Elokuvamusiikista ja lempparisäveltäjistä

En pidä itseäni mitenkään erityisen musikaalisena ihmisenä. Levyjä olen ostanut elämässäni ehkä kahdesti, ja koneeltani löytyy ylipäänsä musiikkia hädintuskin sitä tuhatta kappaletta enempää. En juurikaan harrasta festareita, live-bändejä, karaokea tai muita musiikkitempauksia. En soita mitään instrumenttia, ja laulaminenkin jää lähinnä sinne suihkun puolelle. Vaikka rytmitajua, lauluääntä ja musiikin visuaalista hahmotuskykyä minulta löytyykin, olen ehdottomasti sisaruksiini verrattuna se kaikista vähiten musikaalisin.

Mutta se ei tarkoita, ettenkö nauttisi musiikista.

En tiedä kuinka kauan sydäntäni on ollut lähellä erityisesti elokuvien (ja pelien) soundtrackit ja orkesterimusiikki. Kai juuret menevät niinkin kauas, kun olin vielä vaahtosammuttimen kokoinen, ja hoilotin mukana Disney-piirrettyjen parissa, aivan niinkuin sadat muutkin ikäiseni. Tykkäsin laulamisesta. Opin esimerkiksi juuri Disney-leffojen laulujen lyriikat nopeasti, ja muistin ne todella pitkään, itseasiassa vielä tänäkin päivänä. Muistan joskus innostuneeni Tuhkimon soundtrackista niin paljon, että vaadin vanhempiani etsimään kaapista juhlamekkoni, jotta voisin pukea sen ylleni ja pyörähdellä parketilla kuin Tuhkimo. Muistan eläneeni mukana Leijonakuninkaan biisien tahdissa, hyppinyt ilmaan ja laulanut mukana Babe-possussa, taistellut lelu-valosapeleilla Duel of the Fatesin soidessa taustalla, ja tuntenut oloni harvinaisen cooliksi kävellessäni kadulla ja kuunnellessani Matrixin soundtrackia. Mikään ei motivoi paremmin liikkeelle kuin räjähtävä toimintamusiikki, puhumattakaan siitä, jos laittaa soittoääneksi pomonsa tai äitinsä kohdalle jotakin erityisen kohtalokasta. Mennessäni töihin minulla on napit korvilla. Kävellessäni kauppaan minulla on napit korvilla. Tullessani kotiin ja piirtäessäni kuuntelen musiikkia, kokoan soittolistoja ja haen inspiraatiota juurikin elokuvamusiikista.

Olen siis lievästi sanottuna musiikkiin vahvasti eläytyvä henkilö, ja eteenkin juuri elokuvien tyypillinen orkesteri-musiikki on iskenyt, ja tulee aina iskemään minuun kaikista koviten. Kuka sitten tietää, onko kyseessä useiden instrumenttien välisestä harmoniasta ja kokonaisuudesta, yleisestä voimasta ja adrenaliinista joka kuohuu soundtrackeista, vai niihin liittyvistä elokuvakokemuksista.

Oli niin tai näin, soundtrackeja kuunnellessa minulle tulee lähes poikkeuksetta eeppinen olo, niin ikään kuin irtoaisi todellisuudesta ja astuisi oman elämänsä fiktioon. Laittaessani silmät kiinni, näen musiikin tahtiin liikkuvia dynaamisia hahmoja, valoja, värejä ja liikettä, vauhtia, meininkiä ja draamaa. Kävellessäni kadulla se pieni valonpilkahdus pilvien tai kerrostalojen takaa tuntuu merkitykselliseltä, askel toisensa jälkeen tarkoituksenmukaiselta ja oikealta. Koko elämä tuntuu erilaiselta, ja nimenomaan mielekkäältä.

Lyyrisyydestä viis, tähän väliin onkin hyvä rakentaa aasinsilta asiallisempaan tekstiin, ja kysymykseen, että kukas nyt on sitten lempparisäveltäjäni. Tähän on hankala vastata yhdellä henkilöllä, sillä se vastaisi samaa kuin pitsan ja pastan vertaamista toisiinsa: molemmat ovat yhtä herkullisia sopivana hetkenä ja sopivassa fiiliksessä. Sama koskee myös elokuvasäveltäjiä: niillä on kaikilla omat hetkensä ja paikkansa.

John Williams
En muista kenen kanssa juttelin elokuvasäveltäjistä, mutta kun kävi ilmi ettei tämä kyseinen henkilö tunnistanut John Williamssin biisejä, olin melko lailla tyrmistynyt. Rupesin suu vaahdossa huutamaan hänelle herran tunnetuimpia kipaleita: "Sanooko Star Warssit mitään? Imperial March, Duel of the Fates? Indiana Jonesin tunnari! Haloooo, kai sä olet ekat kolme Potteria nähny?" Tyyppi tuijottaa minua suu pyöreänä: "Ai se on tehny musat noihin vai?" Jokin pieni sisälläni kirkuu hiljaa.

John Williamssin sävellystyyli on puhdasta ja klassista, sopivaa niin fantasiaan kuin herkkään draamaan modernissakin maailmassa. Tyypillistä John Williamssia ovat useat korkeaääniset torvet, reippaat yläsoinnut, sekä herkät viulut. Sopii niin toimintaan kuin herkistelyynkin, voimakkaista tunteista aina seesteiseen maisemakuvaukseen, jossa on kuitenkin ripaus "sitä jotakin". Williamssin musiikissa on tiettyä kuolemattomuutta, hentoja yksityiskohtia, joilla on kuitenkin niin paljon merkitystä.

Clint Mansell
Iloisesta ja veikeästä Williamssista on ilahduttavaa palata melankoliseen ja alavireiseen Clint Mansellin musiikkiin. Herran tuotantoon kuuluu muun muassa. Requiem for a Dreamin, The Fountainin, Moonin, Black Swanin sekä Mass Effect 3:n soundtackit. Jos jossakin musiikissa on uhkaavan kohtalon tuntua, se on juurikin Mansellin musiikissa. Uhkaava kohtalo ei tosin Mansellin tapauksessa ole suinkaan fyysinen vaara, ei esimerkiksi sota, pistoolilla osoittava ryöstäjä tai kostonhimoinen maailmojen tuhoaja. Uhkaava kohtalo olet sinä itse, ja se, mitä piilee oman pääsi sisällä voi ihan yhtä lailla sekä pelastaa että tuhota sinut. Vilkaisehan noita ylläolevia elokuvia, jotka mainitsin. Jep, oma mielihän siinä on päähenkilön suurin vihollinen.

Juurikin siksi Mansellin musiikki on lähellä sydäntäni, sillä siinä missä monet muut säveltäjät nojaavat valkokankaan fyysisiin tapahtumiin, uhkiin ja rytmiin, Mansell osaa pureutua pintaa syvemmälle ja tuoda esiin sen mitä rakastamme, pelkäämme ja vihaamme eniten. Sen päänsisäisen, yksinäisen mutta kokonaisvaltaisen maailman, josta meillä itsellämme ei ole koskaan täydellistä otetta.

Hans Zimmer
Ei siinä, että valkokankaan fyysisiin tapahtumiin reagoiminen olisi paha asia. Vauhdin hurma, fyysinen voima, räjähtävät rakennukset ja kuperkeikkaa heittävät autot eivät olisi puoliksikaan yhtä messeviä ellei niissä olisi eeppistä musiikkia taustalla. Juuri Hans Zimmerin musiikkia voisi kutsua tälläiseksi toiminnan ja voiman musiikiksi, joka samaan aikaan voimaannuttaa ja pistää lihakset liikkeelle, mutta voi toistaalta myös jähmettää ja nostattaa niskakarvat pystyyn.

Zimmerin tyyli on eteenkin viimevuosina tullut hyvin tunnetuksi: aluksi tiivistunnelmaista jousimusiikkia, hidasta nousemista korkeampiin säveliin ja voimakkaampiin instrumentteihin, joista viimeisenä voimakkaat torvet ovat Zimmerin tunnusmerkki. Niin rajua kuin hulvatontakin meininkiä on nähty Zimmerin kipaleiden tahdissa aina piraateista supersankareihin ja sieltä historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin.

Monet ovat tästä monipuolisesta tarjonnasta huolimatta sanoneet, että Zimmerin musiikki on aina samanlaista, ja torvien jatkuvat toitotukset alkavat pitemmän päälle puuduttamaan. Itse totean tämän vain olevan kiinni Zimmerin omasta tyylistä tehdä musiikkia. Siinä missä monet tunnetut säveltäjät tunnistaa jostakin tietystä elementistä, sointujen samankaltaisuudessa tai dominoivista soittimista, myös Zimmerillä on oma tyylinsä. Siitä ei ole pakko tykätä, mutta kuten sanoin, tilanne on omalla kohdallani vähän sama kuin vertaisi pitsaa ja pastaa. Joskus Zimmer maistuu erittäin hyvältä, joskus taas hieman vähemmän. Siinä kaikki.

Shiro Sagisu
Siinä missä tykkään todella paljon Joe Hishaisin, eli Ghibli-elokuvien musiikeista tunnetun japski-herran sävellyksistä, itseäni on koskettanut enemmän Shiron Sagisun musiikki. Tästä syytän kokonaan ja täysin puhtaasti yläasteella elämääni suuresti vaikuttanutta animea, Neon Genesis Evangelionia. En edes teeskentele tuntevani tai tietäväni mistään muusta Sagisun tuotannosta, sillä en ole siihen kummemmin tutustunut lukuunottamatta Berserk-remaken soundtrakia sekä Cassehern-elokuvaa. Minulle vain yksinkertaisesti riittää Evangelionin originaalin TV-sarjan OST, puhumattakaan re-make -elokuvien annista.

Tämän pitemmittä puheitta, menen tästä kokoamaan viikonlopun Hunger games -pen & paper -roolipelin soittolistaa sekä tulevan kesän Dark Heresy -ropen taustamusiikkeja... Luultavimminkin juuri näiltä kyseisiltä säveltäjiltä.

Ps. Pahoittelen blogini inaktiivisuutta. Olen ollut järkyttävän kiireinen, ja roolipelaaminen, siinä missä työharjoitteluni ja erinäiset lukuiset taiteelliset harrastukset ovat vieneet elämäni. Leffojen oheella tietenkin.

Ps2. Ostin itselleni Gravityn ja Batman Beginssin. Viikonloppuna saan sisareltani lisää leffoja, joita hän ei enää huoli itselleen, esimerkiksi Mulholland Driven. Jes.

Ihmiskunta tarvitsee tartunnan

Koetetaanpa mennä nyt ajan hermolla ja arvostella juuri elokuvateattereissa pyörivä Contagion (suom. Tartunta). Kävin kyseisen elokuvan tsekkaamassa eilen illalla kaverini Soochin kanssa. Me molemmat odotimme elokuvalta melko paljon, sillä jo pelkästään elokuvan traileri sekä hyvät näyttelijävalinnat olivat saaneet kiinnostuksemme heräämään. Hyväksi onneksi elokuva täytti odotukset.

Pari vuotta takaperin maailmalla pyörinyt sikainfluenssa, ja sitä edeltänyt lintuinfluenssa, herättivät ihmisissä kysymyksiä, pelkoa sekä yleistä uskonkoettelua. Kun Suomessakin narkolepsiaa aiheuttanut sikainfluenssarokote aiheutti kohua mediassa, monella heräsi kysymys siitä, voiko lääkefirmoihin luottaa. Voiko ylipäätään kehenkään luottaa? Tartunta käsittelee hyvin muun muassa näitä aiheita, molemmat näkökannat huomioonottaen. Mihinkään terapiateokseen ei silti olla tällä elokuvalla menossa. Oikeastaan kyseessä on vain elokuva, joka vain sattui tulemaan levitykseen sopivaan aikaan: ei ennen em. pandemioita eikä niiden aikana, vaan hieman niiden jälkeen. Tämä onkin omiaan kysymyksiä herättämään: milloin tästä tulee totta?

Elokuva maalaa upean ja ennen kaikkea uskottavan ihmiskunnan uhkakuvan: pandemian, joka leviää nopeasti kosketustartuntana, ja tappaa 25% varmuudella. Massahysteria, kaupunkien evakuointi ja autioituminen sekä yleinen ihmissuhdedraama on yleensä tyypillinen näkökulma tälläisiin elokuviin, mutta Tartunta ottaa huomioon myös skenaarion tieteellisen puolen. Parituntisen aikana nähdään hyvin paljon itse taudin tutkimiseen liittyvää materiaalia, tutkijoiden mielenliikkeitä, lääkefirmojen ja tutkimuslaitosten välistä yhteydenpitoa, matkustamista taudin alkulähteelle ja niin edelleen. Onneksi näin, sillä hysteerisiä katastrofielokuvia on jo nähty tarpeeksi.

Elokuva etenee sopivan verkkaalla, mutta toimivalla tahdilla, aivan kuten itse epidemiakin. Toisaalta myöskään juonellisiin huippukohtiin ei törmätä, mikä ei toisaalta haittaa, sillä muutoin elokuva on rakennettu tasaisen hyvin ja hallitusti, ettei sellaisia kaivata. Elokuvan lopetus paikkaa kuitenkin mahdollisen juonellisen koukun nerokkuudellaan: se toimii samalla looppina, ratkaisuna, tarinan päätöksenä että sen jatkumona. Teknisesti elokuva on tasaisen tyylikäs, autioituneet kaupungit ja valtaisat joukkohaudat ovat karun ja hienon näköisiä. Isot pisteet lähtee myös musiikeille, jotka toimivat erinomaisesti elokuvan tunnelman luomisessa. Musiikin säveltäneellä Cliff Martinezilla oli näppinsä pelinsä myös Driven soundtrackissa, mikä oli paitsi elokuvana, niin ehdottomasti myös musiikillisesti hieno kokonaisuus. Uskoisin, että herran musiikkia aletaan käyttämään vastaisuudessa enemmänkin.

 

Virkamiesten, tutkijoiden sekä tavallisten kansalaisten näkökulmat ovat edustettuina hyvin ja tasapuolisesti, ja elokuvaa voisikin kutsua kerronnaltaan laskelmoiduksi ja rationaaliseksi. Se kuitenkin toimii erittäin hyvin. Itse ainakin pelkäsin esimerkiksi tarinan siviilipuolesta kertovan perheen kohtalon menevän vetistelyn ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta onneksi se pidettiin hillittynä ja tasaisena. Kerrankin esimerkiksi nuori teinityttö ei ole jatkuvasti hankaloittamassa asioita ja kiljumassa, vaan kerrankin toimimassa kuten käsketään. Eikä se isäkään mikään tyypillinen toimintaelokuvien kovanaama ole, onneksi.

Muun muassa Jude Law, Kate Winslet, Marion Cotillard sekä Laurence Wishburn toimivat elokuvan kassamagneetteina, mutta ehdottomasti ansaitsevat huomionsa, sillä jokainen tekee omaa, tasaisen hyvää näyttelijäntyötä. Jokaisella hahmolla on Tartunnassa oma tarinansa, omat luonteensa ja pulmansa, niitä kuitenkaan turhaan korostamalla tai niillä mässäilemällä. Esimerkiksi Marion Cotillardin hahmo kidnapataan, Ally Hextallin esittämä tutkija ottaa riskejä päästäkseen lähemmäksi epidemian parannuskeinoa ja Wishburnin virkamieshahmo joutuu vastakkain Jude Lawin esittämän kriittisen bloggaajan ja median kanssa. Positiivinen huomio oli tarinan vahvoissa naishahmoissa: kaikki ovat aikaansaavia, pelottomia ja rationaalisia. Ehkä heissä on vähän perfektionistin ja työnarkomaanin vikaa, mutta se on hyvää vaihtelua tyypilliselle katastrofielokuvan naiskuvalle.

Kate Winslet on mainio. Taas.

Yleisesti Tartunta on realistisesti sekä laskelmoidun rauhallisesti kuvattu kertomus siitä, kuinka ihmiskunta käy taistoon aikaa vastaan. Tässä, kuten monessa muussakin (scifi)katastrofielokuvassa, sivutaan kuitenkin myös sitä totuutta, että ihminen on ihmiselle enemmän vaarallinen kuin se itse ulkopuolinen uhka. Hysteria, paniikki, ryöstely, väkivalta ja niskoittelu ovat ihmisen pahimmat viholliset. Mitäkö siis opimme? Tee, kuten käsketään, ole babylonian lammas, äläkä niskoittele. Näin nostat omia selviytymismahdollisuuksiasi.

Miksi toisaalta selviytyä? Olemme perheemme kanssa ajatelleet moneen kertaan, lähinnä kuitenkin kepeästi ja huumoripohjalta, että ihmiskunnalle tekisi erittäin hyvää kohdata jokin massiivinen katastrofi: tappava pandemia, suuri sota, asteroidin iskeytyminen maahan tai jotain muuta vastaavaa. Oppisimme kunnioittamaan tätä hetkeä, toisia ihmisiä ja muita eliöitä, mahdollisesti yhdistämään voimamme yhteistä vihollista vastaan sekä oppia olemaan epäitsekkäitä ja maallisesta omaisuudesta vähemmän riippuvaisia. Kaiken kukkuraksi ihmispopulaatio pienenisi*, ja luontokin voisi paremmin.

En halua kuolla, enkä halua läheisteni kuolevan. En halua ihmiskunnan sammuvan. Haluan sen kuitenkin elävän huomattavasti epäitsekkäämmin, ja ikävä kyllä, vain kunnollinen maailmanlaajuinen katastrofi voisi sen meille opettaa. Onko tälläinen misantrooppinen ajattelu oikein? Hiljattaen päivällispöydässä meillä heräsikin ajatus, että olemmeko sittenkin liian jyrkkiä ihmiskuntaa kohtaan.

*Ps. Näin sivuhuomautuksena: olin tällä viikolla erittäin hämmentynyt kuullessani, että 7 miljardia ihmistä on nyt pallollamme. Se on minusta aivan liikaa.

Harry Potter: ilmiö joka elää

Tämä postaus tulee olemaan pitkä ja kiinnostava kuin pofessori Binnsin luennot, sillä nyt aion kertoa kaiken suhteestani Potteriin. Tänään tosiaan saatiin päätökseen yli kymmenvuotinen Potter-ilmiö, joka on varmasti ollut monelle fanille katkeransuloinen paikka. Vaikka en enää tunne olevani sananmukainen Potter-fani, myönnän, että tälläinen pitkä taival, joka on 90-luvun lasten ja nuorten varmasti yksi tärkeimmistä kulttuurisista virstanpylväistä, pistää liikuttamaan. Ajattelinkin tehdä videotribuutin Potterille, mutta koska törmäsin teknisiin haasteisiin (en omista yhtäkään leffaa), päätin kirjoittaa tämän erittäin tyhjentävän postauksen.

Jospa siis aloittaisimme ihan alusta, eli kymmenvuotissyntymäpäivästäni, jolloin sain tädiltäni ensimmäisen Potter-kirjan. Tuolloin en todellakaan osannut arvostaa kirjalahjoja, ajattelin vain, että jahas, taas yksi kirja jota en tule koskaan lukemaan. Onneksi olin väärässä. Kun äitimme alkoi nimittäin lukemaan meille kyseistä tarinaa iltasaduksi, tajusin, että tämähän on aivan loistava pokkari. Eikä mennyt aikaakaan, kun kaikki jo puhuivat kyseisestä kirjasta. Sitten alkoivatkin leffat pukkaamaan teattereihin.

Menin tätini ja serkkuni kanssa katsomaan ensimmäisen Potterin eli Viisasten kiven. Olin tuolloin tasan nuoren Harryn ikäinen, yksitoistavuotias. Täytyy myöntää, että olin täysin lumoutunut elokuvaan. Se vastasi visiotani kirjasta niin täydellisesti, etten voinut muuta kuin ihailla elokuvan mieletöntä visuaalista ilmettä ja John Williamssin musiikkia, joka on aina ollut sanalla sanoen täydellistä elokuvamusiikkia, ainakin minun mielestäni. Ylipäätään Potterin kappaleet ovat tunnettuja ja rakastettuja kaikkialla, eteenkin leffan teemabiisi Hedwig's theme. Kiitokset siitä Williamssille. Alun lajittelukohtauksesta aina huispauskisaan ja siitä päähahmokolmikon seikkailuihin kielletyssä käytävässä oli tälläisen pikku palleron mielestä henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Ensimmäinen Potter-leffa seuraa kunnioittavan tarkasti originaalia teosta. Siinä on puolensa, hyvässä ja pahassa. Itseeni se kuitenkin vetosi. Näyttelijäntyö on ensiluokkaista brittilaatua (kuten kaikissa leffoissa), mitä nyt Danielin ja Emman jäyhyys näkyi. Tässä sen tosin vielä pystyi antamaan anteeksi, lapset kun olivat vielä niin pieniä, eikä heiltä juuri löytynyt aikaisempaa näyttelijänkokemusta.

Yleisesti Viisasten kivi oli ja on yhä edelleen yksi parhaimpia Potter-leffoja. Syyt ovat pitkälti juuri kirjan tarinan tiukassa seuraamisessa repliikkejä myöten, tyylikkäässä visuaalisessa ilmeessä sekä tähtinäyttelijöissä. Vielä tuolloin en osannut arvostaa Alan Rickmania, mutta nyt... En voi ajatella ketään muuta Kalkaroksen roolissa. Ja sitäpaitsi hänen äänensä on vaan niin pirun seksikäs.

Noin muuten hahmoista puheenollen, muistan pitäneeni Hermionesta ja Nevillestä alusta alkaen. Hermionesta (huom. kirjaversio) pitkälti siksi, koska hän on sarjan ainut lähestyttävä tyttöhahmo, mutta myös luonteeltaan hyvin paljon samanlainen perfektionisti kuin itsekin. Neville taas vetosi minuun herkyytensä ansiosta, ja eteenkin sarjan loppupuolella hän nousi ehdottomaksi lemppari velho-teinikseni (sillä taas herkän ulkokuoren ja sisäisen rohkeuden vastakkainasettelu iski minuun). Vaikka Fred ja George ovatkin melko kliseinen hahmopari, se toimi alusta lähtien, ja heidän vitsinsä naurattivat minua aina pitkin kirjoja ja elokuvia. Opettajista pidin eniten McGarmiwasta. Vasta myöhemmin tykästyin Lupinin hahmoon, mutta ennen kaikkea Kalkarokseen, joka on hahmokehitykseltään ja menneisyydeltään kaikista nerokkain Potterin hahmo. Kuka tietää jos vielä joskus kirjoitan hänestä ihan yksittäisen postauksen.

Takaisin asiaan. Potter-ilmiö levisi ja kaupallistui elokuvan myötä. Muistan kuinka mässäilimme veljeni kanssa hirveän makuisia Bertie Bottin karkkeja, liimailevani tarroja tarrakirjaan ja ennen kaikkea, pelaavani Potter-pelejä. Pc-pelit Potterin maailmasta olivatkin erittäin viihdyttävää ajanvietettä, ja pidän niitä edelleen yhtenä nostalgisimpina ja hauskimpina tietokonepeleinä, joita olen koskaan pelannut. Eivät ne lautapelitkään tosin huonoja olleet.

Toisen Potter-elokuvan merkeissä mentiinkin sitten koko luokan voimin. Istuin jälleen serkkuni vieressä, ja muistan kuinka kavahdimme sitä, että istuimme aivan kajareiden vieressä. Mitäs siinä, mäiskintää ja kovaa melskettä löytyi, mutta nautimme siitä. Salaisuuksien kammio olikin erittäin toimiva jatko ensimmäiselle leffalle, taas kirjan juonta seuraava ja kokonaisuutena kivasti toteutettu. Williamssille taas pisteet musiikista.

Kaikkien kavereitteni kauhuksi tykästyin paljon Dobbyn hahmoon, josta nyttemmin ihmiset ovat alkaneet pitää vasta tämän kuoltua (mikä muuten ärsyttää minua melko paljon). Toinen raivostuttava, mutta kuitenkin niin loistava hahmo kakkososassa, oli opettaja Lockhart. Vaikea sanoa oliko se hahmon ironisuus vai mieleenpainuvuus, mutta oli miten oli, hahmo kiinnosti ja huvitti minua tavattomasti.

Potter kakkosen parissa tuli vietettyä taas mukavia hetkiä pc-pelien ja iltaisten lukuhetkien parissa. Vanhempamme lukivat meille Pottereita ääneen muistaakseni vielä neljänteenkin kirjaan saakka, mikä oli minusta erittäin lämmittävää ja mukavaa noin yhteisenä perhehetkenäkin. Kun ilmiö yleistyi ja paisui, ja oli paitsi Suomessa, myös muualla maailmalla erittäin tunnettu, leikimme sitä myös kaveriporukassa paljon. Potter-leikit olivatkin yksiä suosikeistani.

Harry Potter ja Azkabanin vangin kävin katsomassa harmikseni yksin elokuvateattereissa. Se on tähän asti ainut elokuva, jossa olen ollut yksin, mutta toisaalta kokemus oli ihan mukava ja tyyliltään hyvin erilainen kuin kavereiden kanssa: sain keskittyä elokuvaan rauhassa, kavereiden kanssa ei tarvinnut heitellä välikommentteja.

Kolmas Potter oli taas yllättävän toimiva ja mukava pakkaus. Draamaa, uusia hahmoja ja toimintaa löytyi ja ne oli toteutettu mukavan jouhevasti ja simppelisti. Ensimmäistä kertaa olin kuitenkin tyytymätön. Pari kohtausta oli teknisesti toteutettu kehnosti (vrt. ihmissusi), ja pienet yksityiskohdat jäivät todella ärsyttämään minua. Miksi esimerkiksi päähenkilöt alkoivat kekkaloida arkivaatteissaan yhä enemmän pitkin elokuvaa? Miksi hahmot olivat yhtäkkiä teiniintyneet niin paljon? Eteenkin Emma Watsonin aikuistuminen (lue: kurvien muodostuminen) näkyi elokuvassa vähän liiankin selvästi. Kaikista eniten kuitenkin häiritsi Tylypahkan tilusten muuttuminen. Edellisissä elokuvissa Hagridin mökille mennään esimerkiksi täysin tasaista ruohikkoa pitkin, kun yllättäen sinne mennään kolmosessa himmeää alamäkeä alas. Mitä pirua.

Konservatiiviset villapaidat ja söpöilyt--

-- vaihtuvat huppareihin ja tiukkiin farkkuihin.

Liekehtivä pikari oli yksi lemppareistani sekä kirjana, että elokuvana. Vaikea sanoa minkä takia pidin juuri kirjasta eniten (ehkä siksi, ettei se enää toistelut aiempien kirjojen samaa kaavaa ja oli vähän synkempi), mutta elokuvasta pidin eniten sen hauskuuden takia. Vitsikkyyden oheella nelos-Potter oli myös tyylikkäästi toteutettu, samalla kun se käänsi uuden sivun juonessa, muuttuen näin synkemmäksi. Voldemortin uudelleenpaluu oli näyttävä ja sopivan synkkä, vaikka herran littana nenä saikin meikäläisen virnuilemaan. Lopun sauvamittelökin oli hienosti toteutettu. Ja ai niin, Cedrick oli hottis. Ja Krum.

Teinidraamaa korostettiin tässä kohtaa ensimmäistä kertaa kirjoja enemmän, ja itse asiassa vasta elokuvissa huomasinkin Hermionen ja Ronin välisen klikin. Itse tajusin kyseisen suhteen kirjassa vasta siinä kohtaa, kun he suutelivat viimeisessä pokkarissa. En sitten tiedä olenko vain tyhmä, vai oliko koko suhde niin huonosti kirjoitettu.

Tässä kohdin onkin hyvä puhua hieman tästä teinidraamasta ja ihmissuhteista. Oma mielipiteeni on, että Harryn olisi pitänyt jäädä yksin. Toinen mielipiteeni on, etteivät Ron ja Hermione todellakaan kuulu toisilleen. Onhan tosin vanhan kliseen, eli fiksun nipottajan ja hölmön pelleilijän yhteenliittäminen mukavan kaupallista. Mutta mikä hitto oli kuitenkin tämä täysin nurkan takaa tullut Harryn ja Ginnyn suhde?  "Yhtäkkiä Harry tunsi katsovansa Ginnyä--" EIJ JEIJ JEIJ, ÄLÄ KATSO SITÄ, SE ON SUN BESTIKSEN SISKO HERRANJESTAS SENTÄÄN! MITÄ VIKAA OLI CHOSSA?! Ja murheenkryyninä, kirjasarjan äärimmäinen lopetus, siis viimeinen luku, olikin ehkä hirveintä mitä olen lukenut koko ikänäni. Albus Severus, James ja Lily lasten niminä? Ei näin. Ei siinä, Rowling osaa kyllä kirjoittaa, mutta romanssien luomisen ja parittamisen suhteen hän on melko kliseinen tapaus.

Elokuvassa pisteet menevät siis huumorille ja taas oikein kivalle toteutukselle. Omaksi harmikseni musiikin säveltäjä tosin vaihtui, ja ohjaajakin veti elokuvaversiota hieman enemmän erilleen kirjasta. Periaatteessa tämä oli ihan hyvä juttu, pitäähän sitä vähän luoda omaa ja sen kautta myös karsia turhia kohtauksia pois elokuvista.

"Murder me, Harry."

 Jos nelonen oli kirjana suosikkini, sitä seuraava Feeniksin kilta oli kirjana totaalisen kalsea. Myönnän etten sitä lukiessani pystynyt keskittymään, sillä se oli sanalla sanoen niin tylsää ja puuduttavaa luettavaa. Harryn itkupotku-raivarit ärsyttivät ja kirjassa oli tajuttomasti turhaa materiaalia. Kuitenkin kirja avasi kunnolla oven uuteen Potterin maailmaan, sen synkkyyteen ja salaperäisyyteen. Kirjasarja oli alkanut simppelinä ja viattomana lastensatuna, mutta yllättäen se oli muuttunut vakavaksi nuorten kirjallisuudeksi.

 Täten kirjasta tehty leffaversio olikin erittäin hyvä, sillä se selvensi visuaalisesti kaikkea sitä, mitä en ollut kirjasta ymmärtänyt. Se oli sopivan pitkä, sopivan toiminnallinen ja sopivan hauska. Plussana olikin Luna Lovekivan onnistunut visuaalinen ilme sekä Pimennon näyttelijävalinta. Ruaahkin oli ihan söppänä tapaus, mitä nyt taas tekniseen toteutukseen oltaisiin voitu taas panostaa. Vitos-leffassa näkyi muuten selkeästi uuden ohjaajan jälki. Nopeat leikkaukset, pienet kauhuelementit ja äärimmäiset lähikuvat olivat siitä selkeä näyte.

Mutta se Chon ja Harryn suudelma... Ei näin. Taas voitaisiinkini vaahdota Potterin romansseista, mutta koska tein sen jo puhuessani Liekehtivästä Pikarista, jätettäköön se nyt väliin. On kuitenkin sääli, että muutoin hieno tarina menee pilalle teinidraaman ja romanssin kehnosta luomisesta.

Nyt näin ei mitenkään asiaan liittyen, on pakko linkata yksi maailman parhaimmista suomalaisista läppädubbauksista, eli Hevosmiesten Kilta. Hajotkaa räkäiseen nauruunne. Tähän väliin on muuten pakko myös laittaa väliin Feeniksin kilta -ps/pc-peli, missä on yllättävän hyvin toimiva suomidubbaus.

Nyt sitten alkaa tämä valituspuoli. Yksinkertaisesti Puoliverinen prinssi oli todella tylsää katsottavaa. Leffateattereissa olin vähällä nukahtaa, ja kohtaukset, jotka oli tarkoitettu toiminnallisiksi ja näyttäviksi, jäivät todella pliisuiksi. Elokuvan alun flirttailukohtaus oli järkyttävä, kuten myös Harryn ja Ginnyn romanssin esittäminen. Paljon paremmaksi ei mennyt Ronin ja Hermionenkaan suhdedraamat, nekin olivat nimittäin kovin väkinäisesti tehtyjä ja todella pitkälle venytettyjä. Leffa oli tajuttoman pitkä, eikä siinä ollut juonellisia koukkuja tai loppuhuipennuksia ollenkaan. Odotin Dumbledoren kuoleman (joka jäi myös erittäin vaisuksi) jälkeistä joukkotappelua, ja petyinkin todella katkerasti, kun sitä ei tullutkaan. Mielipiteeni ei muuttunut kutosleffan suhteen toisenkaan katselukerran jälkeen. Se oli sanalla sanoen tuskaa. Onneksi edes Rowlingin kirja lievittää elokuvan aiheuttamaa pettymystä.

Valittamista alkoi näkyä lisää myös tarinan pienissä yksityiskohdissa. Monia pikkuseikkoja, kuten hahmojen, paikkojen ja tavaroiden ulkonäköä muokattiin ja ohjaaja otti vapauden muokata alkuperäisen tarinan kohtauksia miten halusi (paikkaa, aikaa, hahmojen repliikkejä). Hyvä on, tässä on kyse uuden luomisesta, eikä siitä pitäisi valittaa, mutta joskus liika on liikaa, eteenkin kun halutaan luoda jatkuvuutta näinkin pitkälle, yli kymmenen vuotta kestäneelle saagalle. Potter -elokuvasarjan yksi heikkouksista onkin sen hajanaisuus, kun ohjaajat, puvustajat, säveltäjät ynnä muut tärkeät henkilökunnan jäsenet ovat vaihtuneet. Näin kokonaisuuskin on kärsinyt.

Part ykkösestä olen arvosteluni jo tänne tehnyt, joten siirryn suoraan kakkoseen. Kävin tosiaan samalla porukalla, samassa paikassa ja samaan kellonaikaan tsekkaamassa tuon paljon odotetun Potter-saagan viimeisen osan. Odotin siltä paljon, ja olen iloinen etten joutunut pettymään. Elokuva oli kaiken kaikkiaan ihan hyvä, kohtalainen päätös pitkälle odottelulle. Vaikka Danielin jäykkyys näyttelemisessä näkyikin yhä, ja muutamat pikkuseikat (vrt. kohtausten muuntaminen, Voldemortin epämääräiset älähdykset) häiritsivätkin hieman, leffa oli viihdyttävä eikä se kärsinyt kokonaisuutena paljoa vioistaan huolimatta. Tylypahkan taistelu oli mittava ja hieno, sitä olisi voinut katsella pitempäänkin. Eniten tykästyin kuitenkin kaikkiin Kalkaroksen (ah, ajatusseula-kohtaus), McGarmiwan (kuinka hän herättää
patsaat eloon) ja Nevillen (taistelu)-kohtauksiin, jotka olivat leffan parasta antia. Ehkäpä tämä kuitenkin vain johtuu siitä, että kyseessä ovat kolme lempparihahmoani.

Fiilis oli katossa koko leffan ajan, ja se heijastui myös elokuvakokemukseen, aivan kuten viimekerrallakin. Olinkin myöhemmin kiitollinen, kun minut
saatiin törkeällä ryhmäpainostuksella Flamingoon katsomaan Potter 7 samantien uudelleen, tosin 3D.nä. 3D toikin leffaan uuden ulottuvuuden, eteenkin ykkösrivistä katsottuna, mutta myös huomattavasti hiljaisempi, suorastaan aneeminen yleisö, oli myös kokemus naurun ja aplodien täytteisen faniensi-illan jälkeen. Elokuva jostain syystä parani toisella katselukerralla, ei ehkä niinkään juonellisella tai visuaalisella tasolla vaan teemallisella ja arvollisella tasolla. Tulin ajatelleeksi, että niin, tässä on se Potterin loppu. Ja piru vie, on se nyt kuitenkin ihan hyvä, mitäs tässä nyt elitisteilemään.

Vaikka Rowlingin kirjat ovatkin aina ne originaalit, tulevat myös elokuvaversiot olemaan minulle tärkeitä ja nostalgisia. Eroja niiden suhteen löytyy, minä esimerkiksi inhoan elokuvien Hermionea, mutta toisaalta rakastan leffojen vauhdikkuutta ja eteenkin ensimmäisten osien maagisuutta, joihin ei välttämättä pääse kirjoissa käsiksi. Musiikin voima on suuri, ja Potterin soundtrackit ovatkin yksiä suosikeistani. Tähänkään kirjat eivät pysty. Elokuvissa myös konkretisoituu hahmojen matka aikuisuuteen: kaikki alkaa söpönä ja viattomana, aina pääosien näyttelijöiden liikuttavasta ulkonäöstä musiikin kepeyteen ja juonen yksinkertaisuuteen. Siitä se kuitenkin muuttuu, väreiltään synkäksi, musiikiltaan raskaaksi. Näyttelijät vanhenevat tarinan edetessä. Kasvavat, aikuistuvat. Nyt Potter onkin tullut nuoruutensa päähän, kaikkien vaikeuksien jälkeen.

Yleisesti matka Harry Potterin maailmassa on ollut minulle ja tuhansille muille erittäin rikas ja antoisa. Nyt matka on kuitenkin ohi, samoin lapsuus. On aika heittää katkeransuloiset jäähyväiset. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikesta tulisi luopua. Kaikki liittyy kaikkeen, eletty ei koskaan katoa. Vaikka taistelut on nyt taisteltu ja Voldemort on kuollut, muistot, kokemukset ja tunteet pysyvät elossa. Onhan kyse suuresta kulttuurisesta ilmiöstä, joka ei kuole, ei edes siihen tappokiroukseen.

Jos sanat löytyisi

Ja vaikka kuinka joskus sattuu,

jos uskot niin tää muuttuu.
Öinen haaveesi
toteutuu.

- Tuhkimo

Palasin eilen kahdelta yöltä baarista ja kuuntelin kännykän kautta musiikkia. Vaikken olekaan mikään musiikin suurkuluttaja, en voi kieltää pitäväni musiikista, sen tuomasta voimasta ja rauhasta. Itsekseen ollessa, eteenkin palatessa jostakin eteenkin yöllä, musiikki on minulle seuralainen ja turvan antaja. Siinä sitten istuessani junassa ja kuunnellessani rupesin miettimään, mikä on se kaikkein paras laulu elokuvien maailmassa (ja nyt puhun siis nimenomaan laulusta, en tunnus/tausta-biisistä.)

Monille tulee luonnollisesti mieleen erinäiset musikaalit. Vaikka pidänkin paljon Sound of Musicista ja Catsista (ah, Memories), niin jostakin syystä ne eivät ole jääneet minulle päähän siten kuten hyvä/kaunis/mieleenpainuva/paras elokuva-laulun kuuluisi. Minulle kohosivatkin ensimmäisinä mieleen musikaalista seuraavien, eli Disney-elokuvien ja muiden animaatioiden kappaleet, löytyyhän sieltä muun muassa Elton Johnia (Leijonakuningas), Phil Collinssia (Tarzan), Hans Zimmeriä (Spirit) ja Randy Newmania (Toy Story). Vaikka yleisesti kaikki Disney-biisit ovatkin todella suloisia ja kauniita, jostain syystä nimenomaan Leijonakuningas kakkosen biisit ovat jääneet minulle parhaiten mieleen, ja ovat minulle tärkeitä eteenkin nostalgisessa mielessä.

Yhtenä parhaimmista elokuva-kappaleista voisinkin turvallisesti nimetä Leijonakuningas 2:n Sä oot ain (tai mikä ihme nyt onkaan suomenkieliseltä nimeltään). Se on kaunis, tarttuva kappale, joka kertoo minusta hyvin paitsi Leijonakuninkaan tarinaa myös antaa samastumispohjaa muille samanlaisille platonisille rakkaussuhteille. Kuitenkin uusi suosikkini samaisesta leffasta on Kovun Karkoitus-kappale, jota kuuntelin hiljattaen kännykästä. Kohdassa, jossa lauletaan karvoistaan pääse ei, laumaan siis hän pääse ei kuulin sanan "laumaan", "maailmaan". Tämä pysäytti minut totaalisesti ja sai minut yllättävän liikuttuneeksi, ajatellessani ehkä omaa sulkeutunutta suhtautumistani maailmaan ja sen ihmisiin, mutta nimenomaan miettiessä miten paljon lapsia ja vauvoja kuolee ennen aikojaan esimerkiksi synnytykseen, tauteihin ym.

Disney on kuitenkin ehkä turhan varma valinta, joten mietitäänpä. Das Boot -elokuvassa hoilotetaan iloisesti It's a long way to Tipperery, minkä voisi kenties nostaa yhdeksi ainakin hauskimmista lauluista vakavassa elokuvassa. Toinen vastaava on Full Metal Jacketin Mickey Mouse -rallatus. Periaatteessa en voi myöskään kieltää etteikö My Heart Will Go On olisi kaunis kappale, mutta en menisi sitä kuitenkaan parhaimmaksi lauluksi sanomaan, en sentään halua kuulua massaan.

Kun kuitenkin kuuntelin Babe-possu -elokuvan soundtrackia sain erittäin varman vastauksen tähän polttavaan kysymykseen. James Cromwell laulaa elokuvassa sairaalle Babe-possulle laulun, jonka kautta tämä hiljainen farmari osoittaa kiintymystään uskollista porsastaan kohtaan, mutta myös yrittää piristää masentunutta possukkaa. Kohtaus oli lapsena yksi suosikeistani, eteenkin kun farmari Hogget rupeaa tanssimaan ja hyppimään laulaessaan.
Kappale on kaiken kaikkiaan kaunis ja pystyy kuvaamaan sekä platonista että (sanottakoon) erottista rakkautta. Jos itselläni olisi joku oma kultamurunen, joko sitten mies, lapsi tai erittäin rakas ystävä, tämä laulu olisi omiaan kertomaan sitä, mitä ei sanoin pysty kuvailemaan. Vaikka minun on sanottu olevan melko verbaalinen ihminen, myös minulle, kuten monelle muullekin, tulee hetkiä jolloin tunteita ei pysty kuvailemaan tai kertomaan. Tuolloin onkin hyvä taipua lyyrisyyteen ja symboliikkaan, kuten tässä.

If I had words to make a day for you:
I'd sing you a morning
golden and new.
I would make this day last for all time.
Give you a night
deep in moon shine.
-Babe-possu / Westlife