Harry Potter: ilmiö joka elää

Tämä postaus tulee olemaan pitkä ja kiinnostava kuin pofessori Binnsin luennot, sillä nyt aion kertoa kaiken suhteestani Potteriin. Tänään tosiaan saatiin päätökseen yli kymmenvuotinen Potter-ilmiö, joka on varmasti ollut monelle fanille katkeransuloinen paikka. Vaikka en enää tunne olevani sananmukainen Potter-fani, myönnän, että tälläinen pitkä taival, joka on 90-luvun lasten ja nuorten varmasti yksi tärkeimmistä kulttuurisista virstanpylväistä, pistää liikuttamaan. Ajattelinkin tehdä videotribuutin Potterille, mutta koska törmäsin teknisiin haasteisiin (en omista yhtäkään leffaa), päätin kirjoittaa tämän erittäin tyhjentävän postauksen.

Jospa siis aloittaisimme ihan alusta, eli kymmenvuotissyntymäpäivästäni, jolloin sain tädiltäni ensimmäisen Potter-kirjan. Tuolloin en todellakaan osannut arvostaa kirjalahjoja, ajattelin vain, että jahas, taas yksi kirja jota en tule koskaan lukemaan. Onneksi olin väärässä. Kun äitimme alkoi nimittäin lukemaan meille kyseistä tarinaa iltasaduksi, tajusin, että tämähän on aivan loistava pokkari. Eikä mennyt aikaakaan, kun kaikki jo puhuivat kyseisestä kirjasta. Sitten alkoivatkin leffat pukkaamaan teattereihin.

Menin tätini ja serkkuni kanssa katsomaan ensimmäisen Potterin eli Viisasten kiven. Olin tuolloin tasan nuoren Harryn ikäinen, yksitoistavuotias. Täytyy myöntää, että olin täysin lumoutunut elokuvaan. Se vastasi visiotani kirjasta niin täydellisesti, etten voinut muuta kuin ihailla elokuvan mieletöntä visuaalista ilmettä ja John Williamssin musiikkia, joka on aina ollut sanalla sanoen täydellistä elokuvamusiikkia, ainakin minun mielestäni. Ylipäätään Potterin kappaleet ovat tunnettuja ja rakastettuja kaikkialla, eteenkin leffan teemabiisi Hedwig's theme. Kiitokset siitä Williamssille. Alun lajittelukohtauksesta aina huispauskisaan ja siitä päähahmokolmikon seikkailuihin kielletyssä käytävässä oli tälläisen pikku palleron mielestä henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Ensimmäinen Potter-leffa seuraa kunnioittavan tarkasti originaalia teosta. Siinä on puolensa, hyvässä ja pahassa. Itseeni se kuitenkin vetosi. Näyttelijäntyö on ensiluokkaista brittilaatua (kuten kaikissa leffoissa), mitä nyt Danielin ja Emman jäyhyys näkyi. Tässä sen tosin vielä pystyi antamaan anteeksi, lapset kun olivat vielä niin pieniä, eikä heiltä juuri löytynyt aikaisempaa näyttelijänkokemusta.

Yleisesti Viisasten kivi oli ja on yhä edelleen yksi parhaimpia Potter-leffoja. Syyt ovat pitkälti juuri kirjan tarinan tiukassa seuraamisessa repliikkejä myöten, tyylikkäässä visuaalisessa ilmeessä sekä tähtinäyttelijöissä. Vielä tuolloin en osannut arvostaa Alan Rickmania, mutta nyt... En voi ajatella ketään muuta Kalkaroksen roolissa. Ja sitäpaitsi hänen äänensä on vaan niin pirun seksikäs.

Noin muuten hahmoista puheenollen, muistan pitäneeni Hermionesta ja Nevillestä alusta alkaen. Hermionesta (huom. kirjaversio) pitkälti siksi, koska hän on sarjan ainut lähestyttävä tyttöhahmo, mutta myös luonteeltaan hyvin paljon samanlainen perfektionisti kuin itsekin. Neville taas vetosi minuun herkyytensä ansiosta, ja eteenkin sarjan loppupuolella hän nousi ehdottomaksi lemppari velho-teinikseni (sillä taas herkän ulkokuoren ja sisäisen rohkeuden vastakkainasettelu iski minuun). Vaikka Fred ja George ovatkin melko kliseinen hahmopari, se toimi alusta lähtien, ja heidän vitsinsä naurattivat minua aina pitkin kirjoja ja elokuvia. Opettajista pidin eniten McGarmiwasta. Vasta myöhemmin tykästyin Lupinin hahmoon, mutta ennen kaikkea Kalkarokseen, joka on hahmokehitykseltään ja menneisyydeltään kaikista nerokkain Potterin hahmo. Kuka tietää jos vielä joskus kirjoitan hänestä ihan yksittäisen postauksen.

Takaisin asiaan. Potter-ilmiö levisi ja kaupallistui elokuvan myötä. Muistan kuinka mässäilimme veljeni kanssa hirveän makuisia Bertie Bottin karkkeja, liimailevani tarroja tarrakirjaan ja ennen kaikkea, pelaavani Potter-pelejä. Pc-pelit Potterin maailmasta olivatkin erittäin viihdyttävää ajanvietettä, ja pidän niitä edelleen yhtenä nostalgisimpina ja hauskimpina tietokonepeleinä, joita olen koskaan pelannut. Eivät ne lautapelitkään tosin huonoja olleet.

Toisen Potter-elokuvan merkeissä mentiinkin sitten koko luokan voimin. Istuin jälleen serkkuni vieressä, ja muistan kuinka kavahdimme sitä, että istuimme aivan kajareiden vieressä. Mitäs siinä, mäiskintää ja kovaa melskettä löytyi, mutta nautimme siitä. Salaisuuksien kammio olikin erittäin toimiva jatko ensimmäiselle leffalle, taas kirjan juonta seuraava ja kokonaisuutena kivasti toteutettu. Williamssille taas pisteet musiikista.

Kaikkien kavereitteni kauhuksi tykästyin paljon Dobbyn hahmoon, josta nyttemmin ihmiset ovat alkaneet pitää vasta tämän kuoltua (mikä muuten ärsyttää minua melko paljon). Toinen raivostuttava, mutta kuitenkin niin loistava hahmo kakkososassa, oli opettaja Lockhart. Vaikea sanoa oliko se hahmon ironisuus vai mieleenpainuvuus, mutta oli miten oli, hahmo kiinnosti ja huvitti minua tavattomasti.

Potter kakkosen parissa tuli vietettyä taas mukavia hetkiä pc-pelien ja iltaisten lukuhetkien parissa. Vanhempamme lukivat meille Pottereita ääneen muistaakseni vielä neljänteenkin kirjaan saakka, mikä oli minusta erittäin lämmittävää ja mukavaa noin yhteisenä perhehetkenäkin. Kun ilmiö yleistyi ja paisui, ja oli paitsi Suomessa, myös muualla maailmalla erittäin tunnettu, leikimme sitä myös kaveriporukassa paljon. Potter-leikit olivatkin yksiä suosikeistani.

Harry Potter ja Azkabanin vangin kävin katsomassa harmikseni yksin elokuvateattereissa. Se on tähän asti ainut elokuva, jossa olen ollut yksin, mutta toisaalta kokemus oli ihan mukava ja tyyliltään hyvin erilainen kuin kavereiden kanssa: sain keskittyä elokuvaan rauhassa, kavereiden kanssa ei tarvinnut heitellä välikommentteja.

Kolmas Potter oli taas yllättävän toimiva ja mukava pakkaus. Draamaa, uusia hahmoja ja toimintaa löytyi ja ne oli toteutettu mukavan jouhevasti ja simppelisti. Ensimmäistä kertaa olin kuitenkin tyytymätön. Pari kohtausta oli teknisesti toteutettu kehnosti (vrt. ihmissusi), ja pienet yksityiskohdat jäivät todella ärsyttämään minua. Miksi esimerkiksi päähenkilöt alkoivat kekkaloida arkivaatteissaan yhä enemmän pitkin elokuvaa? Miksi hahmot olivat yhtäkkiä teiniintyneet niin paljon? Eteenkin Emma Watsonin aikuistuminen (lue: kurvien muodostuminen) näkyi elokuvassa vähän liiankin selvästi. Kaikista eniten kuitenkin häiritsi Tylypahkan tilusten muuttuminen. Edellisissä elokuvissa Hagridin mökille mennään esimerkiksi täysin tasaista ruohikkoa pitkin, kun yllättäen sinne mennään kolmosessa himmeää alamäkeä alas. Mitä pirua.

Konservatiiviset villapaidat ja söpöilyt--

-- vaihtuvat huppareihin ja tiukkiin farkkuihin.

Liekehtivä pikari oli yksi lemppareistani sekä kirjana, että elokuvana. Vaikea sanoa minkä takia pidin juuri kirjasta eniten (ehkä siksi, ettei se enää toistelut aiempien kirjojen samaa kaavaa ja oli vähän synkempi), mutta elokuvasta pidin eniten sen hauskuuden takia. Vitsikkyyden oheella nelos-Potter oli myös tyylikkäästi toteutettu, samalla kun se käänsi uuden sivun juonessa, muuttuen näin synkemmäksi. Voldemortin uudelleenpaluu oli näyttävä ja sopivan synkkä, vaikka herran littana nenä saikin meikäläisen virnuilemaan. Lopun sauvamittelökin oli hienosti toteutettu. Ja ai niin, Cedrick oli hottis. Ja Krum.

Teinidraamaa korostettiin tässä kohtaa ensimmäistä kertaa kirjoja enemmän, ja itse asiassa vasta elokuvissa huomasinkin Hermionen ja Ronin välisen klikin. Itse tajusin kyseisen suhteen kirjassa vasta siinä kohtaa, kun he suutelivat viimeisessä pokkarissa. En sitten tiedä olenko vain tyhmä, vai oliko koko suhde niin huonosti kirjoitettu.

Tässä kohdin onkin hyvä puhua hieman tästä teinidraamasta ja ihmissuhteista. Oma mielipiteeni on, että Harryn olisi pitänyt jäädä yksin. Toinen mielipiteeni on, etteivät Ron ja Hermione todellakaan kuulu toisilleen. Onhan tosin vanhan kliseen, eli fiksun nipottajan ja hölmön pelleilijän yhteenliittäminen mukavan kaupallista. Mutta mikä hitto oli kuitenkin tämä täysin nurkan takaa tullut Harryn ja Ginnyn suhde?  "Yhtäkkiä Harry tunsi katsovansa Ginnyä--" EIJ JEIJ JEIJ, ÄLÄ KATSO SITÄ, SE ON SUN BESTIKSEN SISKO HERRANJESTAS SENTÄÄN! MITÄ VIKAA OLI CHOSSA?! Ja murheenkryyninä, kirjasarjan äärimmäinen lopetus, siis viimeinen luku, olikin ehkä hirveintä mitä olen lukenut koko ikänäni. Albus Severus, James ja Lily lasten niminä? Ei näin. Ei siinä, Rowling osaa kyllä kirjoittaa, mutta romanssien luomisen ja parittamisen suhteen hän on melko kliseinen tapaus.

Elokuvassa pisteet menevät siis huumorille ja taas oikein kivalle toteutukselle. Omaksi harmikseni musiikin säveltäjä tosin vaihtui, ja ohjaajakin veti elokuvaversiota hieman enemmän erilleen kirjasta. Periaatteessa tämä oli ihan hyvä juttu, pitäähän sitä vähän luoda omaa ja sen kautta myös karsia turhia kohtauksia pois elokuvista.

"Murder me, Harry."

 Jos nelonen oli kirjana suosikkini, sitä seuraava Feeniksin kilta oli kirjana totaalisen kalsea. Myönnän etten sitä lukiessani pystynyt keskittymään, sillä se oli sanalla sanoen niin tylsää ja puuduttavaa luettavaa. Harryn itkupotku-raivarit ärsyttivät ja kirjassa oli tajuttomasti turhaa materiaalia. Kuitenkin kirja avasi kunnolla oven uuteen Potterin maailmaan, sen synkkyyteen ja salaperäisyyteen. Kirjasarja oli alkanut simppelinä ja viattomana lastensatuna, mutta yllättäen se oli muuttunut vakavaksi nuorten kirjallisuudeksi.

 Täten kirjasta tehty leffaversio olikin erittäin hyvä, sillä se selvensi visuaalisesti kaikkea sitä, mitä en ollut kirjasta ymmärtänyt. Se oli sopivan pitkä, sopivan toiminnallinen ja sopivan hauska. Plussana olikin Luna Lovekivan onnistunut visuaalinen ilme sekä Pimennon näyttelijävalinta. Ruaahkin oli ihan söppänä tapaus, mitä nyt taas tekniseen toteutukseen oltaisiin voitu taas panostaa. Vitos-leffassa näkyi muuten selkeästi uuden ohjaajan jälki. Nopeat leikkaukset, pienet kauhuelementit ja äärimmäiset lähikuvat olivat siitä selkeä näyte.

Mutta se Chon ja Harryn suudelma... Ei näin. Taas voitaisiinkini vaahdota Potterin romansseista, mutta koska tein sen jo puhuessani Liekehtivästä Pikarista, jätettäköön se nyt väliin. On kuitenkin sääli, että muutoin hieno tarina menee pilalle teinidraaman ja romanssin kehnosta luomisesta.

Nyt näin ei mitenkään asiaan liittyen, on pakko linkata yksi maailman parhaimmista suomalaisista läppädubbauksista, eli Hevosmiesten Kilta. Hajotkaa räkäiseen nauruunne. Tähän väliin on muuten pakko myös laittaa väliin Feeniksin kilta -ps/pc-peli, missä on yllättävän hyvin toimiva suomidubbaus.

Nyt sitten alkaa tämä valituspuoli. Yksinkertaisesti Puoliverinen prinssi oli todella tylsää katsottavaa. Leffateattereissa olin vähällä nukahtaa, ja kohtaukset, jotka oli tarkoitettu toiminnallisiksi ja näyttäviksi, jäivät todella pliisuiksi. Elokuvan alun flirttailukohtaus oli järkyttävä, kuten myös Harryn ja Ginnyn romanssin esittäminen. Paljon paremmaksi ei mennyt Ronin ja Hermionenkaan suhdedraamat, nekin olivat nimittäin kovin väkinäisesti tehtyjä ja todella pitkälle venytettyjä. Leffa oli tajuttoman pitkä, eikä siinä ollut juonellisia koukkuja tai loppuhuipennuksia ollenkaan. Odotin Dumbledoren kuoleman (joka jäi myös erittäin vaisuksi) jälkeistä joukkotappelua, ja petyinkin todella katkerasti, kun sitä ei tullutkaan. Mielipiteeni ei muuttunut kutosleffan suhteen toisenkaan katselukerran jälkeen. Se oli sanalla sanoen tuskaa. Onneksi edes Rowlingin kirja lievittää elokuvan aiheuttamaa pettymystä.

Valittamista alkoi näkyä lisää myös tarinan pienissä yksityiskohdissa. Monia pikkuseikkoja, kuten hahmojen, paikkojen ja tavaroiden ulkonäköä muokattiin ja ohjaaja otti vapauden muokata alkuperäisen tarinan kohtauksia miten halusi (paikkaa, aikaa, hahmojen repliikkejä). Hyvä on, tässä on kyse uuden luomisesta, eikä siitä pitäisi valittaa, mutta joskus liika on liikaa, eteenkin kun halutaan luoda jatkuvuutta näinkin pitkälle, yli kymmenen vuotta kestäneelle saagalle. Potter -elokuvasarjan yksi heikkouksista onkin sen hajanaisuus, kun ohjaajat, puvustajat, säveltäjät ynnä muut tärkeät henkilökunnan jäsenet ovat vaihtuneet. Näin kokonaisuuskin on kärsinyt.

Part ykkösestä olen arvosteluni jo tänne tehnyt, joten siirryn suoraan kakkoseen. Kävin tosiaan samalla porukalla, samassa paikassa ja samaan kellonaikaan tsekkaamassa tuon paljon odotetun Potter-saagan viimeisen osan. Odotin siltä paljon, ja olen iloinen etten joutunut pettymään. Elokuva oli kaiken kaikkiaan ihan hyvä, kohtalainen päätös pitkälle odottelulle. Vaikka Danielin jäykkyys näyttelemisessä näkyikin yhä, ja muutamat pikkuseikat (vrt. kohtausten muuntaminen, Voldemortin epämääräiset älähdykset) häiritsivätkin hieman, leffa oli viihdyttävä eikä se kärsinyt kokonaisuutena paljoa vioistaan huolimatta. Tylypahkan taistelu oli mittava ja hieno, sitä olisi voinut katsella pitempäänkin. Eniten tykästyin kuitenkin kaikkiin Kalkaroksen (ah, ajatusseula-kohtaus), McGarmiwan (kuinka hän herättää
patsaat eloon) ja Nevillen (taistelu)-kohtauksiin, jotka olivat leffan parasta antia. Ehkäpä tämä kuitenkin vain johtuu siitä, että kyseessä ovat kolme lempparihahmoani.

Fiilis oli katossa koko leffan ajan, ja se heijastui myös elokuvakokemukseen, aivan kuten viimekerrallakin. Olinkin myöhemmin kiitollinen, kun minut
saatiin törkeällä ryhmäpainostuksella Flamingoon katsomaan Potter 7 samantien uudelleen, tosin 3D.nä. 3D toikin leffaan uuden ulottuvuuden, eteenkin ykkösrivistä katsottuna, mutta myös huomattavasti hiljaisempi, suorastaan aneeminen yleisö, oli myös kokemus naurun ja aplodien täytteisen faniensi-illan jälkeen. Elokuva jostain syystä parani toisella katselukerralla, ei ehkä niinkään juonellisella tai visuaalisella tasolla vaan teemallisella ja arvollisella tasolla. Tulin ajatelleeksi, että niin, tässä on se Potterin loppu. Ja piru vie, on se nyt kuitenkin ihan hyvä, mitäs tässä nyt elitisteilemään.

Vaikka Rowlingin kirjat ovatkin aina ne originaalit, tulevat myös elokuvaversiot olemaan minulle tärkeitä ja nostalgisia. Eroja niiden suhteen löytyy, minä esimerkiksi inhoan elokuvien Hermionea, mutta toisaalta rakastan leffojen vauhdikkuutta ja eteenkin ensimmäisten osien maagisuutta, joihin ei välttämättä pääse kirjoissa käsiksi. Musiikin voima on suuri, ja Potterin soundtrackit ovatkin yksiä suosikeistani. Tähänkään kirjat eivät pysty. Elokuvissa myös konkretisoituu hahmojen matka aikuisuuteen: kaikki alkaa söpönä ja viattomana, aina pääosien näyttelijöiden liikuttavasta ulkonäöstä musiikin kepeyteen ja juonen yksinkertaisuuteen. Siitä se kuitenkin muuttuu, väreiltään synkäksi, musiikiltaan raskaaksi. Näyttelijät vanhenevat tarinan edetessä. Kasvavat, aikuistuvat. Nyt Potter onkin tullut nuoruutensa päähän, kaikkien vaikeuksien jälkeen.

Yleisesti matka Harry Potterin maailmassa on ollut minulle ja tuhansille muille erittäin rikas ja antoisa. Nyt matka on kuitenkin ohi, samoin lapsuus. On aika heittää katkeransuloiset jäähyväiset. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikesta tulisi luopua. Kaikki liittyy kaikkeen, eletty ei koskaan katoa. Vaikka taistelut on nyt taisteltu ja Voldemort on kuollut, muistot, kokemukset ja tunteet pysyvät elossa. Onhan kyse suuresta kulttuurisesta ilmiöstä, joka ei kuole, ei edes siihen tappokiroukseen.