Synkistelyä Burtonin tyyliin

Ollaan rehellisiä: en ole koskaan kummemmin välittänyt Tim Burtonista nimenä. Suurimmilta osin siksi, koska kaikki ympärilläni tuntuvat aina huudahtelevan ja kiljuvan innoissaan tämän elokuvista, nostattamassa sen taivaisiin kehuillaan, ennen kuin se on edes tullut nähtäväksi elokuvateattereihin: "Se uusi Alice in Wonderland on Burtonin ohjaama! Sen on pakko olla hyvä!" Toisekseen ehkä siksi, etten yleensä kiinnitä huomiota elokuvien ohjaajiin tai muihin tekijöihin, vaan sen sisältöön.

<-- herra itse hipster-laseineen

Ehkä Burton on juuri tämän hehkutuksen takia hieman ärsyttänyt minua, mutta toisaalta noussut korviini myös nimenä. Kun sitten kiinnittää huomiota nimeen, huomio keskittyy elokuvaa katsoessa myös kyseisen ohjaajan tyyliin. Ja Burtonin tyylin huomaavat kaikki. Monesti ajattelenkin: "Ahaa, vai Burtonin leffa. Taas nähdään siis tummia pilviä ja käpristyneitä puita, synkistelyä, joka on varmasti emojen mieleen. Ja tietenkin Johnny Depp." Kieltämättä nämä yksittäiset asiat toistuvatkin Burtonin leffoissa. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön.

Mikä on tämän postauksen pointti? Pidin viikko takaperin parin hyvän kaverini kanssa leffailtaa ja katsoimme muun muassa Sweeny Toddin, Burtonin väsäämän musikaalin. Tämä sai minut kirjoittamaan lyhyesti muutamasta Burtonin ohjaamasta elokuvasta. Kai minun on myönnettävä, että Burton on hyvä ohjaaja, sillä häneltä kuitenkin löytyy monia niin loistavia elokuvia.

Kaikki tuntevat Edward Scissorhands-klassikon. Tämä on yksi Burtonin vanhimpia, mutta kuitenkin tyyliltään juuri sitä puhdasta itseään: tarina on täynnä draamaa ja emootiota, miljöö joko mustanpuhuva ja synkkä tai teennäisen steriili. Musiikit koskettavat, näyttelijät puolestaan osaavat hommansa paremmin kuin hyvin. Myös yksittäiset kohtaukset (vrt. lumiveistos-kohtaus) on jäänyt pysyvästi monien mieleen, ja pakko myöntää, että Saksikäden lumenveistely-kohtaus on yksinkertaisuudessaan todella kaunis.

Annoin kuitenkin tämän elokuvakokemuksen odottaa monta vuotta, ennen kuin kaverini liki pakotti katsomaan sen viimejuhannuksena. Lähdin katselukokemukseen mukaan melko skeptisesti: taas nähdään sitä burtonimaista emoilua ja nähdään taas yksi elokuva, jota kaikki hehkuttavat, ja joka ei minua itseäni kosketa. Kuitenkaan en voinut olla heltymättä Saksikäden tarinaan, eteenkin kun Johnny Depp osasi näytellä osaansa niin uskomattoman suloisesti. Toisaalta pahaa ei tehnyt katsella myöskään Winona Ryderia.

Huonoja Tim Burton -leffoja eivät ole myöskään Mars Attacks!, joka ei päällisin puolin ole burtonmaisen synkkä, mutta yhtä villi ja sekopäinen kyllä. Nightmare Before Christmasin tietävät kaikki, ja jopa yltiömäisestä hehkutuksesta ja gootti-maineesta huolimatta se on todella suloinen ja liikuttava elokuva, tietyllä aavemaisella höysteellä.

Aavemaisen suloinen onkin Roald Dahlin (btw, erinomainen kirjailija) lastensatuun perustuva Jaakko ja Jättipersikka (eng. James and Giant Peach). Meille luettiin Dahlin kirjoja ääneen, kun olimme nappuloita, ja myös elokuva tuli katsottua pariin kertaan, kun sen sai kätevästi lainattua kirjastosta. Rehellisesti täytyy sanoa, että vaikka kirja ja elokuva onkin suunnattu lapsille, ainakin rainassa oli jotain, mikä piti niskakarvani pystyssä koko katselun ajan. Pikkuveljeni ei edes uskaltanut katsoa muutamaa kohtausta, sen verran jännittävä oli esimerkiksi alkupuolen hai-kohtaus, luuranko-merirosvo -sähläys sekä loppupuolen sarvikuonopilvi.

Aavemaisen suloinen. Aavemainen, koska nukke-animaatio, valon ja varjon herkkä tanssi, musiikit, paikoin synkähkö teematiikka ja todella jännittävä tarinankerronta saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Suloinen siksi, sillä nukkemaisuudessa on jotain lapsekkaan ihastuttavaa, ja ylipäätään naivistinen ajatus pienestä ihmisestä ötököiden kanssa reissaamassa Atlantin yli, on kerrassaan viehättävä. Kaikenlisäksi hahmot ovat sanalla sanoen valloittavia, joista jokainen löytää helposti suosikkinsa. Itse pidin fiksusta Heinäsirkasta jo kirjassa, mutta lempeä ja äidillinen Leppäkerttu on myös ollut mieleeni. Avuton ja sekoileva Kastemato on kyllä myös jollain tavalla vedonnut minuun.

"Tavatessasi rakastettusi, aika kulkeekin pirun nopeasti," tuumaa Edward Bloom.

Seuraavaksi haluan ottaa esiin Big Fishin, yhden lemppari draamoistani ja samalla ehdottoman suosikkini myös Burtonin tuotannosta. Meni useita vuosia ennen kuin tajusin tämän elokuvan olevan Burtonin ohjaama, ja kun sain sen tietää, kielsin sen aluksi tyystin. "Eeeei tää voi olla Burtonin! Burtonhan tekee vaan emo-nukke-animaatioita ja Johnny Depp -leffoja!" Tässä kohden jouduin myöntämään, että häiskä tuppaa tekemään erittäin hyviä elokuvia, eteenkin toimivaa draamaa ja dialogia.

Big Fish on paitsi mainio ja koskettava elokuva juoneltaan, myös visuaalisesti hyvin rikas. Kaikkea löytyy hidastuksista nopeutuksiin, klassisiin kauhukartanoihin ja narsissi-peltoihin. Taiteellisesti Big Fish on täynnä kultaisia leikkauksia, suoria ja kauniita linjoja, pehmeitä ympyröitä ja rikottuja kokonaisuuksia, kaikki kuitenkin silmää miellyttävässä harmoniassa. Dialogi on uskomattoman napakkaa ja monesti hauskaa, jota pitkälti tukevat erinomaisesti valitut näyttelijät. Nämä osaavat hommansa pirun hyvin, ja isot kunnianosoitukset menevätkin kohdallani Ewan McGregorille, joka on pitkään ollut lemppari miesnäyttelijäni. Isoja nimiä, kuten Johnny Deppiä tai Helena Bonham Carteria ei tarvita, jotta elokuva olisi näyttelijäkaartiltaan toimiva. Lisäksi, in my honest opinion, McGregor on tavismaisuudessaan Deppiä huomattavasti komeampi. Ottaisinkin Ewanin mielelläni miehekseni, samoin kuin hänen Big Fishissa näyttelemänsä Edward Bloomin. Kuka nyt ei ihastuisi hurmuriin, joka osaa olla romanttinen sekä kertoa uskomattomia tarinoita loppumattomalla verbaalisella lahjakkuudellaan?


Edward Bloom on korviaan myöten ihastunut rakastettuunsa. Itse en ole ihastunut Burtonin Alice in Wonderlandiin tai Charlie & Chocolate Factoryyn, joista kaikki ovat, ihme ja kumma, pitäneet. Jali ja Suklaatehdas oli minusta teknisesti karseannäköinen, eikä ollut lainkaan samanlainen tribuutti alkuperäisteokselleen niin kuin Jaakko ja Jättipersikka. Alice in Wonderland kärsi samantyylisestä teknisestä kökköydestä, sekä myös antautumisesta ns. helpoille näyttelijä-valinnoille, kuten Suklaatehtaassakin. Ei siinä, etteivätkö olisi hyviä valintoja, mutta hieman käytettyjä kuitenkin.

Kaikkia ei voi miellyttää, se on selvää. Itseäni Burtonin kohdalla ei miellytä juuri nuo edellä mainitut seikat, eteenkin kun nykypäivänä kadut pursuilevat lähes tuntemattomia, mutta todella lahjakkaita näyttelijöitä. Omasta mielestäni tietokone-animaatiota ei kannata, edes osittain, käyttää, ellei se ole teknisesti oikeasti kannattavaa ja viusaalisesti häikäisevää. Hyvän elokuvan voi saada ilmankin erikoisefektejä ja hyvinkin pienellä budjetilla, minkä alkupuolen burtonit osoittavatkin. Kolmannekseen turhanpäiväinen emo-gootteilu ei minuun iske.

"Hei Burton! Koska pääsen taas kekkaloimaan johonki sun leffaan?" "Pian ystäväni, pian."

Myönnettäköön, että lisää Burtoneita on nähtävä, en kuitenkaan Burtonin takia, vaan puhtaasti elokuvallisesta mielenkiinnosta. Kaverini on kehunut paljon Beetlejuicea, ja scifin ystävänä Apinoiden Planeetta on must-see. Dark Knightin innoittamana olisi hauskaa katsoa myös Batman Returns. Sen kummempaa enää leffoja luettelematta, taidan hiipiä unien syövereihin. Miten se saa mieleeni jollain kierolla tavalla burtonmaisen aavemaisuuden ja teennäisen sulokkuuden?

Ps. Korjailin muuten yleisesti hieman epäkunnossa olevia linkkejä ja kuvia, lisäsin postauksiin tageja ja korjasin kirjoitusvirheitä.

Ps2. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita, oli kyse sitten blogin ulkonäöstä tai sisällöstä. Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Onko jotain parannettavaa? Vai haluatko haastaa minut elokuva-aiheiseen postaukseen? Sana ja aihe vapaa, kunhan saat jotain sanottua.