27. elokuuta 2011

Paljon elokuvia, mutta liian vähän aikaa tai rahaa

Pyöriskelin Finnkinon sivuilla ja listasin elokuvia, jotka tulisi tässä lähiaikoina nähdä. Tässä tulos:

- Hangover 2 (koska ykkösosa oli niin hyvä, ja veljeni kehui tätä kakkosta)
- Herra Popper ja Pingviinit (Jim Carrey!)
- Kaameat pomot (sillä tämä on kuulemma ihan onnistunut musta komedia)
- Pridemaids (koska joskus pitää irrotella höpönlöpön parissa)
- Rise of the Planet of the Apes (koska scifi ja alkuperäinen versio kiinnostavat)
- The Tree of Life (Pitt!)

Osan noista pääseekin katsomaan suhteellisen edullisesti, kun vielä syyskuun ajan on voimassa tuo lähinnä nuorille tarkoitettu "leffa buffetti", millä pääsee katsomaan leffoja kuuden tai kahdeksan euron hintaan. Sääli sikäli, että raha alkaa olla tiukilla, sillä muutin hiljattaen omilleni, ja opiskelijan budjetti kun nyt on mitä on. Vähällä ei kuitenkaan päästä, sillä tässä on sitten elokuvat, jotka haluan nähdä, jahka ne tulevat teattereihin:

- The Avengers (supersankareita!)
- Cowboys & Aliens (Harrison Ford! Daniel Graig!)
- Johnny English Reborn (koska ykkönenkin on nähty, niin pitäähän se kakkonenkin katsoa)
- Sherlock Holmes 2


Edellisistä eteenkin tuo The Avengers on sellainen, joka on ehdottomasti nähtävä, sillä rakastan supersankarieokuvia. Lisäksi ajatus siitä, että yhdessä elokuvassa on kerrankin useampi supersankari, on todella mielenkiintoinen ja odotan innolla kuinka se tulee toteutumaan. Ja mikä parasta, Samuel L. Jackson on mukana.

Viimeaikoina on tullut katsottua paljon elokuvia ihan laidasta laitaan. Eilen televisiosta tuli Babel ja American Beauty, josta eteenkin jälkimmäinen oli erittäin koskettava ja kaikinpuolin loistava elokuva. Veljeni kanssa katsastin muutama päivä takaperin I love you, Philipp Morris, Lazzun kanssa Terminatorin ja hengasin myös pitkästä aikaa ala-asteaikaisen kaverini Kein kanssa. Katsottiin meille molemmille erittäin nostlaginen elokuva, eli Ace Ventura 2: Luonto Kutsuu. Nyt suuri halu olisi katsastaa esimerkiksi Splice sekä Black Swan, jonka katseluhalu senkun yltyi, kun noin viikko sitten katsoin Portmanilta Other Boleyn Girlin.

Tsekkasin myös listaa muistivihossani, jossa luki elokuvia, jotka pitäisi hommata DVD:lle. Se näytti tälläiseltä:

- Cube
- Bruce - taivaanlahja
- Full Metal jacket
- Harry Potter 1-5
- Kellopeliappelsiini
- Pan's Labyrinth
- Platoon
- Prinsessa Mononoke
- Pulp Fiction
- Saw 1
- Splice 
- Spider-man 2 ja 3
- Star Wars 2, 3
- Uhrilampaat
- X-men 3 ja First Class

Vahtaan budjettiani tästä eteenpäin tällä ilmeellä.

Tässä kohden on vain pakko tuumata, että meikäläisella on liian paljon elokuviin liittyviä mielihaluja, mutta aivan liian vähän aikaa, eteenkin nyt, kun pääsen aloittamaan työt kulttuuriassistentti-/graafikkoharjoittelijana. Töistä saa rahaa, mutta eipä siitä paljon jää jäljelle yhtiövastikkeen, tv-lupamaksujen, sähkön/veden maksamisen sekä ruoan ostamisen jälkeen. Syvä huokaus, ei voi muuta sanoa.

22. elokuuta 2011

Taru kiusaamisen herrasta

Televisiossa saatiin sunnuntaina päätökseen kolmen peräkkäisen viikonlopun Taru Sormusten Herrasta -putki. Tämä elokuvatrilogia, jos mikä, herättää minussa paljon ristiriitaisia tuntemuksia, kuten inhoa, katkeruutta, mutta toisaalta myös suloista nostalgiaa. Jotta näitä ajatuksia voisi ymmärtää, on palattava ajassa taaksepäin, aikaan jolloin olin vielä pieni koululainen ja Sormus-trilogian ensimmäinen osa tullut Suomessa leffateattereihin.


Olen koulussa viidennellä luokalla. Harry Potterin oheelle on syntynyt luokallemme toinenkin iso villitys, nimittäin Taru Sormusten Herrasta, tuttavallisemmin TSH. En tiedä kyseisestä fantasia-trilogiasta juuri mitään. Jatkuvasti kuitenkin kuulen ympärilläni kuinka sitä hehkutetaan ja ylistetään, luokkatoverini lukevat Tolkienin kirjoja ja ostavat ensimmäisen TSH-osan videolle tai DVD:lle. Jään nopeasti ulkopuolelle tapahtumista. Kun viimein näen elokuvat DVD:ltä, mieleni on jo myrkyttynyt inhoamaan koko trilogiaa sydämeni pohjasta, eivätkä sen elokuvalliset saavutukset tai erikoistehosteet kiinnosta minua pätkääkään. Koko TSH on syvältä.

Asia olisi ollut helpommin siedettävissä, jos juttuun ei olisi sisältynyt kiusaamista. Olin nimittäin koko peruskoulun ajan koulukiusattu ja kuten kaikissa asioissa, myös TSH:n kautta "kaveri"piirini täytyi osoittaa oma huonommuuteni. Ensin he laittoivat vastakkain TSH:n sekä itselleni erittäin tärkeän ja rakastetun Star Warssin. Koska kukaan ei ollut kiinnostunut scifistä, eikä kukaan täten tiennyt Star Warssista mitään, jäin todella helposti yksin oman fanitukseni kanssa, ja se oli helppo kääntää minua vastaan. "Se sun Star Wars ei taida olla kovin suosittu, kun kukaan ei tiedä sitä. Teeäshoo on paljon parempi ja uskottavampi, kun joku avaruussatu! Teeäshoo voitti enemmän oscareita kun se sun Staarwoors. Se tarkoittaa, että se on huonompi."

Vastakkainasettelun lisäksi minua oli helppo syrjiä ja alistaa TSH:n oheella. Kun esimerkiksi oli aika leikkiä, kaikki halusivat leikkiä Taru Sormusten Herrasta -sarjan hahmoja. Itse olin pulassa sen kanssa, ketä olisin esittänyt, sillä en tiennyt elokuvista saatikka kirjasta mitään. "Ole sä Sam." "Kuka se niistä on?" "No, se on se paksu. Se sopii sulle hyvin." Kun en tuntenut tarinaa, jäin helposti altavastaajaksi. Minun oli suostuttava toisten tahtoon, sillä minulla ei ollut tietoa, eikä täten valtaa asettua vastaan. Metsissä juokseminen läkähdyksiin saakka ei ollut kovinkaan mielekästä, ei eteenkään kun sain osakseni naurua ja halveksuntaa.

Inhosin Samin hahmoa pitkään, kun jouduin sen kautta leimatuksi lihavaksi. Myöhemmin hahmosta kuitenkin tuli yksi suurista suosikeistani. Samhan on loppujen lopuksi todellinen sankari! "En voi kantaa Sormusta, mutta voin kantaa teitä!"
 Kun LotR-huuma laantui, päättyi myös ala-asteaikainen kiusaamisenikin. Siirryin hengaamaan toisen enemmän tai vähemmän syrjityn tytön kanssa, ja elin hetken melko iloista elämää ilman tuomituksi tai syrjityksi tulemista, ennen yläasteen kiusaamishelvettiä. Ikävä kyllä inho sarjaa kohtaan jäi, ja jatkui todella pitkään. Kun viimein sitten aloin tosissani katsoa TSH:ta, aloin hiljalleen huomata sen elokuvallisen nerokkuuden ja kauneuden. Kuitenkin kesti vielä pitkään, ennen kuin annoin itselleni luvan pitää näistä elokuvista.

Yleisesti pidän TSH-elokuvissa kuvauksesta (paljon jylhiä maisemia, jouhevaa kameranajoa), visuaalisesta ilmeestä, musiikeista (ah, kaikki ne teemabiisit) sekä yleisesti tarinasta ja hahmoista. Ensimmäinen LotR eli Fellowship of the Ring on kuitenkin oma henkilökohtainen suosikkini. Paha sanoa tarkkaan miksi, mutta minusta se on yleisesti kaikista toimivin kokonaisuus. Lisäksi tarina on alussa vielä viaton sekä tietyllä tavalla hyväntuulinen, eikä elokuva ole kauttaaltaan synkkä. Se on erittäin toimiva johdanto TSH:n maailmaan, sen mystiikkaan ja synkkyyteen. Toki myös muutkin osat ovat hyviä, mutta ykkönen on jostain syystä jäänyt minulle kaikista mukavimmaksi elokuvakokemukseksi.
Yleisesti Taru Sormusten Herrasta -trilogia on siis loistava paketti, ennen kaikkea hienosti toteutettu klassikko. Kuitenkin muutamat pikkuseikat huvittavat minua tarinassa suunnattomasti. Ensinnäkin kaikki hahmot tuntuvat olevan sinisilmäisiä. Toisekseen Frodon jatkuva marttyyrisyys ja neito pulassa -kekkulointi on surkuhupaisaa katsottavaa. Sanalla sanoen, en liiemmin pidä hahmosta. Internetin puolella taas ehkä kaikista raivostuttavin, mutta kuitenkin inhimillisin hahmo Boromir, on saanut paljon suosiota, ja hahmosta tehdään jos jonkinlaista lämmintä pilkkaa.

Yleisesti trilogian hahmojen kirjo on niin laaja, että sieltä varmasti löytää suosikkinsa. Pidän Aragornin sankarimaisesta hahmosta, Gimlin ja Legolaksen kilpailusta, Arwenin kauneudesta, Samin rohkeudesta ja niin edelleen. Nyt hiljattaen olen kuitenkin innostunut Eowynista ja Faramirista, en siis hahmojen välisestä parituksesta, vaan heistä yksinään. Eowyn on minusta trilogian kiinnostavin naishahmo, sillä hän ei ole tyypillinen heikko tytteli, jonka täytyy vain näyttää kauniilta ja pysyä keittiössä, vaan hän on omaa paikkaansa etsivä neito, joka ei pelkää taistella rakkaittensa puolesta. Tässä ja monessa muussakin suhteessa, kuten esimerkiksi peloissa, koen olevani hyvin samankaltainen Eowynin kanssa. Kiinnostus Faramiriin kuitenkin lähti puhtaasti fyysiseltä puolelta juuri eilen illalla viimeistä TSH:tä katsoessani. "Herranjumala, sehän on hyvännäköinen!" Tunnen vetoa hieman melankolisiin hahmoihin, joten kun Faramir viimeisessä osassa koettaa saada isänsä kunnioituksen takaisin hengestään piittaamatta, olin myyty. Tämän herran ottaisin itselleni, jos joku pitäisi LotR-maailmasta valita.

Kuten sanoin: ristiriitaisia tunteita. Pidän Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta paljon elokuvana. Se on upeannäköinen, tarinallisesti kiehtova ja musiikillisesti todellista herkkua. Kuitenkin se herättää minussa katkeransuloisen nostalgian lisäksi myös ikäviä muistoja, joihin liittyy syrjäytymisen ja yksinäisyyden tunnetta, väärinkäsityksiä, morkkaamista ja yleistä inhoa. Luulen, etten koskaan pääse noista tunteista eroon, mutta ehkä sen kuuluukin olla niin. Myös negatiiviset muistot rakentavat ihmisen, ja tekevät hänestä sellaisen kuin hän on.

Ps. Viimeiseen elokuvaan liittyvä konsolikäännös pc:lle on raivostuttavan vaikea. Haluaisin myydä koko roikaleen halvalla, mutta kukaan ei tunnu haluavan sitä :D

18. elokuuta 2011

Universumin kovimmat mustat miehet

Mistäs moinen kenties provokatiivinen otsikko? Kahdesta syystä. Puhun "mustista", sillä elokuvamaailmassa (kuten ikävä kyllä monessa muussakin maailmassa) he eivät ole tasa-arvoisia "valkoisten" kanssa. Elokuvissa mustat näyttelevät lähes poikkeuksetta "sitä hauskaa tyyppiä", "kovista" tai muutoin stereotyyppistä hahmoa. Näin äkkiseltään ei tulekaan mieleen kuin harva elokuva, jossa mustat olisivat esittäneet vakavasti otettavaa hahmoa.
Entä miksi puhun "miehistä"? Siksi, koska universumin kovimpia mustia naisia ei juuri ole, paitsi Halle Berry, joka onkin sitten liki koko amerikkalaisen filmiteollisuuden ainut värillinen nainen. Paitsi, että siis moralisoin Hollywoodin pieniä ja ihmisiä syrjiviä piirejä, haluan esitellä omat suosikkini tummista miesnäyttelijöistä. Aloitetaan top 3:n numero kolmosesta.


Morgan Freemanissä on karismaa. Lyhyesti sanottuna. Hän on näytellyt uskottavia, monisyisiä ja kaikinpuolin kiinnostavia hahmoja jo kauan, ja on tehnyt sen hillityn tyylikkäällä tavallaan. Freeman on veteraani-näyttelijä, jonka nimi herättää ainakin oman kiinnostukseni lähes välittömästi, sillä tiedän näkeväni laatutyötä ainakin herran omasta puolesta. Ylipäätään elokuvat, joissa Freeman on esiintynyt, ovat olleet lähes poikkeuksetta loistavia. Seven, Million Dollar Baby, Dark Knight... Kaikista mieleenpainuvin Freemanin hahmo on kuitenkin ehkä elokuvallisesti se kaikkein epäarvostetuin eli Bruce - taivaanlahjan Jumala. Hahmo on imagoitunut Freemaniin niin voimakkaasti, että aina herran nähdessäni en voi kun huudahtaa: "kato, Jumala!" Ja jos uskoisin Jumalaan, olen varma, että hän näyttäisi Morgan Freemanilta.


Ufojen piilottelusta vastaavan salaisen järjestön agentti. Kovanaamainen poliisi. Karu mies koiransa kanssa. Lämminsydäminen isä. Kaikkia näitä hahmoja koristaa Will Smithin charmi ja välitön huumori. En tiedä henkilöä, joka ei pitäisi tästä nuoresta herrasta. Itse ainakin pidin hänestä alusta alkaen, kun näin hänet ensimmäisen kerran MIB ykkösessä. Huonoa työtä Smith ei ole tehnyt senkään jälkeen, ei ainakaan omasta mielestäni. Elokuvat itsessään eivät ehkä ole olleet mitään laatutavaraa (kuten kriitikoiden maan tasalle talloma Hancock), mutta siitä emme voi syyttää Will Smithiä vaan ohjaajaa/käsikirjoittajaa. Minusta Will Smith on hauskannäköinen kaveri, jonka karisma puree ja huumori kukkii. Toisin kuin Eddie Murphy.

Samuel L. Jackson: universumin kovin musta mies. Miettikää nyt vaikka Mace Windua. Kovempaa jediä ei vain yksinkertaisesti ole! Mietitäänpä Jules Winnfieldiä Pulp Fictionissa. Tai kaikkia niitä auktoriteettisiä poliiseja ja maailmanpelastajia joita hän on esittänyt. Ei ole epäilystäkään etteikö tämä herra olisi lahjakas ja taitava näyttelijä, joka hoitaa työnsä tyylikkäällä olemuksellaan, äänellään ja näyttelijätaidoillaan. Kill Bill, SWAT, Ihmeperhe, Iron Man, Inglorious Bastards, xXx, Jackie Brown... Hyviä elokuva ei tämän herran listalta puutu, ja itse olen vakaasti sitä mieltä, että Samuel L. Jacksonilla on ehdottomasti ollut osansa tässä, tai ainakin elokuvissa, joissa hän on esittänyt vähän isompaa roolia. Lyhyesti: kuka ei voisi vastustaa Samuel L. Jacksonin vahvaa ja jykevää olemusta, ja tämän rauhoittavaa, mutta samalla uhkaavaa ääntä. Jos hän siis niin haluaa. "Close your eyes, cut the crap and sleep!"


15. elokuuta 2011

"I'm fiercely proud to be Scottish."

Movie Monday haastoi kirjoittamaan lempi näyttelijästään. Vanhanajan karisman omaavat Ian McKellen, Samuel L. Jackson ja Liam Neeson ovat lemppareitani vanhemmasta näyttelijäpuolesta, kaunein ääni on ehdottomasti Alan Rickmanilla. Naisista Natalie Portman on ehdoton suosikkini, ja hottismiesten puolelta täytyy myöntää että Brad Pitt vie ja lujaa. Yksi kuitenkin nousee ehdottomasti ylitse muiden.

Skotti-hurmuri Ewan McGregor on ollut minulle jo kauan sellainen näyttelijä, jonka työstä olen lähes poikkeuksetta pitänyt. Hän on tehnyt hyvin paljon erilaisia rooleja, aina jedi-soturista päättäväiseen romantikkoon ja siitä kieroon pappiin. Roolit ovat olleet paikoin erittäin vaativiakin, mutta hän on selviytynyt niistä todella hyvin, jopa kriitikoiden mielestä. (Mitä nyt lukuunottamatta muutamia valopäitä, jotka sanovat Ewanin olevan luotu vain tietyntyyppisiin rooleihin. Eivätkös kaikki näyttelijät loppujenlopuksi ole?) Kaunis sekä sointuva ääni, sopusuhtainen ulkonäkö ja tasaisen hyvä näyttelijäntyö ovat McGregorin etuja. Tähän väliin onkin pakko hehkuttaa, että Ewan on mielestäni yksi parhaimman näköisiä mieshenkilöitä ikinä. Henkilö, joka kykenee olemaan samaan aikaan söpö, mutta miehekäs, on minusta kaikkein paras ulkonäöllinen puoli vastakkaisessa sukupuolessa. Nami.

Kaksi arvausta kumpaa maistaisin ensin: suklaalevyä vai sietämättömän suloista Ewania?
 Myös McGregorin esittämät hahmot ovat jotenkin jääneet minulle päähän, nimenomaan Ewanin itsensä, ei välttämättä itse hahmon takia (vaikka nekin ovat toki mielenkiintoisia). Esimerkiksi Big Fishin Edward Bloom voisi olla rasittava hahmo koppavuudessaan ja jääräpäisyydessään, mutta Ewanin näyttelemänä hän on aivan tavattoman suloinen ja humoristinen tapaus.

Ensi kosketukseni Ewan McGregoriin tuli luonnollisesti Star Warssien kautta. Tässä kohden näyttelijä itse varmaan kiroaisi minut syvimpään helvettiin, sillä kaikkein vähiten hän haluaisi olla muistettu "sen nuoremman Obi-wanin roolista" (mikä oli yksi syy, miksi herra sairastuikin masennukseen ja alkoholismiin). Mutta olkoon, myönnän tämän suuren syntini, ja jopa sen, että uusia McGregor-leffoja katsoessani tulee aina heitettyä "hei, kato, se on Obi-wan vapaalla jedihommista" -tyylistä vitsiä. Anteeksi siis, herra McGregor, olen pahoillani, voinko vielä saada nimikirjoituksenne?

My heart just broke. Nope.


Tosiaan, homma pyörähti käyntiin SW: episode ykkösellä sekä puhtaalla fyysisellä ihailulla: "Opivan on niin sötö!" Ajan kuluessa siirrytiin sitten episode kakkoseen, jossa puolestaan Hayden Christensen sai fyysistä ihailua osakseen, kun taas Ewania seurasin jo vähän harjaantuneella silmällä. Vuotta eteenpäin tielle osui loistava yksi lempparidraamoistani eli Big Fish ja siitä vuosi, niin trilleri The Island. Kertaakaan Ewan ei työllään pettänyt, vaan hoiti roolinsa kunnialla. Kaunis englannin ääntäminen, yleisesti hyvä ulkonäkö ja kiinnostavat roolihahmot vetivät minut lähes poikkeuksetta mukaansa. Skottimurteeseen pääsin tutustumaan Ewanin ensimmäisen isomman työn eli Trainspottingin kautta, ja pian myös Ewanin lauluääni tuli minulle tutuksi Moulin Rougessa. Ja voi jumalauta, se oli kaunista kuunneltavaa.

Miksi juuri Ewan McGregor? Paha sanoa. Voisin helposti pistää sen ulkonäön piikkiin, mutta asia ei todellakaan ole niin yksinkertainen. Yksinkertaisesti hänessä vain on se jokin, joka saa minut aina ilahtumaan, elämään ja olemaan mukana McGregorin esittämissä hahmoissa, sekä toivomaan hänelle myös ihmisenä pelkkää hyvää. En ole mikään kummoinen fanityttöilijä, enkä tiedä Ewanista oikeastaan juuri tuon taivaallista, mutta pakko myöntää, että haluaisin tietää ja oppia tuntemaan häntä paremmin, vaikka sitten pelkkiä artikkeleita lukemalla tai elokuvia katsomalla. Pitäisi kai ostaa enemmän hänen elokuviaankin, tällä hetkellä omistan vain jonkun neljä tai viisi.

Nyt viime aikoina Ewanille olen tehnyt tribuuttia muun maussa katsomalla Big Fishin ja ostamalla I Love you, Philipp Morrisin. Että kyllä nyt on sydän läpättänyt ihastuksesta.

Ewan-triviaa:
- 175cm pitkä
- kehno näkö, lyhytnäköinen
- harrastaa moottoripyöräilyä, tehnyt menopelillä jopa maailmanympärysmatkan
- toimii Unicefissa lähettiläänä
- voittanut yli tusinan erinäisiä palkintoja mm. Emmyn ja Golden Glopen
- on mm. Jude Lawn ja Colin Farrelin hyvä ystävä
- meinattiin valita Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kiroukseen William Turneriksi, Casino Royaleen James Bondiksi ja The Beachiin Leonardo DiCaprion paikalle

Ewan-leffat, jotka on vielä nähtävä:
- Beatrix Potter
- Deception
- Emma
- Enkelit ja Demonit
- Epätavallista elämää
- Ghost Writer
- Isku Mogadishuun
- Nuori Adam
- Ollaan ihmisiksi 
- Perfect Sense
- Scenes of a Sexual Nature
- Shallow Grave
- Stay
- Vähät rakkaudesta
- Yövartija

9. elokuuta 2011

Oikeasti karmiva elokuva


Puhun nyt viikonloppuna tulleesta Pan's Labyrinthistä (esp. el Laberinto del Fauno). Helsingin Sanomat antoi sille viisi tähteä, enkä ihmettele miksi. Se on teemallisesti (eskapismi/todellisuus, epätoivo, sota), visuaalisesti (oscari mm. maskeerauksesta) ja näyttelijällisesti liki täydellinen elokuva, puhumattakaan musiikeista. Muchos gracias, ja silleen.

Sikäli jännä juttu, että tykästyin jo ensinäkemältä tähän leffaan (mikä oli noin reilu vuosi sitten, kun sain DVD:n lainaksi tädiltäni). En välitä kauhuelokuvista, sillä ne ovat minusta epäuskottavia ja täten surkuhupaisia. En kummemmin pidä fantasiaelokuvistakaan, ehkä vähän saman jutun takia. Kuitenkin Pan's Labyrinth on omalla surrealistisella tavallaan uskottava ja täten karmiva. Todellisuus ja fantasiamaailma kietoutuvat hienosti yhteen, limittyvät ja sekoittuvat toisiinsa. Kierolla tavalla julma fantasiamaailma kuitenkin näyttäytyy todellisuutta parempana. Se on paikka, jonne haluaa paeta, kun muutakaan ei ole.

Tarinan keskiössä on eskapistinen pikkutyttö Ofelia, joka törmää harhailuretkillään salaperäiseen fauniin, joka kertoo tytön olevan salaisen fantasiamaailman kauan kadoksissa ollut prinsessa. Ennen paluutaan, tytön on kuitenkin todistettava olevansa kuolematon läpäisemällä kolme enemmän tai vähemmän vastenmielistä tehtävää. Miljöönä on espanjan sisällissodan jälkeinen epätoivo ja kurjuus, jonka ruumiillistumana toimii Ofelian julma ja väkivaltainen isäpuoli, kapteeni Vidal. Kapteeni onkin mielestäni yksi elokuvahistorian raivostuttavimmista ja vastenmielisimmistä elokuvapahiksista. Ei kyllä käy yhtään sääliksi koko kaveria.

Herra kapteenilla tuntuu olevan suuria väkivaltapatoutumia, jotka on hyvä purkaa viattomiin.

I can see you! :)
Pan's Labyrinth on monella tavalla säväyttävä elokuva. Useat väkivaltakohtaukset, joita ei luonnollisesti sensuroida (espanjalainen elokuva kun on), ovat sanalla sanoen karmeaa katsottavaa, ja Ofelian vastoinkäymisten seuraaminen ei sekään juuri mieltä piristä. Tämän kuitenkin korvaa onneksi elokuvan päätös, joka on samaan aikaan surullinen ja katkera, mutta myös tietynlainen onnellinen katharsis. Avoimet loput ovatkin lopetuksista parhaimpia.

Heikkohermoisille voi tulla tosin hankalaa pitää elokuvan aikana lounas sisällään. Genreltään Pan's Labyrinth on fantasiakauhua, erittäin onnistunut sellainen, sillä se nostaa niskakarvat pystyyn jopa minulla, mikä on mielestäni aikamoinen saavutus, sillä olen loppujen lopuksi melko kyyninen (lue: elitistinen) katsoja. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ofelia pakenee oksettavan rumaa ihmissyöjäotusta on yksi karmeimpia kohtauksia, joita olen eläessäni nähnyt. Jos olisin nähnyt kohtauksen yhtään nuorempana, olisin saanut traumat. Ihan totta. Ensimmäisen kerran kohtauksen nähtyäni olin lievästi sanoen paska jäykkänä. Nytkin teki tiukkaa etten yökkäillyt elokuvan aikana, sillä se oli sanalla sanoen niin kuvottavaa katsottavaa. Hyvällä tavalla kuitenkin.

Pan's Labyrinth on haasteellinen, mutta mielenkiintoinen. Se on oksettava, ruma, inhorealistinen ja karmiva, mutta samalla kiehtova ja kaunis. Se on upea kokonaisuus, jota voin suositella kaikille elokuvien ystäville. Tosin en herkkävatsaisille.

Sitten muihin aiheisiin.
Käytiin parisen viikkoa sitten äidin ja veljen kanssa Tukholmassa. Ostin vanhasta kaupungista pari animu-DVD:tä (Ghost in the Shell, Jin-Roh). Lisäksi hommasin Han Solo -wobbleheadin, älkää kysykö miksi. Se oli vain niin hemmetin suloinen (ks. kuva vasemmalla). Rahaa meni kaikenkaikkiaan sellainen parisenkymmentä kruunua (n. 20e). Kauppa, josta kävin krääsäni ostamassa oli törkeän monipuolinen ja elokuva/sarjakuvanörtille varsinaista silmänkarkkia. Putiikki vastaisi Suomen Fantasiapelejä, mutta oli huomattavasti tätä laajempi ja visuaalisesti mukavampi ostospaikka.

Omien videoeditointiprojektien puolella on myös säpinää. Sain väsättyä Fight Clubille tribuuttivideon ja työstän parhaillani Disney- ja muille piirretyille elokuville vastaavaa. Nämä on molemmat löydettävissä Youtube accountiltani, nimimerkkinihän on siis sama kuin täälläkin eli Valkoinenhai. Tuon Disney-tribuutin laitan varmaan myös tänne jahka saan sen valmiiksi.

Lisäksi suunnitelmissa on tehdä taas yksi animevideo, aiheena tällä kertaa suru ja itku. Mikä kuitenkin tuo erilaisuutta tähän projektiin on uusi editointiohjelmani: Sony Vegas Pro 10. Jeps, olen salamyhkäisesti ja hiljaa hommannut sellaisenkin, ja ah, se on loistava ohjelma. On se HD vain niin seksikästä.