leffateattereiden puolella tuli nähtyä Mimasin kanssa odotettu Wreck-It Ralph (sekä ihanaihana Paperman).

Nyt kuitenkin päällimmäisenä kummittelee Matrix ja samaisen ohjaajakaksikon luoma Cloud Atlas (suom. Pilvikartasto).


Kevättähän pidetään symbolisesti uudelleensyntymisen, ylösnousemisen tai vain yleisen heräämisen aikana. Ehkäpä juuri siksi Matrix pyörii meikäläisen mielessä niin vahvana, sillä siinäpä jos missä, on kyse oman kehon ja mielen herättämisestä todellisuuteen, herättämisestä elämään. Koko trilogiahan on lisäksi täynnä elämän ja kuoleman symboliikkaa, aina Matrixiin kytkeytymisestä Nebukadnessarin sini-punaisiin johtoihin, ja siitä Neon yli-inhimillisyyteen ja uudelleensyntymiseen. Vaikka yleensä jeesustelu ja sokeaan uskoon liittyvät kehäpäätelmät usein kiehuttavatkin meikäläistä, en voi kiistää etteikö Matrixin syvästi fatalistinen filosofia olisi jotakin todella kiehtovaa.

Kiehtova oli myös Cloud Atlas, jota olin ehtinyt jo puolisen vuotta odottaa Suomeen ilmestyväksi. Odotin pätkältä luonnollisesti melko paljon, sillä olin aikoinani ollut niin vaikuttunut Matrixistä, että toivoin kokevani samantyylisiä aivonystyröitä hyväileviä tuntemuksia myös Pilvikartaston parissa.

En sano, että olisin elokuvaan pettynyt, mutta siinä oli jokin se pieni, tärkeä asia, joka puuttui. Paha sanoa mikä. Tarinassa nimittäin on selkeä, kuitenkin monisyinen punainen lanka, ja elokuvan hahmojen tarinat moninpaikoin kiinnostavia. Visuaalinen kokonaisuus, aina erikoistehosteista kuvaukseen, on mukiinmenevä ja soundtrack osuva. Näyttelijät vetävät luonnollisesti mieletöntä jälkeä, ja ihmekös tuo, elokuvahan on täynnä tähtinäyttelijöitä. Maskeerauksesta olisi kuulunut lähteä oscari juurikin tähän osoitteeseen.


Kaikki tuntuu olevan ookoo, mutta sitten on se Jokin, joka puuttuu. Ehkä ainoa asia, mistä en Cloud Atlaksessa saanut otetta, olivat juurikin päähenkilöt/-protagonistit, joiden persoona ei samastumismerkityksessä oikein osunut. Päin vastoin, ne pienemmät ja merkityksettömämmät hahmot lopulta veivät voiton eeppisistä taisteluista ja menneisyyden mysteereistä. Tämä on sikäli todella sääli, sillä kussakin tarinassa on todella suuri potentiaali olla koskettava ja pidetty. Loppujen lopuksi mitään syvää hahmokehitystä ei kuitenkaan nähdä, ja monet hahmot jäävätkin melko karikatyyrisiksi ja latteiksi. Sellaista toisaalta sattuu: kun elokuva on näinkin suurissa mitoissa, on mahdotonta mahduttaa tarinaan aivan kaikkea mahdollista.

Aivan kuten Matrixissakin, Cloud Atlaksen pääteemoihin kuuluu muun muassa yksilön henkinen ja ruumiillinen vapaus. Kukin aikakausi ja tarina käsittelee sitä eritavoin, kuvaa sitä eri näkökulmista. Kyse on myös hyvän ja pahan välisestä kamppailusta, tietenkin rakkaudesta sekä ajatuksesta siitä, että kaikki on yhteydessä kaikkeen: ihmiset, valinnat, toiveet, elämät. Ajatuksena tämä on tavattoman kaunis, ja ehdinkin päristellä elokuvan herättelemiä ajatuksia vielä pitkään rainan jälkeenkin.

Vaikken hengellinen ihminen olekaan, tahdon tietyllä tapaa uskoa Cloud Atlaksessa kuvattuun ajatukseen, että nimenomaan ihmiset ovat jollakin syvemmällä tavalla yhteydessä toisiinsa. En puhu nyt sielunvaelluksesta tai reinkarnaatiosta, vaan ylipäätään sellaisesta voimakkaasta tunteesta, jota on edes mahdoton lähteä määrittelemään. Ehkäpä asiaa on helpompi lähestyä kysymyksen kautta:
Oletko koskaan törmännyt tilanteeseen, missä hädintuskin tunnet ketään ihmistä, mutta sinulla on sisäinen, vahva intuitiivinen tunne, että tämä henkilö on hyvä tyyppi ja tuletkin hänen kanssaan yllättävän hyvin juttuun, vaikka olisittekin ihmistyypeiltänne aivan erilaisia?
Entäpä toisinpäin? Oletko tavannut ihmistä, joka ensikättelyssä vaikutti pinnalliselta ja sietämättömältä, ja tuntuu olevan sitä vieläkin?
Sitähän minäkin.

Kaikilla meillä on ollut tuollaisia tuntemuksia, enemmän tai vähemmän. Kyse ei toisaalta ole siitä, onko havainnoitsija jotenkin sosiaalisesti pätevämpi kuin toiset. Kyse on vain voimakkaasta tuntemuksesta. Tälläisiä kokemuksia olen saanut onnekseni ja myös epäonnekseni kokea useat kerrat. Nyttemmin olen tottunut myös luottamaan tähän vaistoon.

"Yesterday, my life was headed in one direction. Today, it is headed in another. Yesterday, I believe I would never have done what I did today."
Täytin vuosia pari viikkoa sitten. Syntymäpäivä on aina ollut minulle tiukka paikka, sillä se muistuttaa minua paitsi omasta kuolevaisuudestani, myös isoveljeni kuolemasta, joka sattui osumaan samalle päivälle syntymäpäiväni kanssa (eroa on onneksi muutamia vuosia, mutta sattuma on silti melko... pysäyttävä). Syntympäiväni on näin myös kuoleman päivä.
Kaikesta huolimatta, tunsin juuri tällä kertaa itseni jotakin tavattoman eläväksi ja läsnäolevaksi. Tuntui myös siltä, että ihmiset ympärilläni olivat sitä myös, ja osoittivat sen suoraan minulle. Tunsin olevani pidetty ja rakastettu, sidoksissa toisiin ja maailmaan. Voisi jopa sanoa, että olin onnellinen. Ja olen yhä.

Tietyllä tapaa tuntuukin, että sitä olisi syntynyt hitaasti uudelleen, alkaen viimevuoden keväästä, jatkuen yhä tähän päivään ja varmasti vielä eteenpäin. Luulen, että tämä johtuu siitä, että olen parantumassa vakavasta masennuksesta, ja pääsen vihdoin elämään elämääni sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa voin todella nauttia lyhyestä olemassaolostani.

Juurikin nyt päässäni soi Cloud Atlaksen trailerissa pyörinyt tämä upea kappale. Se sattuu olemaan myös Redbullin mainoksessa. Heh heh. Jotenkin tämä kipale antaa minulle toivoa ja voimia jatkaa eteenpäin. Ehkä sitä voisikin kutsua jonkin sortin voimaantumisbiisiksi.

Tämä on yksi niitä suuria syitä, miksi rakastan elokuvia niin paljon. Ne todella antavat eväitä, kokemuksia ja syitä jatkaa eteenpäin. Elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!