22. kesäkuuta 2011

Itken

Klikkasin itseni hiljattaen suomalaisten elokuvabloggaajien sivuston, Movie Mondayn, lukijaksi, joka pääasiassa haastaa bloggaajia joka maanantai kirjoittelemaan elokuva-aiheisen teeman mukaan. Nyt viime maanantaina pääasiallisena aiheena oli "mikä elokuva on itkettänyt sinua eniten". Koska aihe on ollut tähän asti paitsi helpoin vastata, ja myös tunnepuolella mielenkiintoisin, kirjoitan nyt kolmesta elokuvasta, jotka ovat itkettäneet minua kaikista eniten tähän mennessä. Ennen kun kuitenkaan lähden kirjoittamaan niistä, kerron yleisesti elokuvissa-itkemis -historiaani.

Olen nappulasta saakka ollut herkkä ja helposti innostuva persoona. Elokuvien kohdalla olen eläytynyt nopeasti hahmojen koettelemuksiin, nauranut, vihannut ja itkenyt heidän mukanaan. Noin yleisesti minun voi sanovan olevan melko sentimentaalinen katsoja, vaikka usein en anna sen näkyä päällepäin. Usein peitänkin todelliset tunteeni jatkuvalla höpöttelyllä.

Lapsuudessa muistan itkeneeni ainakin Disney-piirretyille, niin ilosta kuin surustakin. Star Warssin ääressä on tullut tillitettyä useammankin kerran ja eteenkin draaman puolella (Titanic, Big Fish) on koettu paljon itkettäviä hetkiä. Vielä useammin kohdalleni osuu tälläisiä klassisia läheltäpiti tilanteita, joissa suru on jo puserossa, mutta kyyneleet eivät suostu valumaan. Vielä. Viimeisin tälläinen kokemus oli katsoessani Never Let me Gota.

Mikä sitten itkettää? Useimmissa tapauksissa rakkaus, joka ei pääse toteutumaan, kiusallinen elokuvan päätös tai yksinkertaisesti puhdistava katharsis. Rakkaus, elämä ja kuolema itkettävät.


Yksi noloimmista, mutta ikimuistoisimmista itkukohtauksista minulle tuli vuonna 2003, kun olin äitini kanssa katsomassa Perjantai on Pahin -leffaa. Perheessämme elettiin tuolloin melko hektistä aikaa: vanhempani olivat hiljattaen eronneet sekä muun muassa koulukiusaus sai minut etääntymään perheestäni. Tuolloin välini äitiini olivat siis luonnollisesti melko jännittyneet. Päätimme sitten eräs viikonloppu mennä porukalla elokuviin. Koska minua ei kummemmin kiinnostanut Looney Tunes -elokuva, päätimme äidin kanssa käydä katsomassa Perjantai on Pahin. Se todellakin kannatti, monessakin mielessä.

Vaikka vanhemmiten pitää tämän kaltaisia perhekomedioita/-draamoja vähän humpuukina, minä todella tykästyin tähän elokuvaan sekä sen perusideaan. Ajatus kehojen vaihtumisesta kiinnostaa minua itseasiassa edelleenkin, ja ihmettelen ettei siitä ole tehty sen enempää elokuvia. Vaikka Lindsey Lohan ja muut yksittäiset ärsytykset tahi kliseet latistavatkin leffan tunnelmaa, se on yleisilmeeltään hauska ja katkeransuloinen. 11-vuotiaana en kuitenkaan välittänyt näyttelijäntyöstä tai mistään muustakaan pikkuseikoista, kunhan keskityin elokuvaan ja nautin siitä.

Elokuva päättyy onnellisesti: äiti ja tytär sopivat erimielisyytensä ja alkavat viimein ymmärtää toisiaan. Tämä sai minut liikuttumaan suuresti, sillä kaiken takana halusin oman äitini vain ymmärtävän ja tukevan minua. Myös äitini liikuttui elokuvaa katsoessaan kyyneliin, hänellä oli kai taustalla samanlaisia ajatuksia. Elokuvan sanoma, ja sitä kautta syntynyt minun ja äitini välinen yhteisymmärrys, sai välimme tietyllä tavalla paikattua. Se paikka on yhä edelleen olemassa, jokseenkin turhana nyttemmin (sillä välini äitiini ovat nyt erinomaiset), mutta kuitenkin tärkeänä muistona. Ja myös nolona, sillä kuka nyt itkee mokomassa elokuvassa! :DD


Kuten jo aiemmin mainitsin Star Wars on pistänyt minut itkeä pillittämään monet kerrat, nimenomaan nuo uudemmat elokuvat. Aluksi itkin pitkään Episode 1:n jedi-mestari Qui-Gon Jinniä, joka kuoli äkki-arvaamatta Darth Maulin käsiin. Pitkään veljeni lohduttelikin minua tästä menetyksestä ja sanoi: "se meni vain lomalle". Ajattelin, että Qui-Gonin jälkeen en enää itkisi Star Warsseissa, vaan toisin kävi.

Kävin katsomassa, ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa, Star Wars Episode 3: Revenge of the Sithin elokuvateattereissa. Kokemus oli kaikenkaikkiaan siisti, nähdä klassiset alkutekstit kulkevan kuvaruudun poikki, ja varautua sitten mielettömiin alun avaruustaisteluihin sekä Anakinin ja Obi-wanin kiivaaseen ja kiusoittelevaan dialogiin. Sen enempää elokuvan syvempään analysointiin pureutumatta, pidin sen katsomisesta, vaikka siinä ei ollutkaan samaa hohtoa kuin vanhoissa episodeissa.

Itkin Sithin Koston aikana kolmesti surusta ja kerran ilosta. Ensimmäisen kerran itkin Keisarin pistäessä täytäntöön koodin 66, toisen kerran kun Anakin kävi seivästämässä pikku-jedejä ja kolmannen kerran kun Obi-wan huutaa Anakinille lopputaisteluiden jälkeen: You were the chosen one! It was said that you would destroy the Sith, not join them! You were to bring balance to the force, not leave it in darkness! -- You were my brother, Anakin. I loved you.
Onneksi pääsin itkemään myös ilosta elokuvan lopussa, kun Obi-wan saa tietää miten voi ottaa yhteyttä vanhaan mestariinsa Qui-Goniin.


Nyt sitten viimeiseen kyynelkanavien ärsytys -ihanuus-hirvitykseen, nimittäin Spielbergin A.I. -tekoälyyn. Tässä modernissa Pinokkio-tarinassa on vain yksinkertaisesti kaikki, mille ihminen voi itkeä: yksipuolinen rakkaus, mahdoton unelma, toteutumaton toive, yksinjääminen sekä hylkäys. Mitä sydäntäsärkevä draama voisi muka enää tarvita? Ai, niin, kuolemaa, ja sitäkin löytyy tästä mestariteoksesta, sekä biokemiallista että henkistä.

Kun katsoin A.I:n ensimmäistä kertaa, olin koko elokuvan ajan itkun partaalla. Tarina on niin raaka, niin hyytävä ja niin surullinen, etten voinut kuin olla jatkuvassa tunteiden pyörityksessä. Vaikka Perjantai on Pahin -elokuvan kaltaista samastumista ei ollut, elokuva vetosi minuun syvästi teemallisella tasolla. Kun vielä kaikenlisäksi kuolematon robotti toivoo muuttuvansa ihmiseksi, tavalliseksi kuolevaiseksi, ajatus oman elämäni rajallisuudesta sai minut hyvin mietteliääksi. Hetkeksi aikaa sainkin tietynlaisen rauhan, meiningillä: "on hyvä, että kuolen joskus. Tuskin jaksaisin elää 300 vuotta, kun kaikki läheiseni ovat jo kuolleet".

Mietteliäisyys kesti pitkään, mutta myöskin elokuvan lopussa saamani hervoton itkukohtaus. En huutanut tai nyykyttänyt, istuin vain hiljaa ja annoin kyynelten valua. Itkin kymmenen minuuttia sohvalla, mennessäni suihkuun, suihkussa ja vielä kymmenen minuuttia suihkun jälkeen. Sitten suru muuttui täksi jo aiemmin mainitsemakseni mietteliäisyydeksi.

Myönnän, että aikojen saatossa olen kehittänyt itselleni tietynlaisen kuoren. En mielelläni itke toisten nähden, en ilosta enkä surusta, en todellisille tapahtumille, enkä elokuville. Joskus harvoin kuitenkin sattuu tälläisiä tapauksia, jolloin on vain pakko antaa kaiken tulla. Mielestäni silloin, kun itkee jollekin elokuvalle, itkee myös osalle omaa elämäänsä. Siksi on tärkeää itkeä niin paljon ja kovaa, kuin vain haluttaa. Se auttaa nimittäin selviytymään.

1 kommentti:

  1. Tosi hyvät perustelut jokaisen kohdalla. Saat perjantai on pahin elokuvan kuulostamaan koskettavammalta ja varmasti se olikin tuollaisessa tilanteessa :)

    VastaaPoista

Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!